Heinä ja ruis tuleentui auringossa. Martin kuljetti pellolle seipäitä
ja öljysi niittokoneen. Judith rukoili poutaa, jotta päästäisiin
niittämään. Caleb kulki ympäri hieroen tyytyväisenä käsiään. Päivät
menivät menoaan, ja Ellen ihmetteli, miten paljon aikaa veneen tekoon
tarvittiin.
Naudanlihan hinta nousi kahdella centillä, ja Caleb lähetti Ellenin ja
Martinin Sidingiin viemään uutta karjalähetystä.
He läksivät matkaan ensimmäisen linnun visertäessä, jotta heidän
ei tarvitsisi kärsiä kuumuutta ruohoaavikolla. Ellen ratsasti
auringonnousuun saakka puolinukuksissa toivoen, että Judith olisi ollut
luotettavampi, jotta Caleb olisi voinut joskus lähettää hänetkin karjaa
viemään. Hän kuuli Martinin äänen, hänen pitkän piiskansa läimäykset
sekä kovaa töminää, kun karja kiiruhti eteenpäin toistensa ohi. Rastaat
ja närhit pyrähtelivät edestakaisin tiellä, metsä oli täynnä eloa ja
viserrystä. Mutta Ellen oli raskaissa mietteissä.
He ratsastivat pitkin Bjarnassonien järven koillista rantaa, mutta
eivät voineet sieltä käsin nähdä itse farmia, joka oli kuusimetsän
peitossa. Ellen ei katsonut taakseen, peläten, että Martin voisi
huomata. Keskellä järveä he näkivät kaksi venettä ja laakeapohjaisen
ruuhen.
»Varmaankin Bjarnassonit naaraavat jälleen», huomautti Martin.
Ellen ei vastannut. Mutta hän tuumi, miten rauhaisa paikka tämä
järvi olisi. Se oli peilityyni ja sen pinnalla kuvastui valkoisia ja
sinisiä läikkiä. Sen pinnan alle ei kuuluisi ainoatakaan ääntä, siellä
vallitsisi vain ihana, hämärä hiljaisuus.
He palasivat illalla kotiin niinkuin tavallisestikin, jolloin sammakot
kurnuttivat pohjoisen puolella olevissa soissa. Sammakot kurnuttivat
tähdille, samantekevää kuka tuli tai meni.
Sitten eräänä tukehuttavan kuumana päivänä Calebin palkinnon saanut
emäsika synnytti kaksitoista porsasta ja kuoli kenenkään ymmärtämättä
syytä siihen. Caleb sattui olemaan Yellow Postissa, kun onnettomuus
tapahtui, ja koko perhe odotti jännittyneenä hänen kotiintuloaan.
Calebin kasvot synkkenivät, kun hän näki kuolleen sian, pöhöttyneen
elukka paran, joka makasi uudessa lätissään. Martin oli jakanut porsaat
kolmen muun emäsian kesken, joilla oli pienemmät poikueet.
Sanaakaan sanomatta Caleb astui kaukalon luo ja tarkasti ruoanjätteitä,
joita elukoille oli annettu. Sitten hän tunnusteli sian ruumista
nähdäkseen, olisiko sen vatsassa mahdollisesti mustelmia.
»Kuka syötti sitä viimeksi?» hän kysyi Martinilta.
»Minä», vastasi Martin.
»Epäilin Judea», murahteli Caleb.
Hän läksi katsomaan porsaita ja näki, että ne imivät kasvatusemojansa.
Sitten hän kääntyi Martinin puoleen ja käski häntä korjaamaan sian
ruhon pois.
»Kuljeta se laitumelle ja hautaa sinne», Caleb sanoi lyhyesti.
Ikäänkuin Martin ei ilmankin olisi tiennyt, mitä tehdä.
Kolmeen päivään Caleb ei puhunut kenellekään, ja häneltä kysyttiin vain
kaikkein tärkeimpiä asioita. Hän vastasi tuskin sanallakaan eikä usein
ollut kuulevinaankaan.
»Kuuletko, että sika oli liian kauan auringossa, Martin?» kysyi Amelia
helpottaakseen hiukan mieltään.
»Ei se ollut auringossa lainkaan ennenkuin se läksi ulos lätistään
kuolemaan», Martin vastasi.
Amelia huokasi ja läksi työhönsä.
Joka ilta, lypsyn jälkeen, Ellen kitki kukkapenkkiään läntisen ikkunan
alla. Vilkaistessaan joskus taakseen hän saattoi nähdä tienkäänteen
poppelilehdon takana ja kuusiaidan — sekä ohiratsastavien miesten
mustat ääriviivat auringonlaskun puoleista taivasta vasten. Jos joku
saapuisi ratsain Bjamassonin farmilta, niin ilmestyisi hän tälle
tielle — muuta tietä hänen oli mahdoton kulkea. Ellenin kukkapenkki
oli niin huolellisesti kitketty, että kukkaset näyttivät suorastaan
itsetietoisilta.
Eräänä iltana illallispöydässä Charlie kertoi uutisen, jota Ellen oli
odottanut. Charlie oli sinä päivänä käynyt Yellow Postissa.
»Malcolm on lopettanut työnsä Bjarnassonissa ja aikoo tänään lähteä
pohjoista kohti. Hän ratsastaa suomaiden kautta — Brundien ohi. Hän
tulee tästä ohi. Vuohensilmä tulee vielä kerran katsomaan sinua,
Ellen», poika sanoi irvistellen.
Caleb ei sanonut tähän mitään vähään aikaan. Sitten hän sanoi: »Minä
menen Ericksoniin tänä iltana. Laita rattaat kuntoon, Charlie. Lähden
heti.»
»Näin tänään muutamia lapsia koululla, opettajatar. Luullakseni ne
olivat Goodmanin lapsia. Mutta eivät ne näyttäneet olevan pahanteossa»,
Ellen sanoi Lindille. Lind vastasi jotain, mutta Ellen ei kuullut,
mitä. Ehkäpä Caleb lähtee, ennenkuin Malcolm kulkee tästä ohi —
varmaankin hän oletti, että hän poissaolollaankin voi estää Elleniä
tekemästä sellaista, jota hän ei hyväksy — niin oli hänellä tapana
ajatella.
Ellen auttoi Ameliaa astiain pesussa ja läksi sitten lypsylle.
Lypsäessään hän tarkkasi Calebia jännittynein mielin, näki hänen
kulkevan talosta talliin, tallista vilja-aittaan, vilja-aitasta
työkaluvajaan, astuen hitaasti ja mietteisiinsä vajonneena. Prince oli
valjastettu rattaitten eteen. Mutta Caleb ei vilkaissutkaan hevoseen.
Hän katosi talliin eikä tullut sieltä ulos vielä sittenkään kuin
aurinko liekehti jo punaisena poppelien välitse. Oliko Caleb muuttanut
mieltään, eikö hän aikonutkaan lähteä? Ellen koetti katsella metsikön
taakse, tienkäänteeseen, mutta poppelit hyppelivät hänen silmiensä
edessä. Hän painoi päänsä taas alas ja alkoi vetää lehmän utareita.
Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta, mikä kajahti kaukaa halki
illan hiljaisuuden.
Samassa Caleb tuli tallista, irrotti Princen ja nousi rattaille.
Ellen toivoi epätoivon vimmalla, että ratsastaja, joka saapui
lännestä, pysähtyisi. Sitten hän kuuli Calebin astuvan taas alas
rattailta, menevän huoneeseen ja palaavan hetken kuluttua pällystakki
käsivarrellaan.
Hevonen sivuutti nyt tienkäänteen poppelien takana. Caleb kiipesi
rattaille ja ajoi ulos portista.
Ellen kuuli Malcolmin tervehtivän Calebia, mutta paikaltaan hän ei
voinut nähdä häntä. Hän hyppäsi pystyyn ja kiiruhti lypsytarhan aidan
luo, kumartuen sen yli. Sitten hän nopeasti silmäsi ympärilleen
nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän näki Malcolmin istuvan poninsa
selässä suorana ja mustana, valon langetessa hänen hartioilleen
poppelipuiden välitse. Sitten hän ratsasti pois, Calebin ajaessa
hänen rinnallaan. Skuli Erickson asui Brundin farmin takana, samalla
suunnalla, minne Malcolmkin oli menossa.
Lind ja Mark, jotka illallisen jälkeen olivat ratsastaneet metsätietä
myöten Fusi Aronsonin luo, palasivat takaisin toista tietä, joka johti
Brundin ja Ericksonin asunnoille. He ratsastivat hitaasti, sillä ilta
oli ihana. He olivat saapuneet kuivalle kunnaalle suon pohjoispuolelle
ja näkivät edessään liikkumattoman vedenpinnan, joka kimmelsi
auringonhohteessa kuin punainen ja kultainen nauha. Suon rannalla Lind
näki punertavia kämmekkäitä ja niin hienolehtisiä sanajalkoja, että ne
ikäänkuin taipuivat valossa.
Mark katseli itää kohti.
»Yksinäinen hevosmies», hän sanoi.
Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi —
varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän
huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»
Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen
hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.