Lakitupa: perällä ovi, oikeassa ja vasemmassa seinässä kummassakin yksi
ikkuna. Pitkä pöytä, lavitsoja ja penkkejä.
(Lautamiehiä, joita kaikkiaan on oleva 24, tulee toinen toisensa
perästä sisään.)
_Liukku_. Tänne sitä nyt keräydytään taas.
_Remes_. Ja tuomiota langettamaan.
_Muuan lautamies_. Ei ole minun elinaikaani vielä näin vaikeata
ratkaisua sattunut.
_Toinen lautamies_. Oikein on pakahtua sydän.
_Liukku_. Omat ovat miehemme.
_Remes_. Ja oma on asiammekin. Siitä ei pääse mihinkään. Sillä puolella
on sydämemme ollut. (Juhlallinen äänettömyys kotvan ajan.)
_Liukku_. Eikä lopulta omatunto tiedä, mikä on oikein, mikä väärin.
_Remes_. Ja ajatus päässä pysähtyy, — päivä pimenee. (Miehet miettivät
taaskin.)
_Kolmas lautamies_. Kunpa edes opastajata olisi.
_Neljäs lautamies_. Ymmällä kun kaikki ollaan.
_Viides lautamies_. Eikä Jumalakaan ilmesty.
_Kupia_ (rientää kiireesti sisään). Miehet! Ystävät! Kuulkaahan, mitä
kerron! (Kaikki ryhmittyvät Kupian ympärille.)
_Liukku_. Mitäs nyt on tekeillä?
_Kupia_. Huomatkaa asia ja pankaa mieleenne, muille hiiskumatta!
_Remes_. Luottomiehiähän ollaan.
_Kupia_. Sattumalta sain kuulla tämän. Käskynhaltijan tietoon on
tullut, että tänne saapuu joukottain meidän miehiä kaikilta ilman
suunnilta.
_Liukku_. Avuksi muille?!
_Kupia_. Jääskestä, Savosta ja Hämeestä.
_Remes_. Kuulleet, näköjään, ovat, miten meidän täällä on käynyt.
_Kupia_. Ja tästä on levottomuus suuri tuolla herrojen puolella.
_Ensimäinen lautamies_. Ähäs! Pelkäävät sittenkin!
_Toinen lautamies_. Taitaapa tosiaan vääryys kuitenkin olla heidän
puolellaan.
_Kolmas lautamies_. Ja oikeus meidän...
_Viides lautamies_. Siinähän se Jumalan ilmestys nyt sittenkin on.
_Liukku_. Niinpä. Viittaus meille ja omilletunnoillemme.
_Remes_. Siinä, siinä. Ja ajatuskin taas ikäänkuin selviää ja tolalleen
pääsee.
_Kupia_. Niin. Taidetaanpa kohta olla selvillä, miten meidän on
meneteltävä.
_Neljäs lautamies_. Parasta tietysti saada asia vielä lykkäytymään.
_Viides lautamies_. Siksi kuin kaikki puoluelaiset ovat tänne saapuneet.
_Neljäs lautamies_. Ja silloin Maunu ja Inko pakostakin päästetään
vapaiksi jälleen.
_Kupia_. Niin, miehet. Vääryyttähän ollaan kaikki kärsineet. Vääryyttä
vastaan ollaan kaikki taistelleet. Ja oikeushan se on lopulta voittava
sittenkin. Meidän se nyt on todistettava. Eikö niin?
_Muut_. Niin on. Sitä mieltä ollaan.
_Riitta_ (tunkeutuu, kiihtyneessä mielentilassa, lautamiesten välitse
esiin). Lautamiehet, lautamiehet!
_Kupia_. Tekö? Mitenkä te...?
_Riitta_. Olin juuri käskynhaltijan luona.
_Liukku_. Ja mitä siellä?...
_Riitta_. Armoa kävin anomassa Maunulle ja Ingolle.
_Kupia_. Mitä sanoi hän?
_Riitta_. Sieltä ei apua, ei pelastusta mitään lähde.
_Liukku_. Sen kyllä jo edeltäpäinkin saattoi arvata.
_Riitta_. Mutta teidän on heidät pelastettava, lautamiehet rakkaat,
teidän. Teiltä sitä rukoilen. Ja te ette voi heitä langettaa. Sillä
syyttömiä he ovat.
_Kupia_. Rauhoittukaa, Riitta. Me lupaamme, että teemme kaikki, minkä
voimme.
_Riitta_. Te voitte ja teidän täytyy heidät vapauttaa. Sillä
kavaluudella tahtoo Fincke heidät vain hengiltä saada päästäksensä
meidän omaisuuteemme käsiksi. Hänen väkivallastaan olemme kyllä
ennenkin kuulleet, hänen omanvoiton pyyntönsä kyllä ennenkin nähneet,
hänen kovuuttansa kyllä ennenkin kokeneet. Mutta minkä nyt olen omin
korvin kuullut, omin silmin nähnyt, oman sydämeni syvyydessä tuntenut,
sillä ei enää määrää ole. Niin, viettelemällä minut ja lopettamalla
sukuni kaiken tahtoo hän meidän talomme omiksensa saada. Siinä se, mitä
hän vääryydellä tavoittelee. Ja siitä näkee, että vääryys on hänen
puolellaan ja oikeus meidän. Vääryydellä hän vain muka kuninkaan asiaa
ajaa. Häntäkö sitte tottelisitte, miehet?
_Kupia_. Me tottelemme omantuntomme ääntä ja sen saatte kohta kuulla.
_Muut_. Sen teemme kaikki.
_Riitta_. Hyvä. Tunnenhan teidät, lautamiehet. Tiedän siis, että
päätöksenne on oleva oikea. Tiedänhän, että Maunun ja Ingon puolella
olette olleet tähän saakka. Miksi hylkäisitte heidät nyt — viime
hetkellä?! Heidän kanssansahan olette olleet yhtä mieltä aina.
Eroaisitteko heistä nyt, — kun yhä selvemmin näkee, kuka on oikeassa?!
Ettehän? Sitä en usko. Sortajamme, häpäisijämme häpeään joutukoot! Ja
voitto olkoon meidän!
_Liukku_ (ikkunan luona). Nimismies rientää tänne.
_Riitta_. Taivas! Miten pääsen täältä hänen huomaamattaan?
_Kupia_. Piiloittukaa meidän taaksemme. Noin.
_Riitta_ (piiloittuu lautamiesten taakse, jotka asettuvat toiseen
peräsoppeen yhteen ryhmään, ja pujahtaa sitte ulos, kun) Arpiainen on
tullut sisään).)
_Arpiainen_. Ovatko lautamiehet kaikki täällä? (Silmäilee ryhmää.)
_Kupla_. Kaikki ollaan.
_Arpiainen_. Niin on. Laamanni ja käskynhaltija ovat paikalla täällä.
(Ikkunassa.) Kas, tuossa jo tulevatkin.
_Remes_ (puolikovaan Liukulle). Näetkös, kuinka paljon huoveja pihaan
kerääntyy?!
_Liukku_. Mitäs se merkitsee? Piha kohta täynnä.
(Horn, Fincke, Juh. N:poika käräjäkirjurina ja Pertti Yrjänänpoika
tulevat ja asettuvat paikoilleen. Lautamiehet istuuvat myös.)
_Horn_. Jatkamme keskeytettyä oikeuden istuntoa. — Syytetyt tuotakoot
sisään!
_Arpiainen_ (aukaisee oven ja hänen viittauksestaan tulevat, huovien
saattamina Nyrhi ja Multiainen.)
_Horn_. Asia on siis aivan selvä. Edellisestä tiedämme, että: 1) Maunu
Nyrhi, vouti Pertti Yrjänänpoika Rännärin täällä tekemän syytteen
mukaan, kun hän, vouti, toimitti veronkantoa, on estänyt veronmaksua
ja, kirveellä uhaten, sysännyt voudin pois pöydän äärestä istuutumalla
itse hänen sijalleen sekä yllyttänyt kansaa tottelemattomuuteen veron
suorittamisessa ynnä muissa tehtävissä, mistä sitte on johtunut että
monet käräjät ovat pitämättä jääneet; 2) on Maunu Nyrhi matkustellut
kyytihevosilla pitkin kihlakuntaa ja saarnannut kansalle, että Hänen
Majesteettinsa on sallinut poistaa kahdet käräjät, minkä kansa,
todistajia kuulusteltaessa, on tunnustanut tapahtuneen ja mitä
Nyrhikään itse täällä lakituvassa ei ole kieltää voinut, ja 3) on Nyrhi
kieltänyt, ettei sitä, mikä kestitsemisestä yli jää, saisi linnaan
viedä. Lisäksi ovat sekä Nyrhi että Inko Multiainen, kun kuninkaan
kirjettä kansalle luettiin ja tulkittiin, asettuneet kuninkaan
käskyä vastaan, ja ovat nämä teot kapinallisina tekoina pidettävät,
ja sentähden mainitut syytetyt kapinoitsijoina tuomittavat. — Onko
syytetyillä vielä mitään puolustuksekseen sanottavana? Maunu Nyrhi?...
_Nyrhi_. Minä en ole syyllinen. Vääryyttä vastaan olen noussut ja se on
ollut minun oikeuteni.
_Horn_. Inko Multiainen?
_Multiainen_. Minulla ei ole enää mitään muuta sanottavana.
_Horn_. Oikeus jää siis langettamaan tuomion. (Viittaa ja muut
poistuvat, paitsi lautamiehet, Horn, Fincke ja Juh. N:poika.)
Lautakunta tietää jo, minkä rangaistuksen laki säätää kapinoitsijalle.
On siis selvä, että tässä tapauksessa ei voi tulla kysymykseen muu,
kuin kuoleman tuomio. (Luo katseen lautamiehiin, jotka ovat vaiti, päät
kumarassa.) Minä odotan vastausta. Vai onko äänettömyytenne myöntymisen
merkki?
_Kupia_. Minusta tuntuu, kuin tämä asia ei olisi niinkään selvä,
vaikka...
_Eräs lautamies_. Samoin minusta.
_Toinen lautamies_. Ja minusta.
_Horn_. Mitä tämä merkitsee?
_Liukku_. Olisi syytä lykätä ratkaisu vielä tuonnemmaksi.
_Remes_. Ainakin huomiseksi.
_Kolmas lautamies_. Että saisimme vielä miettiä.
_Neljäs lautamies_. Samaa mieltä olen minäkin.
_Viides lautamies_. Ja minä.
_Kuudes lautamies_. Lykkäystä esittäisin minäkin.
_Muut_. Siihen yhdymme.
_Horn_ (joka sillä välin on kuiskaten vilkkaasti puhunut Fincken
kanssa). Niinkuin sanoin on tämä asia jo aivan selvä. Mitään
lisäselvityksiä en näe sen enää kaipaavan. Uusia asianhaaroja, jotka
sitä valaista voisivat, ei voi enää tulla esille. Minun mielestäni sitä
siis ei voi enää lykätä.
_Fincke_. Ja turhaan vain meidän kaikkien oloa täällä viivyttää ja
aikaa kuluttaa.
_Kupia_. Meillä kyllä vielä aikaa on.
_Liukku_. Eikä kiirettä ole.
_Remes_. Onhan asia siksi tärkeä, ettei päivä taikka toinen voi
kysymykseen tulla.
_Eräs lautamies_. Kun on ihmishenki kysymyksessä.
_Horn_. Mutta tämä asia juuri on siksi tärkeä, että se vaatii mitä
pikaisinta ratkaisua.
_Fincke_ (pontevasti). Eikä siedä lykkäystä enää vähäistäkään.
_Kupia_. Siinä tapauksessa täytyy minun sanoa, etten minä ainakaan voi
kuoleman tuomiota langettaa.
_Liukku_. Enkä minäkään.
_Remes_. Samaa sanon minäkin.
_Muut lautamiehet_. Emme voi, emme voi.
_Horn_. Tämä on ennen kuulumatonta.
_Fincke_. Kaikki siis kuningasta vastaan?! Ja kapinoitsijain puolella?!
_Kupia_. Niin, me emme voi langettaa kuoleman tuomiota. Se on
omaatuntoamme vastaan.
_Horn_. Vaan laki sen vaatii.
_Fincke_. Ja valtakunnan rauha ja kuninkaan etu. Ajatelkaa, mitä teette!
_Lautamiehet_ (äänekkäästi). Me emme voi. Me emme tuomitse. Se on
väärin. Se on omaatuntoamme vastaan. Emme tuomitse.
_Horn_. (Finckelle.) Tämmöistä uppiniskaisuutta en olisi lautakunnalta
odottanut.
_Fincke_. (Hornille.) Koeta vielä saada heidät taipumaan. Sillä aikaa
järjestän minä asiani. Muu keino tässä ei näy enää auttavan. (Menee
kiivastuneena ulos. Seuraavan puhelun aikana alkaa ikkunoiden taakse
ilmestyä sankkoja joukkoja huoveja, joilla on tapparat käsissä.)
_Horn_ (leppeämmällä, kehoittavalla äänellä). Minusta tuntuu, kuin
lautakunta ei sittenkään oikein käsittäisi asian tärkeyttä.
_Ääniä lautamiesten joukosta_. Käsitämme. Hyvinkin. Asian tunnemme.
_Horn_. Ja tämän hetken tärkeyttä, täytyy minun vielä lisätä, teille
itsellenne ja meille kaikille. — Malttakaa mielenne ja kuulkaa
minua loppuun! — Sillä katsoen siihen, että syytettyjen teko on
aivan selvä ja rangaistus siitä heille laissa selvään määrätty,
on toiselle kannalle asettuminen, heitä tuomitessa, ei ainoastaan
suorastaan lainvastainen, vaan suurimmassa määrässä vaarallinen teille,
yhteiskunnalle ja valtakunnalle. Lautakunnan jäseninä on esimerkki,
jonka muille yhteiskunnan jäsenille annatte, ylen turmiollinen ja
seuraukset tästä lankeavat etukädessä teidän itsenne päälle. Minä siis
kehoitan teitä, mitä pikemmin, sitä parempi, luomaan jo pois sen synkän
varjon, jonka nyt olette itse päällenne heittäneet, puhdistautumaan
siitä yhteissyytöksestä kapinallisuuteen, jonka sanoillanne tässä
olette aiheuttaneet. Ja sen voitte nyt tehdä ainoastaan langettamalla
syytetyille lain määräämän tuomion. Toivon, että nyt käsitätte...?
_Remes_. Me olemme jo mielipiteemme lausuneet.
_Kupia_. Muuta emme voi. Se on omaatuntoamme vastaan.
_Liukku_. Se on mahdotonta.
_Muut lautamiehet_. Emme voi, emme voi!
_Horn_. No siis: minä näen, etteivät tässä kehoitukset eivätkä hyvät
sanat enää auta.
_Fincke_ (palaa). Onko lautakunta siis jo tehnyt päätöksensä vai ei?
_Lautakunta_. Olemme. Olemme.
_Horn_. Ja näkyy lujasti pysyvän päätöksessään: ei tahdo langettaa
tuomiota.
_Fincke_ (lyö oven selälleen ja viittaa huoveihin). Katsokaa sitte:
lakitupa on sotaväen ympäröimä. Kuninkaan nimessä olen pakoitettu
vangitsemaan kaikki lautamiehet kapinoitsijoina.
_Horn_. Ell'ette heti muuta päätöstänne.
_Fincke_. Ja ell'ette sitä tee, lankeaa teille itsellenne sama
tuomio, kuin mikä teidän syytetyille Nyrhille ja Multiaiselle olisi
ollut langetettava. (Fincken viittauksesta sulkeutuu ovi.) Se on
järkähtämätön päätös.
_Horn_. Vaadin siis vielä kerran lautakuntaa vastaamaan.
_Lautamiehet_ (katselevat äänettöminä toisiaan).
_Fincke_. Miksi ette vastaa? Teidän on annettava vastaus ja viipymättä.
_Eräs lautamies_. Mitä meidän on tehtävä?
_Toinen lautamies_. Ei ole meillä vaalinvaraa enää.
_Kupia_. Emmekö siis saa tuomita omantuntomme mukaan?!
_Liukku_. Vaan pakoitetaan?!
_Remes_. Väkivallalla?!
_Horn_. Teidän on paras taipua.
_Fincke_. Tiesinhän sen. Lautakunta ei tahdo häpäistä itseään ja
asettua kapinoitsijain rinnalle kuningasta ja valtakuntaa vastaan?
_Horn_. Pidänkö siis asian päätettynä? Lautakunta katsoo, että syytetyt
ovat mestattavat?
_Lautamiehet_ (vastaavat epäselvään suostumuksensa). Katsomme. — Niin.
— Täytyy. — — Teidän tahtonne. — —
_Horn_. Syytetyt tuotakoot sisään!
_Fincke_ (sysää oven auki.) Nyrhi ja Multiainen tuotakoot sisään!
(Nyrhi ja Multiainen tuodaan.)
(Pertti Yrjänänpoika Rännäri ja Arpiainen seuraavat.)
_Horn_. Oikeus on ottanut Maunu Nyrhin ja Inko Multiaisen asian
lopullisesti harkittavakseen ja katsoo, että he kapinoitsijoina ovat
mestattavat.
_Fincke_. Ja tämä tuomio pannaan täytäntöön viipymättä.
(Multiaisen pää painuu rinnalle.)
_Nyrhi_ (kohottaen päänsä). Ja te, te omat miehet tämän tuomion
langetitte!!
_Lautakunta_ (istuu pää kumarassa, kuin tuomittuna kuolemaan,
paikallaan).
_Fincke_. Viekää tuomitut pois! (Ovi avataan.)
_Arpiainen_ (ovella). Ette saa! Ette saa tunkeutua...!
_Riitta_ (pyrkien sisälle). Päästäkää! Minun pitää päästä. Minä
tahdon... (Sisällä.) Maunu! Inko! Vapaat olette?! — —
_Nyrhi_. Kuolemaan, Riitta! Niin!
(Viedään pois Multiaisen kanssa.)
_Riitta_ (lautakunnalle). Raukat! — — Kirotut! — Ah! — (Vaipuu
tunnotonna maahan oven suuhun.)
_Fincke_ (lautakunnalle). Teidän uppiniskaisuutenne annetaan teille
tällä kertaa anteeksi. Viime hetkellä pelastitte omatkin päänne.
(Poistuu nopeasti,astuen harppauksella pyörtyneen Riitan yli.)
_Horn_. Ja maanne rauhan. (Menee Rännärin ja Juh. N:pojan seuraamana.)
_Arpiainen_ (nostaa huovien avustamana Riitan ylös.)
_Lautamiehet_ (nousevat paikoiltaan).
_Kupia_ (kolkuttaen nyrkillä poveaan). Vaan emme kunniatamme!
Esirippu.
Viides näytös.
Sama paikka kuin kolmannessa näytöksessä. Kaksi huovia seisoo, tapparat
kädessä, kunkin aitan ovea vartioimassa. Rakennusten ympärillä näkyy
myös sotilaita liikuskelevan.
_Arpiainen_ (tunnustelee aitan ovien lukkoja). Reilassa ovat.
(Huoveille.) Ja nyt pojat: pitäkää silmät selällään ja korvat
horkallaan! Jos nuo saakelin korpit vain pääsevät pesästään lentoon,
niin olette tekin päätä lyhemmät, niinkuin heidän kohta olla pitää.
— Kauan ei teidän kuitenkaan tässä tarvitse vahtia pitää, sillä,
kuulettehan tuolla pajan takana — tuolla noin: se näkyy tännekin
kuistin rappusille — siellä, metsän rinteessä valmistetaan näille
pajareille viimeistä vuodetta. Ja valmis sen olla pitää vielä
ennenkuin päivä mailleen menee. Ja sitte: hjt! (huitaisee toisella
kädellään kaulan kohdalta, niinkuin päätä poikki lyötäisiin), hjt!
päät kiepsahtavat maahan ja miehet ovat tämän maailman markkinoilta
poikessa. Huh sentään! Vähän pöyristää minuakin, sillä eipä, perhana
vie, ole vielä tähän saakka tässä talossa näin verisiä käräjiä käyty.
Mutta täytyypä taas mennä katsomaan, miten se työ siellä edistyy.
(Rientää portin kautta ulos.)
_1:nen huovi_. Eipä tässä todellakaan pitkiä puheita pidetä.
_2:nen huovi_. Ei. Vastikään tuomio langetettiin ja siinä paikassa
täytäntöön pannaan.
_1:nen huovi_. Tarmokas mies se käskynhaltija!
_2:nen huovi_. Kiivas ja säälimätön!
_3:mas huovi_. Hyvin kuninkaan asiaa ajaa.
_4:s huovi_. Tosi kai se kertomus, minkä olen kuullut, hänestä lienee,
että hän itse jo kolmenkolmatta vuoden vanhana on vankina istunut
Kööpenhaminassa, missä oli erään miehen surmannut.
_1:nen huovi_. Mikäs siinä?!
_2:nen huovi_. Hyvin luonnollista.
_3:s huovi_. Karaistu sen miehen olla pitää, joka oikein tahtoo
kuningastaan palvella.
_4:s huovi_. Niinpä niin. Vaan pitää sitä siltä olla rakkautta
lähimmäistään ja omaa kansaansa kohtaan varsinkin.
_1:nen huovi_. Mikäs akka se tuolta tulla retustaa?
_Portilla vartioiva huovi_ (ulkopuolella). Kah, kah, Minnekä sinä?!
Kelle on asiaa? Ei tänne lasketa. Mene tiehesi!
_Helgan ääni_ (samoin portin ulkopuolella). Minnekäkö? Tänne vain!
Mikäs herra sinä sitte olet? Ha-ha-ha-ha! Taidatpa olla hovinarri? Sen
olet näköinenkin!
_2:nen huovi_. Hassu taitaa olla? Hyi, minkä muotoinen!
_Helka_ (pääsee pihaan; hiukset hajallaan ja likaisissa ryysyissä).
Arpiaisen luo minä tahdon. Sehän se tässä asuu. Kyllä minä sen tiedän.
Vai ei tämä herra minua tunne? Vanha tuttuhan minä tässä talossa olen.
Kah! Onpas täällä vieraita. Terveeks'! (Ojentaa kättä huoveille, jotka
häntä eivät tervehdi.)
_1:nen huovi_ (ärjäisten). Pois! Tiehesi, akka!
_Helka_. Näetsen: ovatpas herrat ylpeiksi käyneet, kun eivät muorille
enää kättäkään paiskaa. Haha-ha-ha!
_3:s huovi_ (kuiskaten muille). Pitää olla varoillaan. Ei sitä tiedä,
mikä peijuoni hassun akan haahmossa tänne tunkeutuu.
_4:s huovi_. Parasta kyörätä pois se.
_1:nen huovi_. Tahi kutsua nimismies ottamaan hänet kiinni. (Huutaa
huoville, joka vartioi portilla.) Risto! Kutsu nimismies tänne! Ottakaa
kiinni hänet!
_Helka_. Häh? Minutko kiinni?
_Huovi_ (portilta, tulee ja tarttuu Helgan käsivarteen). Sanoinhan jo:
et saa olla täällä. Mitä sinulla täällä on tekemistä?
_Helka_. Mitäkö? — Ai! Elä purista niin kovasti! — Omaisiani tulin
tervehtimään. Niin juuri.
_Huovi_. Elä höpise! Mitä omaisia sinulla täällä on? Valehtelet. Ei
sinulla mitään omaisia täällä ole.
_Helka_. On! Oma poikani täällä on. Ja se on suurempi herra, kuin itse
Kustaa Eerikinpoika, kuningas, näetsen, kuningas, kuningas itse. Etkös
sinä sitte Inko-kuninkaan äitiä tunne?
_Huovi_. Mitä? Multiaisenko olet...?
_Helka_. No, kah, niin, jopas sen viimeinkin älyät. Totta kai sinäkin
jo sen Helgan Ingon tunnet? Multialan kuninkaan?
_Huovi_. Joka tuolla aitassa vankina istuu? Kyllä tunnen, — hyvinkin.
_Helka_. Vai vankina? Inkoko vankina? Hän, joka itse oli kuninkaan
vieraana ja sitte pani kuninkaan valheista viralta?! Ha-ha-ha-ha-ha!
Jopa sinä nyt horiset, senkin variksenpelätin. Vai vankina? Kuningas se
vankina on, se entinen, Kustaa Eerikinpoika, ja Inko on nyt Suomen ja
Lapveden kuningas. Ja sillä on puoli markkaa päivässä palkkaa ja kaksi
karpiota kauroja vuorokaudessa. (Huovit nauravat.)
_Huovi_. Sinäpä se nyt siinä horiset! Täytyy käydä Arpiaisen emännälle
sanomassa, että korjaavat tämän hullun täältä pois. (Aikoo mennä
tupaan. Samassa tulevat häntä vastaan sieltä Riitta ja Kerttu.)
_Kerttu_ (taluttaa Riittaa). Mennään ulos, kultaseni, mennään. Siellä
tuvassa on niin tukehduttavan vari. Vaan täällä on vilpoinen. Täällä
selviää pääsi. (Laskee hänet istumaan portaitten alimmalle astimelle.)
Kas noin. Istu tässä, niin virkistyt pian.
_Huovi_ (Kertulle). Emäntä! Tässä on muuan mielipuoli, jonka kanssa
emme tiedä, mitä tehdä.
_Kerttu_. Kuka se on? En minä tunne. Mitä te häntä tänne tuotte?
_Helka_ (rähähtää yht'äkkiä nauruun). Hä-hä-hä-hä-hä! Vai ei se Kerttu
emäntä enää Helkaa tunne...?
_Riitta_ (hypähtää, kuin salaman iskemänä, paikaltaan ja juoksee
äitinsä luo, huudahtaen). Äiti! Äiti! (Vaipuu polvilleen äitinsä eteen
ja syleilee hänen jalkojaan.)
_Kerttu_. Vai Helka se on? Voi Helka raukkaa! Vietävän paholainen,
minkälaiseksi se onnettomuus onkaan rikkaan Multialan vanhan emännän
tehnyt?!
_Helka_. Äiti?! Mikä äiti?! Pois, senkin rutkale! Tytärtä minulla ei
ole mitään.
_Riitta_ (yhä polvillaan maassa). Miksi tulit tänne? Olisit kotona
pysynyt. Ei sinulla ole täällä enää mitään tekemistä.
_Helka_. Vai ei minulla ole? Poikaani tulin tervehtimään. Hänhän
laittoi minua hakemaan kymmenhankaisella veneellä. Suuri herra hän,
näetsen, nyt on. Käskynhaltijahan ja kuningaskin kumartavat hänelle
syvään, syvään, noinikään (kumartaa), ja polvillaankin hänen edessään
maassa ryömivät. Ja minä olen, näetsen, kuninkaan äiti. Enkös ole, häh?
Pois! Elä tule likelle!
_Riitta_ (nousten ylös, hellästi.) Elä puhu niin! Tule pois, tule!
Minun kanssani, äiti! Minä olen Riitta, tyttäresi! Tunnethan minut?
_Helka_. Riitta?! Tyttäreni?! Ei, — ei! Ei minulla ole tytärtä — —
enää. — — Oli kerran — — ennen, — — mutta se hukkui, — — upposi,
hyppäsi syvään — — syvään — — mustaan kaivoon... (Nyyhkyttää ensin ja
puhkeaa sitten hillitsemättömään itkuun.)
_Riitta_ (epätoivoisena). Äiti! Äiti! — Mitä minun on tehtävä?!
_Kerttu_. Viedään pois hänet tupaan. — Helka kulta, tule pois tupaan,
tule! Mennään. Sinä olet väsynyt. Siellä saat levätä. Tule!
_Riitta_. Niin. Tule, äiti rakas, tule! (Saattavat Helkaa tuvan
portaille.)
_Helka_ (hoksaa aitan ovia vartioitsevat huovit ja seisattuu
yht'äkkiä). Mitä nuo tuossa seisovat? Mitä ne vartioitsevat?
Ha-ha-ha-ha-ha! Rottia, rottia! Ne jahtaavat rottia, kuninkaan
jauhorottia! No, tappakaa, tappakaa nyt sitte niin, että paukkuu!
Ha-ha-ha-ha-ha! (Menee Kertun saattamana sisään.)
_Riitta_ (palaa nopeasti portailta takaisin ja jää kotvaksi
tuijottamaan mietteissään aittaan päin).
_1:nen huovi_. Oikeinpa sanoi: rottia ovatkin!
_2:nen huovi_. Vaan eivät ne enää kauan nakertele.
_Riitta_ (itsekseen). He ovat siellä. Siinä heitä vielä vartioidaan.
Mitenkä minä...? Miten voisinkaan vielä? Missä ovat kaikki miehemme? Ei
ketään täällä. Huoveja vain joka taholla.
_Huovi_ (portilla). Tuollapa taitaa nimismies jo tulla.
_3:s huovi_. Lava lienee siis valmis?
_Riitta_. Ei hetkeäkään hukata! (Portilla.) Ketä tuolla tulee? Tännekö
tulevat? (Lähtee juoksemaan pois.)
_1:nen huovi_. Mikäs kiire sille tuli?
_2:nen huovi_. Mikä lienee johtunut mieleen. Tokkopahan oli viisas
sekään?!
_3:s huovi_. Mikä siellä on, Risto? Näkyykö mitä?
_Huovi_ (portilla). Kansaa tulla lappaa, minkä ennättää, kaikennäköistä.
_4:s huovi_. Joko tulevat?
_1:nen huovi_. Mestausta katsomaan varmaan?
_2:nen huovi_. Mitäs muuta lystiä täällä enää heillä olisi?!
_Arpiainen_ (palaa kiireesti). Jumalan kiitos! Nyt on kaikki valmista.
Eikä muuta kuin loppusuoritukseen käsiksi. Mutta kylläpäs sieltä
uteliaita tulee! Vaan missäs harakat joll'ei sian tappajaisissa?! Kai
se on käskynhaltijakin toimeen valmis. Täytyy käydä ilmoittamassa.
_3:s huovi_. Parasta on. Ei sitä tiedä, mitä noilla moukilla taas voi
olla mielessä.
_Arpiainen_. Häh? Joko luulet...?
_3:s huovi_. Tänne tuli äsken muuan akka. Hulluko lie vai siksi vain
tekeytyy. Eipä tiedä, mitä ne hankkii.
_Arpiainen_. Mikä? Mitä sanot? Missä?
_3:s huovi_. Tuolla on tuvassa. Ja toinen, joka taisi olla sen Nyrhin
vaimo ja sitä akkaa äidikseen nimitti, lähti juuri aika hamppua täältä
pois juoksemaan.
_Arpiainen_. Sekös se juoksi? No, nyt on piru taaskin pellolla. (Alkaa
kuulua etäistä ääntä ja melua.)
_Huovi_ (portilta). Kuulkaahan, mitä ääntä ne pitävät!
_Arpiainen_ (kuuntelee). Totta saamari! Jo ovat helvetin portit
selkosen Selällään. (Juoksee kuistin kautta sisään.)
_Huovi_ (portilta). Nyt on oltava varuillamme. Parasta, että annan
varoitusmerkin ja miehet kerätään asemilleen. (Antaa varoitusmerkin,
joka uudistuu vartiomiehestä toiseen, loitoten yhä kauemmas.)
_1:nen huovi_. Ei ole leikki kaukana.
_2:nen huovi_. Sitähän tässä aavistettiin, että vielä jotakin tulla
pitäisi.
_3:s huovi_. Eikä syyttä sotaväkeä tänne näin paljoa kerätty.
_4:s huovi_. Totta totisesti! Kun on kansaa kaikilta maan ääriltä!
(On alkanut vähitellen hämärtää. Täysi kuu kohoaa kalpeana aittojen
takaa. Kansan kohina lähenee.)
_Fincke_ (tulee kiireesti rappusille Arpiaisen ja Juh. N:pojan
seuraamana). Vai tulevat tänne?! No, tulkoot! Minä olen valmis heitä
vastaan ottamaan. Käskyt ovat siltä varalta jo edeltäpäin tarkkaan
annetut. — Siis on mestauslava valmis?
_Arpiainen_. On, herra käskynhaltija. Ja pyövelitkin paikoillaan.
_Fincke_. Ja pitkin kujaa seisoo huoveja portilta lavalle asti. Sen
näen kyllä.
_Arpiainen_. Vankka vartiosto, herra käskynhaltija.
_Fincke_. Ei hätää mitään. — Ja lavan näen minä täältä hyvin. Kun
minulle sieltä annetaan merkki, että päät ovat pölkyllä, niin annan
täältä vastamerkin ja asia on lopussa. (Melu yhä kasvaa.) Miehet!
Elkää estäkö! Antakaa heidän tulla vain! Kyllä ajallaan osaamme heidät
kurissa pitää.
_Arpiainen_. Ne ovat ulkolaisia enimmäkseen, herra käskynhaltija.
_Fincke_. Niinpä näkyy puvuistakin. — Tulkaa, tulkaa vain! (Piha alkaa
täyttyä kansasta, josta loput jää seisomaan aidan taakse ja kaikkiin
aukkoihin rakennusten väliin.) — Arvaan, että olette kuulleet kuninkaan
käskynhaltijan olevan täällä? Olette tulleet minua puhuttelemaan?
_Ääni_ (joukosta). Ja kuulemaan ja näkemään, mitä täällä tehdään.
_Muita ääniä sieltä täältä_. Niin juuri. — Yhtä kansaa ollaan. — Ja
maata. — Ja sama asia. — Yhteinen kaikille. — —
_Fincke_. Sen saatte kyllä kohta sekä kuulla että nähdä. Olette
tulleetkin ihan parhaaseen aikaan. — Mutta sitä ennen tahdon puhua
teille muutaman sanan. Näen, että olette kovin hyvän neuvon tarpeessa.
Te olette tyytymättömiä, tekin, siellä kotiseudullanne?
_Ääniä_. Niin ollaan. — Luonnollisesti.
_Fincke_. Te ette tule toimeen? Liika vähän on teillä elääksenne?
_Ääniä_. Eiköpähän. — Se on totta. — Niin onkin.
_Fincke_. Ihmisellä on aina liika vähän. Mutta minäpä hankin teille
paremman toimeentulon. Tuolla Savon ja Hämeen pohjoisäärillä on
rikkaita erämaita kosolta. Siirtyköön sinne, kellä ei kotonaan
ole kyllin hyvä olla. Siellä on tilaa ja siellä varaa. On maata
viljelijälle, on vettä kalamiehelle, on korpea metsästäjälle. Ja se,
joka sinne muuttaa, saa verovapauden kolmeksi vuodeksi ja suojelusta
venäläisiä vastaan. Miettikääpä tätä, miehet! Siinä on teille aihetta
aprikoida. Toivon, etten ole teille turhaan puhunut. (Mutinaa kansan
joukossa.)
Kuulkaa vielä! Ell'ei se teitä rauhoita, niin olkoon menneeksi! Saatte
nähdä sen, mitä sanoitte tulleenne näkemään. Saatte nähdä, mitä siitä
seuraa, jos teette niin, kuin ei ole tehtävä. — Nimismies! Huovit!
Kapinoitsijat vietäköön kärsimään heille tuomittua rangaistusta! (Aitan
ovet avataan. Nyrhi ja Multiainen tuodaan esille.) Kansa, tehkää tilaa!
Tie auki!
_Ääniä_ (aidan takaa). Vangit irti! Laskekaa vangit! Ei saa viedä
mestattaviksi! Se oli laiton tuomio. (Lapveteläisiä syöksyy pihaan,
tunkee tieltään ulkolaisia ja koettaa päästä Nyrhiin ja Multiaiseen
käsiksi.)
_Liukku_. Käykää päälle miehet!
_Fincke_. Huovit! Ottakaa kiinni! Estäkää! Ajakaa pois! (Huovit estävät
ja tunkevat kansaa pois pihasta.)
(Huutoa ja hälinää.)
_Remes_. Vapaaksi miehemme!
_Fincke_. Viekää vangit heti lavalle!
_Kupia_. Pelastakaamme kunniamme.
_Fincke_. Johtajat kiinni! — Vangit pois!
_Riitta_ (aidan takana). Maunu! Inko! Vapaiksi! Vapaiksi!
_Nyrhi_. Se oli Riitan ääni!
_Multiainen_. Siskoni armas!
(Piha tyhjenee vähin erin, Nyrhi ja Multiainen
viedään, huovien keskellä, mestauslavalle.)
_Fincke_. Nyt, heti mestaus täytäntöön!
_Nyrhin ääni_. Hyvästi, Riitta! Jumala palkitkoon sinua! Joskus vielä
sittenkin suomalaiset sortajansa voittavat. Ell'ei ennen niin satojen
vuosien perästä. (Melu loittonee.)
_Fincke_ (tähystelee portailta mestauslavalle päin).
_Horn_ (ilmestyy hänen viereensä). Kas niin! Kaikki hyvin?!
_Fincke_. Tuolla! Jo pääsivät perille. — —
_Horn_. Toinen vielä vastarintaa tekee. —
_Fincke_. Se on Nyrhi. Noin.
_Horn_. Jo saivat maahan.
_Fincke_. Jo ovat pitkällään — — ja päät pölkyllä. (Kuuluu torven
toitotuksia. Fincke nostaa kätensä ja huiskauttaa sen alas. Taas
räikeitä torventoitauksia.) Se on siis tehty nyt! (Istuutuu kuistin
penkille. Kaikki on kotvan aikaa hiljaa. Sitte alkaa kuulua äänekästä
puhelua.)
_Horn_. Ken siellä tuodaan?
(Huovit tuovat Fincken eteen Liukun, Remeksen ja Kupian.)
_Eräs huovi_. Tässä. Nämä saimme kiinni, herra käskynhaltija.
_Horn_. Lautamiehiämme!
_Fincke_. Tekin! Te, jotka kuninkaan puheilla myöskin olette olleet!
Kaikki ansaitsisitte te saman tuomion, kuin minkä Nyrhi ja Multiainen
saivat, — saman kuoleman tuolla. Niin. Sillä siellä ovat heidän päänsä
jo maassa. Menkää katsomaan! (Miehet peittävät huoaten kasvonsa
käsiinsä.) Myöhäistä on heitä nyt enää kenenkään koettaa vapauttaa.
Varoittavaksi esimerkiksi kaikille, ettei enää mitään rauhattomuuksia
täällä eikä muuallakaan maassa tapahtuisi, ovat heidän päänsä
pudonneet. Ja koska toivon nyt, ettei kukaan tästä lähin enää täällä
heidän polkuansa kulkemaan käy, niin vapautan minä teidät. — Päästäkää
irti heidät, huovit! — —
_Juh. N:poika_ (joka myöskin on temmellyksessä ollut mukana ja kansaa
takaa ajamassa, palaa portin kautta). Herra käskynhaltija! Sitä naista,
joka täällä kansan joukossa nähtiin yllyttäjänä, ei saatu kiinni. Häntä
kyllä takaa ajettiin, mutta hän hyppäsi kaivoon ja hukkui.
_Liukku, Remes ja Kupia_. Riittakin — kuollut!!
_Juh. N:poika_. Arvasimme oikein. Se oli Nyrhin vaimo.
(Taivaalla näkyy tulipalon heijastusta.)
_Helka_ (joka yleisen metelin aikana on pujahtanut ulos tuvasta,
ilmestyy tuvan katolle.) Ha-ha-ha-haaa! (Osoittaa perälle.) Katsokaa!!
_Fincke_. Kuka se on?
_Arpiainen_ (joka samassa tulee portista). Helka! — — Multialan
mielipuoli, vanha emäntä!
_Helka_. Katsokaa, katsokaa tuonne nyt!
_Fincke_. Mikä heijastus tuolla taivaalla?
_Arpiainen_. Se on tulipalon loimu.
_Helka_. Poroksipa palaa nyt Multiaisen tyhjä talo. Ha-ha-ha-ha-ha!
_Horn_. Hän sen on sytyttänyt varmaan.
_Fincke_. Ottakaa alas hänet katolta.
(Arpiainen lähtee nousemaan tikapuille, mutta
samassa Helka putoaa katolta rakennuksen taakse.)
_Helka_. Ha-ha-ha — — (nauru keskeytyy).
_Fincke_. Putosiko?
_Horn_. Vai lienee heittäytynyt.
_Fincke_. Kuoliko hänkin?
_Arpiainen_ (joka on juossut katsomaan, palaa). Hengetön on.
_Horn_. Surkea oli sen suvun surma!
_Fincke_. Tyhjiksi jäivät heidän tilansa sittenkin. Ja rälssitiloiksi
muuttuvat nyt. — Voinemme siis jo kirjoittaa kuninkaalle, että Lapveden
meteli on onnellisesti päättynyt.
Esirippu.