Eräänä heinäkuun iltana ennen heinäntekoa karja kiiruhti suomaalta
kotiin ilmaisten ammunnallaan myrskyn tuloa. Kauempana oleva karja
ja hevoset hakivat suojaa metsiköstä. Taivaanrannassa näkyi kalpeaa,
luonnotonta valoa, ikäänkuin valkean tulen heijastusta. Korkeammalla
ilma oli harmaa ja tukahduttava. Ei kuulunut muuta kuin heinäsirkkojen
siritystä; se kuulosti saksien helinältä, heinää leikatessa.
Amelia, joka kuokki puutarhassa, pyyhkäisi kädellään hikistä otsaansa.
Kuumuus oli tukehduttava. Hän katseli pilviä, jotka muutamassa
minuutissa olivat kerääntyneet läntiselle taivaalle. Ne muodostivat
jättiläismäisen nokivuoren, joka levisi yhä kauemmaksi etelän ja
pohjoisen puolelle. Salama leimahti Amelian silmien edessä.
Äkkiä vihertävä valo kohosi taivaanrannasta. Näytti siltä kuin se olisi
kaivanut valokuopan taivaan ja maan väliin.
»Rakeita», sanoi Caleb miltei kuiskaten, kun hän astui ulos tallista.
Hän ei tahtonut myöntää sitä ääneensä. Ehkäpä myrsky menisi sivu.
»Rakeita», sanoi Amelia itsekseen painaen vaistomaisesti rintaansa.
Hän katsoi ympärilleen ja näki Calebin lähestyvän. Hän astui Amelian
ohi sanomatta mitään, ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi ollut tulossa.
Martin, joka parhaillaan rakensi sikolättiä kahdelle uudelle emäsialle,
heitti jalkansa aidan yli ja ajoi kaikki siat suojaan. Sitten hän ajoi
karjapihaan lypsylehmät, jotka olivat palanneet kotiin ja parhaillaan
joivat altaan ääressä.
Lind, joka oli istunut lukemassa, laski kirjansa syrjään kuullessaan
ukkosen jyrinää. Ilma oli äkkiä muuttunut pimeäksi, ja sitten salama
välähti. Hän puhui Ellenille, joka leipoi keittiössä.
»Myrsky taitaa nousta.» Hän pysähtyi ovelle ja katseli ulos. Judith
juoksi lammasaitauksessa ajaen lampaita vajaan. Pete auttoi häntä
hyppien hänen ympärillään.
Lind tuumi, miten tavattoman kaunis Jude oli tässä luonnottomassa
valaistuksessa; hänen pitkä nuorekas vartalonsa oli voimakkaan sulava
ja hänen musta tukkansa aaltoili hänen uhmailevilla hartioillaan.
Sitten Lind äkkiä näki Judithin pysähtyvän ja seisovan aivan suorana.
Caleb oli tullut lammasaitauksen luo ja huusi hänelle jotain. Jude
kutsui pois Peten, ja koira juoksi tytön kintereillä pihalle, jättäen
lampaat aitaukseen. Lind näki Judithin viittoilevan käsivarsillaan
väitellessään Calebin kanssa, sitten hän heitti niskojaan ja läksi
äkisti pois.
Judith tuli huoneeseen tulta iskevin silmin. Hän kiiruhti Lindin ohi
sanomatta sanaakaan.
»Mikäs nyt?» Ellen kysyi katsoen ylös uunin luota, jonka ääressä hän
kyykötti polvillaan.
»Mitäs kysyt? Sinä sanot kuitenkin vain, että isä on oikeassa. Sinä
välität yhtä vähän kuin hänkään siitä, mitä lampaille tapahtuu», Judith
sanoi heittäytyen tuolille istumaan. »Joko tästä nousee pyörremyrsky
tai tulee raesade, ehkäpä kumpaisetkin — ja isä luulee, että hän voi
sitä estää. Siksi hän antaa lampaiden jäädä aitaukseen. Hän on sekä
ilkeämielinen että hullu.»
Ukkonen jyrähteli kovalla paukkeella. Martin ja Charlie tulivat
huoneeseen, ja hetkeä myöhemmin myös Amelia. Omituinen vihreä valo
muuttui purppuranpunaiseksi ja harmaaksi. Muutamia raskaita sadepisaria
sattui ikkunaan. Amelia sulki keittiön oven, päästäen ensin Pete koiran
sisään. Caleb oli yhä ulkona. Ikkunasta saattoi nähdä hänen liikkuvan
rauhallisesti pihalla, vilkaisemattakaan taivaaseen.
Hirveä jyrähdys halkaisi taivaan kuvun. Lind peitti korvansa käsillään.
Koira vinkui ja ryömi jouhisohvan alle arkihuoneeseen. Sitten tuuli
nousi. Se raastoi vanhan talon kattoa, jyskytteli ikkunanpuitteita
aivankuin pirstoutuvia luita ja huojutti kovalla huminalla puutarhan
poppelien latvoja. Ehkäpä poppelit ja kuusiaita voisivat suojella
puutarhaa. Lampaat olivat aitauksessa, vuonat kätkeytyneinä emojensa
suojaan. Sade alkoi nyt virrata valtavana ryöppynä. Koko ulkomaailma
oli pimeän peitossa, paitsi silloin kuin salamat liekehtivät. Ukkonen
jyrisi melkein lakkaamatta. Martin sytytti lyhdyn keittiössä, kaikki
istuivat ja odottivat. Calebia ei vain kuulunut.
»Raesade on nyt mennyt ohi», sanoi Ellen ikkunan luota.
»Oikeaa pyörremyrskyä siitä ei kuitenkaan tullut — minusta näytti kuin
savupylväs olisi noussut pilvistä, mutta oli niin pimeä, etten voinut
selvästi nähdä», sanoi Jude.
Korviasärkevä jyrinä pamahti, ikäänkuin salama olisi iskenyt aivan oven
edessä maahan. Koko talo järkkyi.
»Navetta!» Ellen huusi. Kaikki keräytyivät kauhuissaan ikkunaan. He
eivät voineet nähdä mitään.
Martin avasi oven ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin,
läpimärkänä. »Salama iski vain kaivoon», hän sanoi, ja kaikki
hengittivät helpotuksesta.
»Paha sekin oli», sanoi Charlie kyyköttäen lattialla.
Amelia oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Calebin makaavan hengettömänä
navetan lattialla. Hän vapisi nyt koko ruumiistaan.
Myrskyä kesti enemmän kuin puolen tuntia, sitten se lakkasi yhtä äkkiä
kuin oli alkanutkin. Ilma muuttui kirkkaaksi ja viileäksi, ja kevyet
pilvet kiitivät itään tuulen kantamina, joka ei kosketellut maata. Pete
ryömi esiin sohvan alta.
Ei kukaan maininnut sanallakaan Calebista. Kun kaikki oli ohitse, astui
tämä levollisesti huoneeseen.
»Vähäinen rajuilma, vai mitä? Raemyrsky kulki ohi — se raivoaa nyt idän
puolella», hän sanoi.
Judith läksi heti ulos silmissään kiihkeä tuli. Hän meni
lammasaitaukseen, missä emälampaat värisivät läpimärkinä.
Hän otti syliinsä karitsan ja hyväili sitä. Sitten hän katsoi eteensä
ja näki miehen ratsastavan intiaaniponin selässä pihalle. Hän tunsi
ponin.
»Vuohensilmä!» hän huudahti itsekseen.