Keritsemisaika oli käsissä. Kolmekymmentä lammasta, joilla oli niin
paksu villa, että ne näyttivät kömpelöiltä omissa turkeissaan, oli
tuotu aitaukseen, missä Judith, Martin, Amelia ja Ellen keritsivät
niitä. Villan haju ällötti Elleniä, ja siksi Amelia antoi hänen
enimmäkseen olla sisällä taloustoimissa. Judith liikkui lammasten
parissa valiten omansa joukosta, jotta ei tapahtuisi mitään vääryyttä
villoja eritellessä. Calebilla oli ollut tapana, aina siitä saakka
kuin lapset olivat pieniä, antaa kullekin muutamia nimikkoeläimiä,
joita he saivat hoitaa ja myödä ja siten hankkia itselleen vaatteita.
Hän väitti, että he siten suuremmalla mielenkiinnolla tekisivät työtä
ja kehittyisivät varhemmin itsenäisiksi. Amelia oli jo kauan sitten
huomannut, mikä iva piili tämän anteliaisuuden takana.
Vaikkei Caleb ottanutkaan itse osaa työhön, pysähtyi hän aitauksen
ääreen, missä nuo kolme työskentelivät Ellenin mentyä sisään. Hänen
vieressään seisoi Thorvald Thorvaldson, islantilainen, joka kehui
olevansa mestari keritsemään. Caleb nojasi kyynärpäänsä aitausta vasten
ja antoi mielivaltaisia neuvoja, miten keritsemisen tuli tapahtua. Näin
näytti siltä kuin hän olisi johtanut työtä.
»Kuulehan, Jude! Noin et saa keritä! Pistä keritsimet syvemmälle!
Kuulehan! Ei koko päivää saa keritä yhtä lammasta. Hiukan lähempää
tuolta! Hienoa villaa, vai mitä, Thorvald? Montako naulaa villoja
luulette minun saavan tuosta lampaasta?»
Judith kääntyi selin molempiin miehiin ja jatkoi työtään. Lammas oli
hänen lemmikkejään, emälammas, joka kantoi aina hyvin. Judith vihasi
islantilaista, joka seisoi tuijottaen häneen. Tyttö oli sivulta
vilkaissut häneen ja nähnyt hänen pienten porsasmaisten silmiensä
sivelevän hänen sääriään, kun hän kumartui alaspäin ja työhousut
kiristyivät hänen vartalonsa ympärille. Hän painautui emälampaan rintaa
vasten ja leikkasi poikki kourallisen villaa. Kärsivällisyydellä oli
rajansa, Ameliankin vuoksi.
Amelia ei nostanut silmiään työstä. Hänen levollisuutensa harmitti
Calebia. Tätä muutosta hänen oli mahdoton ymmärtää. Se oli saanut
alkunsa siitä päivästä, jolloin Amelia oli kuullut Mark Jordanin
muuttaneen Klovaczin taloon. Oli aivan mahdotonta tietää, millä tavalla
nainen, edes sellainenkaan kuin Amelia, suhtautui johonkin asiaan.
»Kuulehan, Amelia! Thorvald on janoissaan. Kyllä teillä on runsaasti
aikaa saadaksenne työn tehdyksi ennen pimeän tuloa», sanoi Caleb.
Hänen äänensä oli terävä ikäänkuin häntä äkkiä olisi pistetty neulalla
selkään. Amelia nousi kiireesti ja pyyhkäisi tumman suortuvan
silmiltään. Tuo jokapäiväinen liike teki hänet kovin kömpelön,
kätevyyttä vailla olevan näköiseksi.
»Minä luulin, ettei mr. Thorvaldsonilla ollut aikaa juoda kahvia?»
Caleb katsoi häneen. »Mr. Thorvaldson tahtoo kahvia. Hän on
muuttanut mielensä», hän sanoi vihdoin lähtien happamen näköisen
islantilaisen kanssa huoneeseen. Thorvaldsonille ei kukaan ollut
puhunut sanaakaan kahvista. Hän irvisteli mielistelevästi Calebille.
Tässä talossa vasta oli sekä sukkela että luja komento! Harmillista
kyllä Thorvaldsonin naisväki ei ollut kyllin älykästä ymmärtääkseen
ja täysin kunnioittaakseen sellaista isännyyttä. He tarvitsivat
kouraantuntuvampaa taktiikkaa...
»Miten teidän vaimonne jaksaa?» Amelia kysyi Thorvaldsonilta
tarjottuaan hänelle kahvia.
»Hän voi varsin hyvin», Thorvaldson vastasi kaataen teevatinsa
sisällyksen kurkkuunsa. »Pian hänen aikansa tulee, ha, haa! Toinen
toisensa jälkeen — sellainen vaimo hän on!»
Amelia kääntyi pois hänestä. Thorvaldsonilla oli tuuheat, riippuvat
viikset, jotka kastuivat kahviin hänen juodessansa. Caleb täytti
piippunsa. Hän huomasi, että Amelia kääntyi poispäin. Hän näki hänen
huulensa puristuvan yhteen.
Caleb hymyili ivallisesti. »Käy istumaan, rakkaani», hän sanoi nostaen
Amelialle tuolin aivan Thorvaldsonin eteen. »Keritsemisellä ei ole
kiirettä. Juttele hetken aikaa Thorvaldsonin kanssa. Ha, haa! Minun
vaimoni on aivan sairas, kun hän ei koskaan näe muita kuin oman
miehensä, Thorvaldson. Naisella täytyy olla vaihteluakin.» Molemmat
miehet nauroivat, Caleb raapi niskaansa ja vilkaisi silloin tällöin
Ameliaan, joka sanaakaan sanomatta oli käynyt tuolille istumaan.
Amelian silmät vilkuivat ikkunaan. Ne olivat hätäiset, hermostuneet.
Caleb oli levoton.
Thorvaldson ahmi leipää, voita ja kylmää lihaa, jota Amelia oli tuonut
hänen eteensä, ja maiskutti äänekkäästi suutaan. Amelia istui hänen
edessään sanomatta sanaakaan.
Niin, Caleb oli levoton. Hän päätti vielä kerran, ettei Amelia saisi
nähdä Mark Jordania.
Kun Thorvald Thorvaldson oli lähtenyt, astui Caleb vaimonsa luo. Hänen
äänensä oli pehmeä ja kevyt.
»Opettajatar on taaskin jutellut tuon sinun poikasi kanssa. Jos hän
pyytää lupaa saada tuoda hänet taloon, niin muista, se ei ole hyväksi.
Ensiksikin, Amelia, se palauttaisi mieleesi asioita, joita sinun on
paras unohtaa. Toiseksi, hän ei ole sitä lajia, jota toivoisin lasteni
seuraksi.» Hän sytytti piippunsa taaskin huolettomasti, ikäänkuin
hän olisi puhunut kaikkein jokapäiväisimmistä asioista, ja poistui
huoneesta laahaten jalkojaan perässään, pää etukumarassa, kädet
selän takana. Hän oli ollut tyytyväinen Amelian kalpeuteen. Olipa
Amelia kulloinkin millä mielellä tahansa, niin Caleb tahtoi aina
olla vakuutettu siitä, että hän saattoi käden käänteessä saada hänen
mielentilassaan muutoksen aikaan. Se oli oikeaa komentoa.