_Fincke_. Tervehdimme teitä, hyvät suomalaiset! (Kansa vastaa, miehet
paljastaen päänsä, mutisten tervehdystä.) — (Juh. N:pojalle.) Kuninkaan
kirje! — (Kansalle.) Olemme saapuneet tänne kuninkaan käskystä.
Kuninkaan käskyä noudattaen olemme teidät tänne kutsuttaneet. Kuningas
on antanut armollisen kirjeen, jonka minä teille nyt luen. Te olette
tehneet valituksen Hänen Majesteetillensa. Siihen on tämä kirje nyt
Hänen Majesteettinsa vastaus. Luen siis sen ensin ja selitän sitte.
Eikö niin?
_Ääniä joukosta_. Kuullaan. Kuullaan.
_Fincke_. Siis kuulkaa! (Lukee.) Wij Gustaff medt Gudz Nodhe Sverigis,
Götis och Vendis & c. Konung Tilbjude edher vore undersoter Dannemaenn
alle som byggie och boo uti Lapvesi haeredh i Wiborghs Laen woor gunsth
tilföreende & c....
_Kansassa_ (on kohta alkanut kuisketta ja puhelua, joka puhkeaa pian
kuuluviin sanoihin): Emme me ymmärrä. — Se on ruotsiksi. — Mitä siitä
sitte lukeekaan.
_Fincke_. Mitä? — Mitä te sanotte? — Mitä te tahdotte? — Mitä te
rähisette?
_Nyrhi_ (näkymättömänä kansan takana). Jos se olisi kuninkaalta, niin
se olisi suomeksi kirjoitettu.
_Multiainen_ (astuu esille). Me pyytäisimme, että, koska emme ruotsia
ymmärrä, kirje meille suoraan tulkittaisiin.
_Fincke_. Senhän jo lupasin. Tiettyhän on, että kuningas on
kirjoittanut ruotsiksi. Se on valtakunnan kieli. Eikä kuningas suomea
osaa. Mutta parasta onkin, että selitän teille suoraan tämän kirjeen
sisällyksen. Naulautan siitä kuitenkin jäljennöksen tähän seinään,
että, kuka haluaa, saa itse sen lukea.
_Ääniä joukosta_. No niin. Oikein.
_Fincke_. Siis: kuningas tässä sanoo, että muutamat teistä ovat
valittaneet niistä veroista ja maksuista, jotka vouti Hänen
Majesteettinsa ja Ruotsin kruunun puolesta vuosittain teiltä kantaa.
_Ääniä joukosta_. Valitettu on. Se on totta.
_Nyrhi_ (kuin äsken). Niitä on väärin kannettu.
_Fincke_ (pontevammin). Sitte kuningas sanoo, että te tahdotte
sekaantua asioihin, joiden kanssa teillä ei ole mitään tekemistä,
niinkuin teistä itsestänne parahiksi näkyy, ja ett'ette tahdo tyytyä
siihen, mitä Hänen Majesteettinsa valtakunnan yhteiseksi hyväksi
säätää ja tekee. (Epäselvää nurinata kansan joukossa.) Tätä kaikkea
kuningas paheksuu. Ja Hänen Majesteettinsa ei suvaitse, että te oman
mielenne mukaan toimitte hänen tahtoansa vastaan. (Kotvan yleinen
äänettömyys.) - Niinpä tahdotte te omavaltaisesti poistaa kahdet
käräjät, jotka Pertti Yrjänän poika, muka, on päällenne pannut, vaikka
tässä kihlakunnassa jo aikoja ennen häntä on neljiä käräjiä pidetty.
Sentähden ja koska ei ole syytä vähentää käräjiä, kuningas käskee,
että vast'edeskin on neljiä käräjiä pidettävä. Ja se, joka uskaltaa
tätä vastaan nousta, ei tule jäämään rankaisematta. (Miehet katselevat
äänettöminä toisiaan.)
_Nyrhi_ (kovalla äänellä). Se on valetta kaikki!
_Fincke_. Kuka se siellä?... Kuka uskaltaa?...
_Horn_. Kuka huusi?
_Juh. N:poika_ (syöksyy alas portailta). Kuka se oli? Kuka se oli?
_Arpiainen_ (tunkeutuen kansan joukkoon). Sanokaa paikalla! Kuka huusi?
_Nyrhi_ (astuu esille). Minä.
_Juh. N:poika_. Kuka olet?
_Arpiainen_. Maunu Nyrhi, herra käskynhaltija.
_Fincke_. Vai sinä olet Maunu Pietarinpoika Nyrhi?
_Nyrhi_. Sama juuri.
_Fincke_. Ja vielä olet uskaltanut tulla tänne?
_Nyrhi_. Miksikä en uskaltaisi?
_Fincke_. Vieläpä tässä nytkin rohkenet nousta kuninkaan omia käskyjä
vastaan?
_Nyrhi_. Minä rohkenen, sillä oikeus on puolellani! Se, mitä vast'ikään
ilmoititte, sotii kuninkaan omia sanoja vastaan, jotka Hänen
Majesteettinsa itse on meidän lähetystöllemme suvainnut lausua.
(Epäselvää murinata kansan joukossa.)
_Fincke_. Hiljaa! — Sen sinä valehtelet nyt, samoin kuin ennen olet
omille maanmiehillesi valehdellut. Pettänyt heitä olet levittämällä
heille vääriä tietoja asioista, joita kuninkaamme ei edes koskaan ole
luvannutkaan.
_Nyrhi_. Miehet! Ketä uskotte enemmän: niitäkö, jotka itse ovat
kuninkaan sanat kuulleet vai...?
_Fincke_. Tässä ovat kuninkaan sanat ja kirjoitettuina. Ken epäilee,
saa ne itse lukea tästä kirjeestä. Ja tästä saatte kaikki myöskin
nähdä, että kuninkaan tiedossa on Maunu Nyrhin menettely voutia kohtaan
Multiaisen talossa. Vai eikö sekään ole totta? Mitä? (Kaikki ovat
vaiti.) Olette vaiti? Te tiedätte, että se on totta. No, niin! Jo
siitä yksistään olisi Nyrhi ollut rangaistava, sanoo tässä kuningas,
mutta jalomielisyydessään on hän luottanut, ett'ette enää anna hänen
eikä muittenkaan samallaisten yllyttäjäin houkutella itseänne. Ja
kuningas toivoo teidän itsenne myötävaikuttavan, että he saavat
ansaitun rangaistuksensa- — Siinä on lyhyesti armollisen kuninkaanne
kirjeen sisällys. Teihin siis, teidän apuunne, hyvät suomalaiset,
luottaa nyt kuningas. Ja nyt, kun asian oikean laidan tunnette, niin
tiedätte, mitä teidän on tehtävä. Näyttäkää siis, oletteko kuninkaan
ja oikeuden, vai Nyrhin ja vääryyden puolella? (Kansa on vaiti.) Te
ette tiedä? Minua kovin kummastuttaa se. No, hyvä! Annamme teille
hetken ajattelemisaikaa: seuraatteko kuninkaan käskyä vai kavaltajan
kiihotusta? Mutta muistakaa, mitä kuningas sanoi: se, joka uskaltaa
hänen käskyään vastaan nousta, ei tule jäämään rankaisematta!
(Fincke ja Horn seurueineen poistuvat sisään.)
_Nyrhi_ (jää yksin etualalle mietteisiinsä seisomaan, muitten hiljaa
neuvotellessa keskenään).
_Multiainen_ (tulee Nyrhin luo). No, Maunu, mitäs sanot nyt?
_Nyrhi_. Asiamme ei saa kesken jäädä, — se päätös pysyy. Vääryyttä on
meille tehty ja tehdään vieläkin. Sitä vastaan taistelemme ja on meidän
taisteltava loppuun.
_Multiainen_. Itse tiedät: vääryydellä on taisteltu. Itse näet nyt:
vääryydellä ei vääryyttä voita. Ja "ken miekkaan rupee, se miekkaan
lankee".
_Nyrhi_. Mutta vääryys ei kukistu, ell'emme itse sitä kukista. Kansa
sitä kärsii ja kansa on puolellamme.
_Multiainen_. Kansa on aina oikeuden puolella. Ja se on kuullut nyt,
ett'ei oikeutta ole oikeudella tavoiteltu. (Kansassa on alkanut puhelu
käydä yhä äänekkäämmäksi.)
_Nyrhi_. Ai'ot siis peräytyä, Inko? Ja ehkä saada siihen kaikki muutkin?
_Multiainen_. Kehoitan sinua, Maunu, ajoissa tilaamme harkitsemaan!
Parasta sovittaa entiset teot.
_Nyrhi_. Raukka en ole tähän saakka ollut enkä raukka tahdo olla
vastakaan.
_Multiainen_. No, jos itse turmioon syöksyt, elä muita siihen mukanasi
vedä!
_Nyrhi_. Turmiosta juuri tahdon pelastaa muut, orjuudesta ja
väkivallasta kansalaiseni.
_Multiainen_. Väkivallalla et sitä tehdä voi.
_Nyrhi_. Tiemme erkanevat siis tässä?
_Multiainen_. Vaarallista tietä kuljet, pohjattoman kuilun parrasta.
Sinua en voi seurata enää. (Syrjäytyy.)
_Nyrhi_ Hyvä. Yksin siis tahdon taistella asiani hyväksi. Ja sen
puolesta menen vaikka kuolemaan. (Kansan puoleen.) Miehet! Vieläkö
epäröitte? Tiedättehän hyvin, kenen puolella teidän on oltava? Niinkuin
tähän saakka tahdomme edeskinpäin oikeuksiamme puolustaa vääryyttä
vastaan. Eikö niin? Eikö niin?
_1:nen mies_. Hän on valehdellut meille.
_2:nen mies_. Nyrhi on pettänyt meitä.
_3:s mies_. Nyt vain veroja lisätään entistä enemmän.
_4:s mies_. Onnettomuuteen olet meitä johtanut, Nyrhi, valheellasi.
_Nyrhi_. Onnettomuuteen joudutte kaikki, ell'ette minua seuraa. Sillä
minä olen totta puhunut. Ja Fincke valehtelee. Tuo ei ole kuninkaan
kirje. Vai uskotteko te, mitä hän siinä selitteli? Niin se on tehty,
ett'ei vain totuudesta selkoa saataisi. Vaan me, teidän omat miehenne,
olemme itse kuninkaan luona olleet ja tiedämme, miten asia on.
Vääryydet, jotka olemme kärsineet, olemme kuninkaalle selittäneet. Ja
kuningas, sen tiedätte, ei mitään vääryyttä siedä. Mutta te! Tahdotteko
te nyt siis vieläkin herrojen ja vääryyden ikeen alla orjina huo'ata ja
raataa?
_5:s mies_. Ketä tässä lopulta uskoo?
_6:s mies_. Omia miehiään, tietysti.
_1:nen mies_. Elä toimita siinä!
_2:nen mies_. Nyrhi saa yksin vastata petoksestaan.
_3:s mies_. Ottakaa kiinni Nyrhi! Viekää pois hänet!
_4:s mies_. Viedään Fincken luo. Meiltä hän on kerännyt rahoja omiin
tarpeisiinsa ja pettänyt meitä. Puhdistaukoon nyt teoistaan.
_5:s mies_. Muuten meidän kaikkien käy hullusti.
(Yleinen melu. Osa tahtoo ottaa Nyrhin kiinni,
toinen hänet vapauttaa.)
_Riitta_ (juoksee portin kautta pihaan). Miehet, miehet! Huoveja tulee
joka taholta. Kohta on koko talo saarroksissa. (Meteli asettuu ja
kaikki ovat ymmällä, tietämättä mitä tehdä.)
_Nyrhi_. Kiitos, Riitta! Tulit oikeaan aikaan. — Ja nyt, kansa, ylös!
Huoveja ja herroja vastaan! Kaikki olette satimessa, ell'ette itseänne
puolustamaan käy.
_Multiainen_. Ei, miehet! Ei kättäkään ylös! Se on minun neuvoni. Jos
hievahdatte, olette kaikki hukassa.
_Nyrhi_. Kurjasti oman kansasi petät, Inko.
_Multiainen_. Oman kansani vain pelastaa tahdon.
(Fincke ja Horn seurueineen palaavat rappusille.
Asunnon ympärillä alkaa näkyä huoveja.)
_Riitta_ (Multiaiselle). Inko, pelasta sinä Maunu! Pelasta meidät
kaikki! Minun tähteni, Inko.
_Multiainen_. Tahdon vastata teoistani ja sen seurauksista. Ennen
muutamain syyllisten uhri, kuin että syyttömät joutuvat hukkaan.
_Riitta_. Uhri? Mitä sanot? Mitä aiot tehdä?
_Multiainen_. Mene, sisko, mene!
_Riitta_. Sinäkin! Inko! (Sekaantuu joukkoon.)
_Multiainen_ (Nyrhille). Ja nyt puhun minä.
_Fincke_. Hyvät suomalaiset! Onko vastauksenne valmis? Toivon niin
olevan. Enkä nyt epäile, että se on semmoinen, kuin miksi kuningas sen
tahtoo. Muutoin, niinkuin näette...
_Multiainen_. Herra käskynhaltija!
_Fincke_. Vieläkö kukaan...?
_Ääniä joukosta_. Multiainen, Multiainen vastaa.
_Multiainen_. Me olemme vääryyttä kärsineet. Sen kuorma on tullut
meille liika raskaaksi. Useampia, kuin kaksia käräjiä, emme tahdo. Sitä
vääryyttä vastaan on noustu. Ja me olemme tässä kansaa johdattaneet,
Nyrhi ja minä.
_Nyrhi_ (innostuneena). Oikein, oikein. Ja niin on kansan, niin on
kuninkaan tahto.
_Fincke_. Olette kuulleet, että niin ei ole kuninkaan tahto. Siksi
kuninkaan nimessä vangitsen sekä Nyrhin että Multiaisen (hänen
viittauksestaan syöksyvät Arpiainen, Juh. N:poika ja joukko huoveja
vangitsemaan Nyrhiä ja Muitiaista) — kapinoitsijoina kuningasta ja
valtakuntaa vastaan. Ja samoin menetellään jokaikisen kanssa, joka vain
uskaltaa heihin liittyä. — (Kaikki ovat vaiti.)
_Nyrhi_. Miehet! Te vaikenette? Eikö yksikään teistä uskalla puolustaa
meitä? Vääryyttä siis kannatatte tekin?
_Fincke_. Pois heidät viekää, huovit, pois!
_Nyrhi_. Vääryyttä meille nytkin tehdään. Kuin uhrilampaita näin meitä
teurastettaviksi viedään. Katsokaa!
_Fincke_. Tutkimatta ei heitä rangaista. Heti aletaan käräjät. Ja
lautakunta langettakoon tuomion Nyrhin ja Multiaisen teoista.
_Nyrhi_. Ei tee eikä saa sitä tehdä lautakunta.
_Fincke_. Huovit! Aittaan heidät teljetkää! Tarkkaan vartioikaa! Ja
kansa hajoittakaa! Kenelläkään ei ole täällä enää mitään tekemistä.
Menkää kotianne kaikki! (Huovit tunkevat kansaa pois pihasta ja aikovat
viedä Nyrhin ja Multiaisen perälle.)
_Riitta_ (ilmestyy kalpeana rakennuksen päähän etualalle haparoiden
käsillään pitkin seinäviertä pystyssä pysyäkseen; tukehtuvalla
äänellä). Mieheni! — — Veljeni! — —
_Nyrhi_. Riitta! Sinun on jatkettava nyt!
(Nyrhi ja Multiainen viedään pois perälle. Riitta jää kuin kauhusta
kangistuneena tuijottamaan heidän jälkeensä. Kun piha on tyhjä,
poistuvat Fincke ja Horn seurueineen sisään.)
Esirippu.
Neljäs näytös. I kuvaelma.
Fincken asuinhuone Arpiaisen talossa Lapvedellä: oikealla ja perällä
yksi ikkuna keskellä kummassakin seinässä; vasemmalla kaksi ovea,
joiden välissä uuni. Nahkasohva ja pöytä oikealla olevan ikkunan
edessä. Seinillä hirven ja peuran sarvia, pyssyjä y.m. metsästyskaluja.
Nurkassa, perällä, kasa kaikellaisia nahkoja.
_Horn_ (loikoo sohvalla). Kun tässä vielä ajattelen tuota tapausta,
niin en voi kylliksi kummastella sitä.
_Fincke_ (kävellen edestakaisin huoneessa). Se kävi todellakin
paremmin, kuin koskaan saatoimme aavistaakaan.
_Horn_. Semmoinen omituinen, äkillinen, ihan odottamaton käänne.
_Fincke_. Kansa on aina huikentelevainen. Se häilyy, kuin ruoko
virrassa.
_Horn_. Näköjään oli se sittenkin liian vähän valmistettu. Ei ollut
kypsynyt vielä Nyrhin yritykseen.
_Fincke_. Olen todellakin pahoillani, että huovit tulivat kovin
aikaiseen. Kansa olisi mahdollisesti itse tuominnut Nyrhin ja omin
käsin pannut täytäntöönkin tuomionsa.
_Horn_. Silloin olisimme me päässeet siinä jutussa toisellaisilla
käräjillä.
_Fincke_. Emmekä ehkä olisi saaneet toista syyllistä lisäksi. — Vaan
joka tapauksessa teki huovien tulo valtavan vaikutuksen.
_Horn_. Kansa oli kuin naulattu paikalleen. Eikä kukaan enää uskaltanut
hiiskua sanaakaan syyllisten puolustukseksi.
_Fincke_. Se oli kansan tuomio sekin omista miehistään. Ja oman
erehdyksensä tunnustamista.
_Juh. N:poika_ (tulee perimäisestä ovesta). Pyydän saada ilmoittaa,
että täällä on muuan talokas, jolla on myötävänä harvinaisen kaunis
ketunnahka.
_Fincke_. Tulkoon sisään!
_Juh. N:poika_ (ovelta). Vainikainen saa tulla.
_Vainikainen_ (tulee, syvään kumartaen oven suussa, ketunnahka kädessä).
_Juh. N:poika_ (puolikovaan Hornille). Tämä on sama mies, joka on
tunnettu esiintymisestään Multiaisen talossa. (Poistuu.)
_Horn_. Vai niin? Nahkaa kauppaat?
_Vainikainen_. Niin, armolliset herrat. Luulen, että tämä kelpaisi
vaikka kuningasta varten lunastaa.
_Horn_ (puolikovaan Finckelle). Onpas tämä kaunis.
_Fincke_ (samoin Hornille). Varsin harvinainen.
_Horn_ (samoin). Ehkä minä teen kaupan, vai?
_Fincke_. Niin. En minä tässä tämmöisiä jouda. Katselehan, tokko tuo on
sen arvoinen, että kannattaa ottaa. (Menee etumaisesta ovesta.)
_Horn_. Kas, onpas tuossa kuitenkin vika; eikä niinkään vähäinen. Ei
ole karva tasainen.
_Vainikainen_. Eipä juuri voi moittia. Harvoin se sen parempi sattuu.
Vaan eihän se aina kasva karva yhtä tasaiseksi Jumalankaan käsissä. Se
on totta.
_Horn_. Niinpä niin. Senpä tautta ei sitte voi suurta hintaakaan
pyytää. Mitäs tästä siis tahdot?
_Vainikainen_. Kah, tietäähän sen hinnan herra laamanni sanomattakin.
_Horn_. Vainikainenhan on nimesi? Hannu Paavalinpoika?
_Vainikainen_. Aivan niin.
_Horn_. Tiedän kyllä. Et ole hyvissä kirjoissa. Käräjissä on minkä
mitäkin vastattavana sinulla.
_Vainikainen_. Kyllähän tuota vähän on. Vaan eipä se ole oikein
minunkaan syyni.
_Horn_. Kenenkäs sitte?
_Vainikainen_. Ajat ovat sattuneet huonot ja...
_Horn_. Eipä ole vain ajoissa, vaan itsessäsikin on vikaa. Villiytyneet
olette kaikki. Yllytykseen, vastarintaan valmiit olette osaa ottamaan.
_Vainikainen_. Eihän sitä aina tiedä mikä on oikein, mikä väärin, herra
laamanni. Voihan sitä ihminen erehtyä. Kompastuuhan hevonenkin neljältä
jalalta, saatikka sitte ihminen kahdelta.
_Horn_. No, hyvä on. Jos näin tekojasi kadut, niin — otetaan se
huomioon. (Viskaa nahan nurkkaan muun nahkakasan päälle.) Maksun saat
sitte.
_Vainikainen_. Se on tavattoman kallis nahka. En minä sitä ilmaiseksi
voi.
_Horn_. Minä sanoin: maksun saat sitte. Mene!
_Vainikainen_. Saanko edes rauhassa olla? Ett'en tarvitse enää...?
_Horn_. Minkä laki säätää, — se on joka tapauksessa suoritettava.
(Menee ja aukaisee etumaisen oven.) Ole niin hyvä!
_Fincke_ (tulee). Eikö mies ole tyytyväinen, vai?
_Vainikainen_. Ky... kyllähän minä.
_Horn_. Saat mennä, sanoin minä. Kuulitkos?!
_Vainikainen_ (menee alla päin). Täytyy kai... Hyvästi sitte.
_Fincke_. Ylimalkaan metsästyksemme täällä luonnistuu hyvänlaisesti.
_Horn_. Niin että voimme kuninkaallemmekin lähettää oivallisen lahjan.
_Fincke_. Toivokaamme vielä, että voimme lähettää hänelle myöskin
ilahuttavan kertomuksen asian onnellisesta päättymisestä.
_Horn_. Siinäpä tuskin enää lienee epäilemisen varaa.
_Juh. N:poika_ (tulee perimäisestä ovesta). Herra käskynhaltija!
Vangitun Maunu Nyrhin vaimo pyytää saada puhutella teitä.
_Fincke_. Nyt? Näin käräjäistuntomme lomahetkellä?
_Juh. N:poika_. Ja kahden kesken, on hänen pyyntönsä.
_Fincke_. No, tulkoon sitte!
_Juh. N:poika_ (poistuu).
_Horn_. Jätän siis teidät kahden.
_Fincke_. Keskustelumme ei kestäne kauan. Ja sitte heti käräjätupaan.
_Horn_ (menee etumaisesta ovesta).
_Riitta_ (tulee perimäisestä ovesta).
_Fincke_. (Itsekseen.) Mikä ihana olento! (Riitalle.) Te olette?
_Riitta_. Riitta Nyrhi.
_Fincke_. Kuuluisan Nyrhin kuulu vaimo?!
_Riitta_ Onnettoman onneton vaimo!
_Fincke_. Säälin teitä, Riitta, todellakin.
_Riitta_. Monin verroin säälittävä olen. Monin verroin, herra
käskynhaltija.
_Fincke_. Mitä tarkoitatte sillä?
_Riitta_. Onneton Inko Multiainen on minun, poloisen, veli.
_Fincke_. Myönnän. Kovaonninen olette todellakin.
_Riitta_. Eikä sillä hyvä.
_Fincke_. No?
_Riitta_. Onnettomuuksien onnettomuus on vanhaa äiti-raukkaanikin
kohdannut.
_Fincke_. Ja mikä? Millä lailla?
_Riitta_. Järjen kipinä on emoltani sammunut. Kaikkia kovia iskuja,
jotka meitä kohdanneet ovat, ei hän kestää jaksanut.
_Fincke_. Jumalan rangaistus on ollut kova
_Riitta_. Ja minun on kannettava, minun, tätä onnettomuuksien
musertavaa taakkaa.
_Fincke_. Olkoon taivas teille armollinen ja suokoon voimia edelleenkin
sitä murtumatta kantamaan.
_Riitta_. Sirpaleiksi on jo minunkin sydämeni murtunut, herra
käskynhaltija. Voimani uupuvat, ehtyvät loppuun aivan. Turhaan olen
taivaalta armoa anonut. Teihin turvaudun nyt.
_Fincke_. Liiaksi annatte mielenne masentua, Riitta. Jos elämän vuolas
virta yhden teiltä riistää, se taas ajan tullen toisen tuopi sijaan.
Nuorena, kukkeana kyllä tämän myrskyn voitatte vielä. Ja itse iloiten
elää voitte kauan uudelle suvulle.
_Riitta_. Sukua muuta ei minulla ole mitään.
_Fincke_. Kuinka?
_Riitta_. Yksin, yksin olen aivan nyt, kun mieheni ja veljeni olette
vangituttaneet ja äitini, järjen puutteessa, on tälle maailmalle vieras.
_Fincke_. Eikö siis jälkeläisiäkään teillä yhtään ole?
_Riitta_. Vasta neljä kuukautta olen miehelässä ollut ja nyt on minulta
kaikki mennyt, kaikki riistetty, kaikki. Sukuni ainoa olen.
_Fincke_. Olette siis miehenne ja veljenne talojen ainoa perillinenkin?
_Riitta_. Niin. Kuorma kuorman päällä. Eikä tukea ei turvaa mitään.
_Fincke_. Varakashan näin ollen olette. Eikä sitte hätää eikä puutetta
tule teillä olemaan.
_Riitta_. Eikö hätää, eikö puutetta?! Hädässäni jo olen luoksenne
tullut ja kaikki minulta puuttuu, kun omaiseni ovat minulta riistetyt.
Ilman heitä kaikki muu ei ole mitään, ilman heitä ei elämä elämän
arvoinen ole. Oi, antakaa, antakaa minulle se takaisin.
_Fincke_. Itse tiedätte, mitä on tapahtunut. Mitä minä olen tehnyt, se
minun on täytynyt tehdä.
_Riitta_. Mutta te voitte olla armahtavainen. Te voitte olla lempeä,
voitte lieventää, voitte antaa anteeksi. Te voitte palauttaa rauhan,
riemun ja tyytyväisyyden minulle ja meille kaikille. Te voitte poistaa
vääryyden ja kuohuneet mielet tyynnyttää. Te voitte viedä oikeuden
voittoon ja voittaa sillä kaikkien rakkauden. Oi, mikä onni silloin!
Minä rukoilen teitä, herra käskynhaltija, tehkää, tehkää se! Olkaa
armollinen! Olkaa armollinen!
_Fincke_. Mahdottomia pyydätte minulta. Minun vallassani ei ole
vangittuja tuomita eikä vapauttaa.
_Riitta_. Tehän heidät olette vanginneet, te voitte heille myös
vapauden lahjoittaa.
_Fincke_. Syyttöminä heitä ei ole vangittu, vaan raskaasta rikoksesta.
Ja ajoissa eivät he varoituksia kuunnelleet.
_Riitta_. Rikokseen on heidät vääryys johtanut, herra käskynhaltija,
ilmeinen vääryys.
_Fincke_. Asia on oikeuden tutkittavana ja se langettaa rikoksellisista
tuomion lain mukaan. Minä en voi syytettyjen hyväksi mitään tehdä.
(Menee nahkakasan luo, ottaa käteensä Vainikaisen tuoman nahan,
katselee sitä välinpitämättömästi ja heittää taas takaisin.)
_Riitta_. Ettekö mitään?
_Fincke_. En.
_Riitta_. Hengiltäkö heidät...?
_Fincke_. Luultavasti.
_Riitta_. Olenko siis turhaan rukoillut? Ettekö minun onnettoman tähden
voi mitään tehdä, ette ikinä mitään? Minä tiedän: minulla ei ole
mitään, olen tullut aivan tyhjin käsin. Mutta sydämeni, sydämeni käski
minun näin tulla luoksenne. Sanoittehan säälivänne minua. Ettekö siis
edes säälistäkään minua kohtaan voi mitään tehdä minun tähteni, minun
hyväkseni?
_Fincke_. Riitta! Sydämetön en ole minäkään. Kova kohtalonne surettaa
minua suuresti. Te olette turvautunut minuun. Hyvä! Minkä voin, sen
tahdon tehdä teidän hyväksenne.
_Riitta_. Mitä kuulen?! Voi, kiitos, kiitos tuhansin kerroin! (Tarttuu
Fincken käteen ja polvistuen painaa sitä huulilleen.)
_Fincke_. Nouskaa, Riitta, nouskaa! (Nostaa Riitan ylös, vaan pitää
edelleen häntä kädestä.)
_Riitta_. Voin siis toivoa, — luottaa teidän jalomielisyyteenne?
_Fincke_. Sanoittehan, että muita perillisiä ei ole, kuin te? Eikö niin?
_Riitta_. Niin, niin. Muita ei meitä ole, kuin mieheni, veljeni ja minä.
_Fincke_. Niinkuin jo sanoin: syyllisten kohtalolle minä en mahda
mitään. Mutta teidän, Riitta, teidän ei kuitenkaan tarvitse yksin jäädä.
_Riitta_. Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.
_Fincke_. Minä tahdon pitää huolta teistä.
_Riitta_. Minusta?
_Fincke_. Kuulkaa! Olette vielä niin nuori, kaunis ja kiehtova.
Elämä pitkä, tyyni ja ihana voi vielä edessänne olla nyt kohisevain
onnettomuuden myrskyjen jälkeen. Ja sen elämän tahdon minä teille
valmistaa.
_Riitta_ (peräytyen Finckestä). Te? Millä lailla?
_Fincke_. Muutatte pois täältä. Tulette asumaan Savonlinnaan, (vetää
Riittaa puoleensa) — likemmä minua, Riitta. Ja sydämmeni hellän huolen
uhraan teille... sinulle, Riitta.
_Riitta_. Te unhotatte, herra käskynhaltija... (Sysää Fincken luotaan.)
_Fincke_. Sysäätkö siis luotasi avun, jonka sinulle tarjoan, käden,
jonka hädässäsi sinulle ojennan?
_Riitta_. Te unhotatte, että olen tullut luoksenne armoa anomaan
miehelleni, jota rakastan, ja...
_Fincke_. Rakastat?
_Riitta_. Niinkuin vain naisen sydän, nuoren vaimon sydän rakastaa voi,
— yli kaiken maailmassa.
_Fincke_. Semmoista rakkautta miehesi ei ansainnut ole.
_Riitta_. Miehenikö?
_Fincke_. Hän, joka tämmöiseen tekoon on ryhtynyt ja sinut unhottanut.
_Riitta_. Unhottanut?!
_Fincke_. Se on varma. Jos hän koskaan on edes sinua rakastanutkaan!
_Riitta_ (itsekseen). Tuo salainen, kalvava aatos! Kuulenko sen
jälleen?!
_Fincke_. Niin, Riitta! Joka sinua rakastaa, se tahtoo elää sinun
tähtesi. Vaan sitä hän ei ole tahtonut. Ja kuitenkin sinun tähtesi vain
hänen olisi pitänyt ja ansainnut elää.
_Riitta_. Onneton! Onneton!
_Fincke_. Niinkuin näet: turha on surusi! Turhaan häntä pelastaa
koetat! Ota vastaan apu, jonka sinulle tarjoan! Se on ainoa, mitä
hyväksesi tehdä voin. Ajattele elämääsi, Riitta! Elä anna sen sammua
kukkeassa nuoruudessasi!
_Riitta_ (intohimoisesti). En koskaan, en. Ennen kuolenkin.
_Fincke_. Kuinka tahdot. Olet siis valinnut?
_Riitta_. Ja te voitte uskoa, että minä tuohon tarjoamaanne apuun
suostuisin?! Tuohon häpeälliseen, kurjaan esitykseenne?! Hah-haa!
_Fincke_. No. Sinä turvauduit minuun. Ja minä olen tahtonut tehdä
hyväksesi, minkä voin. Olen tarjonnut sinulle elämisen mahdollisuuden.
Siitä et huolinut. Vaan tiedä sitte, että sinunkin elämäsi on minun
käsissäni nyt.
_Riitta_. Minunkin?
_Fincke_. Sillä kruunun omaksi talonne joutuvat, kun tuomio on
langennut. Ja mitä on elämäsi silloin?
_Riitta_. Uhkaus tuo ei peloita minua. Ennen omaisteni kanssa kuolemaan
menen, kun heitä en pelastaa voi. Parempi kunnialla kuoleminen, kuin
viheliäisyydessä elämä.
_Fincke_. Mieletön olet, nainen.
_Riitta_. Enkä. Minä kyllä tarjouksenne tajuan. Apunne alta,
rakkautenne ra'oista, lempeytenne lomista pilkistää vain katala
kavaluus minua vastaan. Kylmä kuin teräs on katseenne ja väkivalta
sydämmessänne kunniasijalla istuu. Sääliä, lempeä siinä ei hituistakaan
ole. Niitten varjossa vain minun ja meidän kaikkien omaisuuden
omistajiksi pyritte. Niin. Juuri sitä te tavoittelette, ette muuta.
_Fincke_. Riitta! Mitä tarkoitat?!
_Riitta_. Sitä juuri, mitä julki sanonkin.
_Fincke_. Ja sinä uskallat?!
_Riitta_. Uskallan ja tahdon nyt sanoa sen, mitä kaikki tietävät.
Tahdon puhua teille suuni puhtaaksi. — Niin, tämä ei ole ensimäinen
kerta, jolloin juonillanne talonpoikain omaisuutta itsellenne
omistatte. Verotiloja rälssitiloiksi muuttamalla ryöstätte te...
_Fincke_ (tarttuen Riitan käsivarteen). Vaiti! Ei sanaakaan enää taikka
heitän sinut pellolle!
_Riitta_. Heittäkää, niin saan tämänkin kurjan yrityksenne kaikille
kertoa.
_Fincke_. llmeneepä sinussakin jo sukusi ilvesluonto. Et näy miestäsi
huonompi olevan.
_Riitta_. Enkä tahdokaan olla. Sillä tiedän nyt, mitä minun tehtävä on.
_Fincke_. Sen näen. Tahdot miehesi ja veljesi kanssa tuomittavaksi
joutua.
_Riitta_. En sitäkään uhkaustanne enää kammo. Enkä armoa enää heidän
puolestansa rukoile. Minä vaadin teiltä heidän vapauttamistaan. Ja
ell'ette te vapauta heitä, niin...
_Fincke_. Hullu! Raivoat! Et tiedä mitä puhutkaan nyt!
_Riitta_. Ha-ha-ha-ha-ha! Sen tiedän kyllä.
_Fincke_. Malta mielesi, Riitta! Uhkauksesi tää on vaarallinen. Yhden
kerran varomattoman sanasi annan anteeksi, vaan toiste sitä en enää tee.
_Riitta_. Anteeksi antoa minä en teiltä tarvitse enkä puolestani teille
koskaan anteeksi anna, te kirottu konna!
_Fincke_ (tarttuen jälleen Riittaa käsiranteeseen). Mitä sanot?
Häpäiset kuninkaan käskynhaltijata! Polvilesi! Pyydä anteeksi!
Paikalla! Taikka annan vangita sinut heti.
_Riitta_. Päästäkää! Pois! Minä en ole mitään rikosta tehnyt! Irti!
(Riuhtaisekse irti.) Vaan saattepa nähdä kohta! (Juoksee pois
perimäisestä ovesta.)
_Fincke_ (juoksee ensin Riitan jälkeen ovelle, vaan pysähtyy, miettii
kotvasen ja menee sitte etumaiselle ovelle, jonka työntää auki.)
Henrik, tule!
_Horn_ (tulee). No? Keskustelunne tuli pitemmäksi ja... ja...
tulisemmaksi, kuin luulitkaan.
_Fincke_. Tuo naikkonen ei ole niinkään vaaraton, näen mä. Miehensä
intohimo näkyy häneenkin tarttuneen.
_Horn_. Tuliko mitään ilmi, vai?
_Fincke_. Naiset ovat mitä oikullisimpia aina. Hän voi jatkaa miehensä
ja veljensä kiihotusta. Ell'ei pahempaakin tee.
_Horn_. Sitte on parasta, että ajoissa koetetaan saada Nyrhin ja
Multiaisen asia ratkaistuksi.
_Fincke_. Se on minunkin mielipiteeni.
_Juh. N:poika_ (syöksyy hengästyneenä perimäisestä ovesta sisään).
Herra käskynhaltija!
_Fincke_. Mikä on?
_Juh. N:poika_. Ikävä tieto...
_Fincke_ ja _Horn_. No? Puhu! Pian!
_Juh. N:poika_. Juuri sain kuulla, että tänne on tulossa joukottain
talonpoikia Jääskestä, Savosta ja Hämeestäkin.
_Fincke_. Se tieto on todellakin ikävä ja tuli pahaan aikaan.
_Horn_. Näköjään on Nyrhin yllytyksen siemenet tuuli sinnekin kantanut.
_Fincke_, Epäilemättä ovat kuulleet meidän olevan täällä.
_Horn_. Ja mitä täällä on tapahtunut.
_Fincke_ Ja nyt tulevat liittymään liikkeesen.
_Horn_. Ja ehkä koettavat vapauttaa vangitut.
_Fincke_ (Juh. N:pojalle). Sotaväki on kaikki koottava tänne. Sen on
tarvittaissa oltava valmis. Mutta kaikki on tapahtuva niin huomaamatta,
kuin suinkin. Tästä ja noitten muitten tulosta ei saa kukaan tietää
mitään.
_Juh. N:poika_. Hyvä, herra käskynhaltija.
_Fincke_. Lisämääräykset annan toiste.
_Juh. N:poika_ (poistuu Fincken viittauksesta).
_Horn_. Asema käy todellakin vaaralliseksi.
_Fincke_. Nyrhin ja Multiaisen kohtalo on ratkaistava viipymättä.
_Horn_. Mennään siis heti lakitupaan.
_Fincke_. Silmänräpäyksessä. Ja nyt on asia ratkaistava niin, että
kansa saa nähdä, mikä kuninkaan tahto on. - Että se sen saa nähdä,
siitä vastaan minä.
Esirippu.