Päivät kuluvat, vieläpä tärkeittenkin tapahtumien jälkeen. Samoin
suurten surujen ja suurten ilojen jälkeen päivät menevät menoaan, ja
tapaukset muuttuvat kirkkaiksi loimiksi ja tummiksi kuteiksi entisyyden
kuvakankaassa. Samoin kului päivä, jolloin Lind löysi Mark Jordanin, ja
Amelia sai siitä tiedon.
Opettajatar palasi kotiin koulutyön jälkeen seuraavana päivänä ja näki
Amelian kyyköttävän puolivalmiin tilkkupeitteen ääressä, jonka hän
oli levittänyt lattialle. Hän katseli peitteen loistavia neliöitä ja
kolmioita. Auringonsäde, joka lankesi vastakkaisesta ikkunasta hänen
vaaleille hiuksilleen, jakoi peitteen kahtia.
»Miten värikäs peite tuosta tuleekaan!» Lind huudahti silitellen
keltaista silkkitilkkua. »Kauanko teidän on pitänyt kerätä tilkkuja,
ennenkuin olette saanut niitä riittämään asti?»
Amelia ei vastannut heti, ja kun hän vastasi, ei hän kohottanut
katsettaan maasta. Lind arvasi hänen itkeneen. Hän aikoi polvistua
Amelian viereen ja kysyä, mikä suru häntä painosti, mutta hän oli jo
usein saanut kokea, että osanotto vain kiusasi vaimo parkaa. Mikä hänen
surunsa lienee ollutkin, piti hän sen visusti salassa, ikäänkuin se
olisi ollut liian läheinen toisille jaettavaksi. Peitteen kirjavat
tilkut loistivat ja kiilsivät.
»Olen kerännyt näitä tilkkuja siitä saakka kuin kaksoiset syntyivät»,
sanoi Amelia vihdoin. »Emme me tarvitse täällä paljon silkkiä. Säästin
ne, kunnes tytöt olisivat siksi isot, että he osaisivat panna arvoa
kauniiseen peitteeseen.»
Lind polvistui koskettaen erästä isompaa tilkkua. »Kylläpä tämä on
kaunis — jonkunmoista brokaadia, eikö totta? Onko se ollut pukuna?»
»On — minulla oli sellainen puku paljon ennen naimisiinmenoani.»
»Se oli varmaankin hyvin kaunis.»
Amelia ei vastannut, ja Lind, tuhat kysymystä mielessään, missä ja
miten sitä oli käytetty, kohosi pystyyn ja läksi ulos. Talon päädyn
edustalla oli Ellen kylvämässä sokeriherneitä.
»Siinä täytyy piillä jotain — jotain, joka kiehtoo hänet kokonaan
valtaansa — joka on suurempaa kuin itse elämä», Lind tuumi ajatellen
Ameliaa.
Ellen katsoi työstään, silmiään siristäen.
»Oi, minä luulin teitä äidiksi», hän nauroi, kun Lind pysähtyi hänen
viereensä. »Valo sokaisee silmäni kokonaan.»
Lind tiesi, ettei valo siihen ollut syynä.
»Ellen, milloin sinä saat uudet silmälasit?»
Ellen katsoi kukkapenkkiin.
»Kyllä nämät kelpaavat siihen asti, kunnes lääkäri saapuu taas
Sidingiin.»
Lind tiesi, että ne olivat jo kauan olleet sopimattomat — ehkäpä
liiankin kauan.
»Ellen», alotti Lind istahtaen maahan tytön viereen, »sallisikohan
isäsi minun ostaa sinulle silmälasit?»
»Voi, rakkaani, älkää sanoko hänelle mitään sellaista!» Ellen huudahti.
»Hänen tarkoituksensa on ostaa minulle uudet lasit — hän vain unohtaa
aina. Se ei ole mikään rahakysymys.»
Ellen näytti todellakin niin kiusaantuneelta, ettei Lind voinut sanoa
sen enempää. Sääli todellakin, että hän piti siinä määrin isänsä
puolta. Lind ei voinut tehdä mitään — hänen apuansa ei otettaisi
kuitenkaan vastaan. Judithkin oli ylpeä ja vetäytyi heti pois, niin
pian kuin joku lahja oli kysymyksessä. Eihän hän esimerkiksi tahtonut
ottaa vastaan merenvahahelmiä Lindiltä — väittäen, etteivät ne hänelle
sopineet.
»Ellen, aiotko jäädä tänne koko elämäksesi?» kysyi Lind hiljaa.
Ellen repi siemenpussin kulman auki ja ripotteli joitakin siemeniä
kouraansa.
»Mitäpä muutakaan voisin tehdä?» hän vastasi, ja vähäinen vihamielinen
piirre ilmestyi hänen suunsa molemmin puolin. »Eihän tällä paikalla ole
mitään vikaa. Minä olen elänyt täällä siksi kauan, että olen kiintynyt
siihen, vaikka te ette siitä pitäisikään.» Lind ei ollut koskaan ennen
kuullut hänen puhuvan niin kiihkeästi. Hän oli heittänyt päänsä
taaksepäin, ja posket hohtivat punaisina.
»Ellen, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan! Olet kaunis, älykäs —
jos saisit vain hiukan oppia, niin sinusta voisi tulla jotain. Täällä
elämäsi menee hukkaan. Etkö koskaan ole pyytänyt isältäsi päästä
joksikin aikaa pois?»
»En», vastasi Ellen välinpitämättömästi, »en halua lähteä minnekään.»
Hän ripotteli siemeniä pieneen uurteeseen.
»Älä sanoa sitä, Ellen», Lind vastusteli. »Kyllä sinä haluaisit.
En tahdo yllyttää sinua kotiasi vastaan enkä mitään muutakaan
senkaltaista, rakkaani. Mutta olen huomannut sinussa niin paljon
kauniita taipumuksia — rakastat musiikkia muun muassa. Isäsi voisi
erinomaisesti tulla sinun avuttasi toimeen muutaman kuukauden vuodessa.
Miksikä et pyydä sitä?»
»Teidän on turha puhua, miss Archer», Ellen vastasi levollisesti.
Hän nimitti Lindiä joskus »opettajattareksi», mutta ei koskaan
ristimänimeltä. »Kyllä minä tiedän, kuinka paljon hänen täytyy tehdä
työtä voidakseen antaa meille tämän kodin, ja tiedän myöskin, ettei hän
voisi tulla toimeen ilman meitä. Teidän ei pidä puhua sellaista.»
Lind nousi pystyyn, tahtomattaan loukkaantuneena Ellenin käytöksestä.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei tyttö uskonut sitä, mitä hän itse sanoi.
Mutta väärä tottelevaisuudentunne, joka oli väkisin istutettu Elleniin,
oli tappanut kaikki muut vaistot kuin hävittävä rikkaruoho. Hän
ajatteli vain niinkuin Caleb oli opettanut häntä ajattelemaan, pitäen
silmällä vain maan ja Calebin etua.
Lind palasi taloon, otti runokirjan kainaloonsa ja läksi metsätietä
myöten koulutalon ohi vihreälle kummulle, jonka juurella oli
kehäkukkien peittämä nummi. Tänne hän istahti ja koetti lukea kirjaa,
jonka hän oli avannut eteensä. Mutta hänen silmänsä eksyivät kirjasta
avaruuteen, missä pitkät ruovot hohtivat kuin vihreät ja kultaiset
etsaukset auringossa. Hänen ajatuksensa kulkivat Mark Jordanin luo ja,
omituista kylläkin, hän yhdisti hänet vanhan Bjarnassonin isoäidin
ennustukseen. Lind ei ollut pyytänyt häntä käymään luonaan Garella. Se
ei tuntunut oikein sopivalta hänen mielestään, vaikka hän tiesi, että
Mark olisi toivonut sitä. Ei siis näyttänyt olevan muuta keinoa kuin
keksiä jotain asiaa Klovaczin taloon.
Pitkillä, pehmeillä sormillaan hän kaivoi puoleksi mustan, puoleksi
valkean kiven maasta esille.
»Jos toinen puoli on enimmäksi osaksi valkoinen, niin isoäiti
Bjarnassonin juttu on tosi, jos taas musta, niin se ei ole tosi», Lind
tuumi. Kiven toinen puoli oli kokonaan valkea. Hän hymyili itsekseen.