NÄYTELMÄN HENKILÖT:

_Kustaa Götrikinpoika Fincke_, Savonlinnan isäntä, Suomen käskynhaltija.

_Henrikki Klaunpoika Horn_, Etelä-Suomen laamanni.

_Juhana Niilonpoika_, linnankirjuri.

_Pertti Yrjänänpoika Rännäri_, vouti.

_Erkki Huotari_, voudin kirjuri.

_Neljännesmies_.

_Kymmenysmies_.

_Aatami Arpiainen_, Lapveden nimismies.

_Kerttu_, hänen vaimonsa.

_Maunu Nyrhi_, talollinen.

_Inko Multiainen_, talollinen, lautamies.

_Helka_, hänen äitinsä.

_Riitta_, hänen sisarensa.

_Liukku_, |

_Remes_, | lautamiehiä.

_Kupia_, |

_Vainikainen_.

_Tarkka_.

_Haataja_.

_Tarkan emäntä_.

_Haatajan emäntä_.

_Katri_, | palvelustyttöjä.

_Kirsti_, |

_Kaksi kenkkäriä_.

_Muita Lapveteläisiä_: lautamiehiä, talonpoikia, kuokkavieraita,

naisia ja lapsia.

_Jääskeläisiä, savolaisia ja hämäläisiä talonpoikia_.

_Fincken ja Hornin palvelijoita_.

_Huoveja ja muuta sotaväkeä_.

Tapahtuma Lapvedellä. Aika v. 1552.

Huomautuksia.

_Fincke_ oli syntynyt v. 1510 ja on siis näytelmän tapahtumain aikaan

42 vuoden vanha.

_Horn_ oli syntynyt v. 1512 ja on siis edellistä kahta vuotta nuorempi.

Rännäri ajateltakoon noin likemmä 50 vuoden vanhaksi.

_Arpiainen_, iso mies ("Koljaatti"), mutta luonteeltaan hieman

saamaton, noin 38 vuoden iässä.

_Kerttu_, lihava, reima eukko, kasvultaan miehensä kokoinen, häntä

muutamaa vuotta nuorempi.

_Nyrhi_, noin 22 vuoden tienoissa, vilkas, intohimoinen, taipumaton,

hieman salakavala luonteeltaan.

_Multiainen_, 27 tienoissa oleva, miettivä, suora, vakava, tyyni, vaan

hieman veltto luonteeltaan.

_Helka_, vähän yli 50 vanha, arka, myöntyväinen.

_Riitta_, 19 vuoden vanha, kaunis, vaaleanverinen, vähän veljensä

luonnetta, syntynyt hiljaista onnea varten, vaan vedetään metelin

pyörteeseen, johon kiihtyvän intohimonsa tähden hukkuu.

Näytelmän esittämisen helpottamiseksi voi henkilöiden lukua vähentää

seuraavilla:

2:ssa näytöksessä — neljännes- ja kymmenysmiehillä, 3:ssa näytöksessä

— Fincken ja Hornin palvelijoilla, ja 4:nen näytöksen II:.ssa

kuvaelmassa —12 lautamiehellä, sekä 5:ssä näytöksessä — jääskeläisillä,

savolaisilla ja hämäläisillä talonpojilla, tarkoituksen mukaisesti

muuttamalla lauseet, joissa heistä puhutaan näytelmässä.

Ensimäinen näytös.

Multiaisen talo. Pihamaa. Oikealla asuinrakennus, vasemmalla aittoja.

Perällä aita, portti keskellä. Taustalla peltoja, järveä, järven takana

metsää.

Kevätkesä. Ihana päivä; järvi on tyyni, taivas sininen. Linnut kilvan

laulaa lirittävät.

Lapveteläisiä talonpoikia, joukossa joku nainenkin, seisoo ryhmittäin

pihalla ja istuu rakennusten portailla, Vainikainen, _Tarkka_ ja

Haataja etualalla. Vilkasta, vaan ei kovin äänekästä keskustelua. Helka

tulee asuinrakennuksesta. Keskustelu lakkaa.

_Helka_. Hyvää päivää, hyvät naapurit!

_Kaikki_ (vastaavat). Hyvää päivää! — — Hyvää päivää! — — Jumal'

antakoon.

_Vainikainen_ (kättelee Helkaa). Jumala antakoon hyviä päiviä

Multiaisen taloon.

_Helka_. Terve, Vainikainen. — (Kätellen Tarkkaa.) Mitäs Tarkkalaan

kuuluu?

_Tarkka_. Kiitoksia vain.

_Helka_ (Katellen Haatajaa.) Mitenkäs Haatajan emäntä jaksaa?

_Haataja_. Kiitoksia kysymästä... Terveisiä vain paljo.

_Tarkka_. Me puolestamme emme nyt sen enempää teiltä, emäntä,

kuulumisia kysykään.

_Helka_. Niinpä niin. Tiettyhän se.

_Vainikainen_. Ne tahdotaan kuulla lautamieheltä itseltään.

_Helka_. Niin. No nythän se on kotona, Jumalan kiitos!

_Haataja_. Se viesti kiertää jo maita ja mantereita.

_Helka_. Arvaahan sen. — Kyllä hän koht'sillään tulee. Hän jo

tietääkin, että meille on näin paljon naapureita kerääntynyt. Ja

Maunukin on täällä. Yhdessä saavat nyt kuninkaan terveiset kertoa.

_Tarkka_. Niitäpä meidän juuri kovin palaakin halu kuulla.

_Ääniä joukosta_. Niitä halutaan. Niitä ollaan tultu kuulemaan.

_Vainikainen_. Meidän, näet, kun olivat miehet kuninkaan pakeille

lähettämät, niin... — No, terveinä, Jumalan kiitos, ovat kaikki

Tukholmasta palanneet?

_Helka_. Terveinä — Jumalan kiitos! — niin pitkältä matkalta. —

Eivätkös isännät vielä ole muita mukana olleita tavanneet — Liukkua,

Remestä tai Kupiaa?

_Vainikainen_. Emme ole.

_Tarkka_. Lähetystön johtajaltahan sitä tultiin asiata tiedustelemaan.

_Helka_. No. Kyllä hän kertoo. Vaikka yhdessähän ne olivat kaikki

kuninkaan linnassa olleet.

_Vainikainen_. Vai kaikki he saivat kuninkaan nähdä?

_Helka_. Niin. Ja hyvin sanoo Inko Kustaa kuninkaaseen ihastuneensa. —

Kauniin miehenkin sanoo kuninkaan olevan.

_Vainikainen_. Sitähän ne kaikki kuuluvat sanovan, jotka hänen nähneet

ovat.

_Tarkka_. Oikein jalo muodoltaan, sanotaan.

_Helka_. Mutta kovin taitaa olla kiivasluontoinen, koska niin oli

tuimistunut, kun kuuli meidän miesten valitukset täkäläisiä herroja

vastaan.

_Ääniä joukosta_. Vai niin?! Vai tuimistunut?!

_Helka_. Niin — herroihin oli vihastunut, ei meidän miehiin.

_Ääniä joukosta_. Siinä sen näette! Siis herrojen vehkeitä! Ehkäpä nyt

apu lähtee!

_Helka_. Vaan tuossapa poikani jo tulee. Saatte nyt kuulla häneltä

asiat tarkkaan itseltään. Ja Nyrhi voi vielä hänen sanansa tosiksi

todistaa. (Puhelu taukoaa.)

_Multiainen_ ja Nyrhi (tulevat sisältä).

_Kansa_ (tervehtien.) Hyvää päivää! Tervetuloa kotia!

_Multiainen_ ja _Nyrhi_ (tervehtivät ja kättelevät).

_Nyrhi_ (syrjään Multiaiselle). Kerro siis asia niinkuin sanoin! Muu

ei auta. (Menee istumaan rahille, joka on etualalla asuinrakennuksen

ikkunan alla, pitää päätään käsien varassa, kyynärpäät polviin nojaten,

katsoo maahan ja seuraa miettiväisenä koko ajan keskustelua.)

_Multiainen_. Tietoja, arvaan, olette tulleet kuulemaan kuninkaan

pakeilta?

_Kansa_. Niitä, niitä. Lähetystön suun kautta. (Ympäröivät Multiaisen,

vetäytyen etualalle.)

_Multiainen_. No, sen voin jo alunpitäen ilmoittaa, että saatte hyviä

uutisia. Kuningas on meidän puolellamme vääryyttä vastaan.

_Kansassa_ (mielihyvän ilmaisuja). Meidän puolellamme! — Rehti

kuningas! — Tiesihän sen!

_Multiainen_. Vaan minä kerron teille kaikki juurta jaksain. Tahdotte

varmaan kuulla?

_Ääniä joukosta_. Hiljaa! — Kuunnellaan! — Mielellämme!

_Multiainen_. Nähkääs, ei se ihan ilman vaivoja kulunut, se matka.

_Vainikainen_. Arvaahan sen.

_Multiainen_. Siihen, näette, on toista kuukautta aikaakin mennyt.

_Haataja_. Niille paikoin sen minäkin olen laskenut.

_Multiainen_. Ensin maamatka Turkuun, — rospuuton aikaan, — oli sitä

Lapvedeltä asti aluksi siinäkin taivaltamista.

_Tarkka_. No, oli kyllä.

_Vainikainen_. Jumalan kiitos, ettei vaivat ja vastukset ole hukkaan

menneet.

_Nyrhi_. Se se on pääasia.

_Multiainen_. No, vaan saatiinpa sitä sitte Turussa levätä viisi

vuorokautta. Ja pakostakin se oli tehtävä. Ei päästy heti merelle

eikä yli Ahvenan selän. Oli kovia kevätmyrskyjä, niin täytyi vuottaa.

Vaan kun sitte lähtemään päästiin, niin onnellisesti kävi taas matka

Tukholmaan asti. Vaan vaikeampi se oli siellä pääsy kuninkaan puheille.

_Vainikainen_. Sen kyllä arvaa.

_Haataja_. Talonpojan pääsyn kuninkaan luo.

_Nyrhi_. Niin. Ei ne hovin herrat hevillä meille linnan portin avaimia

helistele.

_Ääniä joukosta_. Ei! — Tietenkään! — Ei!

_Nyrhi_. Kun pelkäävät totuuden kuninkaan korvaan kopsahtavan.

_Ääniä joukosta_. Niin juuri! — Oikein! — Pelkäävät!

_Multiainen_. Niin, no. Toista viikkoa siinä sitte kului ennenkuin

sisään päästiin.

_Tarkka_. Siellä sitä mahtoi olla meikäläisen moukan silmälle

kaikellaista nähtävää?!

_Multiainen_. Säästäväisenhän sitä sanotaan Kustaa kuninkaan kyllä

olevan...

_Nyrhi_ ... vaan sittenkään ei kykene moukan kieli sitä komeutta

kuvaamaan!

_Kansassa_ (mutinaa). No jo! — Tietäähän sen!-Mitenkäs!

_Multiainen_. Eipä siltä! Täytyyhän sen suuren valtakunnan hallitsijan

suuresti elääkin.

_Nyrhi_ (ivallisesti). Luonnollisesti! Siihen sillä on oikeuskin!

_Multiainen_. Vaan sitä ei ole hänen käskynhaltijoillaan ja muilla

virkamiehillä, jotka meiltä liikoja veroja kiskovat. Ja sitä me

kuninkaalle selitettiinkin, että ihan meiltä jo viedään viimeinen

leipäpala suusta....

_Kansa_ (alakuloisesti säestäen). Viimeinen leipäpala suusta!

_Multiainen_... kun voudit nyt ovat ruvenneet neljiä käräjiä pitämään

ja sen kautta käräjäin kestitsemismaksut, kyyditsemis- ja rahtiverot

ovat entisestään kaksin verroin kasvaneet. Urakkamiehet, — sanottiin,

kantavat kukin elatukseksi veroa itselleen ja sitä paitsi jokainen

vielä ylemmilleen. Paitsi myllypäivätöitä, joita kymmenysmiehille

tehdään, on näille veroja maksettava niin, että he vuorostaan voivat

neljännesmiehille ja nimismiehille kaikki suorittaa. Neljännesmiehet

taas ottavat "ruokaruotsinsa." Vaan mistäs ne oravannahkansa ja

haukinsa herrain, rouvain ja lasten anniksi sekä lahjoiksi laamannille,

tuomarille, linnankirjurille, maakirjurille, linnan kyökkimestarille,

kokille ja kellaripalvelijoille ottavat?! Mistäs muualta, kuin

talonpojan aitasta.

_Kansa_ (hampaiden lomitse). Kaikki talonpojan aitasta!!

_Multiainen_. Mistäs ne veronsa nimismiehelle ottavat?

_Kansa_ (hiukan kovemmin). Talonpojan aitasta!

_Multiainen_. Ja mistäs nimismiehet oman elatuksensa ottavat?

_Kansa_ (vielä kovemmin). Talonpojan aitasta!

_Multiainen_. Mistäs nimismiehet sitte määrätyn taksan joka vuosi

linnaan ottavat?

_Kansa_ (äänekkäästi). Talonpojan aitasta!

_Multiainen_. Entäs milläkäs he sitte maanvoutia kestitsevät, kun hän

veronkannossa käy? Milläs he maanvoutia, laamannia ja linnanvoutia

kestitsevät, kun he nyt neljillä käräjillä vuodessa käyvät? Milläs

he silloin linnanvoudin kolmeakymmentä viittä, laamannin kahtatoista

ja maanvoudin kahdeksaatoista hevosta monta päivää ja yötä peräkkäin

ruokkivat? Millä? Niin, me se kyllä tiedetään millä.

_Kansassa_ (nurinaa ja äänekästä huutoa). Me se kyllä tiedetään! —

Meidän hiellä ja vaivalla!

_Multiainen_. Juuri niin asia kuninkaalle esitettiin.

_Kansa_. Hyvin puhuttu! Oikein sanottu!

_Vainikainen_. Mitäs siihen kuningas?

_Ääniä joukosta_. Niin. Mitäs kuningas sanoi? Multiainen. Kovin

vihastui. Varsinkin kun sitte vielä sai kuulla, että laamanni kulettaa

mukanaan suurta koiralaumaakin, jota päiväkausia syöttää pitää, kun hän

seurueineen käräjien aikaan metsästämään rupee.

_Tarkka_. Vai senkin kerroitte? Haataja. Se oli hyvä.

_Multiainen_. Kaikki saatettiin kuninkaan tietoon. Vieläpä sekin, että

Fincke kohtelee meitä kuin mitäkin Viron orjia, ja ett'ei siltä lainkaan

mukaan oikeutta saa, ell'ei käräjillä hänen huoneensa nurkkaan suuria

lahjakasoja kanna.

_Ääniä joukosta_. Ähäs! Se oli oikein! Multiainen. Vaan siitäpä

tiedosta kuningas tuli hyvin pahoille mielin. Se, näet, näkyy olevan

hyvin kuninkaan suosiossa, tuo Savonlinnan isäntä. Vainikainen. Vai on

se Suonniemen Kustaa herra siellä niin hyvissä kirjoissa?!

_Tarkka_. Kai se kuningas sen tautta hänet siirsikin Viipurista pois ja

antoi hänelle Savonlinnan Klemetti-kirjurin jälkeen.

_Haataja_. Kyllä minusta jo vähän alkaa niinkuin tuntua, ett'ei niin

ollen, tähän meidän asiaamme lopulta suurta apua lähdekään.

_Kansassa_ (masentuvan mielialan ilmauksia). Vai on se sillä lailla? —

Kuka sen sitte tietää? — — Taitaapa viimeksi toisaanne kääntyäkin!

_Multiainen_. Asiamme lupasi Kustaa kuningas tutkituttaa ja pysyttää

ainoastaan kahdet käräjät käytännössä.

_Haataja_. Jos hän linnanvoudilla asian tutkituttaa, niin kyllä sen

sitte tietää, minkälainen tulos siitä koituu.

_Vainikainen_. Sitähän se Fincke vouti kuuluu viime käräjillä sanoneen,

että eihän sitä kerkiä neljilläkään käräjillä enää teidän asioitanne

tutkia, kun näin niskoittelette hallitusta vastaan.

_Haataja_. Vai on se niskoittelemista, kun ei enää omia peltojaan saa

kyntää, vaan linnassa täytyy veropäivätöitä tehdä ja pitkiä matkoja

kyyditä pitää.

_Tarkka_. Hyvähän sitä on käräjillä vain sakkoja tuomita, jos kuka ei

veroa maksa, vaikk'ei sillä aitassa jyväkolmannesta olisi.

_Haataja_. Ja jos siltä päivätyö jää tekemättä sentähden, että

nälkätautia potee.

_Nyrhi_ (joka sillä aikaa on puhellut Helkan kanssa, puuttuu nyt

yht'äkkiä puheeseen). Mutta nyt on kuningas luvannut, että me saamme

omiksi tarpeiksemme käyttää kaksien käräjien kapat. Ja siksi me annamme

nyt pirun kantaa verot ja viedä ne linnaan.

_Kansassa_ (iloista rähinää). Annetaan! — Piru ne vieköön! — — Se on

paras konsti!

_Multiainen_. Niinkuin sanottu: kuningas on vaatimukseemme suostunut ja

luvannut veroja vähentää.

_Nyrhi_. Ja me emme siis enää anna Rännärin selkänahkojamme nylkeä.

_Ääniä joukosta_. Ei! Ei anneta! Ei!

_Helka_ (portilla). Vaan ketäs vieraita tuolla vielä tulee? Katsohan,

Inko! Eikö ne ole...?

_Multiainen_. Remeshän siinä näkyy yksi olevan.

_Helka_. Sehän se on. Ja Liukku toinen.

_Multiainen_. Ne molemmat.

_Nyrhi_. Ja Kupia kolmantena, vaikka ensimäisenä edellä.

_Helka_. Takakyläin lautamiehet yhdessä. Mitäs nyt on tekeillä?

_Multiainen_. Tosiaankin. Kaikki yhdessä. Ja Kupia — sieltä kaukaa —

kihlakunnan kulmalta.

Kupia, Liukku ja Remes (tulevat).

(Tervehdyksiä.)

_Multiainen_. Terve tuloa! Vaan mikäs lautamiehiä nyt näin odottamatta

taloomme tuo?

_Helka_. Siltä näyttää, ett'ei ilon sanomia muassa ole.

_Kupia_. Vai ilon sanomia?!

_Liukku_. Niitäkö tähän maailman aikaan?!

_Nyrhi_. No? Mitä nyt sitte on tapahtunut taas? Haastakaa!

_Remes_. Kupia se meille ensin poikkesi. Yhdessä sitte mentiin Liukun

luo ja sieltä päätettiin kolmin tulla tänne neuvottelemaan.

_Multiainen_. Kerro, kerro, Kupia, asianne! Salattava ei se liene

keltäkään.

_Nyrhi_. Parahiksi tässä sattuu olemaan kuulijoita enemmänkin.

_Multiainen_. Heille tässä vast'ikään käynnistämme kuninkaan luona

selkoa tein. Mitä siis on tapahtunut? Suu puhtaaksi vain kaikkien

kuullen.

_Kupia_. Arvaatte: uusi ei ole asiani; vanha on nuotti virressäni.

Veronkannon on Perttivouti jälleen meidän kulmalta alkanut. Eikä

viikkoa viipyne ennenkuin on täällä.

_Ääniä joukosta_. Joko liikkeellä jälleen? - — Kyllä sitte taas

kiskominen alkaa!

_Nyrhi_ (pontevasti). Mutta nyt me asetumme vastarintaan, jos se ilves

kovin nälkäiseksi näyttäytyy.

_Ääniä joukosta_. Asetumme! — Se on tehtävä! — Vihdoinkin!

_Multiainen_. Mitäs maksuja se nyt sitte on kantamaan käynyt?

_Kupia_. Jousi- ja kilttirahoja ynnä muita kirkkokymmenyksiä se meiltä

vaati.

_Liukku_. Kerrohan kaikki sen elkeet ja vääryydet!

_Kupia_. Nähkääs: jousirahat vaati hän Erkin ja Maununkin puolesta,

vaikka poikani ovat vasta kolmen- ja neljäntoista iässä.

_Nyrhi_. Ethän toki sille suorittanut noita laittomia maksuja?

_Kupia_. Minkäs minä mokomalle taisin?! Uhkasi heti, että sakotetaan

niskoittelemisesta. "Valehtelet", — sanoi, — "jo ne ovat viisitoista

vuotta täyttäneet. Minulla" — sanoi, — "on kaikkien ikä kirkonkirjoista

muistiin merkitty. Näkeehän sen", — sanoi, — "noiden roikaleittesi iän

kasvusta muutenkin."

_Nyrhi_. Sitäkös on roisto!

_Remes_. Sitte oli vielä jokaiselta maholtakin lehmältä naulan voita

laskenut.

_Kupia_. Niin. Saman kuin lypsävältä. Ja sitte meni Elinan perässä

aittaan ja pakoitti punnitsemaan sen, minkä itse vaati.

_Helka_. Pyhä Neitsyt!

_Liukku_. Eikä sillä hyvä. Näki aitan orrella ristiketun nahan

riippuvan ja tahtoi senkin. "Kas tuon", — sanoi — "vien lahjaksi

rouvalleni. Sinullahan on tulevilla käräjillä sakkojuttuja esillä. Ne

saat tästä anteeksi."

_Kansassa_ (äänekästä murinaa). Sakkojuttuja! — — Anteeksi!

_Kupia_. Mitä kalliimman nahan sillä lailla ihan ilmaiseksi ryösti.

_Helka_ (kyynelissä). Herra Isä! On se koko rosvo! — Kivestä on sen

miehen sydän, kivestä!

_Multiainen_. Jos hänellä lienee sydäntä laisinkaan!

_Kansassa_ (edelleen kovaa murinata). Rosvo! — — Kivisydän! — Aivan

sydämetön!

_Nyrhi_. Mutta nyt sitä ei enää kärsitä, ei!

_Kansa_ (voimakkaasti säestäen). Ei! Ei! Ei!!!

_Nyrhi_. Sillä, niinkuin äsken kuulitte, nyt on kuningas puolellamme.

_Remes_. Puolellamme kyllä, mutta etäällä meistä sittenkin.

_Liukku_. Eikä hänen korvansa kaikkia kuule eikä silmänsä kaikkia näe.

_Kupia_. Ei näe, miltä tuntuu, kun kaikki talosta ryöstetään, ett'ei

enää syötävääkään jää.

_Multiainen_. Näinpä ei asia saa jäädä. Nyt on neuvoteltava, mihin

toimiin taas on ryhdyttävä.

_Nyrhi_. Mihin? — Asia on selvä. Itsemme on meidän nyt siihen käsiksi

käytävä.

_Multiainen_. Astukaa tupaan, hyvät lautamiehet! Keskustellaan me ensin

siellä.

_Helka_. Tehkää niin hyvin. Mahtaa olla nälkäkin niin pitkäin

taipaleiden päästä tultua. Minä panen pöytään vähän syötävää.

_Multiainen_. Oikein, äiti. Eipä sitä tiedä, milloin meilläkään ei enää

ole vieraillemme mitään tarjottavaa.

_Kupia_. Kiitoksia vain. (Menee Remeksen, Liukun ja Multiaisen kanssa

sisään.)

_Helka_ (menee ruoka-aittaan).

_Vainikainen_. Siinä sitä nyt sitte ollaan entisellämme jälleen.

_Tarkka_. Parasta lienee lähteä kotiin vuottamaan, miten tässä maailma

lopulta kääntyy.

_Haataja_. Entisiin askareihinsa. Ei tästä muutosta tule. Aikakin vain

kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä.

_Nyrhi_. Ei, miehet! Kesken asiamme ei saa jäädä — —

_Joku joukosta_ (poistuu, tehden kädellään merkin, ett'ei asia enää

parane). Hyvästi vain!

_Nyrhi_. Nyt minä sanon, että tuumasta on ryhdyttävä toimeen ja se

on oleva yhteinen meille kaikille. Jos yksi tekee niin, toinen näin,

silloin emme voita mitään. Se on selvä. Meidän on siis toimittava, kuin

yksi mies asiamme puolesta. Siis vuottakaa vielä hiukan, niin saatte

kuulla, mitä sisällä keskustellaan ja mitä siellä päätetään. Sillä

päätös on nyt tehtävä, kuinka jokaisen on meneteltävä, kun Perttivouti

taloon tulee. Yksi tuuma, yksi toimi, — se on ainoa pelastuksemme.

_Vainikainen_. Se on oikein haastettu.

_Tarkka_. Se kai se olisi ainoa mahdollinen keino enää...

_Haataja_ ... että kaikki panisivat vastaan. No, vuotellaan sitte vielä.

_Nyrhi_. Ja minä lähden myös kuulemaan ja keskustelemaan...

_Vainikainen_. Kai sitte päätös tulee.

_Nyrhi_. Ja minkä lausuin vast'ikään, se on oleva tästä lähin

kehoitukseni kaikille. — Elkää siis vielä menkö, hyvät naapurit!

Vuottakaa! Palaan paikalla ja ilmoitan päätöksemme. Nyt se on tehtävä

ja kohta saatte sen kuulla. (Juoksee sisään.)

_Helka_ (tulee aitasta, kantaen leipää, kupissa kaloja ja lautasella

kuivattua lihaa, jotka vie tupaan).

_Riitta_ (seuraa häntä, kantaen vastakirnuttua voita).

_Vainikainen_. Kas, hyvää päivää, Riitta! Talouden puuhissa — voita

ollut kirnuamassa, näemmä.

_Riitta_. Niin. Sitähän... Missäs sitä pitäisi...?

_Tarkka_. Terveeksi! — Missäpäs muussa. Emännän toimissa sen olla

pitää, joka kohta emäntänä omassa talossaan hyörii.

_Haataja_. Hyviä päiviä! — Ja kun tässä katselen, niin sen vain sanon,

että nuoren ja pulskan vaimon se Nyrhin Maunu täältä Multialasta

itselleen sieppaa.

_Riitta_. Mitäs te nyt, isäntä, joutavia...!

_Vainikainen_. Mikä on totta, se on totta, sanon minäkin.

_Tarkka_. Ja viikon perästä ne siis jo vietetään läksiäiset?

_Riitta_. Niinhän nuo ovat päättäneet.

_Haataja_. Ettäkö ilman morsiamen suostumusta?

_Vainikainen_. Eihän toki.

_Riitta_. No, eihän sentään.

_Tarkka_. Sitähän minäkin. Ei sitä Multiaisen Riittaa ole niinkään

viety, vaikka olisi ottajia kyllä ollut ennenkin.

_Helka_ (tulee ja ottaa voin Riitalta). Tähänkös sinä, kultaseni,

tarinoimaan jäitkin?

_Vainikainen_. Meidän se oli syy. Elkää panko pahaksenne. Ei hennottu

laskea.

_Haataja_. Oikein tässä tahdottiin ihaella teidän tytärtänne, emäntä

hyvä.

_Helka_. Vielä siinä mitä! — Tuohan, Riitta, haarikalla kirnumaitoa

tupaan. (Palaa sisään.)

_Riitta_ (menee aittaan). Paikalla, äiti.

_Haataja_. Oikein hän on tämän seudun koru ja kaunistus, tuo Multiaisen

Riitta.

_Tarkka_. Ja lisäksi veljensä kanssa tämän talon perijöitä, kahteen

mieheen.

_Vainikainen_. Siitäkös lopulta Nyrhiläkin kasvaa. Maunu on yksin

tilansa haltija ja saa siihen osan täältäkin, naimisensa kautta,

liittää.

_Haataja_. Aimopa mies se on Maunu isännäksikin. Innokas työssään ja

toimessaan, ottipa eteensä mitä tahansa.

_Tarkka_. Ei se kauan aprikoi.

_Vainikainen_. Heti se panee toimeen ja haikailematta, minkä on

päähänsä saanut.

_Haataja_. Toista maatahan se on vähän hänen tuleva näälänsä.

_Tarkka_. Kauanhan se Inko tavallisesti punnitsee, ennenkuin mihinkään

ryhtyy. Ei olisi Tukholmaankaan lähtenyt, ell'ei Nyrhi olisi häntä

siihen taivuttanut.

_Vainikainen_. Nyrhihän se on toimen, Multiainen tuuman mies.

_Haataja_. Ihan se siltä on tähän saakka näyttänyt, kuin toinen olisi

ollut säkkinä ja toinen suuna. Mutta nytpä taitaa Maunu Nyrhi ruveta

hoitamaan kumpaisiakin tehtäviä.

_Riitta_ (kantaa haarikoilla kirnumaitoa aitasta tupaan).

_Tarkka_. Eiköhän se Maunu sieltä jo palaa meille tietoja tuomaan,

mihinkä tulokseen siellä on tultu?

_Riitta_. Minä sanon hänelle. (Menee sisään.)

_Vainikainen_. Tahi jos mihinkään tulevat?

_Haataja_. Kummalliseltapa tuo tuntuu. Näyttää jo ihan siltä kuin ei

miehet olisikaan asioista niinkään yksimielisiä.

_Tarkka_. Sitä samaa minäkin tässä jo rupean tuumaamaan.

_Haataja_. Syrjässä meistähän nuo näkyivät tahtovan neuvotellakin.

_Vainikainen_. Ja kauan neuvottelevat.

_Tarkka_. Ei ole hyvä merkki.

_Haataja_. Tuossapa tuo Maunu vihdoin jo onkin.

_Vainikainen_. Yksin! Entäs muut?

_Nyrhi_ (on nopeasti rientänyt ulos tuvasta, vaan pysähtynyt

miettiväisenä portaille).

_Tarkka_. Eipä taida olla päätöstä tehtykään, vai?

_Nyrhi_ (ikäänkuin havahtuen mietteistään, yht'äkkiä innokkaasti). On

kyllä. — Jäivät aterioimaan vain. — Niin, miehet, päätös on tehty ja

tämmöinen se on: me asetumme kaikki voutia vastaan. Nyt ei makseta enää

veroa mitään.

_Vainikainen_. Ettäkö se sitte niin vain heti käy päinsä?

_Tarkka_. Ja ett'ei meidän käy ihan hullusti?!

_Haataja_. Eikäkö kuninkaallekaan annettaisi, mikä kuninkaalle on

tuleva?

_Nyrhi_. Joutavia! Vääryydestä emme pääse, ell'emme kerran kokonaan tee

tenää ja näytä kuninkaalle, että valituksessamme oli perää. Niin ne

ovat tehneet Ruotsissakin.

_Vainikainen_. Vai ovat?!

_Tarkka_. Ja apu lähti?

_Haataja_. Millä lailla?

_Nyrhi_. Minä kerron. Nähkääs: siellä on Ruotsissa Smoolantti-niminen

maakunta. Sielläkin olivat, niin meille Tukholmassa kerrottiin, nuo

aateliset varkaat, myöskin omin päin, uusia asetuksia laatineet ja

niiden mukaan veroja kiskoneet. Ja kun eivät sittenkään vielä itselleen

kylliksi rahaa saaneet, niin rupesivat lopulta kirkonkellojakin

myömään, — samoin voi käydä kohta meilläkin, — vaan silloin sitä eivät

enää papit eikä kansa voinut kärsiä.

_Haataja_. Jumalan häväistystä!

_Riitta_ (palaa tällä välin tuvasta ja kuuntelee Nyrhin takana, oven

pieleen nojaten, hänen kertomustaan).

_Nyrhi_. Niin juuri. Kansa silloin vihdoin heräsi. Jumala on meidän

puolellamme, he sanoivat ja nousivat vastarintaan. Ja kansan puolella

Jumala olikin. Siellä oli, näette, muuan talonpoika, Niilo Dacke

nimeltään. Hän kutsui kansan kokoon ja kaikki päättivät yhdessä

käydä vouteja vastaan. Ja saipa silloin siinä ottelussa moni vouti

kuolemansakin.

_Ääniä joukosta_. Se oli oikein! — Jumalan rangaistusta!

_Nyrhi_. Ja kuulkaahan! Kansaa siellä auttoivat papitkin. Nekin olivat

vääryyttä kärsineet. Sillä luuletteko te, että nuo voudit papeillekaan

kaikki ne kymmenykset vievät, jotka ne meiltä heitä varten muka

kantavat?! Johan nyt!

_Ääniä joukosta_. Vielä mitä! Arvaahan sen!

_Nyrhi_. Ja tiedättekös mitä? Dacke sai apua Saksan keisariltakin.

Ja Lyypekistä myöskin hänelle apua lähetettiin. Nähkääs: muuallakin

maailmassa jo huomattiin, mitä vääryyttä talonpoikia kohtaan

harjoitettiin.

_Vainikainen_. Katsos vain! No, no? No, kuinkas sitte kävi?

_Nyrhi_. Sotaväkeä, tietysti, pantiin liikkeelle. Kansa muka kapinoi.

Mutta oikeus se lopulta sittenkin voitolle pääsi Belsebubin joukoista.

Niilo Dacke oli johtajana ja johti kansaa, kuin enkeli. Kaksi

kaupunkiakin he valloittivat ja sotajoukot joutuivat tappiolle. Silloin

täytyi herrojen taipua. Ja kun kuningas näin sai kaikki herrojen

vääryydet tietää, niin heti paikalla vähennettiin veroja.

_Kansassa_ (äänekästä mielihyvän ilmaisua). Kas niin! — Sepä vasta! — —

Niin sitä pitää! — Voitto tuli!

_Riitta_. Mitäs minä olen kuullut kerrottavan, että sotajoukot

sitte olivat voittaneet talonpojat ja että niitä oli sakoitettu ja

majoituksilla rangaistu ja että Dacke ammuttiin kuoliaaksi.

_Nyrhi_ (tiuskaisten). Sepä ei ole totta. Sen ovat herrat vain niin

kertoneet. Dacke päinvastoin vietiin kuninkaan luo ja kuningas kiitti

häntä, että oli herrojen vääryydet ilmisaattanut. — Siinä sen näette,

ett'ei meidänkään saata antaa niin vain ilman aikojamme itseämme

nylkeä, kuin mitäkin koiran raatoja.

_Kansa_. Ei! Ei! Ei!!!

_Nyrhi_. Ja sen tautta sitä nyt sitte on päätetty, että kun Rännäri

taloon tulee — olipa se kenen luo tahansa — niin pannaan mies tiukalle.

Eikö niin?

_Kansa_. No niin! — Tietysti! — Päätetty on!

_Nyrhi_. Oikein. Ja kun nyt kukin kotiinne palaatte, niin kertokaa

naapureillenne, että tämmöinen on yhteinen päätöksemme. Ja jos taistelu

syntyy, niin yhtenä miehenä asetutaan vastaan. Eikö niin?

_Kansa_ (nostaen kätensä). Yhtenä miehenä! Kaikki!

_Nyrhi_. Ja siinä taistelussa tahdon minä olla ensimäinen. Luottakaa

siis minuun, kun apua tarvitsette. Kyllä minä sen koiran kidan tukin,

kun se päällemme hyökkää. Jääkää hyvästi nyt! Herran huomaan!

_Kansa_. Hyvästi! Herran haltuun! (Kaikki, myöskin Vainikainen, Tarkka

ja Haataja, käteltyään Nyrhiä ja Riittaa, poistuvat, innostuneessa

mielentilassa).

_Nyrhi_ (istuutuu penkille, katse rohkeasti suunnattuna ylös).

_Riitta_ (menee verkalleen hänen luoksensa; kotvan äänettömyyden

perästä). Kaikki näkyy alkavan käydä sinun mielesi mukaan, Maunu.

_Nyrhi_. Hyvin, — niin. Vaikka sinä, Riitta, olit pilata koko asian

puuttumalla puheeseen.

_Riitta_. Minähän puhuin, niinkuin asia on, Maunu rakas.

_Nyrhi_. Vähät siitä! Se ei ole pääasia.

_Riitta_. Ja minä kuulin, mitä mieltä muut tuolla sisällä ovat.

_Nyrhi_. Heillä ei ole mieltä mitään. Akkoja ovat kaikki. Ingonkin ovat

vähällä saada samallaiseksi.

_Riitta_. Kuninkaan tahtoon kuulin heidän vetoavan.

_Nyrhi_. Riitta, sinä et ymmärrä näitä asioita. Kuningas on meille

tahtonsa lausunut ja äsken kuulit kuitenkin mikä vaara meitä jälleen

uhkaa.

_Riitta_. En ymmärrä todellakaan, Maunu, miksi syöksyä suinpäin siihen

vaaraan.

_Nyrhi_. Rohkea vain rokan syöpi.

_Riitta_. Kaikki unhotat. (Hellästi.) Et minuakaan muista, tulevaa

onneamme ajattele. (Istuutuu Nyrhin viereen.)

_Nyrhi_ (ottaa Riittaa kädestä). Kyllä, kainaloiseni, kyllä. Aina

olet siltä aatoksissani. Tässä mieleni myrskyssä tuikat sinä yhäti

houkuttelevana rauhan sataman tulena.

_Riitta_. Jospa vain onnellisesti perille pääsisit! Et tiedä, kuinka

kärsin tuota odottaen! Et tiedä, kuinka sydämeni vapisee sinun tähtesi,

Maunu! Kuinka nyt on käyvä?! Mitä tästä nyt tuleekaan?! Viikon

perästähän sinun on määrä viedä minut taloosi.

_Nyrhi_. Niin juuri, niin. Viikon kuluttua vien sinut täältä vaimonani,

tulet omanani talooni. (Hyväelee Riittaa.)

_Riitta_. Ja kuitenkin juuri nyt näin uhmailet. Tällaiseen

uhkataisteluun antaudut. Panet alttiiksi henkesi, — kaikki.

_Nyrhi_. Se on minun tehtävä. Se on velvollisuuteni. Tuntoni ei siedä

tätä vääryyden menoa enää. Siitä on tehtävä loppu. Millä keinoilla

tahansa. Ja nyt on asiaan ryhdyttävä. Aikaa ei ole enää hukattavana.

Nyt juuri se on tehtävä. Ja minun se on tehtävä. Se on velvollisuuteni

itseäni ja — teitä kaikkia kohtaan.

_Riitta_. Velvollisuutesi?! Vetääkö samaan vaaraan niin moni muukin,

— myöskin veljeni, äitini, minut? Ehkä koko maamme? Velvollisuutesi

sanot? Entä oikeus? Onko sinulla oikeutta siihen, Maunu?

_Nyrhi_. Kuulithan äsken: kansa on puolellani. Se kannatti minua. Siinä

oikeuteni.

_Riitta_. Kuulin, kuulin. Mutta kansa on kuohuksissa. Silloin se

kulkee, minne sitä johdetaan. Vaan sen mieli häilyy, kuin niityn heinä,

tuulen mukaan. Jos sitte hullusti käy, — ell'ei yritys onnistu, — niin

ketä se syyttää? Sitä, joka sen turmioon on johtanut. Ja silloin hukka

perii tuon syyllisen. Voi, Maunu, Maunu! Kun ei vain sinuakin vielä...

_Nyrhi_ (keskeyttäen). Vaan kunpa yritys onnistuu, niin se sama kansa

siunaa sinut ja jälkeisesi.

_Riitta_. Näetsen: oma onnesi siis ylinnä! Sen vuoksi vaarannat

muittenkin menestyksen. Mitä uhkapeliä, Maunu!

_Nyrhi_. Eikös sitte kaikki ole uhkapeliä, kaikki onnen kauppaa

elämässä, niin hyvin yksityisen, kuin koko kansankin.

_Riitta_. Jospa niin olisikin, niin ei sittenkään yksityisellä liene

velvollisuutta tahi oikeuttakaan panna semmoiseen peliin omaa, saatikka

muitten kansalaisten onnea.

_Nyrhi_. Ei, Riitta. Minun ajatukseni on toinen. Jos ainoastaan siten

kaikkien onni ja menestys on pelastettavissa, niin on se tehtävä. Ja

nyt olemme onnettomuuteen joutumaisillamme. Siitä turmiosta pelastumme

ainoastaan siten, että kaikki nousemme vastarintaan vääryyttä vastaan.

Ja me nousemme ja pelastumme.

_Riitta_. Korskasti luotat omaan voimaasi. Entä jos laskusi pettävät?

Hukumme kaikki. Parempiko sekin pelastus? Ja meidän onnemme, Maunu,

se, jonka nyt piti alkaa, sekin on silloin mennyt — ainiaaksi. (Heltyy

itkemään ja painaa kasvonsa Nyrhin olkapäätä vastaan.)

_Nyrhi_. Riitta! Vähän merkitsee meidän onnemme kaikkien

onnettomuudessa! — Mutta senkin ja juuri sen tahdon samalla tämän

kautta pelastaa. Kuule! Ole järkevä nyt, Riitta, ja koeta käsittää asia

oikein. Jos meidän omaisuutemme meiltä ryöstetään, niin on tietysti

kaikki, onnemmekin, meiltä mennyttä. Millä eläisimme, missä saisimme

silloin yhdessä olla?! Näet siis: omaisuutemme pelastamalla, pelastamme

senkin onnen, jota voimme täällä nauttia. Ja siinä on ainoastaan

omiin voimiimme luotettava. Otamme ohjat omiin käsiimme ja asetumme

sortajiamme vastaan. Ja kun niin teemme, niin on voitto lopulta oleva

meidän. Ja kuinka ihanata sitte nauttia onneamme, tietäen, että itse

olemme sen hankkineet, voimiamme ponnistamalla voittaneet! Tuhat kertaa

kalliimpi on se meille silloin, tuhat kertaa rauhallisempi on oleva

elämämme ja omatuntomme sellaista onnea kokiessa! Pois siis vento

mieli, kultaseni! Pois kyyneleet, että kirkkain silmin näkisit, mikä on

toiveitteni määrä: kaikkien yhteisten voimien jalossa ponnistuksessa

kaikkien yhteinen onni ja siinä ylinnä välkkymässä meidän, sinun ja

minun onni. Sinun tähtesi siis, sinun, minun ja meidän kaikkien tähden

taisteluun, — se on ajatukseni ainoa nyt. (Nousee ja nostaa Riitan

ylös, painaen häntä poveaan vastaan.)

Multiainen, Liukku, Remes ja Kupia (tulevat tuvasta).

_Multiainen_, Tekö vain — kahden? Ja kaikki kansa muu jo poissa?

_Nyrhi_. Niin. Eivät malttaneet kauemmin odottaa. Teimme täällä yhdessä

ja yksimielisesti päätöksen.

_Multiainen_. Päätöksen? Minkä?

_Nyrhi_. Kaikki yhdymme vastarintaan nyt. Niin on päätetty. Ja sitä

päätöstä ei käy enää peruuttaminen.

_Multiainen_. Oliko se kansan tahto?

_Nyrhi_. Niinkuin sanoin.

_Multiainen_ (muitten lautamiesten puoleen), siis Jumalan tahto.

_Liukku_. Arpa siis lankesi niinpäin. No, jos kerran niin on, niin

siinä siis pysymme.

_Remes_. Ja sen mukaan myös toimimmekin.

_Kupia_. Niin on tehtävä. Peräytymisestä ei nyt ole apua.

_Nyrhi_ (pontevasti). Oikein, ystävät! Eikä paikalla seisomisesta

myöskään. Siis eteenpäin nyt joka mies! Toimeen kaikki, niin viemme

asiamme voittoon. Lähtekäämme siis, lautamiehet!

_Liukku, Remes ja Kupia_. (Hyvästelyä), Lähdetään!

_Kupia_. Selvillähän ollaan nyt.

_Multiainen_. Talossamme täällä tavataan kohta taas, — siskoni

läksijäisissä.

_Nyrhi_. Niin, miehet. Ja silloin kai jo saadaan nähdä, millä kannalla

asiamme on. (Liukku, Remes ja Kupia menevät). Hyvästi, Riitta! Hyvästi,

Inka! (Kättelee heitä iloisella mielin.)

_Helka_ (tulee tuvasta). Kaikkiko jo...?

_Nyrhi_ (juoksee häntä kättelemään). Hyvästi, emäntä! Riemun päivä on

tulossa. Valmistautukaamme nyt kaikki sitä vastaan ottamaan. (Poistuu

nopeasti.)

_Helka_. Mitä Maunu tarkoitti?

_Multiainen_ (ikäänkuin itsekseen). Kuka sen tietää? Vaan lieneekö

sittenkään oikein — lähteä vääryydellä vääryyttä vastaan?!

_Helka_ (tullen poikansa luo). Miksi noin mietit? Mitä puhuit

itseksesi, Inko?

_Multiainen_. Maunu ajoi tahtonsa voitolle — sittenkin.

_Helka_. Sittenkin!

_Riitta_ (juoksee äitinsä luo ja painautuu hänen rintaansa vastaan).

Voi, äiti! Mitenkä nyt lopulta käyneekään?

Esirippu.

Toinen näytös.

Iso väentupa Multiaisen talossa. Molemmissa sivuseinissä akkunat;

perällä eteisen ovi, joka on auki. Toisessa peränurkassa uuni, toisessa

jyhkeä oluttynnyri. Kummallakin sivulla pitkät pöydät, täynnä ruokia ja

oluthaarikoita; kutsuvieraita istuu pöytien ääressä. Toisen ääressä,

jossa Riitta, Nyrhi ja Multiainen istuvat lähinnä etualaa, huomataan

lautamiehet Liukku, Remes ja Kupia, toisen taas Vainikainen, Tarkka ja

Haataja sekä Tarkan ja Haatajan emännät. Helka käy vieraasta vieraasen,

kehoitellen syömään. Kaksi nuorta kenkkäriä laskee aika ajoin

haarikkoihin olutta tynnyristä.

Oven suussa ja eteisessä tungeskelee kuokkavieraita.

Toiseen akkunaan näkyy pihalla loimuava tervasvalkea, joka valaisee

eteisen peräseinän.

_Multiainen_. Syökää, hyvät vieraat, syökää! Ja olutta päälle juokaa!

— Kenkkärit, katsokaa, ett'eivät haarikat pääse pöydillä tyhjinä

seisomaan! Ja kun Remusen rehevä juoma tynnyrissä tyrehtyy, niin toinen

tammikylky kellarista sijalle tuokaa!

_Liukku_. Onpa sitä juotu jos on syötykin.

_Vainikainen_. Kukapa sitä enää jaksaa, kolmasti kun jo on

röystäyttänytkin.

_Tarkka_. Rautapa vanne olisi tässä jo vatsan ympärille väännettävä

vyöksi. (Naurua.)

_Multiainen_. Elkääkä, kenkkärit, jalkaväkeäkään tuolla oven suussa

unhottako! Haarikat vaahtoharjat pankaa heidänkin kesken kiertämään

ja pötyä pöydältä antakaa, kun kerran ovat pitojamme kunnioittamaan

saapuneet.

_Haataja_. Eipä olekaan ehompia pitoja konsa aikoina Lapvedellä

pidetty, kuin nämä ovat.

_Haatajan emäntä_. Eikä ehompaa naista Lapvedellä miehelään viety, kuin

Multiaisen Riitta on.

_1:nen kuokkavieras_ (saaden oluthaarikan, nostaa sen korkealle).

Terve, morsian! Terve, sulhanen!

Neitokainen nuorukainen,

Kanamarja kaunokainen!

Sulhokainen nuorukainen,

Miehenkanta kaunokainen!

Terve teille kummalleki,

Onni aina ollaksenne,

Iloa eleäksenne,

Rauha, rakkaus talohon,

Ikä pitkä ja ihana!

Sitä teille toivotamme.

(Juo ja antaa haarikan kiertää.)

_Muut kuokkavieraat_ (säestäen). Sitä teille toivotamme!

_Nyrhi_ (nousten seisomaan). Kiitos ja kunnia toivotuksistanne hyvistä!

— Onni olkoon teidänkin osanne!

_2:nen kuokkavieras_ (saaden haarikan). Ensimäinen malja — nuorten

malja! Toinen talon emännän!

"En minä puhu pukista,

Sano en sarviraavahasta,

Enkä laula lampahista,

Kellokauloista kelota;

Puhun putron keittäjästä,

Ruokapuustani pumajan,

Laulan ruoanlaittajasta,

Oluen osoajasta. Kiitos kaunoisen

Jumalan Emännästä tään talosen!

Tämän ruoan laittamasta,

Tämän pöydän täyttämästä,

Liioilla lihamuruilla,

Kaunehilla kakkaroilla.

Kiitos kaunoisen Jumalan

Emännästä tään talosen!

Hyvin on tehnynnä emäntä,

Kun ompi olutta pannut,

Siit' on tehnyt sen paremmin,

Kun on juomahan

kututtu."

Ja vaikk'ei oltu kutsuttuina kiitämmepä kaiketinkin. (Juo. Siellä

täällä naurahdusta.)

_Muut kuokkavieraat_. Kiitos kaunoisen Jumalan, Emännästä tään talosen!

_Helka_. Kiitoksia kiittämästä, hyvät vierahamme! Eikä kestä

kiittääkään.

_Multiainen_ (nousten seisomaan.) Kiitos olkoon Jumalan, kaiken hyvän

antajan! Siunatkoon Hän sukumme kaiken, maallemme menestystä suokoon,

rauhaa kansallemme tuokoon! Kiitos, kiitos, vierahamme! (istuutuu.)

_Nyrhi_ (joka viimeksi on ollut vilkkaassa keskustelussa hänen toisella

puolellaan istuvan Kupian kanssa). Rauha ei ole mahdollinen ennenkuin

sortajamme ovat kukistetut..

_Riitta_ (tyynnyttäen häntä). Maunu rakas! Elä anna pahan mielen

pitojamme pilata.

_Multiainen_. Niin. Koettakaamme edes täksi päiväksi unhottaa

vihollisemme.

_Tarkan emäntä_. Sitäpä minä olen täältä katsellut, että mikäs sen

sulhasen oikein on, kun ei ilo ilolta hänen kasvoissaan loista, vaikka

tuossa nuorikkonsa vieressä istuukin.

_Nyrhi_. Ilmoittakoon Kupia kaikkien kuullen, minkä minulle vast'ikään

kertoi, niin saatte tietää, mikä iloani häiritsee.

_Ääniä joukosta_. Kertokaa! — Kuulla tahdotaan. — Mitä nyt on

tapahtunut?

_Kupia_. Eipä mitään erinäistä. Tuo tavallinen juttu taaskin.

_Multiainen_. Perttikö Yrjänän pojasta?

_Kupia_. Siitä samasta.

_Nyrhi_. Joka sittenkin vielä omissa nahoissaan liikkuu. Ei kukaan

vielä ole nylkenyt, — vaikka niin oli sovittu.

_Multiainen_. Antaa nyt sitte olla kertomisen toiseksi kertaa. Ja

käykää, nuoret, ennemmin karkeloon tuolla tervasvalkean ympärillä.

_Nyrhi_. Ainako vain toiseksi kertaa?! Niin ei asia parane. Ei.

Kuultava on nyt voudin viimeinen urotyö ja sitte karkeloon, — jos enää

mieli tekee kenenkään.

_Helka_. Minä pyydän: elä kiihdytä itseäsi, Maunu!

_Riitta_. Muutenkin on jo oluesta luontosi kiihdyksissä.

_Nyrhi_. Kerro, Kupia! Ehkäpä sitte lähdetään miehissä läksiäisiämme

viettämään karkelossa Rännärin ympärillä.

_Kupia_. Kerron ja kertoa pitää. Eipä liene vielä kuultu moista

itsevaltiutta missään.

_Nyrhi_. Koiruutta, sano, ryöstöä ja rosvoamista.

_Kupia_. Niin, nähkääs, Ihalanojan taloon oli Pertti tullut veron

kantoon. Emäntä siellä yksin kotona, kangasta kutomassa, istui.

_Nyrhi_. Uurasteli rauhallisissa kotiaskareissaan!

_Kupia_. Tytär Eliina on miehelään menossa. Tyttärelleenpä siinä

kapiopalttinata kutoikin.

_Nyrhi_. Ja minkälaista! Tunnetaan sen emännän taito laajemmallakin,

kuin vain kotikylässä.

_Kupia_. Neljäkolmatta kyynärämittaa kuului jo valmista olleen tukin

ympärillä.

_Nyrhi_. Kun vouti raato astui tupaan.

_Kupia_. Niin. Siitä Pertti emännän kanssa keskustelemaan. "Onpas

sinulla", sanoo, "oikein peninkulmittain oivaa palttinata. Kun minun

nyt näin monta peninkulmaa täytyy veronkannossa kiertää, niin annat

maar' minulle tuosta palasen vaivoistani?"

_Nyrhi_. Sen palaset kyllä tunnetaan.

_Kupia_. Emäntä ei mitään vastaukseksi. Leikistä kai jo pelkäsi toden

tulevan ja katsoi parhaimmaksi olla vaiti. Siinä sitte vouti pyysi

olutta juodakseen.

_Nyrhi_. Ketun myrkkyä sen olisi oitis saada pitänyt!

_Kupia_. Mitäs! Emäntä olutta kellarista hakemaan. Vaan...

_Nyrhi_. Kuulkaa nyt!

_Kupia_. Sillä aikaa ottaa Pertti vouti keritsimet ja leikkaa luomet

poikki, pistää palttinakääryn säkkiin ja säkin verokuormalleen viskaa.

_Nyrhi_. Kuin oman tavaransa ainakin.

_Kupia_. Ja kun emäntä palaa...

_Nyrhi_. Ja vieraalle olutta tarjoo!...

_Kupia_. "Miehesi lurjus", siinä vouti hänelle ärjäisee, "ei ole

sakkojaan suorittanut, niinkuin Kustaa kuningas vaatii. Sen tautta",

sanoo, "otin tuosta palasen palttinata korvaukseksi, kun et minulle

vaivoistani sitä antaa suvainnut."

_Nyrhi_. Otti ja vei. Eikä kukaan emäntää ole auttanut omaansa takaisin

saamaan sen jälkeenkään. No, mutta! Eiköpä niin?! Ihan tavallinen juttu!

_Kupia_. Emäntä raukka siitä kyllä epätoivoissaan itkemään ja

polvillaan pyytämään tyttärensä kapiota takaisin. "Elä tillitä", siihen

vouti vain tiuskaisi, "ja tyydy siihen, että näin vähällä pääset." Ja

niine hyvineen ajoi tiehensä.

_Nyrhi_. Sen pituinen se! (Kaikki ovat vaiti, päät kumarassa.) No,

hyvät vieraat! Käykää karkeloon nyt! Nyt minä teitä pyydän. (Naisten

joukossa kuuluu huokauksia. Miehet muristen puhelevat keskenään.) Vai

eikö halutakaan enää?

_Helka_. Sitä emäntä parkaa! Voi Herra Isä!

_Riitta_. Ja Eliina raukkaa!

_Liukku_. Löytyykö enää nimeä sille miehelle?!

_Multiainen_. Peto, peto, todenperään, eikä ihminen!

_Nyrhi_ Ja siltä pedolta on nyt vihdoinkin kynnet katkaistava. Vai

vieläkö kauemmin kärsimme, miehet, että näin naisiamme häväistään,

kaikkien työtä ja omaisuutta haaskataan? Eikö lähdetä jo? Ja paikalla?

_Ääniä joukosta_. Loppu on siitä tehtävä.

_Nyrhi_. Oikein. Ja olisipa tässä nyt, niin näyttäisimme, mistä mies on

kotoisin.

_Muuan kuokkavieras_ (juoksee äkisti sisään). Tuolta mäen törmältä ajaa

koko veronkantajajoukko. Eiköhän liene Pertti vouti tänne tulossa?

_Nyrhi_. Siinäpä susi, missä soimataan!

_Riitta_. Voi Jumala sentään!

_Helka_. Herra Kiesus meitä turmiosta varjelkoon!

_Naisääniä_. Mikä tästä tuleekaan?! — — Ehkä on paras lähteä pois?!

(Levottomuutta vieraiden joukossa. Muutamat

nousevat paikoiltaan ja puhelevat keskenään.)

_Multiainen_. Olkaa rauhassa, hyvät vieraat! Malttakaa mielenne!

Tyynesti ottakaamme hänet vastaan, jos hän tänne poikkeaa! Elkäämmekä

me kukaan puolestamme antako aihetta rauhan rikkomiseen! Se on minun

neuvoni.

_Nyrhi_ (joka on puhutellut miehiä, joista toiset tunnustelevat

puukkojaan, toiset katselevat asetta itselleen). Tulkoon vain! Me kyllä

jo tiedämme, miten hänet vastaan otamme. Ja lämpimänäkin pidämme, jos

niiksi tulee.

_Toinen kuokkavieras_ (juoksee sisään). Rännäri se on kuin onkin

kirjurineen miehineen. Ja tänne tulossa! Tuota! Näetsen: siinä jo

pihaan ajaa. (Kuuluu ajoa pihaan ja kulkusten helinätä.)

_Nyrhi_ (katsoen ulos ikkunasta). Siinä on se koko komeus! Istumaan

nyt, hyvät vieraat, paikoillenne, niinkuin pidoissa ainakin.

_Multiainen_. Pyydän: levollisina istukaa pöytien ääressä! — Minä yksin

lähden vieraita vastaan. (Menee ulos. Kaikki istuutuvat ja odottavat

hetken, henkeään pidättäen, ikäänkuin naulattuina paikoilleen.)

(Rännäri, Huotari, neljännesmies- ja kymmenysmies ynnä muutamia

muita heidän seuruettaan tulevat Multiaisen saattamina.)

_Rännäri_. Vai niin?! Täällä on pidot lautamiehen talossa. Ja komeat,

näköjään, kuin kuninkaan linnassa.

_Multiainen_. Sisareni läksiäisiä vietämme, herra vouti.

_Rännäri_. Ähäs! No, toivotan onnea! Kukas miekkonen se sitte on,

joka Multiaisen kuulun Riitan saa ja tämän varakkaan talon omaisuuden

jakajaksi joutuu?

_Multiainen_. Tuossa, niinkuin näette, hän morsiamensa vieressä istuu.

_Rännäri_. Nyrhi? Vai niin?!

_Nyrhi_. Maunu Nyrhi juuri. Niinkuin ette sitä olisi ennen kuullut,

kysymättäkin.

_Rännäri_. Olkoon menneeksi. Myönnän sen, olen kuullut kyllä. Mutta

olen lisäksi vielä paljon muutakin kuullut.

_Nyrhi_. Antaapa kuulua sitte, jos olette kuulumisia lähteneet tänne

tuomaan.

_Rännäri_ (syrjään Huotarille). Todeltapa näyttää, että on hänellä paha

mielessä.

_Huotari_ (samoin Rännärille). Koetanpa puolestani tunnustella. —

(Nyrhille.) No, jos niitä kuulla tahdotte, niitä kuulumisia. Eikäpä

nuo liene salassa juuri keneltäkään. Tukea talolleen ja tuumilleen

sanotaan Nyrhin Multialasta vain kaipaavan, ei muuta kuin täältä naisen

itselleen ottaa.

(Liikettä ja kuisketta vieraiden joukossa.)

_Riitta_. Herra Isä! Elä vastaa, Maunu! Elä välitä loukkauksesta!

_Nyrhi_ (Riitan puoleen, kylmästi). Ei haukku laukkua tee, joll'ei

puulla päähän lyö.

_Huotari_. Ja siksipä lieneekin täältä ilo poissa ja vain "tupa täynnä

tuppisuita, pöydät pönkkiä mahoja".

_Rännäri_ (naurahtaen). Niin. Ell'ei ole meidän vikamme. Emme ehkä ole

otolliseen aikaan tulleet?

_Nyrhi_ (ikäänkuin syrjään, vaan kovalla äänellä). Sepä järkevä

kysymys! Milloinkahan vouti otolliseen aikaan tulee?!

(Joku tirskahtaa nauruun, vaan vaikenee

yleiseen vakavaan äänettömyyteen.)

_Rännäri_ (kääntyy Nyrhin sanoista välittämättä Multiaisen puoleen).

Minäpä olen kuitenkin tullut taloosi kuninkaan asioissa, Inko

Multiainen. Ja silloin on, luullakseni, aina otollinen aika. Toivonpa

lisäksi, jos täällä vain perhepitoja pidetään, että osaatte ottaa

minut vastaan, niinkuin asemani vaatii. Nyt näen, ettei minulle eikä

seuraajilleni ole edes sijaa istuakaan tuvassasi.

_Nyrhi_. Tehkää, hyvät kutsuvieraat, hiukkasen tilaa

kutsumattomillekin, koska noin pyytävät. (Nyrhin pöydässä istujat

vetäytyvät ahtaammalle, niin että Rännäri ja Huotari saavat penkin

päässä sijaa.)

_Rännäri_ (istuutuen Riitan toiselle puolelle ja taputtaen häntä

olalle). Koska nyt kuitenkin näin ystävällisesti on minulle sijaa

annettu ja aivan nuorikon vieressä, niin sallit kai, kaunokaiseni,

että juon onnesi maljan, vaikkapa tosin näin kutsumattomana vieraana

pitoihin olenkin saapunut?

_Riitta_ (ottaa haarikan). Mielelläni, herra vouti, Jos sen suvaitsette

tehdä. (Menee ja laskee tynnyristä haarikan täyteen olutta.)

_Rännäri_. Eikäpähän sitä sulhanenkaan enää pahaksensa panne, että minä

juon hänen lemmittynsä onneksi?

_Riitta_ (tuopi haarikan, jonka ojentaa Rännärille). Tehkää niin hyvin!

_Nyrhi_ (sieppaa samassa haarikan Riitan kädestä). Kyitä ei se

vieras enää minun ja sinun onneen kylvämään pääse. Liiaksi oli hänen

vihjauksensa jo taannoinkin. (Juo kulauksen ja tyhjentää lopun

lattialle. Yleinen hämmästys.)

_Helka_. Jumala!

_Riitta_. Maunu!

_Huotari_. Sepä julkea!

_Ääniä voudin seurueesta_. Se on jo liikaa!

_Rännäri_ (vihaansa hilliten; ivallisesti). O—hoo! — Niinkö vähän arvoa

sitte onkin Maunu Nyrhin ja hänen nuorikkonsa onnella, että hän sen

noin vain lattialle läikäyttää?

_Nyrhi_. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet. — Voudinpa

arvo ja onni, nähdäkseni, se siinä vain maahan läikähtikin ja Maunu

Nyrhin kädestä. (Kaikki seisovat aivan tyrmistyneinä.)

_Rännäri_ (ponnahtaen pystyyn). Jo riittää! Tämä leikki on lopussa!

— Multiainen! Sinun talossasi olen nyt. Sinun kanssasi tahdon vain

haastaa enkä muitten. Sinä tiedät, miksi olen tänne tullut?

_Nyrhi_ (puolikovaan Multiaiselle). Inko, sinä tiedät nyt, mitä

sinun on vastattava. Me muut seisomme yhtenä miehenä sanojesi

takana. (Viittaa muutamille vieraista ja menee ulos heidän ja Riitan

seuraamana).

_Multiainen_ (tyynesti koko ajan). Enpä todellakaan voi tietää, mitä

asiata voudilla juuri nyt voi taloon olla.

_Rännäri_. Vai et?! Mutta tuossa on neljännesmies, joka myös voi

ilmoittaa, ett'et käräjäkappoja ole lainmukaisesti maksanut.

_Neljännesmies_. Niin. Kirjoihin on merkittynä, että lautamies

Inko Multiainen ei ole maksanut kuin yhden pännin rukiita joka

verokymmenyskunnalta, vaikka hänen tulee niitä jokaiselta suorittaa

kaksi.

_Multiainen_. Minun tietääkseni, herra vouti, on lain mukaan tuomarille

vain yksi pänni maksettavakin, vaikka talonpojat tähän saakka vielä

hyväntahtoisesti ovat kaksi maksaneet.

_Rännäri_. Luulenpa jo, että Inko Multiainenkin rupeaa minulle lakia

lukemaan, vaikka minä tässä kuninkaan miehenä olen lain määräyksiä

täytäntöön panemassa ja siis hyvin tiedän, mitä on maksettava mitä ei.

Tämäpä on jo enemmän, kuin julkeata.

_Multiainen_. Voi olla julkeata, jos kuninkaankin tahto julkeata on.

Sillä itse olen kuninkaan puheilla käynyt ja tiedän, että te vaaditte

meiltä käräjäkappoja neljistä käräjistä, vaikka niitä onkin vain kaksi

vuodessa pidettävä.

_Ääniä joukosta_. Niin on! Niin on! Se on totta! Ei yhtään enempää!

_Ääniä voudin seurueesta_. Tämä on niskoittelua! Kapinata!

_Rännäri_. Mitä tässä kuulenkaan?! Sinä siis et hyvällä tahdo

suorittaa, mitä valtakunnalle ja sen virkamiehille tuleva on?

_Multiainen_. Mitä lain mukaan on tuleva, sen olen aina maksanut ja

olen aina maksava, vaan mitä siitä yli vaaditaan, sitä en tästä lähin

enää maksaa voi, olipa se millä nimellä tahansa.

_Ääniä joukosta_. Oikein! Oikein!

_Rännäri_. No, nyt se kuullaan. Suoraa niskoittelua, ilmikapinata

kuningasta ja hallitusta vastaan.

_Helka_ (syöksyy Multiaisen luo). Inko, rakas poikani! Maksa, maksa

edes tämä kerta! Tänä päivänä! Elä salli turmella Riitan, siskosi

läksiäisjuhlaa!

_Rännäri_. Et tahdo siis hyvällä veroasi suorittaa? Jos niin on, niin

täytyy minun todellakin toiseen keinoon turvautua.

_Multiainen_. Uhkauksista vielä vähemmin sanojani peruutan. Minä olen

jo vastannut ja siinä pysyn.

_Helka_. Ei, ei, ei! Elkää kuulko, herra vouti. Kyllä minä maksan. Minä

suoritan, mitä on maksettava.

_Multiainen_. Äiti, mitä teetkään?!

_Helka_. Tulkaa kanssani aittaan, herra vouti! Minä annan mitata

rukiit. Tulkaa, tulkaa!

_Rännäri_. Hyvä. Emäntä sovitti ajoissa tämän asian. Näin ollen koetan

unhottaa täällä tehdyn loukkauksen — tyttäresi läksiäisten tähden

ainoastaan, Helka. Ja sen sanon, että olen paljon anteeksi antanut,

sillä ylen vaarallinen on se esimerkki, jonka Inko Multiainen on tässä

muille antanut, ylen vaarallinen se leikki, johon hänkin on antautunut,

— minä tiedän hyvin, kenen taivuttamana, sillä itsestään hän siihen

tuskin olisi ryhtynyt. Siihen on hän kylliksi maltillinen ja järkevä.

(Kymmenysmiehelle.) Paavo, mene emännän kanssa aittaan ja mittaa rukiit

minun mitoillani.

_Kymmenysmies_. Hyvä on, herra vouti. (Helka ja kymmenysmies menevät.)

_Rännäri_. Ja kirjuri merkitköön kirjoihin, että vero on maksettu,

niinkuin on sanottu.

_Huotari_ (kuiskaa jotakin Rännärille). ... Nyrhi on poissa.

_Rännäri_. Se on totta. — Eipä haittaa, että kuitenkin lähden itse

asiaa valvomaan ja katsomaan, mitä aitassa tehdään. Vaan minä palaan

vielä. Täällä näkyy olevan muitakin, joilla on millä mitäkin veroja

vielä suorittamatta. Tahdon periä saatavat rahassa nyt, niin ei

minun ole pakko pitemmältä matkustaa. Samalla iskulla lyön, niinkuin

sanotaan, useampia kärpäsiä. He—he! (Menee seurueineen.)

_Multiainen_. Nyt, hyvät naapurit ja vieraat, nyt se tässä nähdään omin

silmin, nyt se kuullaan omin korvin.

_Liukku_. Mitenkä kärpäsiä lyödään!

_Haataja_. Sydämeni pakahtuu oikein!

_Tarkka_. Poveni jo paisuu vihasta!

_Multiainen_. Äitini, siskoni tähden kärsin vielä, vaikka jo teki mieli

minunkin käsiksi käydä.

_Vainikainen_. Estettävä olisi vääryys kuitenkin.

_Remes_. Ei ole myöhäistä vieläkään.

_Kupia_. Nyt jos koskaan on oikea hetki. Juhlaakaan, perhepitoja ei hän

pyhänä pidä.

_Liukku_. Oikea hetki on. Ja mies aivan käsissämme tässä.

_Remes_. Aivan kuin apajaan ajautunut.

_Kupia_. Ja siitä ei ole häntä päästettävä.

_Ääniä joukosta_. Ei päästetä! Ei päästetä!

_Kupia_. Siis lähdetään! Avuksi emännälle!

_Multiainen_. Odottakaa, hyvät ystävät! Malttakaa vielä kotvanen,

miehet! Hän lupasi tulla takaisin. Annetaan tulla, niin saadaan nähdä,

mitä se vielä tekee. Vielä on aikaa sittenkin.

_Kupia_. No, odotetaan sitte. Sinun on talosi, sinä täällä käskijänä.

_Remes_. Niinkuin tahdot, teemme.

_Vainikainen_. Yksissä miehin auttaa tahdomme.

_Multiainen_. Yksissä miehin toimitaan, jahka aika tulee. Maltetaan

vieläkin. Kärsitäänpähän vieläkin. Ei anneta syytä me.

_Nyrhi_ (syöksyy sisään). No, Inko, riennä äitisi luo aittaan pian,

niin saat nähdä, minkälaisilla mitoilla Pertti vouti käräjäkapat

mittauttaa. Kuninkaan leimaa niissä vain ei näy. Kaksikolmatta osaa

rukiista tuomarin purnuun joutuu, yksi kolmannes hänen omaansa.

_Ääniä joukosta_. Nylkyri! Nylkyri!

_Multiainen_. Ja äiti antaa senkin tehdä?

_Nyrhi_. Vielä häntä kysyt? Kukas sen estää, ell'et sinä sitä tee?

_Ääniä joukosta_. Estä! Estä! Mene!

_Multiainen_. No! Menen sitte, — ell'ei se jo myöhäistä liene. (Menee.)

_Nyrhi_. Ja nyt seison tässä vielä minä ja kysyn: mitäs sanotte nyt?

_Ääniä joukosta_. Valmiit ollaan! Valmiit ollaan!

_Nyrhi_. Hyvä! Siis olkaakin valmiit ja varoillanne! Mutta antaa

sen koiran ensin tulla tupaan takaisin, niinkuin hän uhkasi, ja

ruveta saataviansa kiskomaan. Sillä aikaa lähtee osa miehistä ulos,

varustautuu aseilla, ja kun minä viheltämällä merkin annan, niin on

aika tullut. Eikä hituistakaan pidä hänen saada tällä kertaa talosta

viedä. Kaikki mitä hän ryöstää, ryöstämme me takaisin. Omamme otamme

takaisin. Eikö niin?

_Ääniä joukosta_. Sen teemme. Merkki vain!

_Haataja_. Tulkaa, miehet! Aseet käsiin valmiiksi! (Menee muutamien

muiden seuraamana.)

_Helka_ (palaa itkien). Sitä rosvoa! Sitä varasta! Niin hän palkitsi

minun hyvyyteni, minun anteliaisuuteni.

_Nyrhi_. Kas niin! Arvasinhan, ett'ei se siihen lopu. Mitäs hän vei?

_Riitta_ (juoksee kyyneleissä sisään). Maunu! Inko! Miehet hyvät!

Kuulkaa! Kaikki hän vei, kaikki oravannahat, jotka oli säästetty, otti

hän aitan orrelta ja antoi viedä rattailleen. Sillä lailla meidät

nylki. "Rouvalleni", sanoi, "voit nämä läksiäisistäsi tuomisiksi

lähettää. Ethän sinä kuitenkaan semmoisia nahkasia käytä."

_Nyrhi_. Ha-ha-ha-ha! Siinä sen nyt näitte. Ja te vielä läksitte sille

vääryydellä vaatimiaan käräjäkappoja antamaan!

_Helka_. Minkäs sille voin?! Taivaan Isä!

_Nyrhi_. Ja kaikki vain kiltisti annoitte nylkeä itseänne? Entäs

Inko?...

_Riitta_. Maunu! Mitä uskalsimme?! Sille tuli aseellisia avuksi!

_Nyrhi_. Aseellisia? Mitä? Mistä?

_Ääniä joukosta_. Vai on sillä niitä mukanaan?!

_Riitta_. Tuolla tien risteyksessä näkyvät olleen aluksi piilossa.

Sitte yht'äkkiä ilmestyivät pihaan.

_Nyrhi_ (mietteissään). Vai ovat sillä lailla asiat?! — Missäs Inko on?

Mitäs hän sanoi?

_Riitta_. Ei osannut mitään sanoa. Niin joutui ymmälle, kun sen näki.

_Helka_. Mitäs siinä kukaan voi?! Itkemään vain purskahdettiin ja

miehet jäivät alla päin seisomaan.

_Nyrhi_. Nytpä ei auta itku ei miettiminen. — Nyt...

_Ääni oven suusta_. Jo tulee takaisin vouti.

(Rännäri, Huotari ja Multiainen ynnä osa

Rännärin seuruetta ja vieraita palaavat.)

_Rännäri_ (kopeana ja voiton varmana). Kas niin! Niinkuin näette,

ei tämä ole leikinasia lainkaan. Vaan, niinkuin sanoin, Multiainen,

jääköön asia tällä erää sikseen. Verosi pidän suoritettuna ja

sovitettuna nyt, myös sen ankaran loukkauksen, jonka alaiseksi

niin pahasti talossasi tänään olen joutunut. Jääköön tuo kaikki

läksiäisjuomain ja siitä syntyneen ajattelemattomuuden laskuun. Vaan

en voi kuitenkaan samalla olla varoittamatta sinua ja muitakin: elkää

antautuko ilkeämielisten yllyttäjäin petkutettaviksi! Teidän voi käydä

hullusti kaikkien! — (Hilpeän lohduttavasti, vaan hieman ivallisella

äänensävyllä Helkan ja Riitan puoleen.) No, no, lapseni! Elkää nyt

joutavia enää itkekö ja turhaan olko huolissanne. Sanoinhan, ett'en

ole vihainen enää. Ja nyt voimme kaikki olla iloisia jälleen! Iloisia

ja tyytyväisiä kummaltakin puolen! Jatkakaa siis pitojanne vaan,

elkääkä antako minun teitä häiritä! Sitä paitsi voin minäkin teidän

iloihinne ottaa osaa. Onhan täällä tilaa minun ja minunkin miesteni

huvitella. Vaan ell'ette tahdo, niin lähdemme, mutta sitä ennen ovat

asiamme suoritettavat. Nähkääs: virka ennen kaikkia! Se on valtakunnan

virkamiehen ja kuninkaan palvelijan mielilause. Siis... (Istuutuu

mahtavasti pöydän ääreen.) Kirjurihan löytää luettelosta, ketkä ne

täällä olevista ovat, joilla on syntejä niskoillaan. — Niin, niin!

Yksi tie, kaksi asiaa, sanoo suomalainen sananlasku. Vaan tässäpä

saanen nyt useampiakin samalla kertaa kuitatuiksi. No niin! Kuka siellä

ensimäisenä korelee?

_Huotari_. Hannu Paavalinpoika Vainikainen.

_Rännäri_. Aivan niin. Muistan. Hannu Paavalinpoika...

_Huotari_. Ei ole heiniään ajoissa tuonut.

_Rännäri_. Niin juuri. Ja sakkoja kai lisäksi?

_Nyrhi_ (hiipii lavitsalle voudin taakse istumaan).

_Huotari_. Hannu Paavalinpoika, astu esille!

_Vainikainen_. Tässä olen. Mutta onkohan tässä nyt sopiva tilaisuus...?

_Huotari_. Elä mutise! Se ei kuulu sinuun. Toimita asiasi, kun

vaaditaan.

_Rännäri_. Niin. Ja vastaa teostasi!

_Vainikainen_. Mitäpä siinä on vastattava?

_Rännäri_. Miksi et ole tähän saakka maksanut?

_Vainikainen_. En ole kyennyt. Heiniä ei ole ollut, kuin kotitarpeeksi,

ja omia elukoitani en voi jättää kuolemaan.

_Rännäri_. Suorita siis nyt heinäsi rahassa!

_Vainikainen_. En osannut aavistaa, että täällä tultaisiin niitä

minulta vaatimaan enkä siis ole ottanut massia mukaani.

_Huotari_. Elä tee verukkeita, mies!

_Rännäri_. Rahat pöytään! Maksa! Minkä voit.

_Vainikainen_ (kaivaa taskustaan esiin rahan). Siinä on sitte. (Paiskaa

rahan pöydälle.)

_Rännäri_. Mitä? Puoliko markkaa?

_Vainikainen_. Teen, niinkuin käskitte. Maksan, minkä voin.

_Nyrhi_ (pyyhkäisee rahan pöydältä lattialle). Et sitäkään saa enää.

Ja itse saat mennä samaa tietää. (Survaisee samalla Rännärin lavitsan

päästä kumoon lattialle.) He-he-he. Tuossa se Pertti vouti nyt on

maassa kellellään ja minä istun pöydän päässä omalla paikallani hänen

sijallaan. Ja nyt tulee tästä ilveestä loppu. Kauan ollaan kärsitty,

vaan nyt ei jakseta enää. Veroja et ota meiltä enää puolta markkaakaan.

Annatpa kohta nekin takaisin, jotka jo ryöstänyt olet (Yleinen

hämminki.)

_Rännäri_ (kiepsahtaa pystyyn). Sitokaa hänet, miehet! Hän raivoaa. Hän

ei tiedä enää, mitä tekeekään.

(Muutamia miehiä voudin seurueesta hyppää

pöydän yli, ottaakseen Nyrhin kiinni.)

_Nyrhi_. Vai sitoa minut?! (Luikahtaa samalla pöydän alitse

keskilattialle, siepaten mennessään lavitsan alta kirveen käteensä.)

Tulkaa vain! Sillä mitalla, jolla sinä mittaat, pitää sinullekin

mitattaman. (Kohottaa kirveen molemmin käsin päänsä yli.)

_Riitta_ (juoksee väliin). Kiesus varjele! — Maunu! — Mitä teet?!

(Voudin miehet saavat takaapäin kirveen Nyrhin käsistä

ja pitelevät häntä kiinni, vetäen häntä ovelle.)

_Rännäri_. No, Multiainen! Näistä pidoista talossasi pitää kuninkaan

sittenkin saada tieto. (Aikoo mennä.)

_Nyrhi_ (viheltää pitkään ja kimakasti; ulkoa syöksyy aseellisia miehiä

tupaan). Nyt kiinni nylkijöihimme! — Päästäkää minut! — Vapauttakaa

roistojen käsistä! — Voutiin, voutiin käykää kiinni!

(Yleinen huuto ja melu. Taistelu vetäytyy ulos pihalle.

Tupa tyhjenee niin, että sinne jää vain Helka, Riitta

ja muutamia vaimoihmisiä.)

_Riitta_ (ovella). Auttakaa, miehet! Hyvät ystävät, auttakaa! Nyt ne

vievät hänet. Surmaavat. Auttakaa, Jumalan tähden!

_Helka_ (vaipuu kauhistuneena polvilleen penkin viereen). Oi, pyhä

Isä taivainen! Neitsyt Maaria, pyhä Pietari ja kaikki vanhurskaat

pyhimykset! Auttakaa, auttakaa meitä vaivaisia syntisiä! Nyt ne

surmaavat Ingon ja Maunun. Ja voudin tappavat. Mikä tästä tulee?!

Kaikki kuolemme. Kaikki ollaan hukassa! Auta sinä, Ukko yli-Jumala!

"Ukko julkinen Jumala,

Taatto taivon valtioija,

Ole puolla poikiesi,

Aina lastesi apuna!

Varjele vakainen Luoja,

Kaitse kaunoinen Jumala,

Ett'ei poika pois tulisi,

Emon lapsi lankeaisi

Luojan luomalta luvulta,

Jumalan sukeamalta.

Pane enkelit etehen,

Toiset enkelit taakse,

Kupehelle kummallenki

Miehen päätä päästämähän,

Henkeä lunastamahan,

Ettei pää pahoin menisi,

Hyvä tukka turmeltuisi,

Hienot hiutuisi hivukset."

_Riitta_. Rukoile, äiti! Rukoile vielä! Voi taivaan Isä! Mikä tästä

tulee?! Mikä tästä tulee?!

(Muutamat naiset ovat vetäytyneet soppeen ja itkevät.

Toiset kävelevät levottomina milloin ikkunalle,

milloin ovelle.)

_Muuan nainen_ (juoksee sisään). Herran Kiesus! Ettekö kuulleet? Mikä

kamala huuto!

_Riitta_. Mikä on?

_Nainen_. Nyt ne tappoivat!

_Riitta_. Kenen? Kenen?

_Nainen_. Mikä huutaa voutia, mikä Nyrhiä, mikä Multiaista.

_Riitta_ (kirkaisten). Jumala! Jumala! (Juoksee ulos.)

_Helka_ (pidellen molemmin käsin päätään). Pelasta Isä, pelasta meitä

kaikkia syntisiä! Auta meitä! Anna anteeksi kaikki meidän pahat

tekomme! Herra armahda meitä! Ah! (Kyykistyy lattialle ja menee

tainnoksiin.)

_Tarkan emäntä_. Pyörtyi, pyörtyi! Auttamaan tulkaa!

_Haatajan emäntä_. Lavitsalle! Nostetaan! (Nostavat Helkan lavitsalle.)

_Nainen_. Heikko pää! Ei kestänyt!

_Haatajan emäntä_. Vettä pirskoittakaa kasvoihin.

_Nainen_. Ei. Käsiä ylhäällä pitäkää, — kohta tointuu.

_Tarkan emäntä_. Levätä antakaa rauhassa, se on paras. Kuka näitä

kauhuja kestääkään?! — Noin. Johan se liikahti.

Riitta ja Multiainen (palaavat).

_Riitta_. Äiti! Äiti!

_Multiainen_. Missä on äiti?

_Riitta_ (heittäytyy polvilleen äitinsä eteen). Tainnoksissa! Äiti!

Toinnu! Maunu elää, —on pelastettu. Ja tässä on veli.

_Multiainen_. Niin, rauhoitu! Kaikki olemme hengissä.

_Helka_ (tointuen). Poikani! — — Poikani! — — Elätte! — — Kaikkiko?

_Multiainen_. Toivottavasti kaikki meidän miehemme. Maunu kun saatiin

irti, niin silloin alkoi toinen mylläkkä. Hänen johdollaan kävivät

kaikki tuimaan otteluun voudin ja hänen joukkonsa kanssa. Jos oli

voimaa sillä puolella, niin ei puuttunut uljuutta meidän taholta.

_Vainikainen_ (ja muutamia muita miehiä palaa). Kas niin! Jo on

taistelu lopussa ja miehet paluulla.

_Helka_ (nousten istualleen). Entäs vouti? Elääkö vai...?

_Vainikainen_. Eiköpä lie käpristynyt. Pahoin kuuluu aidan seipäällä

päähän kolautetun.

_Riitta_. Kuka se löi?

_Vainikainen_. Kukapa sen siinä rytäkässä eroitti. Löipä kuka tahansa!

_Helka_. Niin, niin. Ja nyt meidät hukka perii, kuolipa vouti tai jäi

eloon.

_Liukku_ (ja muutamia muita miehiä tulee). Tässä tullaan pitoihin

pidoista.

_Multiainen_. Ja ehjinä, Jumalan kiitos?

_Liukku_. Ehjinä. Ja ehjinä kai vastakin vielä pysytään. Sillä tuskin

Rännäri nyt ensi hädässä veron kannolle yrittää.

_Muuan mies_. Käpälämäkeen pötkivät joka kynsi.

_Toinen mies_. Kuka vain kynnelle kykeni.

(Remes, Tarkka, Haataja ja vielä muita miehiä palaa,

kantaen takaisin ryöstettyjä nahkoja.)

_Remes_. Ja mekin tässä vihdoin ollaan.

_Tarkka_. Ollaan ja tullaan — talon omat tavarat voittosaaliinamme.

_Haataja_ (pyörähyttäen emäntäänsä, joka on juossut hänen kaulaansa).

Ja omat muorikultamme taas kaulassamme keikkuvat!

_Nyrhi_ (ja hänen mukanaan palaavat kaikki muutkin).

_Riitta_ (ovella odotettuaan). Maunu! Maunu!

_Multiainen_. Terve mieheen! Terve, kaikki!

_Nyrhi_ (ottaen Riitan kainaloonsa). Terve, omani! Terve, omaiseni!

Terve, vierahat kaikki! Ja kiitos, kunnia työstänne! Tällaisia

läksiäisiä ei liene näillä mailla ennen vietetty. Vaan jos oli alussa

mielemme masennuksissa, niin voimmepa nyt sen sijaan rauhassa iloita ja

pitojamme pitkittää. Sillä poissa on verivihollisemme nyt, — ainakin

toistaiseksi.

_Helka_. Henkiin siis vouti jäi? Niinkö?

_Nyrhi_. Näkyvät saaneen pelastetuksi.

_Helka_. Onni, ett'ei siinä ainakaan miestappoa tapahtunut.

_Nyrhi_. Eipä ole ilon syytä. Voittoamme vain se onni vähentää.

_Multiainen_. Kuninkaalle tietysti nyt tiedon saattaa, niinkuin uhkasi.

_Nyrhi_. Saattakoon! Niinpä saapi kuningas kuulla, että oikean asian

eteen taistellaan. Ja voitto on oleva meidän.

Esirippu.

Kolmas näytös.

Arpiaisen talon pihamaa. Vasemmalla asuinrakennus, jonka yhteydessä

peränurkassa tupa: asuinhuoneisiin rappuset katoksineen likempänä

etualaa, tupaan taas portaat aivan nurkkauksessa perällä. Oikealla

kaksi koivua ja aita porttineen keskellä. Perällä rinnakkain kaksi

aittaa, kapea sola välissä. Syksy. Aamu.

Katri ja Kirsti (istuvat aitan astimella, kynien lintuja).

_Katri_ (laulaa):

"Kirotut olkoot sormet, joill' oven avasit.

Kirotut käsivarret, joilla minua halasit.

Kirotut kaksi jalkaa, joill' olit astuva,

Kätesi myös kirottu, jolla koskit minua.

Kirotut kanssa silmät, joilla minua katselit,

Kirottu viekas kieli, jolla minua viettelit."

Voi suurta surkeutta, johon olin joutuva! Kukas sen niin nyt käyvän

olis tainnut uskoa?

_Kirsti_. Semmoisia ne ovat kaikki! Ensin — simasuin, mielin kielin, ja

sitte — jättävät yksin maailman rantaa kiertämään.

_Katri_ (laulaa edelleen).

"Kun saisin pienen paatin, aalloille laskisin,

Ja koko kotimaani iäksi jättäisin."

_Kirsti_. Niin tekisin. Enkä tulisi takaisin kuuna päivinä.

_Katri_ (jatkaa vielä).

"Tahi saisin pari lautaa ja maata pikkuisen

Mullassa maatakseni uneni ikuisen."

_Kirsti_. Se se kaikkien parasta olisi!

_Katri_ (huoahtaa syvään ja kertaa tuntehikkaasti) "Mullassa maatakseni

uneni ikuisen."

_Kerttu_ (tulee sisältä asuinrakennuksen rappusille). Mitä siinä

rääytte, ruojat! Suu kiinni ja joutuin kynikää!

_Kirsti_. Mitäs tässä muuta tehdään?

_Kerttu_. Senkin helkkarin likka! Suu kiinni, Sanoin minä! (Kiepsahtaa

alas pihaan, kädet puuskassa.)

_Katri_. Saattaahan tuo olla.

_Kerttu_. Ja olla pitää! Tässä semmoinen kiire ruoan hankkimisessa

ja laittamisessa, ett'ei tiedä, miten ehtiä, niin ne siinä vielä

lystikseen loilottavat, senkin Hiitolan satakielet. — Missä Liisa

on? (Tytöt ovat vaiti.) Missä Liisa on, minä kysyn? (Tytöt ovat

tirskahtamaisillaan nauruun.) Kuulitteko, senkin ryökäleet? Missä Liisa

on? (Polkee äkäisesti jalkojaan.)

_Katri_. Itsehän käskitte pitämään suun kiinni.

_Kerttu_. Perttulin penikat! Mutta nyt käsken vastaamaan ja heti! Missä

Liisa on?

_Kirsti_. Tuostahan se solasta meni ja luultavasti rantaan...

_Katri_. Kaloja siivoomaan.

_Kirsti_. Vaan onko se siellä tahi missä, sen ties kissa.

_Kerttu_. Lunttu! Sekös viipyy! — Kirsti! Juokse, Jumalan luoma,

rantaan ja sano, että, ell'ei sillä ole kalat siivottuina sillä

siunatulla hetkellä, niin minä otan ja tulen puhkaisemaan sen Liisan

itsensä, kuin kiiskin. Puhkaisen ja paistan, sano niin. No!

_Kirsti_. Ka, pääseehän tästä. (Paiskaa linnun pois ja juoksee aika

kyytiä solan kautta perälle.)

_Kerttu_. Todenperään! Senkin vetelyksiä! Tässä ei tiedä, miten saada

aikaa riittämään, niin... Koht'sillään voivat käskynhaltija ja laamanni

metsästykseltään palata. Ja tietäähän sen, mikä nälkä niillä on. — Huh!

Oikein löi hikeen! — Entäs nimismies? Missäs se sitte on?

_Katri_. En minä sen perässä ole juossut.

_Kerttu_. Uh! Lehmä! Sekös vastaa. — Etkö ole miestäni nähnyt?

_Katri_. Johan siitä on aikaa.

_Kerttu_. Nyt, nyt, nyt etkö ole nähnyt, senkin...

_Katri_. Enkä ole, enkä, enkä. Johan minä...

_Kerttu_. Miks'et?! — Sekin koljaatti, missä kuljeksinee koko aamun.

Johan sen pitäisi olla kotona. Sekin mitä saanee aikaan?! — Huh!

_Katri_. Pitääkö lähteä sitä hakemaan, vai?

_Kerttu_. Mistä? Mistä sinä sitä hakemaan lähdet?

_Katri_. Kah! Mistä löytyy.

_Kerttu_. Aasintamma! Ei tiedä mitä höpisee! — Istu siinä ja tee työsi!

Kun nimismies palaa kotiin, niin tule minulle heti ilmoittamaan!

Kuulitko sen?

_Katri_ (paljastaa korvansa, vetämällä huivin pois). Häh?

_Kerttu_ (polkee jalkaansa). Kuuroko sinä olet, mokomakin?!

_Katri_. Kuulinhan minä. Vaikka meni vähän lumpeen toinen korva.

_Kerttu_. No! — (Menee sisään.) Niitä tämän maailman ihmisiä!!

_Katri_ (purskahtaa Kertun mentyä nauruun ja alkaa taas kyniä lintuja,

laulaen).

"Kirotut olkoot sormet..."

_Juhana Niilonpoika_ (tulee perältä hiljaa, hiipii Katrin taakse ja

peittää hänen silmänsä käsillään). Ahas! Sainpas!

_Katri_. Hyi! Kuka se on?

_Juh. N:poika_. Arvaapas. Arvaa!

_Katri_. Laske! Päästä!

_Juh. N:poika:_. Enkä. Arvaa ensin!

_Katri_. Kerttu näkee. Päästä pois! Tuossa saat, ell'et... (Huitoo

häntä linnulla ja viskaa vasusta höyheniä hänen päälleen.)

_Juh. N:poika_ (päästää kätensä). Huono olet arvaamaan, Katri!

_Katri_. Juhana! Mistä...?

_Juh. N:poika_. Kuule! Koko aamun olen jo etsinyt saadakseni tavata

sinua kahden kesken. — (Vetää Katria kädestä etualalle.)

_Katri_. Oikeinpa sanot. Etkä ole muistanutkaan minua. Jätit, hylkäsit!

_Juh. N:poika_. Sitäkö tämä tietää, kun nyt Savonlinnasta asti olen

tullut sinua tapaamaan?! Kun vihdoinkin pääsin.

_Katri_. Minuako muka tulit tapaamaan?

_Juh. N:poika_. Usko taikka elä! Ketäs? Ja kuinka lystiä, että nyt

saadaan taas olla yhdessä! Mutta puhutaan sitte iltasella. Eikö niin?

Tavataan varmaan? Silloin on aikaa. Nyt oli minulla sinulle ensin

toista asiaa.

_Katri_. Mitä niin?

_Juh. N:poika_. Oikeata vakavaa. Kuule: sinähän olet nyt koko ajan

oleskellut näillä seuduilla?

_Katri_. Niinpä olen. Entäs sitte?

_Juh. N:poika_. Mutta sanos ensin: voinkos sinuun luottaa täydellisesti?

_Katri_. Minuunko?

_Juh. N:poika_. Ihanko kuin paaviin ja kirkonkirjoihin. Katri?

_Katri_. Tiedäthän itse, että mitä meidän kesken on, sitä ei tiedä

kukaan muu taivaan alla.

_Juh. N:poika_. No, hyvä. Sano sitte ensin: oletko äskettäin tuota

kuuluisata Maunu Nyrhiä nähnyt?

_Katri_. Mitenkä niin?

_Juh. N:poika_. Muuten vain. Vastaa: oletko?!

_Katri_. Enkä. En nyt, enkä koskaan.

_Juh. N:poika_. Se ei ole mahdollista.

_Katri_. Niinkö vähän sitte uskotkin minua?

_Juh. N:poika_. No, no! Jos se on totta, jos niin vakuutat, niin

uskonhan. Mutta olet kai kuitenkin kuullut hänestä puhuttavan, — mitä

se mies toimii ja missä oleskelee? Siitä olisi niin hiton hauska

kuulla. Se on koko mies.

_Katri_. Eiväthän ne minua liikuta sen toimet ja olinpaikat.

_Juh. N:poika_. Mitä sinä nyt joutavia! Elä tässä nyt viitsi noin

vähätietoiseksi ja välinpitämättömäksi näyttäytyä! Olethan ainakin

kuullut, mitä siellä Multialassa voudille tapahtui?

_Katri_. Kukapas sitä ei ole kuullut?!

_Juh. N:poika_. Ja mitenkä Nyrhi sen jälkeen on kyydillä kihlakuntaa

kiertänyt ja yllytellyt niskoitteluun veronkannossa.

_Katri_. Lienee tuo jossakin ajellutkin, vaan samaa mieltähän nuo ovat

taitaneet olla hänen kanssaan kaikki muutkin yllyttelemättäkin.

_Juh. N:poika_. Niinkö luulet? Oletko varma siitä? — No, jos se niin

on, niin se pitääkin. Mutta meidän kesken sanottuna: et saa hiiskua

siitä yhtään sanaa kellekkään! Aivan samaa mieltä olen minäkin.

_Katri_. Jokopahan? Linnanmiehiähän olet...!

_Juh. N:poika_. Totta vieköön! Näetsen: minun tekisi niin kovin mieli

saada puhutella tuota Maunu Nyrhiä, ennenkuin hänen voi käydä hullusti.

Sitä miestä minä kunnioitan! Vaan häntä pitäisi ajoissa varoitella. Kun

vain saisin käsiini. Missä lieneekin nyt, kun ei hänestä kukaan tiedä

mitään. Etkä sinäkään ole kuullut, Katri? Kyllä hän olisi pelastettava!

Voi sentään!

_Katri_. En ole, niinkuin jo sanoin, kuullut yhtään mitään. Vaan

kyllä hän, jos vain elossa on, tulee tänne muitten mukana kuulemaan

käskynhaltijalta kuninkaan kirjettä. Ei se mies tulematta jää.

_Juh. N:poika_. Niinkö luulet, Katri? Oikeinko totta? No, on se,

todellakin, sitte mies. Hyvä, että sanoit.

_Katri_. Onhan se kapula käynyt joka kylässä. Eiköpä sitte Nyrhinkin

luona.

_Juh. N:poika_. Ja ihan uskaltaisi tulla?

_Katri_. Eihän se ole ollut arkalasta kotoisin ennenkään.

_Juh. N:poika_. Ei, totta totisesti! Ja jo minä sitä miestä kunnioitan.

Vaikka eihän sillä oikeastaan ole enää mitään entisistä teoistaan

pelättävääkään. Anteeksihan nuo kuuluu kaikki annetun.

_Katri_. Vai on. No, oikeassa hän sitte on ollutkin, niinkuin on

sanottu.

_Juh. N:poika_. Mutta kuule! Jos vain saat tietää, missä hän on tahi

että jo on tänne tullut, niin tule minulle ihan paikalla sanomaan!

Tulethan?

_Katri_. Kah! Saattaahan tuon.

_Juh. N:poika_. Et kadu kauppojasi. Ymmärrätkös?

_Katri_. Mitä niin?

_Juh. N:poika_. Äh, teitä tyttöjä! Ihan voisi sanoa, että narrattaviksi

olette luodutkin. — Sittepähän saat nähdä! Vaan mehän tavataan tänä

iltana, eikö niin?

_Katri_. Enpä tiedä.

_Juh. N:poika_. Mitä et tiedä? Etkö siis huolikaan minusta enää, et

välitä vähääkään?

_Katri_. Sinullahan tuota näkyy olevan muita asioita ajettavina. Minä

vain siinä sivussa, jos enää ollenkaan...

_Juh. N:poika_. Elä nyt joutavia rupata, — noin alla päin. (Kiertää

kätensä hänen vyötäisiensä ympäri.) Sydäntäni olet sinä aina lähimpänä

sittenkin, Katri. (Suutelee häntä.) Kas noin. Siis iltasella? Niinhän?

— Vaan tuollapa näkyy jo nimismies tulevan kotiin.

_Katri_. Ai! Emännälle sanoa pitää! (Juoksee sisään, josta vähän ajan

kuluttua palaa työhönsä.)

_Juh. N:poika_ (menee portille nimismiestä vastaan). Huomenta, herra

nimismies!

_Arpiainen_ (tulee lakki kourassa, pyyhkien hikeä otsaltaan). Herra

linnankirjuri, hyvää päivää! — No jo sun seitsemänkymmentä seitsemän

tuhatta tulikekälettä! Ihan tässä jo henki lähtee tämmöiseltäkin

kääpiön käkkyrältä, kuin minä olen.

_Juh. N:poika_. Eikö siis mitään uutta?

_Arpiainen_. Samaa kysyn minäkin, saakeli soikoon!

_Juh. N:poika_. Ei ikinä mitään.

_Arpiainen_. Samaa vastaan minäkin, perhana periköön!

_Juh. N:poika_. Tehköön teille niin! Ette siis tiedä, mitä tuleman

pitää?

_Arpiainen_. Jumal'avita! Sen tunnen kyllä jo vähän

niskarustingeissani. Ja omilla silmävärkeilläni olen jo nähnyt, että

kyllä tänne kaksijalkaisia tulossa on. Vaan en, jukoliste, aavista,

mitä tulta tappuroihin tulee, vaikka nelin kontin olen kaikki pensaat

ja pehkut nuuskinut.

_Juh. N:poika_. Eikä miestä näy, ei kuulu?

_Arpiainen_. Vannon Aatamin anopin kautta, että se nahkiainen on

tulisissa vaunuissa pilvien tuolle puolen viety, ell'ei hän ole omissa

housuissaan tänäpäivänä täällä.

_Juh. N:poika_. Sen uskon nyt jo minäkin, koska tämäkin profeetta sitä

ennustaa. Ei siis muuta, kuin odotetaan hänen tuloaan. Terve sitte! Nyt

on kiire. (Juoksee asuinrakennukseen, jonka rappusilla töytää Kerttua

vastaan.) O—hoh! Anteeksi, mamma! En huomannut mahaanne.

_Kerttu_ (tulee alas pihaan). Hyi, juutas! Oikein kylkeeni koski! — No,

Siinähän se nimismiesroisto vihdoin onkin.

_Arpiainen_. Elä rupeakaan minua tässä nyt kurtiseeraamaan, sinä

pimeyden enkeli. Minulla on muuta tuumimista nyt.

_Kerttu_. Tietystikin. Et ole mitään aikaan saanut, senkin rupipiru.

Sen näen jo päältäsikin.

_Arpiainen_. Yhtä paljon kuin sinäkin, mokomakin paholaisen

munakokkelin keittäjä.

_Kerttu_. Enkös arvannut, saakeli vie.

_Arpiainen_. Tpiui, perhana, kun sinä kiroilet! Et sanaakaan osaa

sanoa, kiroilematta.

_Kerttu_. Sinähän sitä.

_Arpiainen_. Sinäpäs!

_Kerttu_. Enpäs, kuin sinä.

_Arpiainen_. En, perkele vie, jouda kanssasi kiistelemään.

_Kerttu_. Tuota! Eikös kuulu kauniilta?

_Arpiainen_. Suomeahan minä kanssasi puhun, — selvää suomea.

_Kerttu_. Samat tavat on minullakin. Vieläpä itsesi opettamat. Ja

omalla kielelläsi tahdoin vain sanoa sinulle, että jos nyt asiat kerran

ovat sillä lailla, niin ei tässä auta muu, kuin ruveta ruo'illa

lepyttelemään suuria vieraitamme. Sehän se on aina ja lakkaamatta paras

keino. Ennenkin koeteltu.

_Arpiainen_. No niin. Nyt puhut taaskin oikein, mammaseni, vie sun

perh...

_Kerttu_. Niin että kun asiat eivät onnistu mielen mukaan, niin tuki

heiltä suu täyttämällä maha kurkkua myöten. Se konsti, saak...

_Arpiainen_. On vanha ja hyvä, niinkuin sinä, minun jumpeli mammani.

(Hyväilee Kerttua.)

_Kerttu_. Ja sillä minä sinut aina pelastan lopuksi, sinä naavainen

pölkkyni, vanha Aatamini! (Taputtaa häntä molemmille poskille.) Uh!

Sinä pörröinen perk... (Kuuluu etäältä jahtitorven törähdyksiä.)

_Arpiainen_. Siinä ne juuttaan Nimroodit...

_Kerttu_. Tulevat! Tulevat!

_Arpiainen_. Vie sun viimeinen päivä! (Juoksee sisään.)

_Kerttu_ (Kirstille ja Liisalle, jotka samassa kantavat siivottuja

kaloja, tullen solasta). Tulettepas vihdoinkin, senkin haudikkaat!

Ettekö jo torvea kuulleet? Lennättäkää jo, niinkuin olisivat, kalat

tupaan. (Tytöt vievät kantamuksensa tupaan.) Ja sinä Katri... (Taas

torven toitotuksia, vaan vähän lähemmältä.) Ähäs! Jopas ovat lähempänä.

— Vie sukkelaan, Katri, työsi siitä pois ja lopeta Hiiden kattilassa,

vaikka hampaillasi.

_Katri_. Pitäneehän tästä sitte... (Kerää lintunsa, vasunsa ja menee

tupaan.)

_Kerttu_. Laita, laita luusi, minkä kerkiät!

(Tarkan ja Haatajan emännät sekä sitte muutamia

muita naisia ja miehiä tulee portista pihaan.)

_Tarkan emäntä_. Hyvää päivää!

_Haatajan emäntä_. Hyvää päivää!

_Kerttu_. Kas! Päivää, päivää, emännät! Mitä kuuluu?

_Tarkan ja Haatajan emännät_. Kiitoksia vain kysymästä.

_Kerttu_. Ei kestä kiittää. — Käykää vain tupaan, vai täälläkö

tahdotte... Minulla on nyt semmoinen saakurin kiire.

_Tarkan emäntä_. No jo! Senpä tautta, — pitemmittä puheitta, — toin

tässä, kun on niin paljon vieraita talossa, vähän munavoita niinkuin

tuomisiksi, tuota.

_Haatajan emäntä_. Ja minä, tuota, myöskin niinkuin tuomisiksi vähän.

_Kerttu_. Voi, voi! Kiitoksia, kiitoksia, että nyt muistitte. Sitä

kyllä tarvitaan.

_Tarkan emäntä_ (kuiskaten). Että, tuota, jos niinkuin meikäläisistä

jotakin pahaa pakisemaan ruvettaisiin, niin muistaisitte tokaista

väliin jonkun hyvänkin sanan puolestamme. He-he!

_Haatajan emäntä_ (kuiskaten toiseen korvaan). Niin että, tuota,

muistaisitte puolestamme tokaista väliin jonkun hyvänkin sanan, jos

niinkuin ruvettaisiin meikäläisistä jotakin pahaa pakisemaan. He-he!

_Kerttu_. Muistetaan, muistetaan. — Niin, on sitä nyt niin penteleen

paljon tekemistä meillä, jos kellä, hyvät emännät.

_Tarkan emäntä_. Arvaahan nyt sen.

_Haatajan emäntä_. Se nyt on tietty. Kun sanovat olevan väkeä enemmän,

kuin ennen milloinkaan.

_Kerttu_. Kun kaksi suurta kuningas yht'aikaa lähetti!

_Haatajan emäntä_. Vai kaksi?

_Tarkan emäntä_. Kukas se toinen on?

_Kerttu_. Käskynhaltija ja laamanni.

_Tarkan emäntä_. Vai on se Kankaisten herrakin mukana?

_Haatajan emäntä_. Jo nyt on jotakin!

_Kerttu_. Ja niilläkös joukkoa häntänä perässään! Naapuritalotkin

kaikki täpösen täynnä, kuin heinäsirkkoja, perhana vie. Ja jos on

miehiä, niin on eläimiäkin: hevosia, koiria ja — koirain kirppuja,

enemmän kuin tähtiä taivaan kannella.

_Tarkan emäntä_. Ai—ai! No jo, todenperään on laumaa!

_Haatajan emäntä_. Siinähän ne syövät muutamassa päivässä talon

putipuhtaaksi, — varakkaimmankin. (Kuuluu torventörähdyksiä ihan

läheltä.)

_Kerttu_. Hornan tuutti! Siinähän se ärähti jo ihan korvan juuressa.

(Rientää sisään.)

_Arpiainen_ (syöksyy samalla ulos ja rientää portille). Siinähän ne

helvetin heitukat ovat. (Menee ulos portista.)

_Tarkan emäntä_. Nyt on jo kummat, näkyy.

_Haatajan emäntä_. Kummat on ja taitaapa vielä tulla ihmeetkin.

_Tarkan emäntä_. Jo tuntuu siltä.

_Haatajan emäntä_. Kun on se laamannikin mukana.

_Tarkan emäntä_. Taitavatpa sitte aikoa tavallista suurempia käräjiä

pitää.

_Haatajan emäntä_. Kaikkia tutkia ja tuomita, — siltä näyttää.

_Tarkan emäntä_. Ja kun ei todellakin lopulta kävisi hullusti.

_Haatajan emäntä_. Nyrhin ainakin.

_Tarkan emäntä_. Ehkäpä muittenkin, jotka Multialassa mukana olivat.

_Haatajan emäntä_. Pitipäs siihen joutuakin!

_Tarkan emäntä_. Totta toisen kerran! Voi tokisen!

_Haatajan emäntä_. Hsss! Tuossapa tulevatkin! (Vetäytyvät peremmälle

muun kansan joukkoon, joka paljastaa päänsä.)

Fincke ja Horn (tulevat, tervehtien pään nyökkäyksellä,

seurueineen, palvelijoineen, jotka kuljettavat koiria

y.m. metsästykseen kuuluvia esineitä ja ammuttua riistaa).

_Fincke_. Päivää! — No, meillä on ollut hyvä onni metsässä tänään,

Arpiainen.

_Arpiainen_. Siitä olen hyvin onnellinen ja iloinen minäkin, herra

käskynhaltija.;

_Fincke_. Ja nyt me toivomme, että asiamme, jonka vuoksi tänne

varsinaisesti olemme tulleetkin, on antava yhtä hyvän tuloksen.

_Arpiainen_. Sitä samaa uskallan minäkin toivoa, her...

_Horn_ (lyöden Arpiaista olkapäälle). Ja minä, ja luultavasti kaikki

muutkin.

_Fincke_. Mitä siis kuuluu? Onko toivomme toteutuva, vai?

_Arpiainen_. Minä luulen, että siellä on kohta kaikki valmista. Muorini

on kyllä koettanut parastaan. Rohkenen uskoa, ett'ei hänen taitonsa

tälläkään kertaa petä.

_Fincke_ (nauraen). Jah-hah-hah-hah!

_Horn_ (samoin). Se on kyllä erittäin hyvä asia sekin...

_Fincke_. Mutta sinä et ymmärtänyt minua ihan oikein, Aatami kulta.

Minä tarkoitin, että näen täällä vasta näin vähäsen kansaa, jolle

meillä on kuninkaan tuomiset annettavat.

_Arpiainen_. Aivan oikein. Kyllä minä ymmärrän täydellisesti.

_Horn_. Sillä eipä suinkaan se ole tarkoitus, että meidän pitää täällä

kansaa odottaa, sen sijaan, että sen pitäisi odottaa meitä?

_Arpiainen_. Jumala varjelkoon! Eipä suinkaan. Minä kyllä olen antanut

kapulan ajoissa kiertää, mutta eipä ne saak...! (Muutamia miehiä tulee

portista pihaan. Tulijoille): Missä te, saakelin siat, viivyttelette?!

(Finckelle.) Se on niin hävyttömän hidasta, tämä kansa, niinkuin

kyllä tiedätte, herra käskynhaltija. Mutta kyllä he nyt tulevat siinä

paikassa, kun kuulivat jahtitorvienkin törähdykset ja kuulivat ja

näkivät, että...

_Fincke_. Hyvä on, hyvä on.

_Arpiainen_. Niitä on kyllä laumoittain tuolla pitkin mäkiä ja teitä.

_Horn_. Ehkäpä me nyt sitte ensiksi menemmekin katsomaan, mitä se muori

siellä on aikaan saanut.

_Arpiainen_. Se on ihan oikein. — Kunnes tänne keräytyvät. Minä pyydän.

Olkaa niin hyvä!

_Fincke_. Se muori onkin reima muija. Luulenpa, että voimme hänelle

antaa kohta nimismiehen paikan. Hah-hah-hah!

_Horn_. Semmoisen hän kyllä kykenisi hoitamaan.

_Arpiainen_. Aivan oikein, aivan oikein. Tehkää niin hyvin. Minä kyllä

sillä aikaa... Minä pidän huolen, että... (Saattaa rappusille Finckeä

ja Hornia, jotka menevät sisään. Seurue ja palvelijat hajaantuvat

mikä minnekin.) — Saatanan naudat! Eivät osaa ajoissa tulla. (Menee

portille, josta huutaa:) Joutukaa, senkin tomppelit! Missä te

kuhnailette?! (Kansaa tulee yhä lisää.) Tiedättehän, että kuninkaan

edustajat jo ovat talossa. Odottaa saavat. Eilen illalla jo olisi

teidän pitänyt tänne tulla. Ja vaikka koko yön tässä seisoa pitänyt!

Ettekös sitä paitsi torvea kuulleet? Teille sitä puhallettiin, senkin

ketun kynnet. Joutuin! Pian! Ja odottakaa nyt tässä siksi kuin tulevat

ulos. Ette saa hievahtaa enää paikoiltanne! Elkääkä mökiskö! (Kansan

joukossa huomataan Multiainen, Liukku, Remes, Kupia, Vainikainen,

Tarkka ja Haataja.) Käykää, käykää pihaan! Ja joka ei pihaan sovi,

jääköön aidan taakse kuuntelemaan. Ja kaikkien on tarkkaan kuunneltava

ja toteltava. Se on kuninkaan käsky, joka teille ilmoitetaan. Tulkaa,

tulkaa!

_Muuan ääni joukon takaa_. Johan tässä ollaan, kuin lampaat karsinassa.

_Arpiainen_. Häh? Kuka se siellä mökisee?

_Haataja_. Kuka lie vain pilan päin sanonut, että ollaan, kuin lampaat

karsinassa.

_Arpiainen_. Lampaita olettekin, — oikeita pässinpäitä!

_Ääni eräältä taholta_. Mää—ää!

_Ääni toiselta taholta_. Mää—ää! (Naurua.)

_Arpiainen_ (äkäisesti kiljaisten). Suu kiinni, sanon minä, senkin

määkijät! Siivolla pysykää taikka...

_Multiainen_ (rauhoittavasti). Hiljaa, hiljaa! Pysytään nyt siivolla!

— (Arpiaiselle.) Ei sitä nyt kuitenkaan raavaitakaan olla, ett'ei edes

ihmisiksi puhuakaan saa.

_Arpiainen_. No, näyttäkää sitte, että osaatte ihmisiksi käyttäytyäkin

jo nyt ja varsinkin sitte, kun teille kuninkaan tahto ilmoitetaan.

_Multiainen_- Kuninkaanko tahto?

_Arpiainen_. Niin juuri.

_Multiainen_. Minkälainen se nyt on?

_Arpiainen_. No, sen saatte kohta kuulla. Johan sen sanoin. Elkää

tuossa nyt joutavia udelko ja rähiskö, senkin — en tiedä enää miksi

sanoisinkaan. (Menee vihaisena asuinrakennuksen portaille.)

(Naurua.)

_Vainikainen_. Vai siis kuninkaan tahtoa ovat tulleet ilmoittamaan.

_Kupia_. Niinkuin ei sitä jo tiedettäisi.

_Liukku_. Kun itse ollaan oltu kuninkaalta sitä kuulemassa.

_Remes_. Omia ne ovat vain tulleet täyttämään käskyjään.

_Tarkka_. Ja taskujaan. (Naurua.)

_Haataja_. Sen jo kyllä kaikesta huomaa.

_Multiainen_. Antaahan olla, niin saadaan kuulla. Niinhän tuo kuuluu

linnankirjuri vakuuttaneen, että käskynhaltijalla muka on kuninkaan

omakätinen kirje Lapveden kihlakunnan talonpojille.

_Haataja_. Maltetaanhan sitte. (Poistuvat peremmälle.)

(Nyrhi tulee portista, Riitta kintereillään.)

_Riitta_. Maunu, elä mene! Tule pois, tule!

_Nyrhi_. Enkä, sanon vielä kerran. Anna minun olla rauhassa!

_Riitta_. Sinut perii hukka, Maunu. Sinua vainotaan. Sanoinhan:

Katrilta, Arpiaisen palvelijalta kuulin, että sinua on salaa

tiedusteltu.

_Nyrhi_. Tiedustelkoot vain! Mitä se minua liikuttaa.

_Riitta_. Lähde nyt kuitenkin pois! Minä rukoilen: elä jää tänne! Minun

tähteni, rakas Maunu!

_Nyrhi_. Se on sanottu kerran kaikkiaan: minun täytyy olla täällä —

asiamme tähden.

_Riitta_. Ja sentähden nyt vielä uhraat minutkin?

_Nyrhi_. Jos täytyy nyt, niin teen senkin.

_Riitta_. Kas niin! Siinä sen nyt näen. Siinä sen nyt kuulin. Se on

totta sittenkin, mitä olen kuullut kuiskailtavan ja minulle on suoraan

silmiinkin sanottu. Sinä et rakasta minua. Tuskin olet koskaan oikein

rakastanutkaan. Sen nyt tunnen selvään itsekin. Oman etusi tähden vain

otit minut.

_Nyrhi_. Riitta! Loruja! Elä joutavilla taaskin kiusaa minua!

_Riitta_. Totta se on, totta. Sinä et minusta välitä. Minun kauttani

tahdoit vain veljeni voittaa puolellesi ja hänen kanssaan sitte

muutkin. Siinä se asia. Jos rakastaisit minua, et näin menettelisi, et

näin kohtelisi minua.

_Nyrhi_. Kansan tähden, Riitta, anna jo olla ell'et muuten. Näetsen:

silmillään kaikki meitä seuraavat.

_Riitta_. Kansan tähden taaskin! Kaikki vain muitten tähden! Ei mitään

minun tähteni! Onnetonta, onnetonta minua!

_Arpiainen_ (portailta). Tulevat! Hiljaa!

_Nyrhi_. Mene, mene! Kuulithan: tulevat jo.

_Riitta_. Hyvä. Menen. Mutta muista, Maunu! Pelastaa tahdoin sinut,

vaan sinä...

_Nyrhi_. Pidän kyllä huolta itsestäni. Tee sinä samoin! — Tuossa! —

Mene! (Sysää Riitan portille.)

_Riitta_ (huo'aten). Ah! — — (Menee portista.)

_Nyrhi_ (sekaantuu kansan joukkoon).