Lind viipyi tavallisesti koulussa tuntejaan valmistamassa, kunnes alkoi
hämärtää ja illallisaika läheni Garen talossa. Vaikka työtä olikin
yllin kyllin, niin tuntuivat nämä tunnit yksinäisiltä, jolloin auringon
viimeiset säteet tunkeutuivat tyhjien pulpettien yli kouluhuoneeseen,
valaisten himmeällä kullallaan mustaa taulua, josta oli mahdoton
erottaa sen pinnalle piirretyitä kömpelöitä numeroita.
Lind otti useasti pöytälaatikosta esille kirjeensä, joita oli
saapunut kotoa kahdesti viikossa tulevan postin mukana, ja vaikka hän
jälkeenpäin häpesikin heikkouttansa, ei hän voinut pidättää kyyneleitä,
jotka nousivat hänen silmiinsä. Mutta omituista kylläkin, hän pyyhki
taas silmänsä äkkiä huomatessaan, ettei hän ollutkaan ajatellut
itseään, vaan Gareja — Ameliaa, joka piiloutuneena umpimieliseen,
joskin ulkonaisesti ystävälliseen kuoreensa vietti omaa, salaista
elämäänsä; Charlie'a, jota Caleb hemmotteli ja usutti toisia vastaan;
Judithia, tuota vilkasta ja pelottavaa tyttöä, jossa kaikki elämän
himot näyttivät itävän; ja Calebia, jonka luonnetta oli mahdoton
arvioida inhimillisten hyveiden tai paheiden mukaan — joka oli tämän
maan henkinen jäljennös, yhtä karkea, kova, itsevaltias kuin se kamara,
josta hän sai elatuksensakin.
Opettajatar oli täällä yksinäinen, mutta vieläkin enemmän hän tunsi,
miten yksinäisiä Amelia, Judith, Ellen ja Martin olivat, kukin omasta
kohdastansa. Työ ei hävittänyt yksinäisyydentunnetta; työ oli vain
samaa sumua, jossa he liikkuivat ja joka esti heitä huomaamasta toisten
yksinäisyyttä.
Tuli sateisia päiviä, jolloin tiet ja pellot olivat liejun vallassa.
Judith ja Martin, jotka Caleb Garen apulaisista olivat vahvimmat työtä
tekemään, kantoivat maan raskaimman kuorman. Judith ajoi kylvökonetta
ja kiiti kuin suuri sukkula edes ja takaisin, ylös ja alas pitkin
pellon karheaa kudosta. Viereisellä pellolla Martin työskenteli
kumaraselkäisen, vanhan, kuihtuneen miehen alistuvaisuudella. Väliin
Judith vilkaisi häneen. Ja ärjyi sitten raa'asti kyntävälle hevoselle.
Pelto- ja metsätyön lomassa ei jäänyt paljon aikaa huvitteluun. Ja
iltaisin olivat sekä ruumis että aivot niin väsyneet, ettei tehnyt
mieli muuta kuin heittäytyä makuulle niinkuin uupunut elukka ja unohtaa
kaikki ajatukset ja tunteet.
Lind tunsi, että Caleb piti heitä kaikkia ankarassa työssä, jotta
ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Eikä mitään
tapahtunutkaan; ei kerrassaan mitään. Toinen päivä kului toisensa
jälkeen, ei ainoatakaan sielua tullut Garen farmilla käymään: ei kukaan
poistunut sieltä, ei lähtenyt edes vieraisille Sandbohon, jonne oli
vain kahden mailin matka. Ja Caleb kulki paikasta toiseen kasvoillaan
vanhan satyyrin salaperäinen ilme, ulkonaisesti välittämättä mistään
tai kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä; mutta todellisuudessa hän
piti kireällä valtansa ohjaksia ja seurasi mustasukkaisena vähintäkin
liikettä siinä elämässä, jossa hän liikkui ja hallitsi.