Seuraavana perjantaina Gertrude Bjarnasson, joka oli ollut ystävällinen
Ellenille ja jutellut pari kertaa hänen kanssaan Yellow Postissa,
kutsui Ellenin ja opettajattaren luokseen vieraisille, lähettäen heille
sanan nuorempien, koulua käyvien lasten mukana. Ellen rohkaisi mielensä
ja pyysi Calebilta lupaa saada lähteä Lindin kanssa islantilaisten
suureen kivitaloon järven rannalle.
Caleb katseli häntä hämmästyneenä.
»Haluatko sinä, että he näyttävät sinulle hienon talonsa ja
kalaverkkonsa ja veneensä ja tuulimyllynsä, kun isäsi on niin köyhä,
ettei hän omista mitään sellaista? Tiedäthän sinä, miten he pitävät
itseään meitä paljon parempina», hän sanoi ystävällisesti pyöritellen
päätään, »mutta jos sinun on pakko mennä...»
Ellen huokasi. Hän ei ollut koskaan käynyt suuressa kivitalossa. Ehkäpä
hänen ei sallittaisi koskaan lähteä sinne. Mutta turhaa oli vastustella
— Amelia saisi aihetta itkeä, jos hän sinne lähtisi. Ei ollut muuta
keinoa kuin kestää kovaa kohtaloa. Kukapa tiesi, tokko Malcolm koskaan
palaisi takaisin. Hän oli luvannut — niin, hän oli luvannut tulla
keväällä.
Siitä oli täsmälleen vuosi, kun Malcolm oli lähtenyt etelään
sahatöihin. Ja sitä ennen oli kestänyt käsittämätöntä onnenaikaa
vain viikon tai pari. Malcolm oli suudellut Elleniä vain kerran,
kun he olivat yksin navetassa lypsyn jälkeen. Epäromanttinen paikka
lukuunottamatta täysikuun lumoavaa valoa. Mutta tuo hetki oli ollut
unohtumattoman ihana. Jos Malcolm olisi ollut vähemmän arka sinä
iltana, olisi hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja riistänyt Ellenin
mukaansa, ennenkuin tällä olisi ollut aikaa edes ajatella, ja kaikki
olisi nyt toisin. Mutta Ellen, joka oli tottunut alistumaan Calebin
tahtoon ja joka oli ottanut huomioon sen seikan, että Malcolmilla oli
intiaaniverta suonissaan, oli yöllä tullut järkiinsä, ja Malcolm oli
loukkaantuneena ja hämmästyneenä pian sen jälkeen matkustanut pois.
Mutta nähdessään Ellenin silmissä tuskanilmeen, jota tämä ei ollut
voinut salata, oli Malcolm luvannut palata takaisin. Ja nyt oli tullut
kevät — pitkän talven jälkeen...
Niinpä Lind ilman Elleniä läksi tuona perjantai-iltana yhdessä
Bjarnassonin lasten kanssa.
Ilma oli leuto, ja muuttolintujen suuret parvet leijailivat
korkeudessa. Ojat tien varrella olivat täynnä sadevettä, joka kimmelsi
kuin lasi auringon viime säteissä; raitojen riippuvat oksat olivat
nyt täydessä lehdessä, ja vihreinä loistivat oraat, joita tuuli ei
kyennyt vähimmässäkään määrässä taivuttamaan. Mikä uusi, ihastuttava
vihanta maailma! Istuen rattailla Bjarnassonin lasten takana Lind
ojensi kätensä ikäänkuin kerätäkseen sylinsä täyteen kauneutta avarasta
ilmasta.
Suuressa kivitalossa järven rannalla asui neljä polvea Bjarnassoneja.
Vanha Erik, joka oli ensimmäisiä islantilaisia siirtolaisia
Oelandissa, oli nähnyt maittensa siirtyvän vuorossaan poikansa käsistä
pojanpojalle. Erik oli jo yhdeksännelläkymmenennellä, jolloin ihmisellä
on paljon aikaa uneksia ja hiukan kalastella auringon lämmittäessä
valkeita kallionkylkiä lahden rannalla. Nuori Erik oli kauan sitten
mennyt naimisiin ja hänen lapsensa kävivät Oelandin koulua. Nuoren
Erikin isä, Mathias, oli rakentanut kivitalon.
Mathias oli rosoluinen mies, kuusikymmenvuotias, mutta yhä hyvissä
voimissa ja luonteeltaan lämminsydäminen ja vieraanvarainen. Talo,
jonka hän oli rakentanut omin käsin, oli hänen itsensä kaltainen,
jykevä kivikuva hänestä itsestänsä. Hän oli kaivanut ja laskenut
perustuksen: kuljettanut paikalle kivet matalilla, kuormavankkureilla
ja taidokkaasti ja hienosti kuin pitsimallia sommitteleva nainen
liittänyt kivet muurilaastilla toisiinsa ja rakentanut siten neljä
leveää seinää, jotka kohosivat taivasta kohti.
Koko tällä seudulla ei ollut toista tämänkaltaista taloa.
Auringon punertavat säteet loistivat ikäänkuin tervetuliaisiksi talon
lännenpuoleisilla ikkunaruuduilla, kun Andres ja Helga ajoivat tietä
myöten opettajattaren kera. Talon alapuolella oli järvi, joka hohti
hopeisena ja ruusunpunaisena.
Helga saattoi Lindin taloon.
Siistissä keittiössä oli lämpimän leivän ja kanelin hyvä tuoksu.
Valkealle lattialle oli levitetty useita taljoja.
Helgan äiti ei ollut koskaan käynyt Islannissa, mutta hän käytti
niin harvoin englannin kieltä, että hän puhui sitä kangertaen. Niin
eristetty oli tämä talo.
»Ehkäpä te haluatte nyt kahvia», sanoi hän arasti Lindille. »Nosta
opettajattarelle tuoli, Helga.»
Hän pyörähteli paikasta toiseen, tuo pieni, pyöreä nainen, jolla oli
pyöreät, sileät kasvot. Suunnattoman suuresta astiakaapista, jossa oli
punaiset lasiovet, hän otti esille kuppeja ja teevateja sekä ohuita,
sokeroituja vohveleita. Ja Lindin syödessä ja juodessa hän istui kädet
sylissä sanomatta sanaakaan.
Sisähuoneista Lind kuuli yksitoikkoista hyrräävää ääntä.
»Isoäiti kehrää», sanoi mrs. Bjarnasson. »Hän on sokea, mutta hän osaa
kehrätä. Hän kehrää kaikki talon villat.»
»Hän ei tietenkään puhu englannin kieltä», sanoi Lind.
Ei hän puhunut. Mutta kun Lind meni huoneeseen puristamaan hänen
kättään, kohotti vanha nainen kasvonsa hänen puoleensa, ikäänkuin olisi
katsellut tunteaksensa. Hän oli niin kumarainen, että kun hän istui
rukin ääressä, hänen päänsä ulottui vain värttinän tasalle.
Hän mutisi jotain islannin kielellä.
»Hän tarkoittaa, että te olette kaunis», sanoi nuorempi mrs.
Bjarnasson. »Hän väittää aina näkevänsä ihmisten kasvot, kun he ensi
kertaa puhuttelevat häntä. Hän voi ennustaa teille, jos pyydätte häntä
sitä tekemään.»
Lind oli halukas kuuntelemaan vanhan naisen puhetta, ja tämä siirtyi
nyt syrjään rukkinsa äärestä ja otti opettajattaren molemmat kädet
omiin kuihtuneisiin käsiinsä. Hän piteli niistä kiinni ja käänsi
ryppyiset, ruskeat kasvonsa, jotka kiilsivät kuin kotelokoppa, valoa
kohti ummistaen samalla silmänsä.
Hän puhui nopeasti, omituisella, vilkkaalla äänellä. Nuorempi mrs.
Bjarnasson keskeytti hänet hetken kuluttua.
»Hän sanoo, että saatte pian sulhasen», selitti hän Lindille. »Hänen
ylitsensä lepää varjo. Te ette koskaan pääse hänen salaisuutensa
perille. Mutta te tulette onnelliseksi. Siinä kaikki — se on jo
kylliksi, mitä hän teille sanoi.»
Lind nauroi, mutta hän tunsi hiukan levottomuutta sydämessään.
»Puhuuko hän aina totta?» kysyi Lind.
»Odottakaa, niin saatte nähdä», sanoi mrs. Bjarnasson nyökäten päätään.
Todellisen elämän rinnalla oli paljon taikauskoa.
Miehet palasivat peltotöistään ja rannalta illalliselle: nuoren Erikin
veljet, Peter ja Valdemar, sekä hänen serkkunsa, Johan; Mathias nauraen
makeasti jollekin pilalle, jonka hän oli heille tehnyt.
He puhuivat keskenään islannin kieltä ajattelemattakaan muuttaa
tapaansa opettajattaren vuoksi. He eivät puhuneet mitään pahaa: miksikä
he siis käyttäisivät vierasta kieltä todistaakseen sen? Jokainen
tervehti Lindiä kömpelön kohteliaasti. Perheen naisia he suutelivat
kaikki vuorossansa. Sellainen oli talon tapa.
Kuuluipa perheeseen muitakin naisia. Gertrude ja Althea, Erikin
sisaret, sekä Althea, hänen naimaton tätinsä. Naiset pitivät koko ajan
Lindiä silmällä nähdäkseen, ettei häneltä puuttunut mitään. Illallista
valmistettaessa vanhempi Althea, jolla oli henkisiäkin harrastuksia,
toi hänelle islantilaisen satukirjan englanniksi käännettynä ja asetti
jakkaran hänen jalkojensa alle, jotta hänen olisi mukavampi istua;
sitten hän poistui hiljaa kuin haamu.
Illalliseen kuului kalaa, joka oli tuotu »suurelta» joelta, kuivattua
lihaa, perunoita ja monenlaisia sokeroituja kakkuja ja paljon
kahvia. Miehet söivät hartaasti kalaa ottaen sen käteensä ja syöden
sen päineen, silmineen ja kaikkineen. Lindistä kaikki tämä tuntui
suorastaan ilmestykseltä.
Tuuli nousi äkkiä ennen aterian päättymistä, ja hämmästyttävän
lyhyessä ajassa järvi lainehti rantakallioita vastaan. Perheen jäsenet
vaikenivat ikäänkuin näkymättömän voiman käskystä.
»Baldur ei saa rauhaa tänä yönä», mutisi vanhempi Althea omalla
kielellään. Hänen silmänsä olivat loistavat ja harvinaisen nuorekkaat,
vaikka hän olikin viisikymmentä vuotta vanha eikä ollut koskaan ollut
naimisissa.
»Baldur oli mieletön uhmaillessaan järveä sinä yönä. Hän saa kauan
levätä järven pohjassa», murahteli nuorempi Erik. Mutta hän hätkähti,
kun ovi yläkerroksessa paiskautui kiinni.
»Kerro opettajattarelle», sanoi Gertrude. Hän oli pyöreäsilmäinen
ja kaunis. Hän oli tuijottanut lakkaamatta koko aterian ajan
opettajattareen. Nyt hänen kasvoillaan oli vapautunut ilme.
»Opettajatar on varmaankin jo kuullut siitä», alotti nuorempi Erik
islantilaisen juhlallisella äänensävyllä. »Garet luultavasti tuntevat
jutun.»
»Ei», sanoi Lind. »En ole kuullut mitään.»
»Järvi on riistänyt meiltä kaksi perheemme jäsentä. Toinen oli veljeni,
Gisli, toinen sisareni Althean sulhanen. He olivat ystäviä, mutta
joutuivat riitaan. He jatkoivat riitaansa järvellä, kahdessa eri
veneessä. Oli myrsky — järvi riisti heidät. Emme ole vielä löytäneet
heitä — ei pienintäkään jälkeä. Ennen sitä emme salli vieraiden
kalastaa järvessä. Caleb Gare väittää, että hän aikoo tulla tänne
kalaan. Mutta me olemme kieltäneet. Meidän perheemme on suuri, miss
Archer. Me emme salli muiden kalastaa järvessä, jonne meidän vainajamme
ovat hautautuneet.» Nuori Erik lopetti vakavana.
Tuuli ja vesi taisteli rantaa vasten. Lind vapisi koko ruumiiltaan.
»He eivät saa rauhaa, ennenkuin olemme löytäneet heidät», sanoi
vanhempi Althea. Hänen veljentyttärensä ja kaimansa istui ääneti silmät
maahan luotuina.
Alettiin puhua yliluonnollisista tapahtumista, näyistä ja enteistä sekä
onnettomuuksista, jotka kohtaavat varomattomia. Suuri, luiseva Mathias
kertoi juhlallisena Bjarnassonien entisestä sukuylpeydestä Islannissa
sekä eräästä heimon jäsenestä, joka oli joutunut onnettomuuden uhriksi,
kun ei tahtonut totella tätä suurta sukua. Hän kertoi, miten vanhojen
kirous kohtasi häntä ja miten hänen päivänsä olivat alituista tuskaa
ja yöt epätoivoa, niin ettei edes kuolema voinut tuoda unhotusta.
Mathiaksen kertomus oli kauttaaltaan tenhoavan runollinen ja
surunvoittoisen romanttinen. Hän oli elänyt suuressa yksinäisyydessä ja
tiesi, että jokaisen ihmisen sielua ympäröi mittaamaton Yksinäisyys,
ja että tämän alueen muodot ovat nimettömiä ja selittämättömiä. Niinpä
suuren perheen jäsenten oli hyvä liittyä yhteen pitääkseen loitolla
suuren Yksinäisyyden uhkaukset ja kauhut.
Kun opettajatar vihdoin läksi levolle, oli myrsky lauennut. Korkealla
tuulen yläpuolella, joka vinkui kivitalon suurten katonkannattimien
alla, kaikuivat villihanhien pitkäveteiset äänet. Niiden kirkuna viilsi
sydäntä kuin maailmankaikkeuden yksinäisyys... tunkeutuen etsien ja
haparoiden hiljaisuuden läpi.