Koulutalo oli toisella puolella Garen farmin karjapolkua. Rakennus oli
matala ja neliskulmainen ja rakennettu epätasaisista hirsistä; valkea
maali oli lohjennut ja karissut pois sieltä täältä suurina liuskoina.
Se seisoi siinä ujostelematta vasten vihreää havu- ja lehtikuusiusvaa.
Lind olisi kernaasti mennyt kouluun tänä ensimmäisenä päivänä Judithin
seurassa. Eräs opettaja, joka aikaisemmin oli opettanut Oelandissa,
oli kertonut, että poikaviikarit olivat suorastaan polkeneet hänet
jalkoihinsa lähtiessään karkuun.
Kello yhdeksän oli kouluhuone, kuisti ja leikkikenttä täynnään villejä
lapsia, jotka olivat kerääntyneet lähiseuduilta monien mailien takaa,
sillä yhteisestä sopimuksesta oli päätetty pitää vapaapäivää. Lind
nousi pöytänsä äärestä ja soitti pientä kelloa, joka heti sai aikaan
järjestyksen keskellä kaaosta. Huoneessa syntyi kova kilpailu, sillä
vahvimmat lapsista valloittivat itselleen parhaat paikat. Lind seurasi
silmillään oppilaitaan ja näki, että jokainen paikka oli vallattu
— tilanne, joka ei uudistuisi toistamiseen koko lukukauden aikana.
Lapsia, joista toiset olivat kuusi jalkaa pitkiä ja hyvän joukon
toisella kymmenellä, oli saapunut joka taholta, vieläpä toisilta
paikkakunniltakin puolet heistä vain sinä tarkoituksessa, että voisivat
kertoa vanhemmilleen uudesta Oelandin opettajasta, aikomattakaan tulla
enää seuraavana päivänä kouluun.
Lind istui pöytänsä ääressä ja esitti itsensä. Täysi hiljaisuus
vallitsi hänen puhuessansa. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen.
»Toivon, että me viihdymme hyvin yhdessä täällä», sanoi Lind. »Tänään
saatte te istua paikoillanne, mutta huomenna siirrän minä teidät
istumaan taitonne mukaan. Eikö se teistäkin ole parasta?» Hän hymyili
kahdelle punaposkiselle tytölle, jotka istuivat samalla tuolilla, ja
koska heidän mielipidettään kysyttiin, niin he nyökkäsivät tarmokkaasti
päätään ja kuiskasivat sitten toisilleen, miten kaunis uusi opettajatar
oli.
Lind avasi suuren mustan päiväkirjan ja alkoi kirjoittaa oppilaiden
nimiä, rivin toisensa jälkeen.
»Thorvaldson — Sofia, Anna, Una», Lind toisti kolmen pienen tytön
nimet, jotka istuivat edessä ja joilla oli lumivalkeat palmikot. Heidän
takanaan oli kaksi poikaa Yellow Postista, sekarotuisia, jotka eivät
tienneet sukunimiään ja silmäsivät pelokkaasti vanhempaan veljeen, joka
istui takana.
Ja samalla tavalla koko rivin läpi. Viisi Sandbon lasta, jotka asuivat
kaksi mailia itäänpäin Garen perheestä. Useampia mustasilmäisiä
unkarilaisia Klovaczeja, joiden isällä oli talo monen mailin päässä
Sandbon perheestä. Bjarnassoneja, jotka asuivat lännessä, suuren järven
rannalla, seitsemän mailin päässä koulusta. Mustaihoisia tatarilaisia,
jotka asuivat Latt-jarven pohjoispuolella ja elivät sorron ja vainon
alaisina, mutta olivat enimmäkseen jo liian vanhoja istuakseen
koulunpenkillä, eivätkä luultavasti saapuisikaan enää seuraavana
päivänä.
Lind huomasi suureksi helpotuksekseen, että hän saattoi hallita lapsia.
Turha oli pelätä mitään häiriötä. Hänen silmänsä osuivat tahraisiin
valkoisiin seiniin.
»Meidän pitää saada joitakin kuvia seinille», hän sanoi. »Mitenkä
olisi, jos maalaisimme hiukan tänä päivänä?»
Ehdotus vastaanotettiin voimakkaalla hyväksymisellä. Pieni punaposkinen
islantilaispoika Narrowista ja sekarotuinen tyttö Yellow Postista
jakoivat oppilaiden kesken maalit ja paperit, jotka Lind oli löytänyt
varastokaapista.
Ja niin alkoi ensimmäinen päivä Oelandin koulussa.