Eräänä varhaisena aamuna, lintujen viserrellessä, Ellen ja Martin
läksivät hevosella metsästä puita hakemaan. He läksivät jo ennen koulun
alkamista, tunti jälkeen auringonnousun, ja opettajatar, joka aina söi
murkinaa yhdessä perheen kanssa, seurasi heidän mukanaan.
Kun hevonen pysähtyi, kehotti Lind Elleniä ja Martinia kuuntelemaan.
Hiljaisuus vallitsi kuusamien keskellä, jotka ensimmäiset
auringonsäteet olivat kietoneet hienoon, kellertävään usvaan.
Äkkiä rastas alkoi laulaa. Lind liverteli, vihelsi. Rastas vastasi
vihellykseen samassa äänilajissa. Lind nauroi. Puunlatvasta kuului
visertävää naurua.
»Meilläkin oli tapana matkia lintuja, kun olimme lapsia», sanoi Ellen.
»Kauan aikaa sitten —»
»Muistatko sitä närhiä, jonka me näimme, Ellen? Sitä, joka oli aivan
hullautunut rastaisiin», Martin pisti väliin. Hänen äänensä oli kovin
kiihkeä.
Ellen naurahti lyhyesti. Kaikki, mitä hän teki, kävi äkillisesti,
hermostuneesti, hänen ensin hetken aikaa tuumittuaan asiaa.
Lind seurasi heitä metsään, missä Martin alkoi heiluttaa kirvestään,
halkaisten kuivuneen koivun rungon. Kirveen iskut kajahtivat viileässä
aamuilmassa ja kaiku vastasi metsästä. Martinin hakatessa Lind auttoi
Elleniä raivaamaan pienempiä puita. Sitten Ellen pilkkoi ne pienemmällä
kirveellä. Myöhemmin he kantoivat ne rattaille; aurinko oli sillä
välin noussut metsän yläpuolelle, kaikesta päättäen kello läheni jo
yhdeksää. Ennenkuin Ellen sai viimeisen taakan kannetuksi rattaille,
hän loukkasi jalkansa oksaan, joka tunkeutui hänen kenkänsä läpi.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän oli oppinut kestämään ruumiillista
kipua, yhdentekevää sitten, oliko se suuri vai pieni, sillä hän ei
kiinnittänyt enää huomiota kivun eri asteisiin.
Martin oli onnellinen tänä aamuna. Lind huomasi sen ja olisi kernaasti
tahtonut kohdistaa keskustelun häneen, mutta hän tiesi, miten arka
poika oli.
Martin oli aina onnellinen nähdessään omien voimiensa tulokset. Hän ei
tiennyt kuitenkaan mielentilansa olevan tästä seikasta riippuvainen.
Hän olisi viheltänyt, tai vaikkapa tömistänyt jalkojaan rattaitten
pohjaa vasten, jollei opettajatar olisi ollut läsnä.
Caleb Gare oli tarkastelemassa karjaansa karjapihalla Martinin ja
Ellenin palatessa kotiin. He olivat vieneet opettajattaren kouluun.
Caleb kutsui Martinia.
»Nämät sonnivasikat on huomenna vietävä Sidingiin. Saat ottaa Ellenin
mukaasi.»
Martin ihmetteli itsekseen, mitä syytä saattoi olla sonnien myömiseen
juuri tähän aikaan, mutta ei sanonut mitään. Sitten hän huomasi, että
eräs elukoista oli Judithin lemmikki, jonka hän oli kasvattanut ja
aikonut myödä ostaakseen itselleen talvitakin. Mutta hän ei sittenkään
sanonut mitään. Se oli Judithin sonni...
Sinä päivänä Ellen hautoi kuumalla, liuotetulla leivällä jalkaansa.
Amelia oli huolissaan siitä, mutta tapansa mukaan ei sanonut mitään
Calebille, kun tämä sydänpäivällä tuli ruoalle.
Charliekin oli sinä aamuna tuottanut Amelialle huolta. Hän oli
ratsastanut tammalla niin kovaa kyytiä, että elukka oli aivan valkeana
vaahdosta kotiin tullessaan; ja Charlie tiesi, ettei ollut lupa
rasittaa hevosta siinä määrin. Tamma vapisi yhä tallissa Calebin
tullessa katsomaan sitä. Judith sattui juuri samaan aikaan palaamaan
Princellä suolta, pelastettuaan hetteestä vasikan, joka yhdessä useiden
lehmien kanssa oli murtautunut aitauksesta.
Caleb astui keittiöön. Amelia, joka parhaillaan otti uunista korppuja
päivällistä varten, huomasi hänen kasvojensa ilmeen ja tiesi heti, että
jotakin oli tapahtunut. Ensiksikin Ellenin jalka, ja nyt vielä harmia
tammasta. Amelia pyyhkäisi hiuksensa kuumalta otsaltaan.
»Missä Judith on?» kysyi Caleb siristäen silmiään.
Ellen, joka kattoi pöytää, suoristi selkänsä ja kuunteli. Judith oli
siis taaskin tehnyt jotain ajattelematta Ameliaa.
»Hän voitelee käsiään», Amelia sanoi.
»Siihen hänellä onkin täysi syy! Vai voitelee! Käske hänet tänne!»
»Mikä nyt, Caleb? Mitä hän on tehnyt?»
»Tehnytkö! Käske hänet tänne, sanon minä!» Calebin niskasuonet
paisuivat paksuiksi pahkoiksi. Amelia kiiruhti hänen ohitseen kutsumaan
Judithia ullakolta, mutta tyttö oli kuullut keskustelun portaille.
Hän astui keittiöön kädet riippuen sivuilla ja keltaisina rasvasta,
sillä köysi, jolla hän oli vetänyt vasikan suosta, oli uurtanut lihan
verille. Hän katsoi kylmästi Calebiin.
»No?» hän kysyi.
Caleb lähestyi tyttöä kurottaen kaulaansa.
»Älä sano minulle 'no'! Mitä sinä olet tehnyt tammalle? Mitä olet
tehnyt sille, kysyn minä?» Calebin ääni kohosi käheästä kuiskauksesta
kimakaksi huudoksi.
»En minä ratsastanut tammalla!»
»Kuka sillä sitten on ratsastanut? Kukapa muu kuin sinä olisi sillä
ratsastanut — sanoppa?»
»Charlie ratsasti tammalla, Caleb! Minä varoitin häntä, ennenkuin hän
läksi ratsastamaan», Amelia kiiruhti lisäämään.
Caleb heitti äkisti päänsä taakse.
»Vai varoitit sinä! Hyvä, hyvä!»
Hiljaa naureskellen hän poistui toiseen huoneeseen ja kävi pöytään
istumaan. Heti toiset seurasivat jäljessä istahtaen äänettöminä
paikoilleen. Kun Lind astui huoneeseen ja heitti leveälierisen
pitsihattunsa jouhisohvalle, niin Amelia pahoitteli, että hän sattui
tulemaan näin sopimattomaan aikaan. Opettajatar hymyili kaikille ja
kävi paikalleen istumaan.
»Tänään on tämän kevään ihanin päivä», hän huomautti. »En koskaan
ole nähnyt taivasta näin sinisenä enkä puita näin vihreinä. Sade
näyttää viime yönä kirkastaneen koko maailman. Se teki varmaan hyvää
oraillekin, mr. Gare?»
»Hm — aivan niin. Vai heitti se sinut maahan, Charlie?» Caleb kysyi
pojalta vilkaisemattakaan Lindiin. Hän iski silmää Charlielle, joka
veti suunsa leveään nauruun. Garen nuorimmalla oli tapana pärskyttää
nenäänsä, josta tavasta Amelia turhaan oli koettanut saada häntä
luopumaan. Poika näytti vähäveriseltä eikä välittänyt mistään muusta
kuin siitä, mikä oli kiellettyä. Tämä luonteenpiirre miellytti Calebia
ja hän vain yllytti sitä toisten, varsinkin Judithin harmiksi ja
kiusaksi. Charlie oli aina käyttänyt hyväkseen isänsä suvaitsevaisuutta.
»Ei hätää», sanoi Charlie. »Tamma vainusi karhua. Klovaczit ampuivat
kahta viime yönä — toinen vei heiltä sian.»
»Karhujako? Sepä vasta harmillista», Caleb sanoi vaihtaen
keskustelunaihetta. »Ole varuillasi huomenna, Martin, kun lähdet
Nykerkiin. Ellen pysyköön kuomun alla. Hän on kaunis ja lihava.
No, Ellen?» Caleb kumartui eteenpäin ja nipisti leikillään Elleniä
käsivarteen. Tyttö hymyili velvollisuudentunnosta. Judith irvisteli
koettamattakaan salata sitä.
Aterian loppuun saakka Caleb oli ystävällinen ja leikkisä. Ei
sanallakaan mainittu enää tammasta. Judith ei loppujen lopuksi siis
ollutkaan ratsastanut sillä.