Joka ilta, kun Jude läksi karjaa hakemaan, hänen silmänsä kulkivat
Sandbohon päin. Sven saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Jude tiesi,
että Sven etsisi häntä, vaikkei hän uskaltaisikaan tulla Garen
farmille. Caleb oli kerran aikaisemmin sanonut suoraan, ettei nuori
Sven Sandbo ollut tervetullut taloon. Hänen hymynsä ja ylimielinen
käytöksensä oli liian röyhkeä.
Auringon laskiessa eräänä toukokuun iltana Judith läksi ratsastamaan
varsalla laidunmaan pohjoispuolelle. Hän oli kuin jumalatar hiusten
hulmutessa hevosen harjan ympärillä ja veren kiihkeästi kuohuessa
suonissa. Hän tiesi itsekin olevansa kaunis hevosen selässä
ratsastaessaan. Ja hän tiesi myöskin, että häntä katseltiin. Hän
kiristi suitsia ja heitti päänsä pystyyn. Hänen poskensa, jotka
ennestäänkin olivat punaiset, alkoivat yhä enemmän hohtaa ja hänen
silmäluomensa painuivat alas. Sitten, heilauttaen piiskaansa hän kiiti
eteenpäin Sven Sandbota kohti.
Sven käveli avonaisella kentällä, joka levisi hänen kotinsa ja pienen
metsikön välillä, jonka Fusi Aronson omisti pohjoispuolella. Sinne
saakka ei kenenkään silmä Garen farmilta voinut ulottua. Sven lähestyi
Judithia ja nojasi käsivartensa hevosen hikistä kaulaa vasten.
»Sinä näytät suurenmoiselta, Jude», hän sanoi tarkastaen häntä
ylhäältä alas saakka. Hänen kätensä tunnusteli tytön säärtä, joka
oli työhousujen peitossa. Judith vetäisi pois jalkansa hätkähtäen.
Sven nauroi ja pisti kätensä takin taskuihin. Hän nojautui toisen
jalkansa varaan ja heilutteli toista veltosti ilmassa. »Mitenkä kotona
jaksetaan?» hän kysyi.
Judith vastasi hänen tutkivaan katseeseensa yhtä tutkivasta hänen
huomionsa kiintyi Svenin vaatteiden kaupunkilaiskuosiin, kirjavaan
kaulahuiviin, kiiltäviin jalkineisiin, joissa ei ollut varpaitten
kohdalla kuhmua niinkuin Martinin pyhäkengissä; hän ei viitannut
sanallakaan Svenin ulkoasuun, vaikka hän tiesi hänen sitä odottavan.
Sven ei ollut typerä. Hän nauroi, ja kun hän nauroi, niin ei ainoakaan
nainen voinut vastustaa häntä. Hänellä oli puoleensavetävin hymy koko
maailmassa.
»Kuulehan, Jude, et suinkaan sinä ole suuttunut minuun», hän mairitteli
heilutellen jalkaansa. »Mitä sinulle kuuluu, sitä minä haluaisin
tietää.»
»Kiitos, hyvää», Judith vastasi kylmästi. »Miten sinä itse jaksat?»
»Mainiosti. En malttanut odottaa, kunnes pääsisin takaisin. Ajattelin
sinua kaiken aikaa ja olisin kirjoittanutkin, mutta pelkäsin vanhuksen
saavan kirjeet käsiinsä. Jumaliste, sinä olet kauniimpi kuin koskaan
ennen, Jude. Kaupungin tytöt eivät riitä sinulle puolitiehenkään. Minä
olen nähnyt heidät kaikki.»
Hän veti esille uushopeisen savukerasian ja piteli sitä auringossa,
niin että se kiilsi. Näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt sitä
näkyvillä turhan kauan ottaessaan siitä savukkeen. Judith katseli
taivaanrantaa, ja hänen hevosensa kuopi kärsimättömänä. Sven tarttui
hevosen suitsiin, painoi rasian kiinni ja pisti sen takaisin taskuun.
»Tuletko jonakuna iltana minun kanssani ratsastamaan? Menehdyn täällä,
jollen tee jotain — tai näe ihmisiä», hän sanoi välinpitämättömästi
puhaltaen sauhua ilmaan ja karistaen sormellaan tuhkaa savukkeestaan.
Sitä hän ei ollut tehnyt ennen aikaan. Tehdä jotain — nähdä ihmisiä,
sellaista hänen mielensä teki. Ei mitään eikä ketään erityisesti.
Judith istui ääneti katsellen ynseänä taivaanrantaa.
»Nytpä muistankin», jatkoi Sven, »minulla on tässä jotakin sinulle.
Kaikilla tytöillä on sellaisia.» Hän otti taskustaan esille pienen
käärön ja avasi sen. Käärepaperista hän irrotti pienen kullatun
korurasian näyttäen sitä Judithille ja odottaen näkevänsä hänen
kasvoillaan ihmetyksen hymyn. Judith silmäsi nopeasti siihen.
Sitten, heilauttaen äkisti ruumistaan, hän pakotti hevosen nousemaan
takajaloilleen, suu auki, sieraimet huohottaen, silmät sumeina. Judith
painoi päänsä hevosen harjaa vasten, käänsi sen ympäri ja katosi
samassa hevosen selässä, joka oli aivan hurjana kiihkosta.
Sven tuijotti ällistyneenä Judithin jälkeen, näki hevosen poikkeavan
tieltä ja hyppäävän heinäniityn aidan yli, sulavasti kuin vene, joka
kohoaa aallon harjalle.
»Tuhat tulimmaista —», hän ihmetteli. »Kylläpä hänessä on eloa. Enemmän
kuin koskaan ennen. Mutta mistähän hän loukkaantui?»
Mutta Svenin ei ollut vaikea sitä arvata. Judithin mielestä hän oli
kerskaillut.
Judithin nelistäessä pois alkoivat kyyneleet vuotaa pitkin tytön poskia.