Sandbot olivat kovin ylpeitä talostaan, joka oli veistetyistä hirsistä
rakennettu, sekä piikkilanka-aitauksestaan, joka ympäröi heidän
rakennuksiaan: Garen talossa aita oli vain terävistä säleistä tehty.
Talon ympäristö oli niin täynnä villejä kirsikka- ja luumupuita, että
jonkun ajan kuluttua koko rakennus, navetta ja karjatarha joutuisi
valkoisen usvan peittoon. Tämä kauneus johtui pikemminkin vain
sattumasta kuin tarkoituksesta, sillä mrs. Sandbo olisi kernaammin
toivonut, että komea asuinrakennus olisi vuoden umpeen ollut kaikkien
ohikulkijain nähtävänä. Sillä näin kaukana Nykerkin Sidingistä olivat
hirsistä veistetyt rakennukset harvinaisia.
Hyvin kauan sitten, josta ajasta mrs. Sandbo kernaasti Puhui ikäänkuin
siitä olisi kulunut vain vuosi tai pari, perhe oli asunut pienessä
kylässä, jonne höyryveturi ja matkailijavaunut saapuivat kolmasti
viikossa ja missä jokapäiväisiin tapahtumiin kuului tavarajunan
tulo, mikä siis ei herättänyt vähintäkään ihmetystä. Garen lapset,
jotka eivät koskaan olleet käyneet kymmentä mailia kauempana
kotoa (lukuunottamatta ehkä Martinia ja Elleniä, jotka olivat
kuljettaneet karjaa Nykerkiin), eivät koskaan olleet nähneet näitä
uuden ajan ihmeitä, puhumattakaan siitä, että he koskaan olisivat
itse matkustaneet junassa —! No niin, Sandbot olivat kaikki, paitsi
pikku Lars, joka oli syntynyt Oelandissa, matkustaneet junassa. Ja
siksipä, vaikka mrs. Sandbon mielestä nuo kaksi perhettä olivatkin
ystävällisissä suhteissa, syvä kuilu erotti niitä toisistansa.
Mrs. Sandbo, joka oli asunut kaupungissa, odotti Lindiä
vierashuoneessa. Se kuului hienoihin tapoihin. Emma, lihava,
viisitoistavuotias tyttö, joka yhä kävi aamupäivin koulussa, tuli
Lindiä vastaan jäykkänä ja vakavana puhtaassa puvussa, joka oli pesty
erikoisesti tätä tilaisuutta varten. Hän saattoi opettajattaren äidin
luo sanomatta sanaakaan. Hän tunsi tukahduttavaa tunnetta kurkussaan,
kunnes opettajatar oli kadonnut hänen näkyvistään vierashuoneeseen.
Kaikki verhot, yhtä lukuunottamatta, oli vedetty ikkunoiden eteen siinä
huoneessa, jossa mrs. Sandbo istui. Huoneessa tuntui seinäpaperien
kuivaa hajua, ikäänkuin ikkunat olisivat olleet naulattuina kiinni
siitä pitäen kuin paperit oli pantu seinille. Mrs. Sandbo itse oli
kuin tapetti, hänellä näytti olevan vain hauras, litteä pinta, jonka
toinen puoli oli rosoinen. Joka seinällä riippui aivan samalla kohdalla
valokuvasuurennus yhdestä tai useammasta Sandbon perheen jäsenestä.
Nuo valokuvat, niinkuin kaikki suurennukset, olivat sameita, ikäänkuin
sateisena päivänä otettuja. Kaikkein ensiksi silmä osui Ludvig Sandbon,
mrs. Sandbon mies vainajan suunnattoman suureen kuvaan.
Lind astui huoneeseen tervehtien mrs. Sandbota ystävälliseen tapaansa.
Talon emäntä istui taidokkaasti veistetyssä tammi tuolissa, joka oli
päällystetty jäljitellyllä nahalla.
»Hauska nähdä teitä, miss Archer», mrs. Sandbo sanoi. »Käykää istumaan.
Minä käsken keittämään kahvia. Tytöt kertoivat, että te pidätte
kahvista. Olenko oikeassa? Siinä tapauksessa te olette ensimmäinen,
joka, ikävä kyllä, pitää kahvista. Malttakaahan — kahvi kiehuukin jo.»
Hän poistui kahisten huoneesta odottamatta mitään vastausta Lindiltä.
Opettajatar kävi istumaan Ludvig Sandbon kuvan eteen. Miehen silmät
olivat mustat kuin kengännapit. Ne saivat Lindin värisemään. Hän
siirtyi toiselle tuolille valoisan ikkunan ääreen.
Mrs. Sandbo palasi huoneeseen tuoden höyryävää kahvia ja pieniä,
pyöreitä, sokeroituja kakkuja.
Hän alkoi heti pommittaa Lindiä kysymyksillä, ei siksi, että hän olisi
halunnut saada vastausta, vaan osoittaakseen opettajattarelle, miten
hyvin hän tunsi olosuhteet Oelandin ulkopuolella olevassa maailmassa.
»Minun mieheni, Ludvig, hän kävi siellä monen monta kertaa», hän
keskeytti Lindin, kun tämä mainitsi nimeltä kaupungin, josta hän oli
tullut. »Hän tuolla seinällä. Hän oli oikea sika. Tuhannesti päivässä
minä kiitän luojaani, ettei hän enää ole elossa. Miten paljon hän
jaksoikaan juoda, tuo mies! Ei selvää päivää kuuteen vuoteen!» Mrs.
Sandbo maiskutteli huuliaan hörppiessään kahvia ja pyyhki silmiään
esiliinan kulmalla.
»Eikö hän ollut hyvä teille?» Lind kysyi ystävällisesti.
»Hyvä? Hänkö? Herran pieksut, minä en ollut muuta kuin koira hänen
silmissään. Nyt minun elämäni on aivan toista, rahaa tosin ei ole
runsaasti, mutta eipä hänkään ole vieressä räyhäämässä, Jumalan
kiitos!» Hän kohotti silmänsä valokuvaan, ja Lind huomasi niissä
riutuvan ilmeen.
»Eikö mrs. Gare ole saanut vielä uusia hampaitaan?» mrs. Sandbo kysyi
äkkiä kohottaen vaaleat kulmakarvansa silmälasiensa yläpuolelle.
»Ei minun tietääkseni», sanoi Lind hämillään. »Luullakseni hän toivoo
saavansa ne pian.»
»Toivoo?» mrs. Sandbo miltei pärskyi. »Hänkö? Hän ei toivo kerrassaan
mitään — ei ainakaan mieheltään. Hänellä on jo ollut luvassa nuo
hampaat neljä, viisi vuotta, jona aikana minulla on ollut kahdet
irtohampaat, ja onko minulla varaa hampaiden ostoon? Vanha Gare — hän
voisi ostaa irtohampaat vaikka sadalle lehmälle. Minun mieheni oli
oikea piru, mutta hän ei ollut kitsas. Hän sanoi jo paljon aikaisemmin
kuin olin kadottanut kaikki hampaani: 'Sigri', hän sanoi, 'ota kymmenen
dollaria ja lähde hammaslääkäriin. Rahat olivat aina hänellä höllässä,
aivan liiankin höllässä!» Hän katsoi hellästi valokuvaan ja huokasi.
Tällä kertaa hänen katseensa ei ollut riutunut.
Lind oli ihmeissään. Mrs. Sandbo siirsi tuolinsa lähemmäksi tyttöä ja
rypisti kulmiaan. Hän puhui kuiskaten.
»Sanokaahan — millaista elämä siellä oikeastaan on? Kohteleeko hän
teitäkin pahoin?»
»Ei, ei hän ole minua kiusannut», vastasi Lind.
»Hän on oikea lurjus, tuo Caleb Gare», valitti mrs. Sandbo pudistaen
päätään. »Minun on sääli vaimo parkaa. Kun pitääkin olla sellaisen
miehen kanssa naimisissa!»
»Miksi hän sietää sellaista?»
»No —» mrs Sandbo epäröi, näyttäen salaperäiseltä. »En tahtoisi
juoruta, mutta ne, jotka tuntevat heidät, sanovat, että Caleb oli
kerskunut kerran eräälle islantilaiselle saavansa hänet omaksensa.
Enempää en tiedä. Mitä te luulette, miss Archer? Caleb on kiusannut
hänet puolihulluksi, luulIakseni.»
Lindillä ei ollut omaa mielipidettä asiassa. Mrs. Sandbo alkoi
keskustella muista ja nousi sitten juhlallisesti näyttääkseen hänelle
koko talon ja kehuen siinä vallitsevaa rauhaa.
Sandbon väki miellytti Lindiä. Heitä oli ollut kymmenen, mutta nyt
oli vain kahdeksan kotosalla. Lapset olivat rotevia, vakavia ja
työteliäitä. Vanhin tytär, Dora, oli naimisissa ja hänen kotinsa oli
Latt-järven pohjoispuolella. Sven, josta mrs. Sandbo puhui suurella
ylpeydellä, oli lähtenyt töihin kaupunkiin. Häntä odotettiin kotiin
toukokuussa.
Emma, vanhin kotona olevista tytöistä, kulutti paljon aikaa
miettimiseen. Ainakin hänen katseensa oli aina maahan luotu ja hänen
pulleat, terveet kasvonsa mietteisiin vajonneet. Lind katseli häntä,
kun hän astui tietä myöten taluttaen Rosabellea, jerseyläistä lehmää.
Hän kulkea tallusteli, tuo suuri, kömpelö tyttö, tahdissa lehmän kanssa.
»Mitä sinä uneksit, Emma kulta?» Lind huusi hänelle käydessään istumaan
lypsytarhan kiviportaalle.
Emma katsoi hämillään häneen.
Lind veti hänet viereensä istumaan.
»Mitä sinä ajattelet, Emma?» hän kysyi uudelleen.
Mutta Emma punastui vielä entistään enemmän, ja Lind otaksui, että jos
hän todellakin oli ajatellut jotain, niin saattoi se yhtä hyvin jäädä
sanomattakin. Emma oli vaiti ja läksi lypsämään Rosabellea. Hänen
ajatuksensa olivat tosiaankin liian syvät, jotta niitä olisi voinut
ilmaista.
Lindin lähdettyä purskahti Emma itkuun. Opettajatar oli aivan liiaksi
kaunis ja suloinen. Hänen oli mahdoton seurustella tuttavallisesti
hänen kanssaan.
Sellaisen vaikutuksen Lind teki tulollaan Oelandiin.