Kun lampaat olivat kerityt ja villa sullottu jauhosäkkeihin vietäväksi
Sidingiin, ryhdyttiin taas tavallisiin töihin.
Ellenin työskennellessä puutarhassa kitkien rikkaruohoja ja mullaten
perunoita, niin että hänen selkänsä tuli rasituksesta kipeäksi, kävi
Judith useampaan kertaan Yellow Postissa ruokavaroja ostamassa.
»Niin!» sanoi Judith Ellenille, joka vihdoin moitti häntä
itsekkyydestä. »Miksikä sinä istut täällä? Minä en sääli sinua. En
sääli ketään meistä! Me olemme kaikki kylliksi vanhoja lähteäksemme
maailmalle. Miksi sinä istut täällä, jos et ole tyytyväinen? Minä en
ole tyytyväinen, ja niinpä lähden pois — hyvinkin pian. Toista talvea
en tahdo enää rypeä polvia myöten lannassa — sitä en tee! Olen hoitanut
kylliksi monta vasikkaa jo hänelle! Mitä minä siitä hyödyn? Mitä sinä
siitä hyödyt? Toista se oli, kun olimme pieniä eikä äiti tullut yksin
toimeen. Minä sanon sen sinulle — minä lähden pois täältä!» Judithin
ääni muuttui kimakaksi ja hänen rintansa aaltoili.
Ellen korjasi silmälasejaan, liike, jonka hän vaistomaisesti teki aina
kiihottuessaan.
»Judith», hän sanoi juhlallisesti, »siitä ei yksin ole kysymys. Jotain
muutakin on hullusti. Isä uhkailee äitiä aina — kyllä sinä olet sen
kuullut — samoinkuin minäkin. En tiedä, mitä se on, mutta äiti pelkää —
pelkää, että isä voisi tehdä jotain. Sitä me emme voi sallia. Kyllähän
sinä tiedät, ettemme me voi sitä sallia. Olen luopunut paljon enemmästä
kuin sinä koskaan tulet tekemään jäädessäni tänne —»
»Oo...» Judith päästi suustaan sanan, joka sai Ellenin hätkähtämään.
»Judith, sinä olet kamala!»
»Olen paljon pahempi kuin sinä luuletkaan! Paljon pahempi!» sanoi Jude
lähtien ajamaan.
Lind odotti häntä koululla.
»Sinä näytät suuttuneelta, Judie; mitä on tapahtunut?» Lind kysyi
heidän ajaessaan eteenpäin.
»Ei mitään, mutta Ellen saattaa minut sairaaksi marinallaan. Hänestä
on hauskaa kärsiä. Ja hänestä on hauskaa nähdä kaikkien muidenkin
kärsivän. Mutta hänen ei tarvitse kärsiä puoleksikaan niin paljon kuin
minun vain siksi, ettei hän ole yhtä vahva kuin minä.»
»En usko, että se hänestä on lainkaan hauskaa, Judie. Luulen, että hän
luopuu varsin paljosta jäädessään kotiin, ja sen hän itsekin tietää.
Onko hän koskaan pitänyt kenestäkään oikein paljon —jostakusta, joka
olisi tahtonut naida hänet?»
»Luullakseni vanha Vuohisilmä piti hänestä paljon. Mutta hän läksi
täältä vuosi sitten, eikä Ellen puhu koskaan hänestä mitään. Mutta hän
on sekarotua.»
»Jos Ellen rakastaa häntä, niin mitäpä se merkitsee?»
»Ei tietenkään. Mutta hän oli kai liian hyvä Ellenille.» Judithin
silmissä oli halveksiva ilme. Hän läimäytti hevosen lautasia
ohjaksilla, ja rattaitten ratina vaikeutti keskustelun jatkamista. He
eivät pysähtyneet Sandbon taloon, sillä Judith tiesi Calebin vakoilevan
heitä pieneltä kummulta, jolle Garen farmi oli rakennettu, nähdäkseen,
ilmestyisikö hevonen tienkäänteeseen oikeaan aikaan.
Yellow Post sijaitsi pienessä laaksossa, joka muodoltaan muistutti
kämmenpohjaa, ja pieni puro kiemurteli sen läpi kuin elämänviiva. Jude
ajoi Johannesonin, ruotsalaisen kauppiaan myymälän edustalle, ja Lind
läksi kauppaan suorittamaan omia ostoksiaan sillä välin kuin Jude pani
kiinni hevosen. Muutamia sekarotuisia tuli hänen jäljessään katsellen
salavihkaa ympärilleen.
Mark Jordan seisoskeli siellä nojautuen myymälän nurkkaukseen ja
polttaen piippuaan. Hän astui Lindiä vastaan nopein askelin ja katsoi
häneen miltei moittivasti.
»Te ette tullut», sanoi hän kuiskaten ja vilkaisi harmistuneena
uteliaisiin katseisiin heidän ympärillään.
»Tullut — minne — milloin?» Lind kysyi viattomana.
»Lähdetään ulos juttelemaan», Mark sanoi. Hän otti maasta tavaransa
ja työnsi Lindin ulos ovesta, ennenkuin tämä oli ennättänyt tehdä
ostoksiansa. Jude sivuutti heidät ovessa.
»Tule ulos, kun olet valmis, Jude», Lind huusi tytön jälkeen. Jude
astui myymälään osoittamatta sitä uteliaisuutta, jota Lindin seurassa
oleva vieras herätti hänessä.
Mark laski ostoksensa rattaitten pohjalle, joissa hän oli ajanut Yellow
Postiin, ja astui Lindin kanssa jokirantaan. He kävivät istumaan
vihreälle nurmelle ja katselivat pieniä kaloja, jotka hopeisina parvina
hyppivät vedessä ja äkkiä kiiruhtivat taas virtaa ylöspäin pelästyen
niin vähäistä seikkaa kuin uiskentelevan lehden varjoa veden pinnalla.
»Olen kaivannut teitä. Eilen illalla satoi, ja luulin aivan varmaan
teidän tulevan», Mark sanoi Lindille. »Odotin aina sydänyöhön saakka.»
»Kuinka naurettavaa! Ettehän toki!»
»Pääni pantiksi!»
»Mutta olisihan se ollut hiukan — tavatonta.»
Mark rypisti kulmiaan. »Sitä se ei ollut sinä iltana, jolloin te
kävitte luonani. Tehän teette muutenkin, mitä mielenne tekee. Minä
tarvitsen teitä, Lind, kipeämmin kuin te aavistattekaan. Olen raivannut
Klovaczin metsää, muuten olisin pistäytynyt koululle eilen. Salliiko
mrs. Gare minun tulla teille?»
»En ole vielä kysynyt sitä. Se on kovin vaikeaa. Mutta minä tulen
teille ja keitän teille päivällistä —» Lind sanoi äkillisen
mielijohteen vallassa. »Saanko ottaa Judithin mukaani? Juden, joka meni
myymälään.»
Mark katsoi Lindiin kysyvästi.
»Vain siksi, että olisi vielä hauskempaa», Lind kiiruhti lisäämään.
»Ottakaa vain mukaanne, kaikin mokomin, kenet ikänä haluatte.»
He palasivat myymälän luo. Koska Jude ei tullut ulos, niin Lind otaksui
hänen ujostelevan Markia. Niinpä hän sanoi hyvästi Markille, joka nousi
rattaillensa lähtien ajamaan.
Oli postipäivä, jolloin John Tobacco kulki laukkuineen talosta taloon,
ja kun Lind palasi yksin myymälään, jutteli Sven Sandbo siellä
Judithin kanssa. Sven oli jättänyt kotiin kaupunkilaispukunsa sekä
kerskailevan käytöksensä. Hänen leveät hartiansa kohosivat hänen
kapeitten lanteittensa yläpuolelle ja hänen säärensä olivat hiukan
käyrät ratsastuksen jäljiltä. Hänen herkät suupielensä ja sieraimensa,
hänen riipuksissa olevat silmäkulmansa, käden huoleton asento, hänen
pidellessään savuketta, hänen miehekäs olentonsa, kaikki tuo teki hänet
puoleensavetäväksi ja kiihottavaksi.
Judith, vihamielinen ilme silmissään ja jäykkänä käytökseltään, koetti
olla nauramatta Svenin edistymiselle.
»Sanohan», kysyi Sven, »pidätkö minusta enemmän tällaisena luovuttuani
turhamaisuudestani?»
»Hiukan enemmän», Judith myönsi. »Mutta olet vieläkin liian hieno.»
Sven nauroi kiusoittavasti. »Et ollut huomaavinasikaan minun pukuani
viime kerralla! Ja minä kun tulin koko tuon matkan kaupungista saakka
näyttääkseni sitä sinulle. Sinä loukkasit minua kauheasti, Jude!»
Judith katsoi syrjään, ja Sven tuli häntä lähemmäksi. »Oletko unohtanut
kokonaan meidän viimekesäisen huviretkemme, Jude? Muistatko, mitä
sinä sanoit? Minä en ole sitä unohtanut.» Hän puhui niin hiljaisella
äänellä, että yksin hänen äänensävynsäkin sai Judithin punastumaan.
Sekarotuiset tuijottivat Lindiin ja nykivät toisiaan, kun tämä lähestyi
Judithia ja tyttö esitti hänelle Svenin. Sven jutteli ujostelematta
opettajattaren kanssa Juden väitellessä Johannesonin kanssa kuivatun
kalan eduista.
»Mikä sillä on vikana?» kysyi Johanneson. »Hyvää se on, paljon
arvokkaampaa kuin sen hinta. Varmaankin te saitte papaltanne vain
kymmenen centiä ostoksia varten, ha, haa?»
Judith pudisti päätään kiukuissaan. »Suu kiinni, te litteänaamainen
ruotsalainen! Jos täällä olisi toista myymälää, niin en minä maksaisi
mitään koko teidän roskastanne. Antakaa yhden dollarin arvosta kalaa,
mutta pitäkää kiirettä!» Hän polki jalkaansa, ja kaikki myymälässä
olevat miehet katselivat häntä ihastuksella. Hän oli saanut käskyn
ostaa kalaa vain viidelläkymmenellä centillä. Hänen oli pakko selittää
asia Amelialle, joka luultavasti ymmärtäisi hänet, mutta ehkä ei
kuitenkaan hyväksyisi.
Johanneson kääntyi hämillään ja laittoi käärön kuntoon. Hän ei tahtonut
kadottaa sellaista asiakasta kuin Garea, mutta häntä kiukutti, kun tuo
tyttö kinaili aina hinnoista. Varmaankin häntä kotona oli yllytetty.
Yhä hiukan kiihottuneena Judith poistui myymälästä Svenin ja Lindin
seurassa, joka myös oli tehnyt ostoksensa. Molemmat tytöt nousivat
rattaillensa, ja Sven ajoi hitaasti heidän jäljessään.
»Lind», sanoi Judith, kun he olivat hyvän matkan päässä Yellow
Postista, »Sven pyysi minua ajamaan hänen kanssansa. Tahdotteko ajaa
kotiin? Minä nousen pois ja odotan häntä.»
»Mutta mitä isäsi sanoo —»
»Siitä minä en välitä. Selkääni saan joka tapauksessa.» Lind suostui,
vaikka hiukan epäröiden, ja ajoi yksin kotiin Judithin noustessa Svenin
rattaille.
»Judie», alotti Sven kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »Minä
tahtoisin naida sinut.»
Judith oli vaiti. Hän ajatteli Ameliaa. Ellen ei koskaan voisi antaa
sitä hänelle anteeksi...
»Etkö rakasta minua enää, Judie? Ennenhän sinä rakastit», sanoi Sven
nöyrästi.
Judithin pää oli pystyssä, silmät puoleksi ummessa. Rattaat hyppivät,
kun he ajoivat pienen sillan yli, joka johti tiheään kuusi- ja
setripuumetsään. Sven veti hänet äkkiä syleilyynsä, heittäen ohjakset
löyhälle.
»Helkkarissa — miten kaunis sinä olet, Judith!»
Judith hymyili. Hänen ruumiinsa painautui Sveniä vasten. Se värähteli
voimaa. Hän tunsi oman ruumiinsa voiman. Se ikäänkuin kohosi ylöspäin
pitkin hänen selkäänsä ja rintaansa voimakkaana virtana, joka tunkeutui
aina hänen sormenpäihinsä ja koko hänen ruumiinsa hipiään asti. Outo
halu valtasi hänen mielensä. Hänen oli mahdotonta irtaantua tuosta
huumeesta... se oli vallannut hänet jo ensi päivänä Svenin paluun ja
tapaamisen jälkeen.
»Mietin tässä sitä, tokko saisin sinua kaadetuksi maahan?» Judith sanoi
äkisti.
Sven nauroi ääneensä.
»Lyön vetoa, että saisin», sanoi Judith. »Anna minun koettaa.»
»Hyvä, joskus», Sven myönsi nauraen yhä.
»Ei, heti paikalla», Judith pyysi katsellen lihaksia, jotka liikkuivat
Svenin paidanhihan alla. Ilma oli lämmin eikä kummallakaan ollut
päällystakkia.
Sven vilkaisi Judithiin ja huomasi tämän puhuvan vakavissaan. He
laskeutuivat maahan rattailta ja sitoivat hevosen puuhun tiepuoleen.
Sitten he pujottautuivat aidan läpi pienelle aukiolle setripuiden
varjoon, missä aurinko paahtoi maata lämpimänä läikkänä.
»Suutele minua ensin», sanoi Sven.
»En — vasta jälestäpäin», Judith sanoi vakavana.
Sitten he painivat. Judith oli melkein yhtä pitkä kuin Sven. Hänen
säärensä olivat pitkät ja jäntevät, hänen vartalonsa joustava ja hänen
liikkeensä nopsat kuin villikissan; Sven, joka alotti ottelun nauraen,
ei voinut saada häntä valtaansa. Judith liukui hänen käsistään ja
kiersi ruumiinsa hänen ympärilleen, kaataen molemmat maahan. Mitä
hurjemmiksi ja voimakkaammiksi heidän liikkeensä kiihtyivät, sitä
vakavammaksi Sven muuttui ja nauru kuoli hänen huuliltaan. Hänen
mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että hänen olisi pakko käyttää
todellista voimaansa puolustautuessaan, kunnes hän näki, että tytön
kasvot olivat jäykät ja kovat ja hänen silmänsä palavat. Samassa hän
huomasi, että Judith aikoi käyttää niskaotetta, jonka hän itse oli
opettanut hänelle. Niinpä hän tarttui Judithin käsiin vääntäen hänen
oikean käsivartensa taaksepäin. Judith viskautui hurjalla vimmalla
Svenin päälle miltei heittäen kuperkeikan hänen olkansa yli ja vetäisi
käsivartensa irti. Sven kääntyi nopeasti, kiersi toisen kätensä hänen
ympärilleen ja painoi toisella häntä kaulaan, niin että tyttö vääntyi
miltei kaksinkerroin eikä voinut hengittää. Sven katsoi häneen, hänen
silmänsä olivat kiinni, kasvot aivan punaiset ja hengitys huohottava.
»Joko sait kylläksesi?» hän kysyi hellittäen otettaan.
Judith käytti hyväkseen tilaisuutta ja heilauttaen päätään irrottautui
hän Svenin otteesta aivankuin ankerias. Hänen silmänsä iskivät tulta,
hänen rintansa huohotti nopeasti. Hän ojensi kätensä ja löi Sveniä
suoraan kasvoihin. Svenin ihmetellessä iskusta puoleksi huumautuneena
osien vaihdosta, Judith hyökkäsi häntä vastaan ja kaatoi hänet allensa.
Silloin Sven hurjistui. He eivät olleet enää epätasainen pari, kahta
eri sukupuolta. He olivat kaksi voimakasta alkuainetta, jotka koettivat
voittaa toisensa.
Sven puristi Judithin sääret omiensa vähin, iski häntä kaulaan ja
painoi hänet niin lujasti syliinsä, että tytön olkapäät vaikenivat
ja pingottuivat ja hänen vaatteensa repeytyivät. Heidän läähättävät
ruumiinsa värisivät vastatusten, kun he makasivat pitkin pituuttaan
maassa hurjassa syleilyssä. Judith kaivoi kyntensä Svenin rintaan,
painoi polvensa hänen kupeisiinsa ja puri häntä ranteisiin. Hän vastasi
epätoivon kiihkolla jokaisen Svenin iskun, muuten tämä olisi heti
voittanut hänet. Kumpaisellakin oli kasvot, kaula ja rinta hiessä.
Svenin hengitys huokui kuumana Judithin kasvoja vasten. Äkkiä tytön
käsi, joka ympäröi kuin teräsrengas Svenin kaulaa, höltyi ja vaipui
alas. Hänen silmäluomensa värähtelivät ja kyynel vieri silmäkulmasta
sekaantuen ohimoilla oleviin hikihelmiin. Sven päästi käsivarren irti,
jota hän oli taivuttanut taaksepäin. Hän vapisi.
»Judie», hän mutisi; »Judie, — katso minuun.»
Judith avasi hitaasti silmäluomensa.
»Suutele nyt minua», sanoi hän hengästyneenä.