katsomaan, miltä siellä näytti. Ja kylläpä oli kaunista. Jokaisen
tavaravaunun ja matkustajavaunun, jokaisen vaihteen, vieläpä
ratapölkytkin oli meksikolainen roistoväki heittänyt jokeen
kuudenkymmenen jalan syvyyteen "Kuvernööri Hancockin" viereen. Ne
olivat polttaneet konetallin, sytyttäneet hiilivaraston ja heitelleet
korjaustyökappaleet hujan hajan. Niin, ja kolmesta toveristamme oli
tehty loppu ja meidän täytyi mitä suurimmalla kiireellä heidät haudata.
Siellä on ympäri vuoden hyvin kuuma.
Julian Jones piti pitkän välin tarkastellen olkansa yli vaimonsa
kasvoja tämän istuessa pahantuulisin ilmein ja tirkistellessä suoraan
eteensä.
-- En ole unohtanut kultakimpaletta, vakuutti Jones minulle.
-- Etkä tuota lutkaakaan, sähähti pieni naikkonen, kuten näytti,
järvellä uiskenteleville nokikanoille.
-- Minulla on ollut kultakimpale koko ajan tähystimessä...
-- Sinun ei olisi koskaan pitänyt asettua tuohon vaaralliseen maahan,
jatkoi hänen vaimonsa.
-- Kas niin, Sarah, sanoi Jones pyytävästi, minähän työskentelin sinua
varten. Ja minulle sanoi hän ikäänkuin selvitykseksi: Vaara oli suuri,
mutta niin oli tuloskin. Muutamassa kuukaudessa ansaitsin minä
kuitenkin viiteensataan kullassa. Ja Sarah istui Nebraskassa
odottaen...
-- Ja me olimme olleet kihloissa kaksi vuotta, surkutteli vaimo itseään
Jalokivitornille.
-- Kiitos lakon ja sen, että minä olin joutunut mustalle listalle ja
saanut lavantaudin Austraaliassa j.n.e., jatkoi Jones. Ja minulla oli
onnea, rautatiellä. Minä näin tovereita, äskettäin Valloista tulleita,
sammuvan muutamia viikkoja tulonsa jälkeen. Jos eivät taudit ja
rautatie tappaneet heitä, niin tekivät sen meksikolaiset. Mutta se ei
ollut sallittu minulle, ei edes silloinkaan, kun ajoin neljänkymmenen
jalan syvyiseen tulvan synnyttämään läpeen. Kadotin lämmittäjäni ja
konduktöörini ja liikkuvan kaluston tarkastajan (joka sattumalta oli
matkalla Duraniin tapaamaan morsiantaan); murjaanit leikkasivat heidän
nuppinsa ja pistivät ne seipäisiin. Mutta minä makasin hiljaa kuin
rotta hiilisäiliössä, päälläni kaksi jalkaa hiiliä ja ne luulivat minun
jo muuttaneen autuaammille metsästysmaille -- makasin siellä päivän ja
yön, kunnes tuli rauhallisempi. Niin, minulla oli onnea. Pahin, mikä
minulle sattui oli se, että vilustutin itseni kerran ja toisen kerran
oli minulla paise. Mutta ne toiset kaverit! Ne kuolivat kuin kärpäset
joko keltakuumeeseen, keuhkotulehdukseen tahi murjaanien ja rautatien
kautta. Ikävintä oli, ettei minulla ollut heistä mitään seuraa. Tuskin
olin tullut jonkun kanssa lähemmin tuttavaksi, kun hänelle pälkähti
päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli nimeltään Andrews ja
joka tuli pähkähulluksi.
-- Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin
Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista
tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa,
minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko
heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack
Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan _muy
pronto_...
-- Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.
-- Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones
anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä olen
luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin erinomaisesti
ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään tullakseni
takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa naimisiin, kun tapasin
Wahnan --
-- Tuon lutkan, sihahti Sarah.
-- Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä ainoastaan
mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua kultakimpaleesta. Se tapahtui
eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta Amatoon, noin kolmekymmentä
mailia Quitosta. Seth Manners oli lämmittäjänäni. Minun piti opettaa
häntä hoitamaan konetta itse ja minä annoin koneen hänen haltuunsa ja
istuin itse hänen paikalleen ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin
juuri saanut häneltä kirjeen, missä hän kuten tavallisesti pyysi minua
tulemaan kotiin ja kuten tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli
naimattomalle miehelle, kuten minä, kuljeskella irtolaisena ympäri
maata, joka on täynnä señoritoja ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa
hän nähnyt heidät! Oikeita linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat,
naamat maalattu valkeiksi kuin ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten --
kuten jollain niistä verisistä rautatieuhreista, joita minä olin ollut
auttamassa maahan.
Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu
loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää
sille kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä
kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.
Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän jarrutti
niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.
-- Mitä pirua -- aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja me
tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin Sethin
sanoihin. Siinä oli indiaanityttö -- ja voitte uskoa kun sanon, että
indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon
kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa
tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän...
Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka hän
piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka
uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.
-- Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan
sähähdyksen, mutta jatkoi heti:
-- Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin;
tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen
selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin
käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin ohueeseen,
joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään, pilkulliseen ja
silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään....
-- Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.
Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut keskeytystä.
-- Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille,
laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo ja
ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi
havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.
-- Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän
vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne
suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar....
-- Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan
päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt
silmäänsäkään.
-- Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei vastausta.
Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin ja puhkesi
sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se teidän
täytyy myöntää.
-- Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä
rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme tehtävänä
on raapia sinut siitä pois.
-- Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin
hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut mitään.
Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!
Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut minua
silmänurkastaan, sillä hän mumisi: -- Jos ei olisi ollut, niin
luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?
-- Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi,
minähän tässä kerron. -- Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio
jäädä tänne koko yöksi?
-- No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun
haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi mukana,
mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet ylös, hän oli
kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut jälkeäkään. Ylä- ja
alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi sata metriä
eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet kyyristyneenä
aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin hänen päälleen.
Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet sekunnissa hänen
ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten koskaan käsittänyt
hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa. Tartuin häntä ranteesta ja
nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen, mihin hän mukautui. Naiset
kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa totta.
Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen
puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän
suhteen.
-- Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin ja
istutin hänet viereeni.
-- Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones
huomautti.
-- Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr
Jones. -- Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut
kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi pois
ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.
-- Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme Quitoon,
mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui tyttö
kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka paljon
kauniimpi hän oli kuin illalla.
-- Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja
siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun --
meihin -- niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut
hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. -- Painu
tiehesi, sanoin minä hänelle _pronto_ (mrs Jones muistutti itsestään
vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah, minä en
tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.
Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja tiedän
kyllä, minkä sanan ne muodostivat.
-- Eniten suututti minua Sethin pilkka. -- Te ette voi karistaa häntä
niskoiltanne, sanoi hän. -- Te olette pelastaneet hänen elämänsä...
Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä... Mutta tyttö uskoo,
että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi hän.
-- Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä tiedätte.
-- Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli
suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut
kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.
-- Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin hänen
höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon ja
pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet
sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen,
löi käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin
minä tehdä? --
Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi mrs
Jones ymmärtää, että _hän_ kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt
tehdä.
-- Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin ennen
-- hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä
helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei
saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon
päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän
oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma.
-- Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin
isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut
kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän hyvin ja
oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.
-- Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota
vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin
kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja
hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä
tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan,
ja koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä
laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää,
etten minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia -- nuoria,
naimattomia naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti
tytön puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän
haukkui minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin
kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia
sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta mongerruksestaan
ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti mummo, vaikka
hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat tukahduttaneet
suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.
-- Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti
tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan
tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän suojeli
tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei käynyt
koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain sisällä,
lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei viipynyt
kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän hypähti ylös
niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin esimerkiksi, jos tuli
toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi pelata erän korttia.
Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli, mutta silloin näytti
muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään ikäänkuin kaikki helvetin
pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille vierailemaan.
-- Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri
tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan --
pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni ja
asettautunut vakavasti minun talooni -- silloin sain nähdä ihmeellisen
ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika. Hän oli tytön
näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei hänet mukaansa
pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista, ennenkuin
poika poistui pimeän tullen.
Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en häntä
tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren
kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se siunattu
kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli viidensadan
dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun ottavan sen
ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun täytyi se ottaa
kotirauhan vuoksi.
-- Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me istuimme
takkavalkean ääressä...
-- Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.
-- Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.
-- Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat takkavalkean
ääressä, oikaisi nainen häntä.
-- Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon, selitti
Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, -- enemmän kuin oli
hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.
-- Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä,
laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla.
Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen huudon,
joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi
polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin
metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää
kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko
toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä. Paloma
oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja ukko
vastasi hänelle. -- Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi hän
olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja hän
takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun omassa
talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata ulos,
jollei hän olisi ollut niin vanha.
-- Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää kuin
hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta Paloma
jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten
jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni. Hän
alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen Wahnalle.
Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten yhdellä
sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja meni tiehensä.
Minä arvaan tytön sanoneen "ei."
-- Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun aikaa
keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä
suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi koko
ajan minua suurilla silmillään.
-- Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme
tottuneet siihen.
-- Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen
mielenkiintoa, -- mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen
väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni.
Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit
rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.
-- Ja sitten saivat asiat toisen käänteen -- erään sattuman vuoksi.
Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut
minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin
voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja
asianajajat kaiken -- en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin on
minun niskoillani kuoletuslainoja.
-- Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen
ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta! Elä
matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin itseni
irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille -- enkö
kirjoittanut, Sarah?
-- Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa
hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.
-- Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti häntä
nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen kultakimpaleen,
jollette matkusta. -- Myöhäistä, sanoin minä, ja kerroin hänelle
minkävuoksi.
-- Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa, huomautti
mrs Jones jääkylmästi.
-- Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan tunteita.
Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma puhuivat vähän
indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: -- Jos te jäätte, näytän
teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on tavattu. -- Kuinka
suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän nauroi. Suurempi kuin te,
sanoi hän, paljon, paljon suurempi. -- Se ei pidä paikkaansa, sanoin
minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli nähnyt sen ja Paloma puolsi
häntä. Heidän kuvauksensa mukaan päättäen olisi pitänyt uskoa, että
tämän yhden kimpaleen arvo oli miljoonia. Paloma ei ollut koskaan
nähnyt sitä itse, mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli
heimosalaisuus, johon ei häntä oltu vihitty, koska hän oli vain
puoliverinen.
Julian Jones pysähtyi ja huokasi.
-- Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin...
-- Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa
silmänräpäyksessä.
-- Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin minä
riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut
kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja
minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas,
minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä
tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut. --
Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla jälleen
täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat jaksamme kantaa, --
Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-aasin tahi kokonaisen joukon
kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta siihen hän ei suostunut ja Paloma
sanoi hänen olevan oikeassa. Se oli liian vaarallista. Indiaanit
ottaisivat meidät kiinni.
-- Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me liikuimme
vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut antaa minun
laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me tulimme
korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä
vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet
aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä.
Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli
taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan suuntaan,
niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan, josta ei voi
erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi maailmassa. Minä en
puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja minä lähdemme Quitosta, vien
minä teidät suoraan sille.
-- Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä
syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän
valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen. Minun
pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä kiipeämisestämme,
mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin biljaardi, alaltaan noin
neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta. Wahna kertoi, että
tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja esti lumen
kokoontumasta.
Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin
voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi, aloin
minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en nähnyt enkä
haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä kysyin
Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi minua
pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle kivelle
ja odottaa, että se menisi ohi.
-- Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi. Lakkaa
nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. -- Se on lähempänä
teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen suuret silmänsä
saivat kaihoisan ilmeen.
-- Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne ikävöi
vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.
-- Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle Sarahista.
Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen nauraa ja
ilvehtiä.
-- Mitä pidätte siitä? kysyi hän.
-- Mistä?
-- Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös, niinkuin
olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi. Tunsin
itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen
tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin
tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään
kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri
jumala -- se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.
Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös molemmat
pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle. Hänen
liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle
epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin,
sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti
pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:
-- Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon,
että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella
vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella.
Ei ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli
kymmenen jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni
molempiin päihin kuin muna. Katsokaa tätä.
Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn
silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan
puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan suuruisen.
Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut peitetty.