niin hartaasti kuin voit, että ukko pääsee ohi poliisin. Siinä kaikki.
Mene nyt makuulle.
* * * * *
Ennen heidän tuloaan Le Barge-järvelle peitti maan lumi, joka ei
sulaisi puoleen vuoteen. He eivät voineet laskea venhettään sille
rannalle, jolle olivat aikoneet, sillä siellä oli reunajäätä. Joen suun
sisäpuolella, ennen sen järveen laskemista, tapasivat he satakunta
myrskynajamaa kullanetsijävenettä. Pohjoisesta, pitkin koko järvien
pituutta, puhalsi loppumaton lumimyrsky. Kolmena aamuna yrittivät he
taistella sitä ja sen synnyttämiä mahtavia laineita vastaan, jotka
muuttuivat jääksi lyödessään venheeseen. Toisten ponnistellessa
airoissa hakkasi Tarwater jäätä ja heitti sen yli laidan, onnistuen
sillä tavoin säilyttämään ruumiinlämpönsä ja henkensä.
Joka kerran näiden kolmen päivän aikana olivat he pakoitetut kääntämään
selkänsä myrskylle ja soutamaan suojaisempaan jokeen. Neljäntenä
päivänä olivat ne sata venettä lisääntyneet kolmeksi sadaksi ja ne
kaksituhatta ihmistä näissä veneissä tiesivät, että suuri myrsky
ennusti Le Bargen jäätymistä. Järven toisella puolen voisivat he
vahvojen virtojen ollessa avoimina vielä monta päivää nopealla
vauhdilla jatkaa matkaansa, mutta jos he eivät pääsisi sinne heti,
olisivat he tuomitut makaamaan jäissä lähimmät kuusi kuukautta.
-- Tänään lyömme itsemme läpi, selitti Liverpool. Me emme käänny
takaisin millään ehdolla. Jos joku kuolee airoihinsa, on hänen
herättävä jälleen ja jatkettava.
Ja he pääsivät läpi; hämärän laskeutuessa oli heillä puoli järveä
takanaan ja he jatkoivat koko illan ja kun tuuli lakkasi, nukkuivat he
airoissa ja heräsivät Liverpoolin koputtaessa venheen laitaan. He
ponnistivat ja yrittivät kuin iänkaiken kestävässä unessa. Tähtien
syttyessä muuttui järvi kuin ryppyiseksi paperiksi ja peittyi
jääriitteeseen, joka kilisten musertui kuin lasi airojen siihen
laskeutuessa.
Kun päivä, kirkas ja kylmä, valkeni, kääntyivät he eräälle joelle,
jättäen jään peittämän järven taakseen. Liverpool etsi vanhan
matkustajansa ja näki, että hän oli avuton ja puolikuollut. Hän ohjasi
reunajäälle tehdäkseen tulen ja lämmittääkseen Tarwateria ulko- ja
sisäpuolisesi, mutta Charles vastusti tätä ajanhukkaa.
-- Tämä ei ole mikään liikeasia, niin että sinun ei tarvitse pistää
siihen hyppysiäsi, sanoi Liverpool hänelle. Minä hoidan veneen. Nouse
siis maihin ja hakkaa polttopuita äläkä aivan vähänkään. Minä huolehdin
ukosta. Sinä, Anson, tee tuli rannalle. Ja sinä, Bill, aseta
Yukonkamiini lämpiämään. Vanha isä ei ole niin nuori kuin me muut ja
jälellä olevalla matkalla tarvitsee hän tulta kamiinissa pysyäkseen
lämpimänä.
Kaikki tuli tehdyksi. Ja sitten ohjasi hän venheen, joka oli kuin
jokihöyry tupruavine kamiinitorvineen, voimakkaaseen virtaan. Se
raapaisi pohjaa, kohosi vesivuorelle kahden vastakkaisen virranuoman
yhtymäpaikassa ja syöksyi, Pohjolan talven yhä lähetessä, ahtaisiin
soliin. Suuri ja pieni Salmon-river ajoivat pääjokeen laskiessaan
siihen jääsohjua. Yötä päivää kasvoi reunajää, kunnes se tyynemmissä
paikoissa ulottui jo sadan metrin päähän rannasta. Ja vanha Tarwater
istui kaikissa vaatteissaan pitäen tulta kamiinissa. Yötä päivää
jatkoivat he matkaansa uskaltamatta pysähtyä uhkaavan jäätymisen
pelosta ja kaikkialla seurasi heitä jääsohju.
-- Kuinka voit, vanha veikko? huudahti välistä Liverpool.
-- Suurenmoisesti, tietysti, sanoi Tarwater.
-- Millä voin palkita sinua, poikaseni, kysyi Tarwater välistä tulta
laittaessaan ja nuoren merimiehen lämmitellessä pitääkseen yllä
ruumiinlämpöään, istuessaan jään peittämällä peräpenkillä ja
ohjatessaan.
-- No, voithan laulaa tavallisen vanhan laulusi vuodelta
neljäkymmentäyhdeksän, kuului aina vastaus.
Ja Tarwater koroitti kähisevän, pienen äänensä ja sen hän teki
silloinkin, kun venhe kääntyi ja laski Dawsonin rantaan ja koko
Dawsonin satamaväki heristi korviaan kuullakseen voittolaulun.
Kuni Argon, aikoina antiikin,
tie kotimme raunioilta vie
-- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta --
Talja kultainen määrä matkamme lie...
Charles ajoi tahtonsa läpi, mutta hän teki sen niin huomaamatta, että
ei kukaan seurueesta, kaikkein vähimmin merimies, saanut tietää mitään.
Hän näki kaksi suurta, avonaista proomua täyteen ihmisiä ahdettuina ja
sai kysyttyään tietää, että ne olivat ihmisiä ilman muonaa, jotka
varmuuslautakunta oli koonnut yhteen ja lähetti pitkin Yukonia.
Viimeinen Dawson höyrylaiva ottaisi ne peräänsä toivoen ehtivänsä ennen
jäätymistä Fort Yukoniin, missä kasaantuneet höyrylaivat olivat. Joka
tapauksessa tulisi Dawson vapautetuksi näistä muonankuluttajista.
Charles meni siis kaikessa hiljaisuudessa Varmuuslautakuntaan ja antoi
vihjauksen Tarwaterin yli-ikäisyydestä ja siitä, että hän oli ilman
rahaa ja elintarpeita. Tarwater oli viimeinen, joka otettiin kannelle
ja kun nuori Liverpool tuli takaisin venheelleen, näki hän
rantapengermältä proomujen häviävän joen mutkaan Moosehidevuoren taa.
Proomut kulkivat koko ajan jääpalasten välissä ja onnistuivat useita
kertoja sivuuttamaan jäälauttoja Yukonissa, kunnes jäätyivät kylki
kylkeen elintarvelaivojen väliin noin sadan mailin päähän Dawsonista.
Täällä, pohjoisella napapiirillä, vietti vanha Tarwater talvensa.
Useiden tuntien päivittäisellä työllä -- hän hakkasi halkoja
höyrylaivayhtiölle -- ansaitsi hän elatuksensa. Vapaana aikanaan ei
hänellä ollut muuta tehtävää kuin istua ja puhdistaa paalumajaansa,
missä hän asui.
Lämpö, lepo ja riittävä ruoka paransivat hänen vaikean yskänsä ja
tekivät hänet niin vahvaksi ja reippaaksi, kun hänen iällään oli
mahdollista. Mutta heti joulun jälkeen ilmestyi keripukki tuoreiden
vihannesten puutteen vuoksi ja kullanetsijä toisensa jälkeen paneutui
vuoteeseen ja kadotti tämän lisäonnettomuutensa johdosta kaiken toivon.
Mutta niin ei Tarwater tehnyt. Jo ennenkuin ensimäiset oireet hänessä
näyttäytyivät, oli hän turvautunut ainoaan tuntemaansa parannuskeinoon,
nimittäin ruumiinliikuntoon. Kauppakomppanian lahonneesta
varastohuoneesta veti hän esille vanhat ruostuneet ketunraudat ja
höyrylaivan kapteenilta lainasi hän itselleen pyssyn.
Tällä tavoin varustettuna luopui hän halonhakkuusta ja alkoi ansaita
enemmän kuin tarvitsi elääkseen. Hän ei käynyt alakuloiseksi, kun
keripukki tarttui häneenkin. Hän hoiti ketunrautojaan ja lauloi
lauluaan. Eikä mikään pessimisti voinut horjuttaa hänen vakaumustaan,
ettei hän poimisi kolmeasataatuhatta Alaskan kultaa maasta.
-- Mutta täällähän ei ole mitään kultaa, sanoi eräs hänelle.
-- Kultaa voidaan tavata melkein missä hyvänsä, se pitäisi minun
tietää, joka olen huuhtonut vuonna neljäkymmentäyhdeksän, ennenkuin te
olitte syntynytkään, vastasi hän. -- Mitä oli Bonanza-Creek muuta kuin
hirvilaidun? Ei yksikään kullanetsijä löytänyt sitä ja kuitenkin
huuhtoivat ne sitten sieltä viidensadan dollarin pannuja ja ottivat
näin irti viisikymmentä miljoonaa dollaria. Eldorado ei ollut huonompi.
Kuka tietää, ehkäpä juuri tämän tuvan alla tahi sen takana makaa
miljoonia odottamassa, että sellainen onnen kultapoika kuin minä tulisi
ja kaivaisi ne ylös.
Mutta tammikuun lopulla sattui hänelle onnettomuus. Joku suuri eläin,
hän otaksui sen olleen ilveksen, tarttui hänen pienempiin
ketunrautoihinsa ja vei ne mennessään. Mahtava lumimyrsky keskeytti
hänen etsiskelynsä ja hän kadotti sekä tien että paikallistunnun. Vain
muutamien tuntien päivänvalo vallitsi keskellä kaksikymmentuntista
pimeyttä ja mitä enemmän hän ponnisteli hämäryydessä ja alituisesti
putoilevassa lumessa, sitä pahemmin joutui hän eksyksiin. Onneksi
kohoaa lämpö aina kun Pohjolassa sataa lunta, niin että sensijaan kun
se tavallisesti oli neljä-, viisi- ja kuusikymmentä astetta nollan
alapuolella, oli se nyt vain viisitoista. Ja hänellä oli lämpimät
vaatteet sekä kokonainen tulitikkulaatikko. Tilansa äärimmäiseksi
helpoitukseksi sai hän tapetuksi viidentenä päivänä haavoittuneen
hirven, joka painoi yli puoli tonnia. Hän rakensi sen viereen itselleen
risumajan ja siihen kuusenhavuista lattian ja varustautui viettämään
täällä talven, mikäli ei pelastusretkikunta tapaisi häntä tahi hänen
keripukkinsa pahenisi.
Mutta parin viikon odotuksen jälkeen ei mitään retkikuntaa näkynyt ja
hänen keripukkinsa oli kieltämättä tullut pahemmaksi. Ulkopuolelta
tulevalta pakkaselta suojasi häntä kuusenhavuseinämä ja hän nukkui
tuntikausittain tulensa ääressä, mutta joskus makasi hän myöskin
valveilla useita tunteja.
Valveillaolohetket tulivat yhä harvemmiksi ja olivat puoleksi horrosta,
talven vallan kohotessa ylimmilleen. John Tarwaterin yksilöllisen
itsetietoisuuden kipinä painui yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen
sisimpään olemukseensa, joka on ollut olemassa ennenkuin ihmisestä oli
tullut ihminen, kun hän ensimäisenä kaikista eläimistä tunsi itsensä ja
laski perustuksen moraalille uneksuessaan kauheita unia hirviöistä,
jotka eivät olleet muuta kuin hänen siveysoppinsa hillitsemiä himoja.
Niinkuin kuumetautinen herää silloin tällöin tietoisuuteensa, heräsi
myöskin vanha Tarwater, paahtoi hirvenlihansa ja laittoi tulen; mutta
aina kauemmin ja kauemmin makasi hän horroksissa ja ei voinut
tietoisuudessaan eroittaa, mitkä olivat valveilla uneksimista tahi
uneksimista unessa. Ja täällä, ihmisen kirjoittamattoman historian
tuntemattomissa, pimeissä kuiluissa, tapasi hän -- ajatuksille ja
aisteille saavuttamattomina, liitelevinä unikuvina eli niinkuin hullun
mahdottomina mielikuvina -- ne hirviöt, jotka ensimäisen ihmisen
siveysvaisto oli luonut ja jotka senjälkeen ovat aina häntä seuranneet
ja saattaneet hänet hourailemaan, kuinka hän voisi heitä paeta tahi
taistella heitä vastaan.
Seitsemänkymmenen vuotensa painamana sai vanha Tarwater täällä
loputtomassa, hiljaisessa pohjolassa kuin morfiiniruiskeen alkuihmisen
lapsellisuutta. Kuoleman siipien suhistessa ryömi Tarwater kokoon ja
alkoi, niinkuin hänen aikojentakainen esi-isänsä, lapsi-ihminen, luoda
taruja ja palvoa aurinkoa sankarinaan, itse sankarinluojana ja
sankarina etsiessään mittaamatonta aarretta, jota oli niin vaikea
löytää.
Lopuksi hänen täytyi löytää aarre -- niin kuului tiedottoman miehen
varjovaltakunnan horjumaton vakaumus -- tahi myöskin laskeutua
kaikkinielevään mereen, tuohon mustaan valonnielijään, joka joka ilta
nieli auringon, niin että se sammui... auringon, joka aina aamulla
syntyi uudelleen idässä ja oli tullut ihmisen ensimäiseksi
vertauskuvaksi kuolemattomuudesta uudestasyntymisen kautta. Syvällä
hänen tajunnassaan (häipyvän tajunnan hämärässä lännessä) oli tämä
kaikki kuoleman lähestyvää varjoa, johon hän hitaasti laskeutui.
Mutta kuinka olisi hän voinut paeta näitä pimeyden hirviöitä, jotka
hänessä itsessään ollen, hitaasti nielivät hänet? Hän oli laskeutunut
liian syvälle voidakseen paeta tahi edes tuntea halua paeta.
Todellisuus oli lakannut hänelle olemasta. Hänen sisimpänsä pimeistä
kammioista ei todellisuus voinut päästä ulos. Hänen vanhuutensa painoi
häntä liiaksi; heikkouden, sairauden, hiljaisuuden ja pakkasen
aikaansaama horrosmainen tajuttomuus oli liian syvä. Ulkoapäin pitäisi
todellisuuden vaikutuksen tulla, ennenkuin hänen tajuntansa sen
käsittäisi. Muuten liukuisi hän varjovaltakunnan kaiken olemattomaksi
tekevään syvään pimeyteen.
Mutta se tuli, tämä sysäys todellisuudesta, ja tapasi hänen
korvakalvoihinsa kuin korkeaääninen, pärskyvä aivastus. Lämpömäärässä,
joka kahteenkymmeneen päivään ei ollut kohonnut viidestäkymmenestä
asteesta alle nollan, ei tuntunut tuulahdustakaan ja eikä pieninkään
ääni rikkonut hiljaisuutta. Niinkuin opiuminpolttaja vuoteellaan tähtää
silmänsä haaveittensa kentiltä pienen komeronsa ahtaisiin seinämiin,
tuijotti vanha Tarwater sumuisin silmin eteensä yli sammuvan tulen
suureen hirveen, joka tarkasteli häntä hämmästyneenä. Hirvi laahasi
haavoittunutta jalkaansa ja näytti olevan aivan nääntynyt; myöskin tämä
oli kierrellyt varjojen maassa ja herännyt todellisuuteen, ollessaan
astumaisillaan Tarwaterin tuleen.
Tarwater veti hervottomasti suuren, paksun, villavuorisen nahkakäsineen
oikeasta kädestään. Kun hän koetti painaa liipasinta, huomasi hän, että
etusormi oli liian voimaton. Hitaasti ja varovasti -- se vei useita
minuutteja -- kuljetti hän paljasta kättään huopapeitteiden alla
nahkatakkinsa sisään paidalleen ja siitä verrattain lämpimään
kainalokuoppaan. Viipyi melkoisen aikaa ennenkuin sormi saattoi
liikkua, sitten vei hän yhtä hitaasti pyssyn olkapäähänsä ja ampui
tulen toisella puolella olevaa suurta eläintä.
Laukauksen jälkeen vaipui toinen varjojen maailmassa kulkeneista
pimeyteen ja toinen nousi heräten valoon horjuen kuin juopunut
keripukin heikontamin jaloin, vavisten hermostuneisuudesta ja
pakkasesta ja kuivasi vapisevin sormin sumuisia silmiään tuijottaen
todellisuuteen, joka niin äkkiä oli palannut. Hän ravisti itseään ja
ymmärsi, että hän kauan -- kuinka kauan, sitä hän ei tiennyt -- oli
maannut kuoleman käsivarsilla. Hän sylkäisi tarkoituksella, kuuli
syljen sähisevän ilmassa ja teki sen huomion, että täytyi olla sangen
kylmä, paljon kylmempi kuin 60 astetta alle nollan. Tänä päivänä näytti
lämpömittari todellakin Fort Yukonissa seitsemänkymmentäviisi astetta
alle nollan, ja kun jäätymisraja on kolmekymmentä astetta yli nollan,
oli siis sataviisi astetta kylmää.
Tarwaterin aivot alkoivat vähitellen kirkastua ja työskennellä. Täällä
suuressa yksinäisyydessä asui kuolema. Tänne oli kaksi haavoittunutta
hirveä laahautunut. Kun kova pakkanen kirkasti taivaan, oli hän
arvioinut molempien hirvien tulleen idästä. Siis idässä päin täytyi
löytyä ihmisiä -- valkoisiako vai indiaaneja, sitä hän ei tiennyt,
mutta joka tapauksessa ihmisiä, jotka ehkä voisivat auttaa häntä hänen
avuttomuudessaan ja vetää hänet pimeyden meren yli todellisuuteen.
Hän liikkui hitaasti, mutta joka tapauksessa hän liikkui, varustautui
pyssyllä, ampumatarpeilla, tulitikuilla ja kahdellakymmenellä naulalla
hirvenlihaa. Sitten käänsi hän, kuin nuorentuneena, selkänsä
vaaralliselle lännelle ja ontui nousevaa aurinkoa kohden...
Monta päivää tämän jälkeen -- kuinka monta, sitä hän ei saanut koskaan
tietää -- tuli hän, houraillen ja näkyjä nähden, vanhaa
kullankaivajalauluaan laulaen, kuin hukkunut, joka kamppailee
säilyttääkseen tajuntansa -- eräälle lumenpeittämälle jokilaakson
pengermälle ja näki alhaalta nousevan savun ja ihmisiä, jotka
keskeyttivät työnsä nähdessään hänet. Hän laskeutui alas mäeltä, koko
ajan laulaen, ja kun hän vaikeni vetääkseen henkeään, kutsuivat he
häntä joulupukiksi, isä-jouluksi, harmaaparraksi, viimeiseksi
mohikaaniksi ja joulu-ukoksi. Tultuaan heidän keskelleen seisoi hän
aivan hiljaa, sanaa sanomatta, suurien kyyneleiden juostessa hänen
poskiltaan. Hän itki hiljaa kauan aikaa, mutta istuutui sitten kaikkien
jäsentensä naksahdellessa lumelle, kuin olisi äkkiä tullut toisiin
ajatuksiin ja kaatui tästä asennosta rauhallisesti ja hiljaa pyörtyen
kyljelleen.
* * * * *
Vähemmässä kuin viikossa oli vanha Tarwater pystyssä ja ontui ympäri
paalumajaa hoitaen taloutta, laittaen ruokaa ja pesten viidelle
kullankaivajalle. He olivat oikeita uranuurtajia, sitkeitä ja
voimakkaita, ja olivat tunkeutuneet niin pitkälle napapiirin sisälle,
että eivät tienneet mitään Kondykevimmasta. Tämän uutisen toi hän
heille ja nyt vasta kuulivat he tästä ensimäisen kerran. He elivät
melkein yksinomaan peuran ja hirven lihasta ja savustetusta lohesta,
lisänä metsämarjoja ja mehukkaita, villejä juuria, joita he olivat
kesällä koonneet. He olivat unohtaneet, miltä kahvi maistui; he tekivät
tulen auringonlasilla, kuljettivat matkoillaan tervaksia ja polttivat
piipuissaan kuivia lehtiä, jotka kirvelivät kieltä ja karvastelivat
sieramia.
Kolme vuotta sitten olivat he lähteneet tutkimusmatkalleen Kyokuksin
lähdepaikoilta suoraan yli Mackenzien suun Jäämeren rannalle. Täällä
olivat he valaanpyyntilaivoilla nähneet viimeiset valkoiset miehet ja
varustautuneet viimeisen kerran valkoisen miehen elintarpeilla, jonka
pää-asiallisesti muodostivat suola ja tupakka. Vetäytyessään pitkällä
vaelluksella etelään ja länteen päin Yukonin ja Porcupinen
yhtymäkohtien kautta Fort-Yukonissa, olivat he tässä joessa tavanneet
kultaa ja pysähtyneet sitä huuhtomaan.
He tervehtivät ilolla Tarwaterin tuloa eivätkä koskaan väsyneet
kuulemaan hänen juttujaan vuodelta neljäkymmentäyhdeksän ja rupesivat
kutsumaan häntä nimellä Vanha sankari. Kuusenoksista keittivät he teetä
ja keitteellä, joka oli valmistettu raitapuun jätteistä, happamista ja
karvaista juurista ja sipuleista, joita he kaivoivat maasta, paransivat
he hänen keripukkinsa niin, että hän lopetti ontumisensa ja alkoi taas
saada lihaa luurankoonsa. Ja he eivät voineet nähdä mitään syytä,
miksikä ei hän löytäisi rikasta kultasuonta.
-- Me emme tiedä, kuinka käy niiden kolmensadantuhannen kanssa,
sanoivat he hänelle eräänä aamuna ennen työhön menoaan, mutta mitä
sanotte sadastatuhannesta, Vanha sankari? Sen arvoisen luulemme me sen
valtauksen olevan, jonka olemme teidän lukuunne eroittaneet.
-- Hyvä, pojat, vastasi vanha Tarwater ja kiitos teille;
sadastatuhannesta voin sanoa, että se on kyllä varsin kaunis alku. En
luonnollisestikaan aio lopettaa ennenkuin minulla on täydet
kolmesataatuhatta. Sen takia minä olen tullut tänne.
He nauroivat ja taputtivat käsiään hänen kunnianhimolleen ja tuumivat
täytyvänsä katsoa hänen osalleen jonkun enemmän antavan valtauksen. Ja
vanha sankari tuumaili, että kevään tullen ja hänen tultua täysin
terveeksi lähtee hän hiukan itsekseen silmäilemään ympärilleen.
-- Kuka tietää, sanoi hän ja osoitti vuoren rinnettä toisella puolen
laaksoa, ehkäpä tuolla jokaisen mättään alla on kultaa.
Hän ei sanonut enempää, mutta kun aurinko nousi korkeammalle ja päivät
tulivat pitemmiksi ja lämpimämmiksi, katseli hän usein vuoren
puolitiessä olevaa ylätasankomuodostumaa. Ja eräänä päivänä
suojailmalla meni hän yli joen ja kiipesi ylätasangolle. Aurinko oli
sulattanut maan noin tuuman syvyydeltä. Eräässä sulaneessa paikassa
kumartui hän tarttuen turpeeseen suurilla, luisevilla käsillään ja
vetäisi sen ylös juurineen. Aurinko välkkyi jollakin, joka kimalteli
keltaiselta. Hän pudisti kädessään olevaa turvetta ja karkeat
kultapalat rapisivat kuin haulit maahan. Siinä oli kultainen talja
valmiina nyljettäväksi.
Alaskan aikakirjat eivät ole kokonaan sivuuttaneet ryntäystä Fort
Yukonista kesällä 1898 Tarwatervuoren ylätasangolle. Ja Tarwater möi
valtauksensa Bowdie-yhtiölle täsmälleen puolesta miljoonasta ja lähti
Californiaan ratsastaen muuliaasilla pitkin uutta maantietä, jonka
reunoilla oli tuon tuostakin mukavia matkailijamajoja, aina Fort
Yukonin satamaan saakka.
Ensimäisenä ruokailuaikana valtamerihöyryssä St. Michaelsista tarjoili
hänelle eräs valkotukkainen tarjoilija kuihtuneine kasvoineen ja
keripukin runtelemine ruumiineen. Tarwaterin täytyi katsoa häneen kaksi
kertaa ennenkuin hän tunsi miehen Charles Craytoniksi.
-- Onko sinun käynyt huonosti, poikani? kysyi Tarwater.
-- Tavallinen huono onneni, selitti toinen tunnettuaan tervehtijän.
Ainoastaan yksi seurueestamme sairastui keripukkiin. Se oli oikea
helvetti. Nuo kolme muuta ovat työssä ja terveinä ja aikovat hankkia
elintarpeita suorittaakseen etsiskelyjä talvella White Riverillä. Anson
ansaitsee kaksikymmentäviisi päivässä puuseppätyöllään, Liverpool saa
kaksikymmentä hirsien hakkaamisesta sahalle ja Pitkä Bill neljäkymmentä
päivässä ensimäisenä sahurina. Minä yritin niin hyvin kuin saatoin ja
jos minä en olisi saanut keripukkia....
-- Niin, varmasti, poikaseni, sinä olet tehnyt parhaasi, mikä ei
kumminkaan ole paljon, sillä sinä olet ilkeä luonteeltasi ja sinulla on
luontainen vastenmielisyys työhön. Minä sanon sinulle erään asian. Sinä
et kelpaa näihin hommiin, koska olet raajarikko. Minä maksan
kapteenille sinun lippusi muistoksi retkestä, jonka teimme yhdessä, ja
sinä voit laskeutua kyljellesi ja olla rauhassa jälelläolevan osan
matkaa. Ja minkälaiset mahdollisuudet sinulla on noustessasi maihin San
Franciscossa?
Charles Crayton kohautti olkapäitään.
-- Tiedätkö mitä, jatkoi Tarwater, sinä voit saada työtä minun
tilallani, siksi kunnes saat muuta.
-- Ja tulla teidän tilanhoitajaksenne, alkoi Charles innokkaasti.
-- Ei, kiitos! selitti Tarwater painolla. Ainahan tarvitaan
kuopankaivajia ja halonhakkaajia ja ilmanala on ihana...
Tarwater tuli kotiin kuin tuhlaaja iso-isä, jonka takia teurastettiin
juotettu vasikka. Mutta ensiksi, ennen pöytään istumistaan, täytyi
hänen hiukan silmäillä ympärilleen. Ja pojat ja tyttäret, vävypojat ja
miniät menivät tyytyväisinä hänen mukanaan ja heidän täytyi
liioitellulla nöyryydellä puristaa vanhaa, luisevaa kättä, jolla oli
jaettavana puoli miljoonaa. Hän meni edellä, eikä mikään hänen edes
leikillä lausumansa väite, vaikka se olisi ollut kuinka hullu ja
mahdoton hyvänsä, kohdannut mitään vastaväitteitä seurueen taholta. Kun
hän pysähtyi sortuneen padon viereen, jonka hän oli rakentanut
sahaamattomista hirsistä, loistivat hänen kasvonsa ja hän näki yli
Tarwaterlaakson ja kaukana kohoavat Tarwatervuoret -- nämä kaikki
olivat nyt taas hänen.
Hänelle tuli mieleen ajatus, joka saattoi hänet kääntämään pois
kasvonsa, niistämään ja salaamaan jotain silmissään kimaltelevaa.
Saapuvilla olevan perheensä seuraamana meni hän sortuneelle ladolle.
Hän otti maasta vanhan lahonneen vaunun vivun.
-- William, sanoi hän, muistatko sitä pientä keskustelua, joka meillä
oli vähää ennen Klondykeen lähtöäni. Niin, varmasti muistat sen,
William. Sinä sanoit minun olevan hullun. Ja minä sanoin, että minun
isäni olisi piessyt vaununvivulla pirun nahastani, jos olisin puhunut
hänelle sillä tavoin.
-- Sehän oli vain leikkiä, mielisteli William.
William oli harmahtava, neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hänen
vaimonsa ja täysikasvuinen poikansa seisoivat yhdessä ja katsoivat
uteliaasti, kuinka iso-isä Tarwater otti päältään takkinsa ja jätti sen
Maryn pideltäväksi.
-- Tule tänne, William! sanoi hän käskevästi.
William tuli, vaikkakin vastahakoisesti.
-- Tästä saat maistaa sitä, mitä minun isäni antoi minulle sangen
usein, selitti vanha Tarwater antaessaan pojalleen vaunun vivulla iskun
yli olkapään pitkin selkää. Huomaa, että minä en lyö sinua päähän.
Minun isälläni oli kirotun hupainen luonne ja hän ei katsonut niin
tarkkaan, mihin hän löi tahtoessaan piestä pölyn takistani. -- Älä
aseta kyynärpäitäsi noin. Voisit saada niihin erehdyksessä ravakan
iskun. Ja sano minulle nyt, William poikani, eräs asia: oletko koskaan
luullut minua hulluksi?
-- En! huusi William, hyppien ja tanssien kovasti. Sinä et ole hullu,
isä! Luonnollisesti et ole hullu!
-- Sinäpä sen sanoit, huomautti Tarwater lyhyesti, heittäessään pois
vaununvivun ja alkaessaan panna päälleen takkia. -- Ja nyt menemme kai
sisälle syömään.
Glen Ellen, Californiassa, 14 p. syyskuuta 1916.