Ellen tuli ulos. Heti kun hän huomasi miehen hevosen selässä, pysähtyi
hän kuin kiinninaulittuna maahan ja painoi kätensä yhteen.
Mies laskeutui alas satulasta ja kiinnitti rauhallisesti suitset
pylvääseen. Sitten hän lähestyi pitkin, hitain askelin Elleniä
kohottaen leveälieristä huopahattuaan.
»Minä tulin takaisin, Ellen, niinkuin lupasin», hän sanoi kuiskaten.
»Sinä näytät kovin hämmästyneeltä.» Ellen oli ojentanut hämillään
hänelle kätensä.
»Minä — minä en uskonut sinun tulevan», hän mutisi.
»Ovatko kaikki kotosalla?»
Ellen nyökkäsi työntäen silmälasinsa otsalleen. »Etkö tahdo tulla
huoneeseen? Missä sinä olit myrskyn aikana?»
»Missäkö minä olin?» mies nauroi astuen Ellenin rinnalla. »Ponini ja
minä olemme kuin kotonamme missä myrskyssä tahansa.»
Hän kertoi Ellenille, että hän oli viettänyt kaikki yöt taivasalla
matkatessaan eteläisiltä järviltä tänne ja että hän aikoi tehdä samoin
jatkaessaan retkeään kauaksi pohjoiseen aina suuren virran rannoille
saakka.
»Seuraatko sinä minun mukanani?» hän kuiskasi juuri ennenkuin Ellen
avasi talon oven.
Ellen painoi alas katseensa. Miehen silmät olivat syvällä hänen
kasvoissaan ja ne olivat keltaisenvihertävät väriltään kuin vuohella.
Hän oli alkujaan skotlantilainen, mutta hänen vereensä oli kaksi
sukupolvea sitten sekaantunut intiaaniverta; hän oli ollut Caleb Garen
palveluksessa kolme vuotta.
He astuivat huoneeseen, ja Caleb näki hänet.
»Kas —» hän sanoi astuen lähemmäksi tervehtiäkseen
Malcolmia, »tuossahan Malcolm on jälleen! Mitäs kuuluu — mitäs pojalle
kuuluu?»
Malcolm irvisteli ja ojensi kätensä Amelialle ja Martinille. Caleb
tahtoi ystävällisellä tervehdyksellään näyttää, ettei miehen tulo
hämmästyttänyt ketään — vaikka jokainen perheen jäsen epäilikin, että
hänen tulonsa merkitsi Ellenille enemmän kuin hänellä oli oikeutta
tunnustaa. Ellen pysytteli huoneen perällä ja voiteli leivoksia, jotka
hän oli ottanut uunista, sillä välin kuin Malcolm vastasi Calebin
tiedusteluihin.
»Kai me voimme tarjota Malcolmille yösijaa muutamiksi päiviksi, äiti?»
Caleb kysyi kääntyen Amelian puoleen. »Parasta levätä hiukan ennenkuin
lähdet uudelle taipaleelle.»
Malcolm kiitti, mutta sanoi luvanneensa Yellow Postissa auttaa Erik
Bjarnassonia veneen rakentamisessa ja aikovansa vielä samana iltana
lähteä sinne.
Malcolm meni navettaan Martinin ja Calebin kanssa. Ellen alkoi
valmistaa illallista sillä välin kuin Amelia läksi katsomaan, olivatko
tomaatintaimet vahingoittuneet. Yksin jäätyään Ellen tunsi tahtomattaan
verensä alkavan kuohua. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa pieni muisto
— ennen lähtöään Malcolm oli suudellut häntä navetassa ja pyytänyt
odottamaan häntä, kunnes hän palaisi takaisin. Tuo hetki oli mennyt
menojaan, mutta sen jälkeen päivät työssä olivat tuntuneet vähemmän
yksinäisiltä. Mutta ei kukaan saanut sitä aavistaa. Ei kukaan.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne äkkiä pois, kun
ovi narahti.
Lind vain tuli huoneeseen hiljaa niinkuin tavallisesti. Hän kietoi
kätensä Ellenin ympärille.
»Kuka tuo tumma mies on, joka kulkee isäsi kanssa, Ellen?» hän kysyi.
»Eräs isän entisistä apulaisista vain», vastasi Ellen. Lind huomasi,
että Ellen sanoi »isän». Kaikki talossa oli »isän», vieläpä
apulaisetkin. Lind ihmetteli, olikohan hän samainen mies, josta Judith
oli puhunut. Hän näytti tipahtaneen suoraan taivaasta samoinkuin
myrskykin.
Lind katsoi ulos ikkunasta lännen puolelle, missä aurinko laski
kirkkaana. Ihanaa olisi varmaankin nyt metsätiellä, kun sade oli
puhdistanut puut tomusta.
»Etkö voisi tulla hiukan kävelemään kanssani», Lind kysyi Elleniltä.
»Myrskyn jälkeen on nyt niin tyyntä.»
»Minun pitää keittää illallisruokaa», sanoi Ellen.
»Sitten lähden kai yksin.»
Kun Lind oli mennyt, astui Ellen ovelle ja silmäsi navettaan päin.
Karjatiellä, joka kulki laidunmaan poikki, hän näki Malcolmin astuvan
Calebin rinnalla, ja Caleb osoitti kädellään etelää kohti. Ellenin
olisi tehnyt mieli seurata heitä saadakseen tietää, mitä Malcolmille
sanottiin. Calebin ystävällisyyden takana piili jotain. Ennen pitkää se
tulisi ilmi. Omituinen ylpeys esti Elleniä nousemasta kapinaan isäänsä
vastaan. Sillä kapinoiminen merkitsisi sitä, että hänellä oli paha
omatunto. Caleb oli hänen isänsä, ja kaikki se vääryys, mitä isä oli
tehnyt, heijastuisi pakostakin häneen. Siksipä hän yritti puolustaa
Calebin käytöstä heitä kohtaan. Koettaessaan tätä tehdä hänen oli pakko
sulkeutua yhä enemmän itseensä. Malcolmin ilmestyminen hänen elämäänsä
oli kuin kangastus, jonka hän koko sydämestään toivoi muuttuvan
todellisuudeksi, vaikka hän tiesikin sen olevan vain harhanäyn. Se
ei voinut muuttua todellisuudeksi. Ei mikään tullut milloinkaan
todelliseksi.
Hän seisoi ovella, tuo hento pieni tyttönen punaisine käsineen ja
litteine leukoineen. Hänen suuret, laajentuneet silmänsä, jotka tekivät
hänet miltei kauniiksi, seurasivat noita molempia miehiä, kunnes he
kääntyivät kaakkoon päin pellavapeltoa kohti. Ellen ihmetteli, tokko
Malcolm katsoisi taakseen ja näkisi häntä — sitten hän muisti, ettei
hän pitkän välimatkan vuoksi voisi kuitenkaan nähdä, kääntyipä hän
taakseen tai ei. Nyt Calebin ja Malcolmin ääriviivat sulautuivat
yhdeksi ja katosivat kaukaisen pellavapellon taustaa vasten. Ellen
painoi kätensä silmiään vasten ja kääntyi pois ovelta.