johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen puuseppä. Kun
me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja sahatut lankuiksi,
rakennan minä veneen. Pitkä Bill on metsänkaataja ja kaivostyöläinen.
Niin että hän hankkii hirret ja muut kaivostarpeet. Enin osa
varusteistamme on meidän edellämme. Me olimme aivan rahattomia, kun
olimme maksaneet indiaaneille, jotka kantoivat suurimman osan
varusteitamme Chilcootiin. Meidän neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä
ja hän itse kantaa tavarat alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään
Liverpool ja ammatiltaan merimies. Niin että silloin kun vene on
valmis, on se hän, jonka tulee purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli
järvien ja putouksien Klondykeen.
-- Ja Charles -- tuo mr Crayton -- mikä on hänen erikoisalansa? kysyi
Tarwater.
-- Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita,
silloin on hän käskijä.
-- Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin monta
erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.
-- Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma. Jokainen
meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme höyrylaivalla San
Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. -- Mutta nyt minun täytyy mennä.
Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin paljon kuin pitäisi. No,
eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka painaa vain neljäkymmentäviisi
kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin mies, joka painaa
seitsemänkymmentäkaksi.
-- Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi Charles
Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja huomattuaan,
mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.
Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi,
paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän
pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein
heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun
käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi
Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle
jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina
antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden
vuonna 49. -- Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin
tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen
vetää kenkiään mennäkseen makuulle.
-- Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat? kysyi
Tarwater reippaasti.
Kaikki nyökkäsivät. -- No, silloinpa aion tehdä teille erään
ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa nyt.
Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy
kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi
käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin
ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin. Jos
ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin myöskin
vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan vähänkään.
Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun
Charles esti heitä.
-- Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.
-- Sen saatte itse määrätä.
-- Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla
sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.
-- Niin, minä ajattelen...
-- Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.
-- Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin
seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.
-- Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette
kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.
-- Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa,
vastasi vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen
seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.
-- Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne Dawsoniin
tultuamme? kysyi liikemies.
-- Kyllä, kuului vastaus.
Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta suostumustaan tähän
sopimukseen.
-- Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja jokaisella
meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori Liverpool on,
mukanaan enin osa varusteitamme, meidän edellämme. Hänellä on myöskin
oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän ei ole täällä.
-- Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.
-- Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.
-- Vähän riitainen, lisäsi Anson.
-- Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta
oikeudenmukainen hän on.
Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.
-- No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt
Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy
mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa
kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei
mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä
kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on oikeudenmukainen.
Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja työskentelen hyväksenne,
kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän sitten ei suostu esitykseeni,
jää se vain minun häviökseni. Mutta en voi kuvitella hänen kieltävän,
sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle on silloin myöhäistä tulla
takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska minä ehdottomasti _aion_
Klondykeen, on hänen ehdottomasti mahdoton sanoa: ei.
Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies kulkutiellä,
jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten keskellä,
joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja kulki
jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi nimellä
"Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista lauluaan
ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin hän oli
liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan kankea
jäsenistään -- hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi. Hän
liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen
liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla
iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat
lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja
aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen
välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia
kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä, jonka
hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä,
mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän
yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona pari
päivää.
Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat
tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden
kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja
vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät miehet
kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he kaatuivat
tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan vakuutetuiksi
epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja toiset purkivat
yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten masentamina ja sanoivat
irti koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat
yhtä hyviä kuin he ja yhtä liikarasittuneita sekä äärimmilleen
saatettuja.
Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen
luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean
yskän viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien
vieressä, aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina
kutsuttiin häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella
puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja
sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän. Ja
kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen, selittivät,
että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.
-- Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille
kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.
-- Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme
ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet
yhtiökumppaniksemme täydellä todella...
-- Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun tulemme
Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me pitäisimme
hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee siellä nälänhätä
ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa. Huomatkaa, että me olemme
elättäneet häntä varastoistamme koko ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna
puutetta ruokavaroista, niin tiedätte te kyllä syyn. Mitään
höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule Dawsoniin ennenkuin puolivälissä
kesäkuuta ja siihen on yhdeksän kuukautta aikaa.
-- No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin me
toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa sanasi
neuvotteluissa.
-- Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles nousevalla
kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine tunteellisuuksinenne,
että on joku, joka ajattelee puolestanne, muuten kuolisitte nälkään
jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä. Olen tutkinut tilannetta.
Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi kymmenenkin dollaria naula ja
myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne sanani.
Koko matkan yli kivisten tasankojen ylös pimeätä vuorisolaa Sheep
Campille, ohi riippuvien ja alati uhkaavien jäätiköiden "Portaille" ja
"Portailta" pitkin äkkijyrkkiä, kiiltäviä kallionlohkareita, missä
kantajat kiipesivät käsin ja jaloin, laittoi ukko Tarwater ruokaa,
kantoi taakkoja ja lauloi. Syksyn ensimäiset lumimyrskyt työnsivät
hänet yli Chilcootsolan, yläpuolella puurajan. Ne, jotka olivat
alapuolella, vieraanvarattoman Kraterijärven rannalla, ilman
polttopuita, kuulivat myrskyävästä pimeydestä ihmeellisen äänen, joka
lauloi:
Kuni Argon, aikoina antiikin,
tie kotimme rannoilta vie,
-- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta. --
Talja kultainen määrä matkamme lie.
Ja lumituiskussa näkivät he pitkän, luisevan haamun työntyvän esiin
lumivalkoisin parroin, josta ei eroittanut luntakaan, kantaen
kuudenkymmenen naulan painoista taakkaa.
-- Joulu-ukko! huusivat he. Ja sitten seurasi kolminkertainen jymisevä
eläköönhuuto joulu-ukolle.
* * * * *
Kaksi mailia Kraterijärvestä oli Happy Camp -- jota kutsuttiin sillä
nimellä senvuoksi, että siellä tavattiin ensimäiset puut, niin että
voitiin jälleen lämmitellä tulen ääressä. Niitä tuskin voitiin kutsua
puiksi, sillä ne olivat vaivaiskuusia, jotka hädin tuskin ulottuivat
jalan verran yli mättäiden, kierrellen ja kaarrellen kuin käärmeet.
Täällä, tiellä, joka johti Happy Campiin, lepäsi vanha Tarwater
varusteineen kallion seinään nojaten ensimäisessä päivänpaisteessa,
joka oli seurannut puolta tusinaa hämäriä päiviä. Tie kulki ympäri
tämän kalliopaaden, miehet taakkoineen laahustivat hitaasti eteenpäin
ja miehet tyhjine kantoremmeineen kiiruhtivat reippaasti takaisin uusia
taakkoja hakemaan. Kaksi kertaa koetti ukko Tarwater nousta kulkeakseen
edelleen, mutta lyyhistyi kummallakin kerralla jälleen takaisin,
väsyneiden jäsenien varoittaessa häntä tuhlaamasta enempää voimiaan.
Kiven takaa kuuli hän tervehtiviä ääniä, tunsi Charles Craytonin äänen
ja ymmärsi, että he vihdoinkin olivat tavanneet nuoren Liverpoolin.
Charles ryhtyi suoraan asiaan ja Tarwater kuuli joka sanan Charlesin
hyvin vähän ylistelevästä kuvauksesta hänestä ja esityksen antaa hänen
seurata mukana Dawsoniin.
-- Kirotun tyhmä esitys, kuului Liverpoolin huomautus Charlesin
vaiettua. Vanha, seitsemänkymmenvuotinen äijän käppyrä! Jos hän on
viimeisillään, niin miksikä helvetissä ryhdyitte tekemisiin hänen
kanssaan? Jos tulee nälänhätä, ja siltä näyttää, tarvitsemme me
jokaisen hiukkasen muonaa itse. Meillä on muonaa vain neljälle, eikä
viidelle.
-- Se on totta, kuuli Tarwater Charlesin sanovan. Älä suutu. Se vanha
äijä suostui luovuttamaan ratkaisun sinulle, kun olemme sinut
tavanneet. Sinun tarvitsee vain polkaista jalkaa ja sanoa ei.
-- Tarkoitatko, että minä ajaisin pois ukon, senjälkeen kun te olette
rohkaisseet häntä ja käyttäneet hyväksenne hänen työtään Dyeasta tänne
saakka?
-- Se on voimia kysyvä matka, Liverpool, ja ainoastaan kovimmat voivat
kestää sen, koetti Charles selittää.
-- Ja minun pitäisi toimittaa kaikki epämiellyttävimmät tehtävät? sanoi
Liverpool, ja Tarwater alkoi kadottaa rohkeuttaan.
-- Niin, siltä näyttää, sanoi Charles. Sinä saat ratkaista.
Mutta ukko sai rohkeutensa jälleen takaisin, sillä nyt tuli kokonainen
ryöppy vannomisia, josta hän eroitti sellaista kuin: Saatanan
verikoirat! -- Ei, vieköön teidät kaikki piru! -- Minä tiedän kyllä
tahtoni! -- Kuolema, kirous ja helvetti. Äijän käppyrä seuraa meitä
Yukoniin, niin että sen tiedätte, helvetinsikiöt. -- Vaivaloinen? Te
ette tiedä mikä on vaivaloinen, jollen minä sitä teille opeta. Minä
annan kaikkien varustuksien lentää ilmaan ja painua helvettiin, jos
joku teistä koettaa tehdä hänelle jotain. Niin, koettakaapas, niin
saatte nähdä... silloin uskotte viimeisen päivän tulleen ja näette
herramme salaman iskevän keskelle leiriä!
Liverpoolin sanatulva oli niin virkistävä, että vanhus nousi
kantamuksineen aivan helposti, ilman pienintäkään vaikeutta ja
painautui Happy Campin tielle.
Happy Campista Pitkällejärvelle, Pitkältäjärveltä Syväjärvelle ja
Syväjärveltä yli tavattomien vuoriharjanteiden Lehmusjärvelle kävi
kuluttava kilpajuoksu talven kanssa. Miehet katkaisivat selkänsä tai
saivat sydänhalvauksen, he istuivat tienviereen ja itkivät
väsymyksestä. Mutta talvi ei antanut armoa. Syysmyrskyt riehuivat ja
jäisissä sadekuuroissa ja voimiakysyvässä lumimyrskyssä uurastivat
Tarwater ja seurue, johon hän kuului, viimeisine varustuksineen
rannalle.
Siellä ei tullut mitään lepoa. Järven toisella puolella, kappaleen
yläpuolella kohisevaa virtaa, valitsivat he itselleen kuusimetsän ja
rakensivat sinne sahansa. Käsin, tällaiseen sahaukseen sopimattomalla
pitkällä sahalla, sahasivat he hirsiään lankuiksi. He työskentelivät
yötä päivää. Kolme kertaa pyörtyi ukko Tarwater yövuorollaan. Päivisin
laittoi hän ruokaa kuten ennenkin ja välihetkinään auttoi hän Ansonia
rakentamaan venettä virran alapuolella, sittenkun tuoreet lankut olivat
lasketut sinne virtaa pitkin.
Päivät lyhenivät. Tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuntui kuin eivät myrskyt
aikoisi lakata koskaan. Aamuisin ryömivät väsyneet miehet vuoteistaan
ja istuivat sukkasillaan sulattaen jäätyneitä kenkiään tulessa, jonka
Tarwater aina heille sytytti. He puhuivat yhä enemmän ja enemmän
lähenevästä nälänhädästä. Viimeinen elintarvelaiva Beringistä
oli veden vähyyden vuoksi jäänyt Yukonin tasankomaiden alkuun, satoja
maileja pohjoiseen Dawsonista. Se makasi itse asiassa vanhan
Hudsonbaykomppanian asemalla Fort Yukonissa, pohjoisella napapiirillä.
Jauhot olivat nousseet kahteen dollariin naula Dawsonissa, mutta
kukaan ei halunnut myydä. Bonanza- ja Eldoradopomot, joilla oli rahaa
kuin ruohoa, matkustivat kotiin, koska he eivät saaneet ostaa
minkäänlaista ruokaa. Miners Committee takavarikoi kaikki elintarpeet
ja säännösteli uuden jakelun ankarasti. Eräs mies, joka oli salannut
elintarpeita, ammuttiin kuin koira. Samoin oli eräs varas passitettu
iankaikkisuuteen.
Ja näiden kärsimysten aikana, jotka olivat nitistäneet jo niin monta
nuorempaa miestä, alkoi vanha Tarwater nyt uupua. Hänen yskänsä oli
tullut aivan hirveäksi ja jos eivät hänen läpiväsyneet toverinsa olisi
nukkuneet kuin tukit, olisi hän pitänyt heitä valveilla yskällään
kaiket yöt. Hän alkoi myöskin tulla viluiseksi, niin että hän puki
itsensä kaksinkertaisiin vaatteihin ennenkuin hän ryömi makuulle. Kun
hän oli lopettanut pukeutumisensa, ei hänen säkissään ollut jälellä
riepuakaan. Kaikki, mitä hänellä oli, oli hän käärinyt vanhojen,
luisten jäseniensä ympärille.
-- Ajatelkaas, sanoi Pitkä Bill, jos hän nyt panee päälleen kaiken,
mitä hänellä on, kun ei ole muuta kuin kaksikymmentä astetta alle
nollan, mitä tekee hän silloin, kun tulee viisi-, kuusikymmentä astetta
alle nollan?
He vetivät karkeasti veistetyn veneensä alas virtaa, olivat kymmenen,
kaksitoista kertaa kadottamaisillaan sen ja sousivat yli Lehmusjärven
etelänpuoleisen pään ankarien syysmyrskyjen riehuessa. Seuraavana
aamuna aikoivat he lastata ja lähteä suoraan pohjoiseen, vaarallista,
viiden sadan mailin pituista tietä yli järvien, pitkin vesiputouksia ja
ahtaita jokilaaaksoja. Mutta ennenkuin nuori Liverpool meni sinä iltana
makuulle, oli hän hiukan ulkona. Kun hän tuli takaisin, nukkui jo koko
seurue. Hän herätti Tarwaterin ja puhui hänen kanssaan.
-- Kuulkaa, isä, sanoi hän. Te olette saaneet luvan seurata mukana
veneessämme, ja jos joku on matkalippunsa ansainnut, niin te. Mutta te
tiedätte olevanne jo iäkäs ja teidän terveydessännekään ei ole juuri
kehumista. Jos te seuraatte meitä, sorrutte te, se on varma kuin
helvetti. -- Odottakaahan, kunnes olen puhunut loppuun, ukkoseni.
Hinta ylimenosta on kohonnut viiteensataan dollariin. Minä olen
ollut etsimässä ja saanut matkustajan. Hän palvelee Alaskan
kauppatuomioistuimessa ja hänen täytyy päästä perille. Hän on tarjonnut
kuusisataa dollaria päästäkseen veneeseemme. Siitä tulee afääri. Te
myytte oikeutenne ylimenoon hänelle, pistätte taskuunne kuusisataa
dollaria ja lähdette etelään Californiaan, niinkauan kuin se vielä käy
päinsä. Te voitte olla Dyeassa kahdessa päivässä ja viimeistään viikon
kuluttua Californiassa. Mitä sanotte siitä?
Tarwater ryki ja yski hetken ennenkuin hän sai niin paljon ilmaa, että
saattoi puhua.
-- Poikani, sanoi hän, kerron sinulle jotain. Minä ajoin vuonna
neljäkymmentäyhdeksän neljä härkäpariani yli aavikoiden kadottamatta
yhtään. Minä ajoin ne suoraan Californiaan ja ajoin sitten kuormia
niiden kanssa Sutterista American Bariin. Nyt aion minä Klondykeen. Ei
mikään voi minua estää, ei kerrassaan mikään. Minä aion matkustaa tällä
veneellä, sinun ollessa peräsimessä, Klondykeen saakka ja aion kaivaa
maasta kolmesataatuhatta. Tällaisten olosuhteiden vallitessa on vastoin
kaikkea tervettä järkeä myydä lippuni. Mutta kiitos tarjouksesta,
poikani, kiitoksia vain.
Nuori merimies ojensi innokkaasti kätensä vanhalle miehelle.
-- Jumal'auta, isä, teidän on matkustettava. Te olette juuri oikea
mies. Hän heitti silmäyksen peittämättömällä halveksimisella sinne,
missä Charley Crayton makasi punaisine partoineen ja kuorsasi. --
Näyttää kuin ei herramme enää tekisi sellaisia kuin te, isä.
He kamppailivat pohjoista kohti, vaikka vanhat, kokeneet
Klondykenkävijät pudistelivat päätään ja ennustivat, että he
jäätyisivät kiinni järviin. Että jää saattoi peittää järvet minä
hetkenä hyvänsä, oli selvää, ja senvuoksi ei matkaa voitu lykätä. Tätä
silmälläpitäen päätti Liverpool ohjata täyteen lastatun venheen
väkevään virtaan, joka yhdisti Lehmusjärven Bennettjärveen.
Tavallisesti laskettiin veneet pitkin virtaa ja lasti kannettiin
maitse. Sittenkin olivat monet tyhjät veneet tulleet murskatuiksi.
Mutta nyt ei ollut aikaa sellaisiin varovaisuuksiin.
-- Nouskaa maihin, isä, sanoi Liverpool varustautuessaan laskemaan
rannalta koskeen.
Vanha Tarwater pudisti valkoista päätään.
-- Minä seuraan lastin mukana, selitti hän. Se on ainoa tapa tulla
perille. Katsos, poikani, minä saavun Klondykeen. Ja jos minä olen
veneessä, niin silloin tulee vene myöskin Klondykeen. Jos minä nousen
pois, kadotatte te todennäköisesti venheen.
-- Ei kelpaa, että se on lastattu liian täyteen, selitti Charles ja
hyppäsi odottamatta maihin, juuri venheen lähtiessä.
-- Seuraavalla kerralla odotat poistumiseesi minun lupaani! huusi
Liverpool juuri kun venhe joutui virtaan. Enkä minä salli useampia
huvikävelyjä putouksien ohi, enkä ajanhukkaa odottaessamme sinua
jälleen venheeseen.
He olivat kymmenessä minuutissa virran alapuolella Charlesin kulkiessa
maitse puoli tuntia, ja odottaessaan häntä Bennettjärven päässä,
puhelivat he useiden peloittavien olioiden, kotimatkalla olevien
Klondykekävijäin kanssa. Nälänhätä oli pahempi kuin koskaan ennen.
Luoteinen ratsastava poliisi, joka oli leiriytynyt Marshjärven päähän,
missä kullanetsijät tulivat Canadan alueelle, kieltäytyi päästämästä
maahan ainoatakaan, jolla ei ollut mukanaan seitsemääsätaa naulaa
elintarpeita. Dawsonissa odotti tuhat henkeä koiravaljakkoineen
pakkasten tuloa, voidakseen päästä jäälle. Kauppayhtiö ei voinut
täyttää elintarvehankintasitoumuksiaan ja yhtiökumppanit katsoivat
korteista, kuka lähtisi kotiin ja kuka jäisi jälelle.
-- Se muuttaa asian, selitti Charles, kun hän sai kuulla ratsastavan
poliisin asettamista elintarverajoituksista. Nyt on parasta, että sinä
käännyt takaisin, ukkoseni.
-- Nouse veneeseen, käski Liverpool. Me menemme Klondykeen ja ukko
seuraa meitä.
Etelämyrsky antoi hyvän tuulen ja kiitos suuren, Liverpoolin
valmistaman purjeen, lensivät he eteenpäin pitkin Bennettjärveä.
Painavat varusteet muodostivat sellaisen pohjalastin, että hän saattoi,
kuten kokenut merimies ainakin, pitää mahdollisimman suuren vauhdin.
Kun tuuli muuttui neljä astetta lounaiseen juuri heidän tullessaan
Caribou-salmeen, auttoi se heidät yhtyneille Tagish- ja Marsh-järville.
Auringon laskiessa ja hämärän saapuessa purjehtivat he myrskyssä yli
vaarallisen Great Windy Armin ja näkivät kaksi muuta venelastia
kullanetsijöitä kaatuvan ja hukkuvan.
Charles halusi, että he menisivät maihin yöksi, mutta Liverpool jatkoi,
ohjaten pitkin Tagishia ristiaallokon ärjyessä ja tulien, joita olivat
sytyttäneet uponneiden eli hätäänjoutuneiden veneiden haaksirikkoiset,
siellä täällä tuikkiessa. Kello neljä aamulla herätti hän Charlesin.
Vanha Tarwater, joka oli hereillä ja paleli, kuuli Liverpoolin käskevän
Craytonin mukaansa perään ja istuttavan hänet viereensä ohjaustuhdolle,
josta Tarwater saattoi kuulla yksipuolisen keskustelun.
-- Kuuleppas, Charles ystäväni, ja tuki turpasi, alkoi Liverpool. Minä
haluan, että sinä painat päähäsi erään asian ja pidät sen siellä:
poliisin on laskettava ukko maihin. Ymmärrätkö sinä? Hänen on päästävä
perille. Kun meidän tavaramme tutkitaan, on niistä viidesosa hänen,
ymmärrätkö. Sillä tavoin tulee meidän osallemme tosin hiukan vähemmän,
mutta me läpäisemme kumminkin. Kuule nyt ja paina mieleesi: siinä
tilaisuudessa ei saa tulla kysymykseen mitään salaisia ilmeitä tahi
kuiskauksia.
-- Luulet ehkä minun aikovan kavaltaa sen vanhan äijän, alkoi Charles
vastahakoisesti.
-- Sitä juuri luulin, keskeytti Liverpool hänet, vaikka en sanonut sitä
suoraan. Kuule nyt ja älä unohda sanojani: minä en kysy, mitä sinä nyt
ajattelet. Pääasia on, mitä sinä tulet tekemään. Me tulemme
poliisiasemalle joskus iltapäivällä ja silloin on meidän pidettävä
kieli hampaiden takana, niin että se ei takerru mihinkään kiinni. Minun
ei tarvitse sanoa enempää.
-- Jos sinä luulet, että minä aion -- -- -- alkoi Charles jälleen.
-- Kas niin, vaiensi Liverpool hänet, minä en tiedä, mitä sinä aiot,
enkä halua tietää. Minä haluan sinun vain tietävän, mitä minä aion. Jos
tapahtuu jotain koirankujeita, jos poliisi lähettää ukon takaisin, aion
minä valita ensimäisen rauhallisen paikan, johon tulemme ja jättää
sinut sinne maihin. Sitten aion antaa sinulle sellaisen selkäsaunan,
että tähdet tanssivat silmissäsi. Älä unhoita, mitä olen sanonut. Siitä
ei tule mitään lasten leikkiä, vaan oikea säännöllinen, miesmäinen
selkäsauna, sellainen kuin pari kelpo nyrkkejä voi saada aikaan. En lyö
sinua kuoliaaksi, ainoastaan puolikuoliaaksi.
-- Mutta mitä voin tehdä? vaikerteli Charles.