Sunnuntai muodosti jonkunmoisen välitilan. Caleb oli ainoa perheen
jäsenistä, joka läksi Yellow Postiin kirkkoon, mutta koska pappi
saarnasi siellä vain joka kolmas sunnuntai, saapuen aina Nykerkin
seurakunnasta saakka, niin se henkisen ravinnon määrä, jota vaille
toiset jäivät, ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla.
Toinen sunnuntai Lindin tulon jälkeen sattui olemaan pääsiäispäivä, ja
uuden papin oli määrä tulla jumalanpalvelusta pitämään. Amelia nousi
yhtä varhain kuin arkipäivinäkin, vaikka sunnuntaisin oli lupa nukkua
tuntia kauemmin, ja valmisti Calebille murkinan sekä otti esille hänen
valkean kauluksensa ja mustan verkapukunsa vihreine samettikäänteineen.
Calebin hartiat eivät olleet enää yhtä suorat kuin kymmenen vuotta
sitten, jolloin puku oli ostettu, ja takki kohosi hiukan ylös
muodostaen kauluksen alapuolelle pienen laskoksen, jota Amelia ei
silittämälläkään saanut katoamaan. Joka kerta kun Caleb puki takin
ylleen, Amelia pelkäsi hänen huomaavan tuon laskoksen ja moittivan
häntä huolimattomaksi. Amelia oli pessyt kovan kauluksen, jonka Caleb
oli tilannut kuvallisen luettelon mukaan, ja kiilloteltaessa se oli
kadottanut alkuperäisen muotonsa. Kun siis Caleb nousi ja iski kattoon
herättääkseen lapset ja tuli sitten keittiöön peseytymään, niin Amelia
oli kovin huolissaan, miten hän tästä päivästä suoriutuisi.
»Martin pesi rattaat eilen — työn päätyttyä. Ne näyttävät oikein
hienoilta», Amelia sanoi Calebille ystävällisesti tämän levittäessä
saippuavaahtoa leukaansa. Siitä saakka kuin he olivat menneet
naimisiin, oli Caleb näyttänyt kaikkein inhimillisimmältä ja
ystävällisimmältä aina valmistautuessaan ajamaan partaansa, ja Amelia
oli usein käyttänyt hyväkseen juuri näitä hetkiä pyytääkseen tai
tunnustaakseen jotain, jota hän ei uskaltanut esittää ennen eikä
jälkeen miehen pukeutumista.
Caleb teroitti partaveistään, ennenkuin vastasi. Hän tarvitsi aina
paljon aikaa vastatessaan Amelialle. Siten hän taisi paremmin punnita
sanojaan ja saattaa vaimonsa levottomaksi ja pelonalaiseksi, mikä
oli hänelle itselleen imartelevaa, vaikka asia olisi ollut miten
vähäpätöinen hyvänsä. Tänä aamuna hän oli suopealla tuulella.
»Siinä Martin teki hyvin. Olen tuuminut hiukan ottaa hänet mukanani.
Hän tekee työtä käskemättä», Caleb sanoi naureskellen, ikäänkuin tuossa
huomautuksessa olisi piillyt ivaa.
»Martin on varmaankin halukas lähtemään», sanoi Amelia hilliten
ääntään, jotta se ei tuntuisi liian kiihkeältä. Hän pani kahvipannun
tulelle. Sitten hän astui ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa katsellen
metsätielle, missä vaaleanvihreät ummut riippuivat raitojen oksilla
kuin vihreä vihma.
Miten suloista olisi lähteä kirkkoon tällaisena pääsiäisaamuna,
tuumi hän. Siitä oli pitkä aika, kun hän säännöllisesti oli käynyt
kirkossa. Amelia oli ollut katolinen, ennenkuin hän meni naimisiin
Caleb Garen kanssa. Siunatumpi ja iloisempi kuin kaikki muut oli ollut
se pääsiäispäivä, jolloin hän oli ratsastanut kirkkoon Mark Jordanin
isän kanssa. Hän oli silloin ollut nuori tyttö — hieno tyttö — ei
sellainen kuin hänen omat tyttärensä, vaan kuin Lind Archer. Hänen oman
lihansa ja verensä vähäinen uskottomuus sai hänen sydämensä sykkimään
ja nostatti punan hänen poskiinsa. Olisivathan Judith ja Ellen hyvin
voineet olla samanlaiset kuin Lindkin. Olisivatko he todellakin?
Omituinen kateus hiipi hänen sydämeensä. Lind oli varmaankin jonakuna
pääsiäispäivänä lähtenyt kirkkoon aivankuin hän itsekin — ehkä hän oli
laulanut mukana kuorossakin, niinkuin hän oli tehnyt. Jude ja Ellen
eivät tienneet mitään sellaisesta. Caleb ei sallinut heidän lähteä
Yellow Postiin kirkkoon, jonne koko seudun nuoret miehet kerääntyivät
kauniilla ilmalla iloa pitämään. Hän oli kerran pisteliäästi
huomauttanut Amelialle, että sellaisesta seurustelusta, niinkuin
Amelia liiankin hyvin tiesi, ei ollut mitään hyvää, ja että heidän
pelastuksensa voisi helposti muuttua perikadoksi. Amelia oli käsittänyt
hänen viittauksensa liiankin hyvin. Ja niinpä hän aina katkeralla
ivalla kuunteli niitä saarnoja, joita Caleb toi mukanaan joka sunnuntai
käytyään Yellow Postissa, lukien päivän tekstin raamatusta ja lyhyesti
selostaen papin saarnaa, sen verran kuin se oli tarttunut hänen
muistiinsa. Amelia unohti raidat ja palasi keittiön lieden ääreen
purren huultaan — ainoa tapa, millä hän osoitti tyytymättömyyttänsä
elämään.
Keittiössä ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi tulen räiskettä uunissa
ja Calebin partaveitsen hiljaista kahnausta. Ullakolta kuului lasten
liikettä, ja Amelia toivoi heidän viipymättä tulevan alas. Kun Caleb
sai nähdä kauluksensa, oli siinä jo kylliksi suuttumisen syytä ilman
sen enempää kiihotusta.
Lind tuli ensimmäisenä alas. Amelia vilkaisi häneen ja huomasi, miten
kaunis hän oli sinisessä silkkipuvussa, joka näytti vielä enemmän
kohottavan hänen hiustensa kiiltoa ja hipiänsä hienoutta.
»Antakaa minun kattaa pöytä, mrs. Gare», Lind sanoi.
»Ei — älkää vaivautuko», Amelia kielsi jyrkällä äänellä, mikä sai
Lindin katsomaan häneen ihmeissään. Kevyt puna kohosi Amelian poskille.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksikä hän sinä hetkenä vihasi tuota
tyttöä. »Menkää ulos katsomaan, miten kaunista siellä on», hän lisäsi
nopeasti, »kyllä Jude tulee kattamaan pöytää.»
Hiukan ihmetellen Lind läksi ulos hevosaitauksen luo, missä pari varsaa
pisti turpansa aidan raosta Lindin siliteltäväksi.
Caleb oli ajanut partansa ja puki ylleen valkean, kiillotetun paidan.
Sitten hän otti käteensä kauluksen, jonka Amelia oli asettanut esille.
Hän vilkaisi siihen ja laski sen sanaakaan sanomatta pöydälle. Amelia,
joka sekoitti puuroa lieden ääressä, valmistautui ottamaan vastaan
tavallisen pilkallisen huomautuksen. Hän oli hyvillään, että Lind
oli mennyt ulos. Mutta Caleb ei sanonut mitään. Hän jätti kauluksen
paikoilleen ja astui sävyisästi toiseen huoneeseen.
Jude ja Ellen ja pojat tulivat alas toinen toisensa jälkeen, ja
hetkistä myöhemmin murkina oli pöydässä. Lind tuli huoneeseen
pääovesta, joka oli tallin puolella, ja hänen silkkipukunsa liehui
hiukan tuulenhengessä. Hänellä oli syli täynnä raidannorkkoja, joita
hän oli kerännyt ojasta koulutalon luota, ja hän asetti ne koriin
harmonion luokse. Ellen vilkaisi niihin ja läksi äkkiä keittiöön.
»Kaikkea roskaa hän kerääkin taloon», hän sanoi nauraen Amelialle. »Isä
suuttuu, kun hän luvatta tekee sellaista.»
Amelia huokasi. »Antaa hänen suuttua, Ellen», hän vastasi. »Mene
syömään murkinaasi. Käske toisten istua pöytään. Isä ei ennätä
kirkkoon, jollemme heti rupea syömään.»
Sunnuntaisin Caleb luki pöytärukouksen. Muina päivinä ateriat
alotettiin keskustelemalla farmin asioista. Lind ja kaikki muut
painoivat alas päänsä, mutta Judith istui suorana katsoen eteensä.
Hän koetti pakottautua ajattelemaan jotain muuta, kunnes Caleb lausui
»amen». Hän ajatteli, ettei heillä ollut syytä kiittää Jumalaa
ruoasta, vaan häntä itseään ja Martinia ja Elleniä, Ameliaa, vieläpä
Charlie'akin, joka koetti salata irvistystään katsomalla maahan.
»Olisin kernaasti ottanut sinut mukaani tänään, Martin», sanoi Caleb.
»Vaihteen vuoksi voisi sinulle olla hyväksi päästä nuorten pariin.
Mutta en tahtoisi sinun häpeävän omaa isääsi, Martin.»
Martinin pitkät kasvot ilmaisivat ihmetystä. Hän ei käsittänyt, mitä
Caleb tarkoitti, eikä hän uskaltanut kysyä opettajattaren kuullen.
Niinpä hän kääntyi taas puuronsa puoleen syöden hyvin hitaasti, jotta
hän Lindin kuullen ei maiskuttaisi suutaan.
Kaikki söivät vaiti. Calebin kasvoille oli hänen puhuessansa levinnyt
kiusaantunut ilme. Amelia tiesi, mitä se merkitsi. Hän tiesi, että
Caleb tahtoi loukata häntä.
»Ei, Martin, saat odottaa toiseen kertaan, jolloin minulla on puhdas
kaulus kaulaan pantavana», hän sanoi hitaasti, lempeästi, miltei
leikkiä laskien.
Amelia punastui. Hänen silmänsä vilkkuivat Lindiin nähdäkseen, oliko
tämä kuullut nuo sanat. Mutta opettajatar söi kaikessa rauhassa
murkinaansa.
Jude ei voinut hillitä itseään, vaikka Amelia rypisti hänelle kulmiaan.
»Kyllä sinulla olisi yllin kyllin puhtaita kauluksia, jos vain ostaisit
useampia kuin yhden vuodessa», hän sanoi. »Lähetä kovat kaulukset
Nykerkiin kiillotettaviksi, äläkä vaadi sellaista työtä äidiltä.»
»Olet oikeassa, Jude. Olet oikeassa», Caleb tirskui. »Olen todellakin
hiukan huolimaton.» Hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja nousi pöydästä.
»Muista valjastaa hevonen, Charlie. Sinä ja minä lähdemme kirkkoon,
yhdentekevää, onko minulla kaulusta vai ei.» Hän kääntyi selin heihin
ja livahti keittiöön. Amelia seurasi jäljessä.
»Caleb — et suinkaan sinä lähde kirkkoon ilman kaulusta?» hän sanoi
peloissaan.
Caleb kääntyi hitaasti katsahtaen vaimoonsa. »Ajattelehan,
islantilaiset näkevät, miten erinomainen vaimo sinä olet!» hän sanoi
lempeästi. »Mene puhumaan Juden kanssa. Sano, että hänen pitää oppia
parempia tapoja. Tuo letukka alkaa käydä liian röyhkeäksi. Ymmärrätkö?»
Hänen kasvoilleen ilmestyi hapan irvistys, johon Amelia oli hyvin
tottunut. Caleb pyyhkäisi kädellään viiksiään ikäänkuin karkottaakseen
tuon ilmeen. Hän veti takin ylleen ja läksi ulos. Amelia oli hyvillään,
ettei hän ollut huomannut laskosta takin selässä.
Nopeasti hän korjasi ruoan pöydästä yhdessä tyttöjen kanssa ja puhui
Juden kanssa hiljaisella äänellä. »Et saa suututtaa häntä etkä kohdella
häntä röyhkeästi, Jude. Hän alkaa käydä vanhaksi eikä voi sietää
sellaista», Amelia mutisi, jotta Lind ei kuulisi.
»Ei hän ole nyt sen vanhempi kuin ennenkään. Hän on aina ollut yhtä
ilkeämielinen, enkä minä siedä sitä enää.» Jude vastasi suoraan
hiljentämättä ääntään. »Minulla alkaa vähitellen olla siksi paljon
järkeä, että minä ymmärrän, miten syvästi minä häntä vihaan!»
»Judith!» huudahti Ellen kauhuissaan. »Onhan hän sinun oma isäsi!»
»Eikä ole! Enkä minä välitä, vaikka olisikin! En välitä hänestä tuon
vertaa, pidä sinä suusi kiinni!» Jude huusi hyökäten Ellenin kimppuun.
»Rauhoitu, Jude!» Amelia sanoi tyynesti. »Sinä olet hullu raivotessasi
tuolla tavalla! Vieraitten kuullen!»
Lind oli arkatuntoisesti hiipinyt ulos ovesta.
»Tuollainen hän on ollut siitä saakka kuin opettajatar tuli taloon.
Aivankuin ei mikään kelpaisi enää hänelle», Ellen sanoi katkerasti.
»Se ei ole totta! Opettajattarella ei ole mitään osaa siihen. Olen
saanut kyllikseni isän kiusanteosta. Jollei hän ala olla ihmisiksi,
niin minä lähden talosta!»
»Älä puhu turhia, Judith. Ei sinulla ole, minne mennä», Amelia sanoi
hänelle.
»Eikö ole? Saattepa nähdä!» Hän läksi sitten pyyhkimään astioita
sanomatta sen enempää. Ellenin kasvot ilmaisivat hämmästystä.
Lind pujottautui lammashaan aidan alitse ja jatkoi matkaansa pellon
poikki. Kohtaus oli ollut niin kiusallinen, ettei hän tahtonut
läsnäolollaan tuottaa Amelialle uutta tuskaa. Tämäntapaisia ikäviä
ristiriitoja oli sattunut hyvinkin usein. Hän tunsi hämärästi, että hän
oli tulollaan yllyttänyt Juden kapinallisuutta. Lind tuumi, samoinkuin
hän oli tuuminut jo monasti ennenkin saavuttuaan Oelandiin, voisiko
hän millään tavalla tuoda hiukan enemmän onnea garelaisten elämään.
Mutta äkkiä hän tunsi oman avuttomuutensa; hänen oli mahdoton vapauttaa
heitä siitä salaisesta voimasta, joka piti heitä maan orjina. Tuo voima
oli ollut olemassa jo ennen Calebia, joskin se toimi hänen kauttansa.
Lind huomasi kaipaavansa jotakuta henkilöä hänen omasta maailmastaan,
jonka kanssa hän voisi puhua, jotakuta, jonka turviin hän voisi paeta
garelaisten painostuksen alta.
Judith auttoi happamena lehmien lypsyssä ja maidon separoimisessa,
sitten hän talutti Turkin, yhden varsoista, pihalle ja koetti totuttaa
sitä satulaan. Vihainen eläin heitti hänet kahdesti maahan Martinin
katsellessa heitä kuivasti hymyillen.
»En minä halua pudota maahan», vastusteli Jude. »Mutta tavallaan se on
hauskaa.»
»Tietysti se on hauskaa», Martin naureskeli, »Turkin mielestä myöskin.»
»Saadaanpa nähdä, tekeekö se sitä toistamiseen», sanoi Jude nousten
uudestaan satulaan.
Lind, joka oli palannut kävelyltään, istahti maahan Martinin viereen.
Tämä siirtyi nöyrästi kauemmaksi ja punastui. Aamu oli ihana, aurinko
loisti täydeltä terältä, ja niin pian kuin Caleb ei ollut läsnä, oli
mieliala talossa iloinen. Lind tunsi suurta vapautusta lasten parissa,
vaikkei heidän käytöksensä poikennutkaan tavallisuudesta, ja hän
iloitsi heidän seurastaan. Hän katseli Judithia villin hevosen selässä,
ja tytön taituruus hämmästytti häntä yhä enemmän.
Eläin nousi takajaloilleen ja pärskyi, kaapi etujaloillaan ilmaa ja
huiskutti harjaansa kuin mustaa pilveä. Se oli kaunis varsa, joustava
ja kiiltävä kuin musta silkki, ja sen silmät iskivät tulta. Puolen
tunnin verran Jude paini sen kanssa, nelistäen hurjasti aitauksessa,
joka hetki vaarassa pudota maahan eläimen suistuessa polvilleen tai
sen kavioitten iskiessä ilmaan. Tytön nauru kajahteli heleänä, hänen
silmänsä loistivat ilosta. Kun hän lähestyi aitausta, huomasi Lind,
että ranteet, joiden ympärille suitset olivat kiedotut, olivat veressä.
»Eikö olisi parasta keskeyttää tuo leikki, Martin?» kysyi Lind
hätäisenä.
»Ei Judith sitä halua», sanoi Martin lyhyesti. »Hevosen voimat ovat
pian lopussa.»
Hetken perästä Jude riisui satulan läähättävän, vaahtoavan varsan
selästä ja heittäytyi maahan Lindin ja Martinin viereen.
»Ei mikään ole niin virkistävää kuin vähäinen liikunto», sanoi hän
pyyhkien ranteitaan. Hänen poskensa hohtivat punaisina ja hänen
ylähuulellaan kiilsi pieniä hikihelmiä.
»Sinä olet suurenmoinen», sanoi Lind ihaillen, »mutta pari kertaa minä
säikähdin pahasti sinun puolestasi.»
»On ihana päivä, Mart», Judith sanoi kevyesti. »Etkö voisi salavihkaa
ottaa rattaita ja lähteä meidän kanssamme suolle? Tahtoisin saada
muutamia krokuksia. Koko ilma on täynnä niiden tuoksua.»
»Mitä isä siitä sanoisi», Martin tuumi epäröiden, mutta hänen
silmissään oli tavattoman iloinen ilme, kun hän nojautui kyynärpäähänsä
ja silmäsi kauaksi taivaanrantaan. »Voisinhan sentään yrittää.»
Lind katsoi sekavin tuntein toisesta toiseen. Heidän suurin toiveensa
tänä ihanana huhtikuun sunnuntaina oli lähteä poimimaan kukkia, mutta
niin vähäpätöinen kuin heidän toiveensa olikin, he pitivät kuitenkin
aivan varmana, ettei sitä heille sallittaisi.
»Hän palaa näihin aikoihin kirkosta. Sääli, ettet sinä päässyt mukaan»,
Judithin silmät vilkkuivat vallattomina, ja Martin irvisteli hänelle
vastaan.
Tieltä kuului pyörien ratinaa, ja Martin nousi nopeasti pystyyn
avaamaan porttia. Caleb ajoi pihalle, ja Charlie istui suorana
ja juhlallisena hänen vieressään. Ensi kertaa eläessään Charlie
oli päässyt kirkkoon, ja tämä kokemus oli painanut leimansa hänen
kasvoihinsa ja koko olentoonsa aivankuin jokin äkillinen ruumiillinen
kolahdus. Martin katseli tyynesti ja tarkkaavasti poikaa tämän
kiivetessä alas rattailta. Caleb poistui taloon jättäen hevosen
riisumisen poikien huoleksi.
»Miten se miellytti sinua?» kysyi Martin.
»Minä pidin laulusta hyvin paljon, mutta kaikki muu — en tiedä,
mitä virkaa sillä oikein oli», sanoi poika terhakasti pistäen kädet
taskuun. »Mutta laulu oli kylläkin kaunista. Kaikki lauloivat. Minäkin
lauloin.» Hän katsoi maahan ujostellen ja potkaisi kiven pitkin maata.
»Sinä saat mennä ensi kerralla, Mart. Siellä oli paljon keikareita
pohjoisesta. Ja muutamia tyttöjä. En puhunut heidän kanssaan, vaikka —
tarkoitan: näiden keikarien kanssa. Isä kielsi. Hän sanoi niiden olevan
ruotsalaisia ja antavan selkään näin pienelle pojalle kuin minä olen —
pyh! — minä olisin antanut heille selkään!»
Martin talutti hevosen aitaukseen. Hän huomasi, että Lind ja Jude
olivat menneet huoneisiin. Hän oli hyvillään. Lindin läsnäolo saattoi
hänet hämilleen, vaikkei hän tiennyt, miksi. Charlie astui mietteissään
hänen vieressään.
»Sanohan, Mart — pakottaako isä meidät kaikki jäämään tänne vielä
sittenkin kuin olemme suuria?» hän kysyi rypistäen kulmiaan. Charlie
oli lyhyenläntä ja ihaili veljeään hänen pituutensa vuoksi. Koska Caleb
oli aina hemmotellut häntä ja ollut huvitettu hänen tyhmyyksistään,
halveksi poika sisaruksiaan, jotka eivät koskaan saaneet olla isälle
tottelemattomia eivätkä vastata rumasti hänelle.
»Enkö minä ole suuri, Charlie, vai mitä? Enpä luule meidän kaikkien
jäävän tänne ikipäiviksi», Martin sanoi tyynesti. Niinpä Charliekin
alkoi nyt ajatella.
Charlie oli ääneti heidän astuessaan taloon. Hän oli vasta viisitoista
vuotta vanha, se oli kylläkin totta. Mutta tänään hän oli kuullut
laulua ja huomannut, että hänestä oli hauskaa laulaa yhdessä ikäistensä
tai itseään vanhempien kanssa. Siellä oli ollut eräskin poika, jonka
kanssa hän olisi kernaasti jutellut. Pojalla oli punainen kaulahuivi,
ja hän antoi omasta taskustaan rahaa kolehtia kerättäessä.
Perheen oli tapana ennen päivällistä keräytyä vierashuoneeseen
kuuntelemaan, kun Caleb selosti kirkossa kuulemaansa saarnaa. Vaikka
hänellä olikin omat syynsä, miksi hän ei sallinut perheensä käydä
kirkossa, niin oli hänestä kristittynä sittenkin väärin riistää heiltä
Jumalan sanan armo.
»Tahdotteko yhdessä meidän kanssamme kuulla saarnaa, miss Archer?»
kysyi Caleb opettajattarelta, kun Amelia järjesti tuoleja puolikehään
keskelle huonetta. Caleb käyttäytyi parhaimpansa mukaan — lempeästi,
ystävällisesti ja hyväntahtoisesti. Hän oli ottanut raamatun hyllyltä,
harmonion yläpuolelta, ja piteli sitä jonkun matkan päässä itsestään,
niinkuin uusi pappikin oli tehnyt, ikäänkuin peläten kirjan voivan
tahraantua, jos se koskettelisi hänen syntistä, kuolevaa ruumistansa.
Lind ei voinut kernaasti kieltäytyä. Hän kävi toisten kanssa istumaan,
ja Ellen alkoi soittaa virttä. Sitten Caleb kohotti kätensä ja luki
Isämeidän rukouksen. Hänen äänensä oli ihmeellisen pehmeä. Äkkiä Lind
huomasi, että hänen olisi tehnyt mieli ääneensä vastustaa tällaista
ilveilyä ja sanoa Calebille vasten silmiä, miten kaamean vaikutuksen
koko tämä kohtaus teki häneen. Mutta hän istui vaiti.
Caleb avasi raamatun ja luki.
»Ja minä katsoin kaikkea työn vaivaa, ja kaikkea työn toimellisuutta,
että ihminen kadehtii lähimmäistänsä. Ja sekin on turhuus ja hengen
vaiva.
»Sillä tyhmä pusertelee käsiänsä, ja syö omaa lihaansa.
»Parempi on pivon täysi levossa, kuin täysinäiset kahmalot vaivassa ja
hengen ahdistuksessa.
»Minä käännyin, ja näin turhuuden auringon alla.»
Caleb vaikeni, yskäisi ja katsoi merkitsevästi toisesta perheen
jäsenestä toiseen, kiinnittäen katseensa lopulta Lindiin. Vanhan miehen
tuomitseva katse vaikutti painostavasti opettajattareen. Sitten ääni
jatkoi jälleen sointuisasti ja voimakkaasti.
»Joka on yksinäinen ilman toista, eikä hänellä ole lasta tai veljeä,
eikä ole kuitenkaan loppua hänen työllänsä, eikä hänen silmänsä täytetä
ikänä rikkaudesta. Kenenkä hyväksi minä työtä teen, enkä tee sielulleni
hyvää? Se on myös turhuus ja paha suru.
»Parempi on kaksi kuin yksi; sillä heille on hyödytys työstänsä.
»Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa auttaa hänen
ylös. Voi yksinäistä, jos hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla
häntä auttamaan!
»Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he lämmittävät itsensä; mutta
kuinka yksinäinen tulee lämpimäksi?
»Yksi voitetaan, vaan kaksi seisovat vastaan; sillä kolminkertainen
köysi ei katkea niin pian.»
Caleb sulki äkisti kirjan. »Siihen teksti loppui», sanoi hän karhealla
äänellä.
Lapset, odottaen kidutushetken päättymistä, olivat kuunnelleet vain
puolella korvalla. Mutta Amelia, joka luonnostaan oli hurskas, oli
imenyt itseensä joka sanan. Eräs lause jäi erikoisesti hänen mieleensä.
»Sillä tyhmä pusertaa käsiänsä ja syö omaa lihaansa.» Sitä juuri Caleb
teki. Ja siinä juuri hän itse myös avusti häntä. Söi omaa lihaansa,
täällä maalla. Mutta Amelialla ei ollut mitään valinnan varaa,
korkeintaan hän saattoi valita, mitä hän omasta lihastaan söisi. Hyvä
Jumala, tätä oli mahdoton kestää! Caleb jatkoi — selostaen uuden papin
saarnaa.
»Niinpä meidän, jotka asumme tässä yksinäisessä maassa ja koetamme elää
kristityn elämää sillä maakaistaleella, jonka Herra on antanut meille,
tulee pitää yhtä, jotta saavuttaisimme työstämme lämpimän ja hyvän
palkan. 'Parempi kourallinen rauhaa kuin molemmat kädet täynnä työtä ja
harmia.' Parempi elää täällä köyhänä ja tyytyväisenä, kuin tavoitella
maailmaa ja sen paheita maallisen rikkautemme kartuttamiseksi. Sitä
sinun, Jude, tulee ajatella, ja teidän, Ellen ja Martin, ja myöskin
sinun, Charlie. 'Sillä jos toinen heistä lankee, niin hänen kumppaninsa
auttaa hänen ylös. Voi yksinäistä' — kuulkaa — 'Voi yksinäistä, jos
hän lankee, niin ei ole toista saapuvilla häntä auttamaan.' Ymmärrätkö
sitä, Amelia?»
Amelia mutisi: »Luullakseni he ymmärtävät sen kaikki.» Hän olisi voinut
huutaa ääneensä, lyödä Calebia vasten kasvoja hänen tekopyhyytensä
vuoksi. Hän olisi voinut nousta pystyyn ja piestä häntä voimainsa
takaa, kun hän saattoi niin väärällä tavalla selittää sen kirjan jaloja
sanoja, joka niin usein oli lohduttanut häntä. Mutta hän istui vain
kuunnellen tarkkaavaisesti, kunnes Caleb oli hillityllä äänellä lukenut
Herran siunauksen.
»Tämä ei ollut mikään varsinainen pääsiäissaarna, senhän te ymmärrätte.
Mutta pastori Blossom arveli vuodenajan mukaisen saarnan miellyttävän
meitä enemmän, kuten hän sanoi. Mitä sinä arvelet, Amelia?»
»Minun mielestäni saarna oli hyvin valittu», sanoi Amelia hiljaa.
Sitten kaikki nousivat ja kävivät pöytään mrs. Garen tuodessa ruokaa
keittiöstä ja ikävästä haukottelevan Judithin auttaessa häntä.