Lauantai-iltana Lind astui kotiin hienossa usvassa, joka kohosi
pohjoisen puolella olevista suomaista.
Omituista helmeilevää taustaa vasten kohosi miehen jättiläisvartalo
hevosen rinnalla. Kun Lind astui pellon poikki, tuli mies häntä vastaan
ja hän tunsi hänet Fusi Aronsoniksi, pitkäksi islantilaiseksi. Lind oli
jutellut hänen kanssaan vain kerran aikaisemmin, kun hän ja Jude olivat
löytäneet karjan Aronsonin maiden puolelta.
Fusi otti hatun päästään, kun Lind puhutteli häntä, ja vastasi hänen
tervehdykseensä. Hän teki komean, mutta yksinäisen vaikutuksen,
niinkuin korkea kukkula on yksinäinen tai suuri tammi keskellä
ruohoaavikkoa.
Fusi palasi takaisin Lindin keralla kuusimetsän reunaa pitkin, joka
kohosi mustana sumun yläpuolella.
»Minä ajattelin juuri, miten onnellisia te täällä olette, kun teillä on
kevät niin lähellänne», sanoi Lind vilkaisten Fusiin.
»Me olemme hyvin, hyvin onnellisia», Fusi vastasi hitaasti. »Mutta
harvat meistä sitä ymmärtävät.»
»Ettekö luule, että useimmat farmarit käsittävät sen — tavalla tai
toisella?»
»En», sanoi hän. »Ihmiset täällä panevat arvoa vain maan tuotteisiin.
Keväällä me tiedämme vain, että talvi tulee. Me olemme liian
itsekkäitä, niinkuin kaikki muutkin.»
Hänen äänensä oli syvä, sointuva, miltei salaperäinen, ikäänkuin hän
olisi puhunut yhtä paljon vain ilmaan kuin Lindille. Lind katsoi häneen
salavihkaa.
»Minä tuumin juuri, mitähän Caleb Gare tuntee nähdessään tämän — tämän
sumun», Lind yritti.
»Caleb Gare — hän ei tunne mitään. Minä otan hänet kerran vielä
hengiltä. Mutta ei hän tunne edes sitä.» Fusin ääni ei ilmaissut vihaa.
Vain syvää varmuutta.
Lind säpsähti.
»Hän tappoi kaksi veljeäni. Rutto oli levinnyt täkäläisten intiaanien
keskuuteen muutamia vuosia sitten. Eräänä päivänä oli kova lumimyrsky,
ja veljeni pyrkivät Calebin taloon suojaan. He olivat aivan myrskyn
sokaisemia. Mutta sairaita he eivät olleet. Caleb pelkäsi kuitenkin
ruttoa, pelkäsi saavansa tartunnan. Ja hän sulki oven heidän nenänsä
edestä. Toisen veljistäni löysin kuolleena mailin päässä Calebin
talosta kaksi päivää myöhemmin. Hän oli paleltunut niin jäykäksi,
ettemme voineet saada pyhävaatteita hänen ylleen, vaan oli hän
haudattava sellaisena kuin oli. Toinen veljeni paleltui myöskin, ja
vaikka koetin parhaani mukaan hieroa häntä, niin en voinut pelastaa
häntä. Ennen kuolemaansa hän kertoi kuitenkin, mitä Caleb oli tehnyt.»
Fusin ääni ei kuulostanut kovalta. Mutta hänen kasvonsa olivat
raudankovat niiden häämöittäessä pimenevästä ilmasta. Lind oli ääneti.
Pelko oli vallannut hänen mielensä. Pelko tätä kovaa maata kohtaan.
Korkealla ilmassa kajahti äänekäs, pitkäveteinen huuto, aivankuin
torven toitotus. Villihanhet lensivät vielä kauemmaksi pohjoista
kohti, seudulle, joka oli inhimillisen lämmön, vieläpä inhimillisen
yksinäisyydenkin tuolla puolen...