Kaikki, yksinpä Lindkin, joka ei ollut tottunut sellaiseen
itsevaltiuteen, olivat murkinalla kello puoli kuusi.
Tästä pakollisesta varhaisesta nousemisesta oli ainakin joku hyvä:
tahtoen tai tahtomattaan tuli nähneeksi aamunsarastuksen. Se levisi
kuin suunnaton kukkanen yli taivaanrannan. Maa sen alapuolella oli
kirkas ja tumma, ikäänkuin se olisi hohtanut sinisen lasin läpi.
Tuntui siltä kuin ensi kertaa olisi seisonut pallolla, joka liikkui
rytmillisesti avaruudessa. Se oli kristallinkirkas vaikutelma.
Mutta murkina sen sijaan oli synkkä paikka. Ellen oli kalpea kivusta,
jonka jalka hänelle tuotti, ja Amelian rinnassa äidin huolet ja vaimon
alistuvaisuus taistelivat keskenään. Caleb ja Martin keskustelivat
karjan myönnistä; ei sanallakaan mainittu Juden sonnia, vaikka Martin
oli päättänyt huolehtia siitä, että tyttö saisi toisen omansa sijaan.
Judith kiiruhti heti ulos juotuaan kupin kahvia ja alkoi lapioida
lantaa rattaille. Hänen kätensä olivat yhä paisuneet ja verillä, mutta
hän oli liian ylpeä valittaaksensa. Jos Ellen jaksoi kestää Amelian
vuoksi, niin kesti hänkin.
Ellen ja Martin läksivät matkaan ajaen karjaa edellään, ennenkuin
opettajatar ennätti sanoa heille hyvästi.
Lind kiiruhti ulos ja näki heidän katoavan tielle; Martin istui
kumarassa rattaitten istuimella kuin vanha, väsynyt ukko, ja Ellenin
asento oli liian jäykkä ollakseen luonnollinen.
Ja Caleb Gare läksi Yellow Postiin ollakseen läsnä kokouksessa, jossa
oli määrä käsitellä kirkon raha-asioita. Vaikka se riistikin aikaa
hänen omilta asioiltansa, niin oli hänestä huvittavaa olla kirkon
johtokunnan jäsenenä, samoinkuin koulunkin. Huvi johtui etupäässä
siitä, että hän saattoi pitää silmällä, ettei kukaan muu kirkkorahaston
johtokunnan jäsenistä saanut hyötyä muiden kustannuksella.
Tänä päivänä hän läksi kokoukseen erikoisesti siitä syystä, että
hänellä oli omat epäilyksensä Björn Aronsonia kohtaan, joka oli
kirkkorahaston hoitaja.
Hän piti silmällä Fusi Aronsonin nuorempaa veljeä melkein koko
kokouksen ajan, jossa pidettiin aivan varmana asiana, että Björnin
haltuun uskotut varat olivat hyvässä turvassa jykevässä arkussaan
Aronsonin farmilla. Caleb ei voinut ymmärtää, miten Björn tähän aikaan
vuodesta oli voinut ostaa kolme täysirotuista jerseylehmää tuolta
Klovacz pakanalta, joka ei kuulunut edes kirkkoon. Caleb oli nähnyt ne
karjalaumassa ja tuntenut ne heti paikalla.
Kokouksen jälkeen hän astui Björnin luo, joka irrotti hevosensa suitsia
paalusta.
»Sinulla näyttää olevan joitakin jerseylehmiä», hän sanoi taputtaen
nuorta miestä olkapäälle. Björn säpsähti. Caleb hymyili.
»Niin on», sanoi Björn.
»Ostitko ne Sidingistä?»
»En, vaan Klovaczilta. Hän tarvitsi rahaa ennen lähtöään», sanoi Björn.
Hänen silmänsä painuivat maahan. Caleb hymyili taaskin, kieppuen
edestakaisin saappaankorkonsa varassa. Björn nousi ajoneuvoihinsa ja
ajoi suoraan Yellow Postia kohden, läimähyttäen hevostaan piiskalla.
Björn ei ollut samanluonteinen kuin hänen veljensä. Mutta koska Fusi
oli rehellinen, niin oelandilaiset pitivät luonnollisena asiana,
että hyvä veri virtasi perheen kaikkien jäsenten suonissa. Siinä he
hiukan erehtyivät, Caleb tuumi itsekseen iloiten mielessään, että oli
keksinyt Aronsonin nimikilvessä tahran, jolle hän helposti voisi painaa
sormensa. Ei, jo kauan hän oli tiennyt, ettei Björn ollut samaa maata
kuin hänen veljensä. Björn ei ollut edes viitsinyt oppia englantia
yhtä huolellisesti kuin Fusi. Caleb päätti pistäytyä Fusin luona
kotimatkalla.
Olipa toinenkin seikka, jota Calebin mielestä oli edullista pitää
silmällä. Hän nousi rattailleen, maiskahutti suutaan hevoselleen ja
kääntyi Klovaczin taloon johtavalle tielle. Päivä oli kaunis, ja Caleb
oli erinomaisen hyvällä tuulella. Kääntäen päätään lännen puolelle
hän saattoi nähdä omat peltonsa, jotka olivat lupaavan vihantia.
Itäpuolella olivat Anton Klovaczin karut, kiviset maat, joilla kasvoi
huonoa heinää. Häntä nauratti ajatellessaan sitä kohtalon ivaa, että
Mark Jordan oli saapunut tähän kurjaan taloon, joka, siinä tapauksessa
että valtio myöntäisi Anton Klovaczille omistusoikeuden siihen, olisi
ainoa omaisuus, jonka tämä parin kuukauden kuluttua jättäisi jälkeensä.
Caleb kääntyi kapealle, harvoin ajetulle tielle, joka johti Anton
Klovaczin ulkohuonerakennusten ohi. Hän ajoi hitaasti antaen pyörien
kulkea ruohoista tienlaitaa pitkin, jotta ne ratisisivat mahdollisimman
vähän. Hän kurotti kaulaansa nähdäkseen niin paljon kuin suinkin
Klovaczin talosta.
Siitä oli jo kuukausia, kun hän viimeksi oli keskustellut Antonin
kanssa, mutta hän oli kuullut Yellow Postissa, että hänen terveytensä
oli hyvin heikko ja että hän aikoi pian matkustaa kaupunkiin antaakseen
erään etevän erikoislääkärin tutkia itseään. Mutta nämät uutiset
vahvistivat vain sitä tiedonantoa, jonka Bart Nugent oli ilmoittanut
hänelle viime kirjeessään, nimittäin että Mark Jordanin oli määrä
hoitaa Klovaczin maatilaa hänen poissaollessaan. Bart oli viisas mies,
ja hän oli tehnyt monta palvelusta Calebille elämän varrella koskaan
epäilemättä hänen tarkoituksiansa. Bart oli olettanut, että Caleb oli
huvitettu Markista Amelian vuoksi. Eläinlääkärinä ja tallien omistajana
oli Bartin onnistunut ylläpitää tuttavuutta Mark Jordanin kanssa sodan
jälkeenkin, ja oli hän uskollisesti tehnyt selkoa kaikista nuoren
miehen vaiheista. Caleb naureskeli itsekseen palauttaessaan kaikkea
tätä mieleensä. Bart oli hyvä mies. Mutta nyt —
Caleb veti esille liivintaskustaan Bartin viimeisen kirjeen sekä
erään toisen, jonka mukana Bartin kirje oli saapunut sairaalasta. Hän
pudisti päätään ja hänen silmiinsä ilmestyi ilme, jota niissä harvoin
näkyi. Amelia ei saisi koskaan tietää, että Bart Nugent oli eronnut
tästä maailmasta. Sillä Bartia sekä hänen tuhkatiheään saapuvia
tiedonantojaan Markista Amelia pelkäsi. Bart oli ainoa yhdysside
Calebin ja ulkomaailman välillä. Vaikka Amelia saisikin kuulla, että
Mark oleskeli Klovaczin farmilla, niin ei hänen koskaan tulisi saada
tietää, että Bart Nugent oli kuollut. Mark Jordan palaisi jälleen
kaupunkiin, ja Caleb voisi kadottaa kaikki hänen jälkensä, mutta sitä
ei Amelian pitänyt saada tietää. Sillä samalla Amelian pelko myös
katoaisi.
Caleb ajoi laiskasti rattaillaan leppäpensaikon reunaa pitkin, jonka
kukat muodostivat ikäänkuin keltaisia rasvapilkkuja tien ja Klovaczin
farmin välille. Hän kuuli kahden miehen äänet, jotka kaikuivat
aitauksen toiselta puolen. Toinen oli kimakka ja heleä kuin lapsen, tai
kuin tuulen vingunta uuninpiipussa; toinen oli sointuva ja hillitty.
Caleb tunsi heti vastenmielisyyttä tuota toista, syvää ja vakuuttavaa
ääntä kohtaan. Vaistomaisesti hän tiesi, että se oli Mark Jordanin.
Toinen ääni oli Anton Klovaczin, kuolemaan tuomitun keuhkotautisen,
joka asui valtion maalla.
Pensaikon tiheiden lehvien läpi Caleb näki vilahdukselta nuo molemmat
miehet. Jordan oli pitkä ja hartiakas, Anton Klovacz vieläkin pitempi
ja kapea kuin kuusilauta. Hänen hartiansa olivat sisäänpäin painuneet,
hänen kasvonsa luisevat ja kuoppaiset. »Hyvä Jumala, miltä hän
näyttää!» tuumi Caleb. Hän näki edessään taudin, kuoleman — juuri sen,
mitä hän itse pelkäsi — joiden edessä ihminen on voimaton.
Kun miehet sivuuttivat hänet, käänsi Caleb päätään ja seurasi
katseillaan Jordania, kunnes hänen silmiään kirveli. Huh, miten hän
oli isänsä näköinen — käveli aivankuin hän olisi ollut itse Jumala!
Entisaikojen mustasukkaisuus syttyi jälleen Calebin sydämessä kuin
raivoava tauti, joka kauan aikaa on ollut tyrehdyksissä, mutta äkkiä
puhkeaa ilmi raivokkaammin kuin koskaan ennen. Paljain päin hän istui
rattaillaan, pitkät käsivarret riippuen polvien välissä ja kädet
ristissä. Ohjakset riippuivat höllinä, hevonen kuopi kärsimättömänä
maata. Rastas lähimmässä lepässä liversi. Mutta Caleb istui
liikkumattomana huomaamatta mitään. Tuo kaunis poika ei ollut hänen
poikansa! Hän oli Amelian ja Del Jordanin poika, Delin, jonka härkä
oli puskenut hengiltä. Calebin pojat — Calebin lapset, mitä he olivat?
Avioliitossa syntyneitä kylläkin, ei mitään lehtolapsia. Mutta karuja,
näivettyneitä ja kitukasvuisia samoinkuin hänen maansa ja hedelmättömiä
kuin hänen peltonsa, ennenkuin hän oli höystänyt niitä omalla verellään
pusertaakseen niistä esille laihan sadon. Calebin pää vaipui alas,
kunnes se kosketti hänen rintaansa. Lauha tuuli leyhytteli hänen
pörröistä tukkaansa, ja tuo näkymätön liike ilmaisi rajatonta sääliä.