Päivät muuttuivat yhä pitemmiksi ja lämpimämmiksi; pellon ja
metsikön välinen kenttä muuttui tummemman vihreäksi. Calebin karja
ruohoaavikolla etsi sydänpäivän aikana varjoa metsiköstä, ja
lypsylehmät laidunmaalla lakkasivat ruohoa syömästä seisoen pitkät
ajat polvia myöten lämpimässä suossa, jossa hyönteisiä hyppeli kuin
kipinöitä veden pinnalla. Kylmät, kosteat aamut lämpenivät, ja iltaisin
luonto kietoutui sumuun. Maan antimista hennot oraat muuttuivat
karkeiksi oljiksi ja varsiksi.
Mutta garelaisten elämässä ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta;
unelmat yhtä vähän kuin pelon aiheetkaan eivät kehittyneet eivätkä
kypsyneet, yksilöiden taistelussa ei ilmaantunut käännekohtaa, ei
mitään äkillistä huippusaavutusta. Ei ulkonaisia tunteita eikä
ajatuksia tuotu ilmi paitsi sellaisia, jotka tarkoittivat alistumista
Calebin kunnianhimoisiin vaatimuksiin. Caleb ei puhunut yöllä eikä
päivällä muusta kuin karjastaan, ajoi päivisin rattaillaan pelloilla
tai käveli ulkona iltaisin lyhty kädessä vertailemassa heinä- ja
pellavapeltojaan Skuli Ericksonin tai Joel Brundin, mrs. Sandbon
tyttären, Doran miehen, peltojen kasvuihin. Alkukesä oli hänelle
hirveää, yhtämittaista kiihkon aikaa, jolloin hän oli sokea ja kuuro ja
mykkä kaikelle muulle, mikä ei koskenut hänen maitaan.
Hänen pellavansa kasvoi sellaisella vauhdilla, että hän töin tuskin
uskalsi sitä katsella peläten sen voivan kadota harhanäyn tavoin. Hän
saattoi siirtää tarkastuksensa kokonaista viikkoa eteenpäin pelosta,
että sille äkkiarvaamatta olisi voinut tapahtua jotain kamalaa.
Mutta niin tasaiselta kuin garelaisten elämä pinnalta näyttikin, niin
pohjalla piili kuitenkin hiukan levottomuutta. Lind Archer huomasi sen
ja oli pahoillansa.
Sven Sandbo oli palannut kotiin. Judithin käytöstä oli mahdoton
ymmärtää. Lind oli yrittänyt puhua hänen kanssaan Svenistä, mutta
tyttö oli tylysti paennut pois. Ja kun Lind oli tarjonnut Judithille
luettavaksi kirjaa, jonka hän oli saanut kaupungista, niin Judith oli
käyttäytynyt paljon enemmän Ellenin kuin itsensä tapaisesti. Hänellä ei
ollut aikaa lukea, oli hän sanonut. Amelia kulki kuin poissaoleva näinä
päivinä ja kohteli Calebia miltei ystävällisesti. Amelian puolella oli
jännitys hiukan lauennut, mutta Judithin puolella se oli sitä enemmän
kiristynyt. Calebin huomio oli tätänykyä niin kokonaan kiintynyt farmin
asioihin, ettei hän huomannut mitään. Vastoin tapaansa hän suoritti
kaikenlaisia turhia pikkutöitä etsien alati uutta tehtävää, sen sijaan
että hän olisi määrännyt töitä Martinille ja Judithille. Lind tunsi,
että jotain tärkeää oli tapahtunut, mutta huomasi sitten samalla,
ettei mitään muuta voinut tapahtua kuin mikä kuului jokapäiväisiin
velvollisuuksiin.
Lind yksin huomasi nämät vaihtelevat vivahdukset garelaisten elämässä.
Hänellä oli iltaisin paljon vapaata aikaa istuessaan pöytänsä ääressä
lasten poistuttua koulusta, ja usein silloin hän tuli ajatelleeksi
garelaisia. Mutta tuon sadeillan jälkeen hän oli vieläkin enemmän
ajatellut Mark Jordania.
Kolmantena päivänä käyntinsä jälkeen Klovaczin farmilla Lind istui
pöytänsä ääressä koulussa. Huoneessa tuntui voimakas liidun ja villien
kirsikankukkien tuoksu. Lind oli väsynyt ja masentunut mieleltään.
Hän sulki silmänsä ja nojasi päänsä käsiensä varaan. Hän eli
mielikuvituksessaan jälleen tuon pelottavan ja ihanan sadeillan...
Ovi avautui hitaasti. Mark Jordan seisoi valoisassa oviaukossa,
hymyilevänä, paljaspäisenä, hattu kädessä. Lind painoi kätensä
poskiansa vasten. Sitten hän nauroi.
»Te näytätte syylliseltä», sanoi Mark. Hän astui hitaasti pulpettien
välistä käytävää pitkin huoneen keskelle katsoen Lindiin onnellisena.
»Myönnän sen kyllä», sanoi Lind arasti. »Ajattelin juuri, että
tarjoutuisin jälleen päivällisvieraaksi teille.» Hän nousi pöytänsä
äärestä ja ojensi kätensä Markille. Mark piteli sitä omassaan, katseli
sitä ja osoitti liitu- ja mustetahroja.
»Maan suola: koulunopettaja. Olin kerran itsekin opettajana kuukauden
verran. Sain eroni, kun yllytin lapsia hockey'a pelaamaan», Mark
nauroi. Hän päästi irti Lindin käden ja kulki ympäri huonetta tutkien
piirustuksia ja kuvia, joita lapset olivat valmistaneet ja ripustaneet
seinille. Ottaen käteensä liitupalan hän piirusti mustalle taululle
lystikkään olennon, polvet koukussa ja silmät vinossa, ja kirjoitti sen
alle lapsellisella käsialalla: »Opettaja.» Sitten hän peräytyi kymmenen
askelta, tähtäsi ja heitti liitupalan mustantaulun hyllylle. Tämän
tempun hän uudisti moneen kertaan peräytyen joka kerralla muutamia
askeleita kauemmaksi.
Lind katseli leikkiä hetken aikaa puoleksi huvitettuna. Sitten häntä
alkoi hieman hermostuttaa. Mark kaikesta päättäen oli unohtanut hänen
läsnäolonsa. Hänen väsymättömyytensä syrjäytti hänet kokonaan. Äkkiä
hänen mieleensä muistuivat Bjarnassonin vanhan isoäidin sanat: hän
ei koskaan pääse hänen salaisuutensa perille. Markin seisoessa nyt
sivuttain häneen Lindin huomio kiintyi hänen päänsä ja hartioittensa
kauniiseen muotoon. Mark kääntyi niin äkkiä Lindin puoleen, että tämä
säpsähti.
»Lähdetään kävelemään», sanoi Mark. »Mitäs nyt?»
»Ei mitään», vastasi Lind. Hän tahtoi koettaa ymmärtää Markia. »Mieleni
ei tee lähteä kävelemään, kun te noin jyrkästi käskette. Mutta tahdon
käyttää teitä hyväkseni oppiakseni hillitsemään kiivauttani, ja siksi
suostun. Te näytte olevan tottunut käskemään. Aivankuin maailmassa ei
olisi ketään muuta kuin te yksin.»
»Olen aina ollut yksin — kunnes te tulitte, Lind. Minun täytyy ensin
tottua siihen ajatukseen, että te olette olemassa», Mark sanoi niin
vakavasti, että Lindin täytyi nauraa.
»Huomasiko joku garelaisista teidän tulevan tänne?» Lind kysyi
kiusaantuneena.
»Garelaisetko? Ah, nuo ihmiset. En todellakaan tiedä. En nähnyt ketään
muuta kuin punatulkun tiellä, eikä se liikuttanut edes höyhentä»,
Mark sanoi astuen ikkunan luo sillä välin kuin Lind korjasi tavarat
pöydältä. »Miksi te sitä kysytte? Pelkäättekö heitä?»
»En lainkaan», Lind kiiruhti sanomaan. »Minä en vain haluaisi, että he
— minä tahtoisin pitää teidät erillänne heistä — ikäänkuin toisessa
maailmassa. Jos te menette heidän luokseen tai keskustelette heidän
kanssaan, niin teidän kuvanne sekaantuu heihin. Ymmärrättekö? En
tahtoisi, että te näkisitte heitä tai he teitä, lukuunottamatta ehkä
Judithia —» Lind vilkaisi Markiin mietteissään ikäänkuin tuumien, oliko
tällainen jako viisasta.
»Tulitteko jalan?» kysyi Lind, kun he olivat lähteneet ulos ja
kävelivät pitkin pientä polkua, joka kulki tiheän havupuumetsikön läpi
koulutalon taitse.
»En, ratsastin norsulla. Se häipyi teidän ovellanne», sanoi Mark ja he
nauroivat molemmat.
»Olisin kuitenkin hyvin utelias näkemään tuota Garen perhettä», sanoi
Mark vähäistä myöhemmin. »Varsinkin Caleb Garea. Minulle kerrottiin
Yellow Postissa, että hän on itse piru.»
»Ei, siksi hän on liian ilkeämielinen. Hän on myös liian ilkeä, jotta
tekisi mieli ottaa häntä hengiltä. Sen vuoksi Fusi Aronson ei ole
tehnyt sitä jo aikoja sitten.»
Lind kertoi hänelle Fusista.
»Minun tekisi mieleni tavata häntä», sanoi Mark.
He keskustelivat siitä omituisesta yhtäläisyydestä, joka täällä
pohjoisessa vallitsee ihmisen ja maaperän välillä, sekä ruumiillisen
että henkisen elämän köyhyydestä.
»He eivät tuhlaa mitään — siinä se», sanoi Mark, »yhtä vähän mitä
ihmisten suhteeseen kuin kasvien kasvuun tulee. Ei hillittömyyttä
missään. Olen kulkenut jalan koko Yellow Postin ympäristön sen jälkeen
kuin saavuin tänne, mutta en ole tavannut ainoatakaan farmaria, joka
ei ilolla ajattelisi, että ellei hän kerää ja kokoile voimainsa takaa,
niin koittaisi kerran aika, jolloin hänellä ei olisi ainoatakaan jyvää
aitassaan. He eivät näytä luottavan maahan, muuhun kuin siihen, mitä
he omalla työllään saavat siitä irti. Ajatelkaahan, miten erilaisia
luonteeltaan nämä ihmiset olisivat, jollei maa riistäisi heiltä koko
heidän voimaansa ja kaikkia heidän ajatuksiansa.»
Lind nyökkäsi. »Siinä juuri on garelaisten erehdys. Heillä kaikilla on
hirveän liioiteltu velvollisuudentunto maata kohtaan — tai oikeastaan
Calebia kohtaan, joka ei ole muuta kuin maan symbooli.»
He kävivät istumaan kalliolle tiepuoleen.
»Oleskelin jonkun aikaa vielä kauempana pohjoisessa — kävin yhdessä
pappieni kanssa lähetysasemalla lapsena ollessani ja myöhemminkin
tultuani täysikasvuiseksi», Mark kertoi. »Se vasta olisi oikea maa
teitä varten. Jos Jumalaa on olemassa, niin siellä hän asuu ja
suorittaa ajatustyönsä. Hiljaisuus on aivan hirveä. Tuntuu kuin
tapahtuisi äärettömän paljon, vaikkei mitään voikaan nähdä. Taivas on
aivan rajaton — samoin valo sekä pimeys — lumikentät loppumattomia
— vain harvoja mäntyjä, joku ainoa kumpu tai jäätynyt joki. Ja
ihmisolennot siellä ovat kuin puukuvia salaperäisine tarinoineen,
joista ei koskaan voi saada täyttä selkoa. Luonnon kovuus painaa alas
elämän ulkonaisen ilmaisumuodon luullakseni yksinkertaisesti vain
siksi, ettei ympäristö tarjoa ihmishengelle kylliksi luonnollisia
kiihottimia. Me olemme loppujen lopuksi vain ympäristömme kuvastimia.
Elämä täällä Oelandissakin voi näyttää kielteiseltä, mutta
todellisuudessa se heijastaa vain niin harvoja ulkonaisia, luonnollisia
ilmiöitä, että se tekee kielteisen vaikutuksen. Nämä ihmiset ovat
pakotetut viettämään sisäänpäinkääntynyttä elämää, kaikki heidän
intohimonsa ovat kasaantuneet yhteen; he ovat kuumaverisiä olentoja,
vailla ilmaisumuodon — vapauttavan eleen mahdollisuutta.»
»Niin, luullakseni inhimillinen elämä, tai ainakin inhimillinen yhteys
on yhtä köyhää täällä kuin pohjoisemmassakin», Lind sanoi. »Taistelulla
olosuhteita vastaan on varmaankin sama vaikutus kuin toimettomuudella.
Minun mielestäni toinen on yhtä tylsistyttävää kuin toinenkin. Heillä
ei ole mitään tunteita jäljellä, kun maa ja karja on saanut osansa.»
He keskustelivat kirjoista ja heidän mielipiteensä kävivät silloin
tällöin erilleen. Mark pyysi, että Lind sallisi hänen tulla Garelle
käymään ja tuoda mukanaan muutamia lempikirjojaan, ja Lind lupasi puhua
mrs. Garen kanssa.
Lindistä tuntui ihmeelliseltä, että hän oli tavannut täällä Markin.
Markin mielestä oli maailman luonnollisin asia, että hän oli löytänyt
Lindin täällä.
»Saanhan ainakin käydä koululla jonakin iltana?» Mark kysyi arasti.
Hänen oli jo aika lähteä, ja häntä ihmetytti, että hänen oli niin
vaikea erota. Lind ojensi aivan yksinkertaisesti kätensä hänelle.
»Tehkää niin», hän sanoi lämpimästi. He olivat tulleet niin lähelle
Garen farmia, että saattoivat nähdä sen portin.
Mark katsoi omituisesti Lindiin, sitten hän kääntyi ja kiiruhti pois
tietä myöten. Kerran hän vilkaisi taakseen ja näki Lindin seisovan
samalla paikalla, minne hän oli jättänyt hänet. Kohottaen leveälieristä
hattuaan hän heilutti kättään ilmassa. Lind jatkoi matkaansa Garen
pihalle. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi.