Judith puki päälleen, vihelsi Petelle, ja kun koira iloisesti hyppien
tuli hänen luokseen, asteli hän hitaasti kotiin. Tien varrella hän
kulki pohjoisen lehmälaitumen ohi, missä Calebilla oli muutamia
sonni vasikoita lypsylehmien joukossa. Judith nojautui aitaan ja
seurasi katseillaan kahta nuorta sonnia, jotka hyppivät ja leikillä
puskivat toisiaan, sillä kaikesta päättäen ne vasta olivat keksineet
sarventynkänsä. Judith huomasi, miten suuresti ne olivat kasvaneet
viime näkemästä. Niiden harmaat, typerät kasvot olivat muuttuneet
äkäisemmiksi, kyljet täyteläisemmiksi, niskapoimut sileämmiksi,
valkoisemmiksi ja paksummiksi. Caleb panisi pian renkaat niiden
turpiin ja ne muuttuisivat typerän rumiksi, kun kaikki hurjuus ja
villiys niistä tukahtuisi. Ne olivat kauniita sonneja, ehkäpä joku
islantilaisista maksaisi niistä sievoisen summan. Judith tunsi
sisäistä kiihotusta katsellessaan niitä. Hän kääntyi mennäkseen,
inhoten itseään, kun nuo nuoret elukat saattoivat viehättää häntä niin
suuressa määrin. Mutta uteliaisuus, jota hänen oli mahdoton hillitä,
kahlehti hänet pitkäksi aikaa paikoilleen. Oi, miten hurjia ne olivat
leikkiessänsä...
Judith kuuli Charlien ratsastavan metsän läpi ja kutsuvan karjaa. Koira
kintereillään Judith kiiruhti kotiin.
Ellen tutki jalkaansa Juden astuessa huoneeseen.
»Minä lähden huomenna Martinin kanssa viemään karjaa, Ellen», Jude
sanoi ystävällisesti. »Jalkasi on aivan sennäköinen kuin siinä olisi
patti.»
»Toivottavasti se on huomenna jo terve», vastasi Ellen. »Isä tahtoo,
että minä menisin.»
»Pyh!» sanoi Judith. »Ja sinä menet — vaikkapa kainalosauvojen varassa!»
»Hiljaa, tytöt!» pyysi Amelia. »Ei huolita hankkia uusia ikävyyksiä
enää tänään. Tammasta on ollut jo kyllin yhdeksi päiväksi.»
Siitä huolimatta Judith Calebin palatessa tallista sanoi uudestaan
Ellenille, että hän oli halukas lähtemään hänen sijassaan. Opettajatar,
joka työskenteli pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä, tarkkasi
salavihkaa Calebia. Hän olisi voinut vaikka lyödä vetoa, ettei Caleb
olisi kuulevinaankaan Judithin huomautusta. Ja oikeassa hän olikin.
Hetken kuluttua Caleb, nostaen silmänsä maanviljelyslehdestään, huusi
Ameliaa, joka oli keittiössä.
»Minä kuulin tänään, että Sven Sandbo palaa huomenna kotiin
Sidingistä», sanoi hän.
Juden kasvoille kohosi puna. Ellen vilkaisi häneen. Molemmat tiesivät,
samoinkuin opettajatarkin, ettei Caleb koko päivänä ollut poistunut
farmiltaan eikä ollut voinut kuulla sellaista uutista, sillä ketään
vierasta ei myöskään ollut käynyt talossa.
Hiukkasta myöhemmin, puhuttuaan muista asioista, Caleb kääntyi Judithin
puoleen sanoen:
»Huomenna voit ottaa uuden karhin työskennellessäsi puutarhassa, Jude.»
»Ellen ei voi lähteä Martinin mukaan, hänen jalkansa on kipeä», Judith
huomautti.
»Sinä tarkoitat, Jude, ettei hän voi lähteä, jos Sven Sandbo
palaa Nykerkistä. Ha, haa! Sainpa sinut nyt kiinni!» Hän nauroi
sydämellisesti sivellen kädellään viiksiään. Hänen silmissään loisti
ilkeämielinen ilme. Miten hän nauttikaan voidessaan kiusata tyttöjä
heidän heiloillaan! »Sinä olet liian nuori haaveillaksesi. Huomasin
sitä sinussa äskettäin. Ettekö tekin ole huomannut, miss Archer?»
Lind hymyili Judithille, joka hyökkäsi harmistuneena pystyyn. Caleb
katseli häntä huvitettuna.
»Äiti, pelkäänpä, että Jude unohtaa itsensä.» Caleb kääntyi pois ja
läksi naureskellen ulos.
»Oi, Jude, kyllä sinä tiedät, mitä tuo aina merkitsee!» Ellen kuiskasi,
jotta Lind ei kuulisi. »Miksi ihmeessä sinä et voi hillitä itseäsi?»
Mutta Judith istui mykkänä ja synkkänä ikkunan luona katsellen
ulos hämärään. Hetken kuluttua hän nousi ja alkoi auttaa Ameliaa
illallispuuhissa.
»Jospa me voisimme olla joskus syömättä», huokasi Amelia. »Se on niin
väsyttävää.»
Caleb ei tullut illalliselle. Jokainen, Lindkin, tiesi, mitä se
merkitsi. Niin pian kuin lapset olivat levolla, kuulisivat he hänen
puhuvan matalalla äänellä Amelialle, ja aamulla äidin silmien ympärillä
olisi mustat varjot. Aterian aikana Ellen katsoi pöydän yli moittivasti
Judithiin; nuorempi sisar vihasi tuota ilmettä. Judith polki jalkaansa
ja läksi yläkertaan.
Kun Caleb palasi huoneeseen, ilmoitti hän jo olevan ajan mennä levolle.
Hän sanoi sen ystävällisesti, mutta Amelia vainusi muuta ystävällisten
sanojen takaa. Lapset ja Lind läksivät ullakolle. Caleb oli kello,
jonka mukaan perhe nukkui, heräsi, söi ja teki työtä.
»Kello viisi ylös joka-ainoa. Ellen ja Martin lähtevät viemään sonneja
Nykerkiin, muistakaa se», hän huusi heidän jälkeensä.