Oli huhtikuu, ja jalavien pienet ummut alkoivat aueta sirotellen
oksille purppuran ja ruskean värisiä läikkiä. Poppeleita koristivat
pörröiset tertut. Lämpö lepatteli kuin silkkinauha kirkkaassa ilmassa,
ja maahan ilmestyi pieniä lämpimiä halkeamia, joista hento vehreys
pisti esiin.
Lapset tulivat kouluun aamuisin kantaen pitkiä, vihreitä koivunoksia.
Ojat teitten varsilla olivat täynnä pehmeitä, harmaita norkkoja; ja
eräänä päivänä Lind kuuli ensimmäisen punarinta-satakielen. Se oli
ihmeen aikaa pohjolassa pitkien, kolkkojen kuukausien jälkeen, jolloin
ihminen on kokonaan erotettuna maasta.
Lind kävi usein kävelemässä vaaleanvihreässä metsässä, joka ulottui
Garen farmilta pohjoiseen päin Fusi Aronsonin maita kohti.
Hän ajatteli Caleb Garea ja Ameliaa ja ihmetteli, miten paljon
ihmissielu saattoikaan kestää murtumatta kokonaan. Lind oli herännyt
eräänä aamuna ja nähnyt ikkunastaan Amelian, joka katseli suurin silmin
auringonnousua — tuijotti ikäänkuin kauaksi aamuruskotuksen taakse.
Tuo ei ollut lainkaan talonpoikaisnaisen tapaista. Joku syy hänen
alistuvaisuudellaan täytyi olla. Toivoiko hän jonkunmoista hyvitystä?
Lapsiltako? Ei, heillä ei ollut kylliksi keskinäistä rakkautta — sen
jälkeen kuin tuo kallisarvoinen liekki oli imeytynyt maahan, josta he
elivät — jotta olisi maksanut vaivaa tehdä niin suurta uhrausta. Siinä
piili varmaankin jotain muuta...
Eräänä perjantaina Lind oli lähdössä Sandbon väen luo, joiden talo
näkyi metsätien varrella, jonkun matkan päässä Garesta. Caleb ja
Martin korjasivat kanatarhaa, poistaen turpeet katolta ja paikaten
rikkimenneitä päreitä.
Judith läksi talosta opettajattaren mukaan, jolla oli vaatekäärö
kainalossa. Mrs Sandbo toivoi hänen jäävän heille ainakin yöksi.
»Minä tulen teidän mukaanne — karja on sielläpäin», sanoi Judith
vilkaisten kanatarhaan, missä Martin seisoi tikapuilla naulaamassa
vasaralla päreitä. Judith kääntyi navettaan päin, joka kyykötti kuin
vanha sammaltunut kilpikonna vaunuvajan ja vilja-aitan välissä.
Ei kuulunut ainoatakaan ääntä paitsi Martinin vasaraniskuja. Taivas ja
maa näyttivät olevan suljetut lasiseen maljaan. Ilma oli läpikuultavaa
niinkuin vain kirkkaina huhtikuuniltoina voi olla. Vasta kynnetyn
mullan kostea, tahmea tuoksu täytti ilman.
Lind oli hyvillään saadessaan Judithin seurakseen. Heillä oli paljon
juteltavaa. Vaikka Judith olikin vielä hyvin nuori, niin oli hän
sittenkin herkkätunteinen, mikä johtui ehkä siitä, että hänellä oli
ollut tilaisuus seurustella Oelandin monien opettajien kanssa, mutta
vieläkin enemmän synnynnäisestä itsetunnosta, jonka hän oli perinyt
Amelialta. Lindiä viehätti tytön välittömyys ja vilkkaus. Hän tapasi
hänet paljon harvemmin kuin mitä hän olisi halunnut. Caleb piti huolta
siitä, että Judith oli sekä koti- että peltotöissä, ja öisin hän oli
halukkaampi nukkumaan kuin ystävyyden viljelemiseen.
Opettajatar seisoi Martinin tikapuiden juurella ja jutteli hänen
kanssaan odotellessaan Judithia. Caleb oli mennyt navetan vieressä
olevaan työkaluvajaan.
»Martin, varmaankin on kovin hauskaa, kun osaa itse tehdä kaikkea ja
korjata omin käsin», Lind sanoi. Martin oli kovin harvasanainen. Hän ei
ollut kertaakaan itsestään puhutellut Lindiä.
Martin katsoi häneen puoleksi naureskellen ja purren nolona alahuultaan.
»Ei ole niinkään hauskaa — kun joka ilmalla täytyy olla työssä», hän
sanoi. Hänen pitkät, typerät kasvonsa punastuivat; innokkaasti hän
alkoi naulata uutta pärettä kiinni.
Martin parka! Kaksikymmenvuotiaana hän ei osannut mitään muuta kuin
tehdä työtä.
Caleb tuli vajasta. Vasemmalla kädellään hän hypisteli oikeanpuolista
huulipartaansa: liike, joka oli Lindille jo varsin tutunomainen. Hän ei
vilkaissutkaan opettajattareen. Tämä oli varsin hyvillään siitä, ettei
Caleb kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Siten hänellä oli
enemmän tilaisuutta tarkata häntä.
Judith, joka oli noussut tamman selkään, viittasi Lindille. Caleb
kääntyi ja huomasi tytön.
»Liian varhaista lähteä hakemaan karjaa», hän sanoi rypistäen
kulmakarvojaan merkitsevästi. »Vanha kylvökone on tuotava
Thorvaldsonista. Charlie voi hakea karjan kotiin.»
»Charlie voi mennä hakemaan kylvökonetta», Judith sanoi kirkkaalla
äänellä. Hän istui suorana ja jäykkänä satulassaan katsoen kylmästi
Calebiin. Lind arveli, että noista kahdesta oli enemmän syytä pelätä
tyttöä ruumiillisen voimansa vuoksi.
»Kuulitko, mitä minä sanoin, Jude?» Caleb kysyi ojentaen naulalaatikon
Martinille. Hänen äänensä oli ystävällinen.
Vastaukseksi Judith käänsi tamman portille ja hoputti sen metsätielle,
Lind nousi ponihevosen selkään, jonka Sandbon lapset olivat jättäneet
hänen käytettäväkseen. Tiellä hän sai kiinni Juden, jonka kasvot
punoittivat harmista.
»Minä en siedä sellaista!» Jude sanoi äkäisenä. »Hänen täytyy oppia
kohtelemaan meitä ihmisiksi.»
He ratsastivat rinnatusten hetken aikaa. Sitten Judith kääntyi takaisin.
»Ei siitä ole mitään hyötyä — hän kostaa vain äidille. Hän tietää, että
aioin mennä Sandbohon. Ottakaa selkoa, Lind, tuleeko Sven todellakin
kotiin.»
Opettajatar oli pyytänyt, että Judith puhuttelisi häntä ristimänimeltä.
Hän nyökkäsi myöntävästi tytölle ja jatkoi matkaansa pitkin metsätietä.
Notkossa kasvoi molemmin puolin kukkivia kuusamia. Hänen selkänsä takaa
kuului hiljaisena Martinin vasaran ääni, kun poika naulasi päreitä
kanalan kattoon.