Judith ei voinut sinä päivänä tehdä mitään käsillään, minkä vuoksi
hän hiipi ulos koiransa Peten seurassa ja astui metsän halki pieneen
rotkoon, missä lähteestä virtaavan puron alapuolelle oli muodostunut
lammikko. Pete vainusi riistaa ja karkasi metsään, ja Judith jäi
yksiksensä.
Oli tukehduttavan kuuma, aivankuin sateen edellä. Tietämättä, mitä
oikeastaan tekikään, Judith riisui yltään kaikki vaatteensa ja
heittäytyi pitkäkseen kostealle maalle, jota peitti pehmeä, tuore
ruoho. Judithin teki mieli lähteä karkuun, paeta jotakuta — hän ei
tiennyt itsekään, ketä. Calebia... Elleniä... koko taloa, kuumaa
lannanhajua, joka oli suorastaan tukahduttava, kun tallin ovet olivat
suljetut niinkuin tänäänkin. Elämä oli vähällä tukahduttaa, musertaa
hänet kuin pielus, joka painoi hänen kasvojaan, kuin salko, joka
pisteli hänen ruumistaan.
Hänen mielensä olisi tehnyt lyödä Calebia tänään, jollei hän olisi
ajatellut Ameliaa. Aina säälintunne esti hänen vihansa puhkeamasta
ilmi. Säälintunne Ameliaa kohtaan, jonka täytyi ottaa vastaan kaikki ne
raivonpuuskat, joita Caleb ei uskaltanut Judithiin syytää.
Oi, miten hyvä luonto oli, ikäänkuin sillä olisi ollut sydän metsien
varjossa. Pellot, joita Caleb oli muokannut, olivat vailla hellyyttä,
sen hän tiesi. Mutta täällä oli kiellettyä kauneutta, yhtä salaista
kuin hänen oman ruumiinsa kauneus. Ja jotain muutakin täällä oli. Tämä
ilma oli niin vapaata ja maa syvää. Hänelle oli sanottu, että hänen
jalkojensa alla oli maata kahdeksantuhannen mailin syvyydeltä. Mitä oli
toisella puolella? Hänen päänsä yläpuolella oli ilmaa, rajattomasti
ilmaa, joka kantoi kuin siivillä — minne? Maailman ihmeellinen
sekasorto ja monimutkaisuus erotti hänet kaikista muista garelaisista.
Hän ei ollut enää yksi heistä. Lind Archer oli tullut ja hänen hienot
sormensa olivat murtaneet salaisen salvan Judithin olennossa. Judith
oli pujahtanut ulos kuorestaan kuin toukka. Mahdotonta oli palata enää
takaisin pimeyteen.
Sven Sandbon oli määrä palata kotiin toukokuussa, sanottiin. Sveniäkö
hän kaipasi, nyt kun hän tunsi olevansa niin omituisen vapaa? Judith
katseli suoraan ylöspäin valkoisten koivujen lehväverkon läpi ja näki
paisuvan valkean maan, jonka pilvi muodosti taivaan sineä vasten.
Jotakin häämöitti ehkä Svenin takaa... vapaus, vapaus. Hän kastoi
kätensä lammikon kirkkaaseen veteen, nosti ne ylös, kastoi ne uudestaan
ja nosti ne jälleen ylös antaen joka kerran veden tippua sormiensa
päistä kuin pienten valohelmien. Hän ajatteli opettajatarta, hänen
hienoja käsiään ja lempeitä, hymyileviä silmiään... Hän oli kotoisin
toisenlaisesta elämästä, toisesta maailmasta. Hän palaisi sinne
takaisin. Hänen kätensä eivät koskaan nousisi, niinkuin Judithin nyt,
rakoille siksi, että hänen olisi pakko nostaa vasikka mutahaudasta.
Judith kätki kätensä selkänsä taakse ja painoi rintansa kylmää maata
vasten. Raskaita, mielettömiä huokauksia kohosi hänen kurkustaan
ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä. Hän oli kauhean ruma, ja koko
elämä oli ruma. Äkkiä hänen vihansa Calebia kohtaan puhkesi ilmi.
Hänen suuri, voimakas ruumiinsa lepäsi jäykkänä maassa näyttäen äkkiä
luonnottomalta keskellä tätä luontoa. Sitten hän ei voinut enää hillitä
itseään, vaan purskahti itkuun kuin nainen...