»Hienoa lajia, vai mitä?» Caleb kysyi Malcolmilta, joka pysähtyi
tarkastamaan pellavaa. »Se merkitsee uutta taloa ensi keväänä, jos
se edistyy edelleen samalla tavalla. Täytyy rakentaa, Malcolm. Tytöt
ansaitsevat hienon kodin. Ellen alkaa jo olla niin vanha, että sulhasia
tulee taloon — nuoria farmareita. Tahdon näyttää heille, että tytöt
lähtevät yhtä hyvästä talosta kuin mihin heidät viedäänkin. Täytyy
rakentaa — täytyy rakentaa. Tytöillä täytyy olla hyvä koti. Ha, haa!
Heille ei mikään huono kelpaa — kuulisitpa vain heidän juttelevan! Se
sitten on varmaa!»
Malcolm oli ääneti. Hänen katseensa siveli ihaillen pellavapeltoa ja
siirtyi siitä kauemmaksi pohjoiseen, missä rehevät heinä- ja ruispellot
lainehtivat. Caleb Gare oli äveriäs mies. Lurjus miehekseen, sen
Malcolm tiesi, mutta lapset eläisivät hänen jälkeensä — hänen lapsensa
tulisivat varakkaiksi ja eläisivät loppuikänsä huolettomina tällä
maalla — mutta hän, Malcolm, oli maankiertäjä, jota tuuli ja kaukaiset
järvet ja yksinäiset metsät vetivät puoleensa.
He palasivat kuivatun järven pohjaa pitkin, kulkivat suon reunaa myöten
ja astuivat sitten heinäpellon poikki, joka sijaitsi etelän puolella.
Malcolm tunnusteli pitkää silkinhienoa heinää ja veti syvältä henkeensä
sen voimakasta, imelää tuoksua, joka kohosi ilmaan. Heinä oli hyvää,
siinä olisi mieluista maata ja katsella tähtiä taivaan laella...
»Niin — niin, ei mikään auta, täytyy ruveta rakentamaan — Ellen ja
Martin haluavat molemmat saada hyvän talon — puhumattakaan kaikesta
muusta.»
Caleb puhui melkein kuin itsekseen. Mutta Malcolm, joka oli suora ja
viisas kuin puu, joka saa kasvaa vapaana, kuuli joka sanan.
Illallisen aikana Caleb ei puhunut kenenkään muun kuin Malcolmin
kanssa: kertoi, millaista satoa Oelandissa toivottiin, ja tiedusteli
oloja etelän puolella; hän keskusteli taudeista, jotka lännessä olivat
levinneet karjoihin, ja arveli, että lihan hinta sen johdosta tulisi
kohoamaan; hän kertoi aikeistaan kasvattaa kalkkunoita ja hanhia ensi
vuonna; ja teki laajasti selkoa hevoskaupasta, jossa häntä oli pahasti
petkutettu.
»Niin — niin», Caleb naureskeli. »Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi,
joka ainoa, vai mitä Malcolm? Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi! Ha,
haa!»
Hänen naurullansa tuntui olevan erikoinen ivallinen tarkoitus.
»Asiasta toiseen», hän jatkoi hetken kuluttua, »eikö Yellow Postissa
parhaillaan rakenneta jotain? Keskustelitko kenenkään kanssa ohi
kulkiessasi? Joku tiedusteli sinua vastikään — luullakseni John
Tobaccon tytär. Sievä tyttö, sopiva intiaanille. Hän käy parhaillaan
lähetyskoulua. Niin pian kuin koulu Yellow Postissa valmistuu, tulee
hän sinne opettajaksi, John kertoi.»
»En ollut siellä kuin jonkun hetken», sanoi Malcolm vilkaisten pöydän
yli Elleniin. »Tulin suoraa tietä Shell-järveltä.»
»Etkö todellakaan? Unohdat vanhat ystäväsi, kun olet jonkun aikaa ollut
poissa. Kyllä minä tiedän, miten se käypi — tiedän kyllä», Caleb mutisi.
Ellenin katse oli kiintynyt lautaseen. Hänen poskiaan kuumensi. Hän
koetti voittaa häpeäntunteen, jonka Calebin sopimattomat puheet
nostattivat hänen mielessään — koetti vakuuttaa itselleen, että Caleb
oli oikeassa, että Malcolm kaikesta huolimatta ei sittenkään ollut
muuta kuin sekarotuinen, jonka täytyi pysyä alallansa. Se ei merkinnyt
nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa esine.
Judith piti Calebia silmällä ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen
hymyyn. Kauan — kauan hän ei enää alistuisi hänen itsevaltiutensa alle.
Vain siksi, kunnes heinä oli saatu niitetyksi.
Amelia istui ääneti ja pelottomana. Jos tämä oli Ellenin osa hinnasta,
niin maksakoon sen. Hän oli Caleb Garen lapsi. Amelia oli päättänyt
kokonaan eristyä Calebin lapsista, jotta hänen päätöksensä ei horjuisi.
Hän aikoi olla yhtä kova kuin Calebkin, jos he uskaltaisivat häiritä
rauhaa ja syöstä Mark Jordanin turmioon. Näin ajatellen hän katsoi
Elleniin, joka istui siinä katse maahan luotuna, ikäänkuin hän olisi
ollut hänelle aivan outo.