paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin
sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla
äänellä, -- tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi
sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä
oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania -- kaikki solakoita, nuoria
miehiä.
Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin hänelle:
-- Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.
-- Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, _amigo_...
Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen jatkaessaan.
-- Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan, sanoin
minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla maailman
huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea villikissa. Ja
minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei ollut muuta kuin
kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian monta ja siellä ei
ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin tajuntaan muutamien
minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet kalloni. -- Koettakaas tätä
näin.
Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen,
hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se oli
vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.
-- Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna kivipaadella,
ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen sävyyn, kuin
olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään hänellä oli
iskuveitsi -- tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain vuolukiveä,
sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en voinut
liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi
olin minä aivan kuitti. Ja -- niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön
loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän
pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.
-- Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin
näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli
kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin
vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä kuilussa. Ja
kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri, valoisa päivä,
kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa lumikellarissa eli
tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen lumeen vuotaessaan
kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri sen paikan
yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut lentämään
hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä varmasti siellä
vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen ihme, sitä se
juuri oli.
-- Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta,
ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että
minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren
lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on
silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti
puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin
jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.
-- Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin
isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni.
Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä, joka
oli ollut minulla Ecuadorissa -- vaikka minä en kahteen vuoteen ollut
tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään muuallakaan.
Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan kuunvalossa,
kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja mistä se oli
tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku verho
olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna kivipaadelle
ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan vuolukiviveistä ja... ja
kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli tapahtunut, kun ensiksi
lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes kaivauduin esiin lumesta, kun
ne olivat paiskanneet minut alas vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli
sitten tapahtunut, olin minä aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että
minä olin hänen miehensä, en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen
perheensä ja pappi, joka oli vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat
asian, ennenkuin minä uskoin. -- Sitten kirjoitin Seth Maunersille.
Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä ja hän selvitti asian minulle.
Minä näytän teille hänen kirjeensä. Minulla on se hotellissa. Eräänä
päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli tavallisella vuorollaan, ryömin
minä radalla. Minä en seisonut suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli
hän minua vasikaksi eli suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä,
sanoi hän ja minä en tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin
ymmärtää, oli se kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren
huipulta. Minä en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt
kerrassaan mitään. Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja
Paloma piti minusta huolta (se oli kai hän, joka oli pannut
kultaliuskan makuusäkkiini), mutta sitten selvisi, että minä olin
pähkähullu ja rautatie lähetti minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin
Seth minulle kirjoittaa. Itse en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän
tietää. Hän oli kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne
lähettivät minut tieheni.
Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti
selvästi halukkaalta keskeyttämään.
-- Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen
miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren
kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen
penniäkään...
-- Et koskaan enää mene _siihen_ maahan, huudahti nainen.
-- Mutta Sarah, Wahna on kuollut -- senhän sinä tiedät, sanoi Julian
Jones.
-- Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen,
että _se maa_ ei ole oikea paikka naineille miehille.
Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-aurinko
teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita, sivistymättömiä,
ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin kaiken toivon hänen
avustuksestaan.
-- Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous
kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. -- Oliko mahtava kultameteoori
pudonnut taivaasta?
-- Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne
tuoneet.
-- Niin korkealle vuorelle -- ja niin suuren ja raskaan harkon!
huomautin minä.
-- Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä
arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta
kuinka helvetissä" -- oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin
tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin
itseni aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja
sanoi sitten: He eivät vieneet sitä sinne.
-- Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!
-- He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen arvoituksellinen
vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan vieneet tuota
jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät ylös -- se oli
sen sisällys.
Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.
-- Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan
yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset
olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli
nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja
sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs,
indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät
ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen harkkoon
vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja odottanut minua --
ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.
Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun
tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut panemaan
yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän iltapäivänä
hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja rautatieyhtiön
kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut. Illalla soitin
hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian Jonesin ja
hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.
-- Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa Nebraskaan? Minä
muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset huomasin hänen
hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-Lisan kuuluisaa hymyä.
Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.
ISÄ TARWATER.
Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä
Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna
kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli
kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta oli,
että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin muisti
hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme säettä. Ja perhe
tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen aivonsa paloivat
vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen, käreän äänensä, joka
nyt oli vain piipitys:
Kuni Argon, aikoina antiikin,
tie kotimme rannoilta vie,
-- ta ta, ta ta, ta ta, ta ta --
Talja kultainen määrä matkamme lie...
Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin
säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan
Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea
tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan hänen
päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan
uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle
holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka
neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa, niin
että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä
valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana
liikemiehenä.
Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin
sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio
ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että
patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä
oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti
kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla,
ettei hän matkusta Patagoniaan.
Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla
pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa, talon,
ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin ne
kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä
hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään syytä
sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen tekonsa
menettäneet laillisen voimansa.
-- Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä,
joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.
John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja hevosia,
nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja yhden
huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt ei
haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen
kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin
Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen -- joka oli ajottain
työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin
karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa
tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen vuoden
aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut laiminlyönyt
ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt maksamatta
viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan patagoniakuumeestaan oli
hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen täysihoitosopimuksen ja
täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka hänen pitikin jättää pois
tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.
-- Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan Tarwatermyllyn
yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut sahaamattomista hirsistä ja
joka teki mahdolliseksi ensimäisille uudisasukkaille viljellä
vehnäänsä.
-- Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin kauan kuin
huolehdin itse itsestäni. -- Ja kun ei minulla ole penniäkään, jota
laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa, että
asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.
Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen vuoksi
katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!
Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina
antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi
vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut
kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä
neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun sekä
samonnut yli tasankojen.
-- Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat
pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana
lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.
-- Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache
Sloughin näreikössä Sacramentossa.
Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja
sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän,
noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan ostamalla
uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.
Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta
Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren -- suurin osa tästä maa-alueesta
oli ollut hänen -- ja koko tämän ajan oli hän haaveillut voittavansa
ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki hän, koukistunut
selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten, lähekkäin olevien silmien
välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.
* * * * *
-- Siellä hän kulkee -- kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.
-- Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen,
Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.
Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan
hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen poltettuaan
kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut sulattaa
asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.
-- Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. -- Se aika on ohi, jolloin
saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja laulamalla et
pitkälle pääse.
-- Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos
voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni
takaisin kaiken Tarwatermaan.
-- Vanha hullu! huomautti Annie.
-- Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin kolmellasadallatuhannella
ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin koetus nolata hänet.
-- Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän
enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.
-- Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä keräisit
kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.
-- Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.
-- Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että -- heitä se pois
mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi... samoinkuin nekin,
jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää
mitään karhuja.
-- Niin, mutta kuitenkin...
Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden keittiön
pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän eteen.
-- Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain
nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on pahempi
kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä monia
kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet neljäkymmentä vuotta
vanhempi kuin vanhin heistä.
John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle sivulle,
jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.
-- Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet sieltä
mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse huuhtonut
kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut saada satatuhatta,
jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut patojani. Jospa minä vain
olisin Klondykessä...
-- Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen siksi
kovasti, että ukko kuuli.
-- Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi
nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani
vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.
-- Mutta sinä _olet_ sekaisin, isä, alkoi William...
-- Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi
sen tehnyt.
-- Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja miehistä,
jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä, sanoi Annie
ivallisesti.
-- Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua
täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt seitsemänkymmentä
vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla kultaa puuveitsellä, jos
vain pääsisin Klondykeen...
-- Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.
-- No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä sitten
nukkumaan.
Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana miehen
rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet harmaat,
vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen suurten luisevien
sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen, huokasi ja pysähtyi,
heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.
-- Niin, mutta joka tapauksessa... mumisi hän valittavalla sävyllä...
polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.
* * * * *
Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko Tarwater
puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa, laittanut
aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa pitkin matkalle
Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan, jonka hän oli
kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat neljäkymmentä kertaa, sattui
tällä kertaa kaksi tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut
Keltervilleen, vaan kääntyi maantietä myöten etelään Santa Rosaan.
Vielä merkillisempää oli paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa
juuressa. Se sisälsi hänen siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli
mielipahoin nähnyt hänen käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi
saanut olla siisti, vaan senvuoksi -- ukko oli arvannut tämän salaisen
ajatuksen -- että se pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä
haudata. Ja Santa Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa
käytettyihin vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta
kohteliaalta vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten
kuolleen vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän
seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain
kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton
Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä
dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä
asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin
odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa -- kaupungin suurin
juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä,
onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden
dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.
Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean
hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään,
jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva
hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri
siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä
niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien
selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista
kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa dollaria
tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja kaikki
tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta ihmisestä saisivat
hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin toiset saisivat
talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.
Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa
kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan. Hän
näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut
erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen
yön nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka
oli kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi
vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden
sulamisesta.
Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen, joka
painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan hoippuen
yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen jauhotaakka
selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan suinpäin portailta alas
hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain kahden jalan syvyydeltä
ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei ollut mitään erikoista halua
heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta jauhot hänen selässään
painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.
-- Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt hänet
maihin.
Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi,
puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja
ojensi sen pelastajalleen.
Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä oli
hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.
-- Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle palan
ruokaa.
-- Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies peittämättömällä
uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli neljänkymmenen
ikäinen.
-- En palaakaan, vastasi John Tarwater.
-- Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?
-- Ei ole mitään varusteita.
-- Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?
-- Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin tärkeää
kuin lämmin ruokapala olisi nyt.
* * * * *
Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater
jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan miehen, joka
seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua nuotiota. Hänet
esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa Tarwateriin, joka
hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi hoitamaan nuotiota,
käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen, tyhmästi kyllä, oli
sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja pian tuli savua
vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa, Bill Wilson eli Pitkä
Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen sadanneljänkymmenen
naulan painoisia varustuksiaan ja sitten tarjosi Charles aamiaisen,
jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli puoliraakaa ja
pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi alapuolella
kaiken arvostelun.
Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme kumppanusta
kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle mennäkseen noin mailin
päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle, jossa heidän jälellä olevat
varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille tuli kiire. Hän pesi astiat,
kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen kantoremmin, teroitti
leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja kuokat niin, että
niitä oli helpompi kantaa.
Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri arvonanto
Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat. Kerran, ennen
puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden satanaulaisen
taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen huomiostaan.