tuntikausia tähtien hidasta kulkua länteen, mustan viidakkoseinän taa,
joka oli raivattu edemmäksi, että saataisiin avoin paikka kylää varten.
Hänellä ei ollut niinkään pintapuoliset tiedot tähtitieteessä ja
sairasta miestä huvitti tuumia näiden uskomattoman kaukaisten
aurinkojen näkymättömiä maailmoita, joissa elämä aivankuin arka vieras
hiipi esiin materian yömustista komeroista paistattaakseen itseään
valossa. Hän saattoi yhtä vähän ajatella rajoja ajalle kuin
avaruudelle. Ei mitkään syövyttävät radiumitutkimukset olleet
horjuttaneet hänen käsitystään voiman säilymisestä ja aineen
katoamattomuudesta. Taivaankappaleita on ollut kaikkina aikoina.
Kaikkien täytyy noudattaa ja totella samoja lakeja. Senvuoksi, päätti
ja tunnusti hän, täytyi maailmojen ja elämän olla jotain, jotka
liittyvät kaikkiin aurinkoihin, niinkuin ne kuuluvat tähän erikoiseen
aurinkoon ja hänen omaan aurinkokuntaansa. -- -- --
* * * * *
Ei mikään valkea mies ja vielä vähemmin joku muu mies jostain toisesta
viidakkoheimosta ollut saanut nähdä punaista jumalaa säilyttämällä
henkeään. Näin oli laki, jota Ngurn oli usein saarnannut Bassetille. On
olemassa jotain, jota kutsutaan yleiseksi veljeydeksi, oli Basset usein
vastannut hänelle. Mutta sen oli Ngurn juhlallisesti kieltänyt.
Punainen ei ottanut huomioon mitään yleistä veljeyttä. Ainoastaan
heimosta syntynyt mies saattoi nähdä punaisen ja säilyttää henkensä.
Mutta nyt, kun Bassetin rikollisen salaisuuden tunsi ainoastaan
Balatta, jonka suun pelko tulla uhratuksi punaiselle kuitenkin sulki,
oli tilanne kokonaan toinen. Hänen tarvitsi vain voittaa uusiutuvat
kuumekohtaukset, jotka heikonsivat häntä ja palata ihmisten ilmoille.
Sitten tulisi hän takaisin tutkimusseurueen kanssa, ja vaikkapa koko
Guadalcanalin väki pitäisi hävittää, pakoittaisi hän punaisen sydämestä
esiin tiedonannon toisesta maailmasta meidän maailmallemme.
Mutta Bassetin kohtaukset tulivat yhä tiheämmiksi, hänen lyhyet
toipumisensa aina voimattomimmiksi, hänen aika-ajottaiset
tiedottomuuskohtauksensa aina pitemmiksi ja huolimatta kaikesta, mitä
hänen tavattoman voimakas ruumiinrakenteensa hänelle uskotteli, tuli
hän lopullisesti siihen tulokseen, että hän ei voisi elää niinkauan,
että kulkisi yli ruoho-aavikon ja vaarallisen rantaviidakon kautta
meren rannalle. Hän kadotti toivonsa Etelänristin kohotessa yhä
korkeammalle taivaalle, ja nyt tiesi Balattakin hänen kuolevan ennen
hänen tabunsa määräämää hääpäivää. Ngurn teki itse matkoja kooten
polttopuita Bassetin pään savustukseen ja kerskui hänelle, kuinka
taitavasti hän tulisi sitä pitelemään, kun Basset oli kuollut. Basset
itse otti asian rauhallisesti. Elämä oli vaipunut liian kauaksi ja
liian syvälle hänessä, että hän olisi ollut peloissaan edessäolevasta
sammumisesta. Hän jatkoi itsepäisesti taisteluaan vuorottelevia
täydellisiä ja puolittaisia tiedottomuuskohtauksiaan vastaan, joiden
aikana hän ikäänkuin uneksuen ja poissaolevana ihmetteli, oliko hän
todellakin kerran nähnyt punaisen jumalan tahi oliko kaikki ollut vain
kuumehouretta.
Sitten tuli päivä, jolloin kaikki sumuja hämähäkinverkot haihtuivat;
hän tunsi aivonsa kirkkaiksi kuin kellojen kumina, käsittäen selvästi
ruumiillisen heikkoutensa. Hän ei saattanut kohottaa kättä eikä jalkaa.
Hänellä oli niin vähän voimaa ruumiinsa yli, että hän tuskin tiesi
sellaista olevankaan. Ruumiilla oli ainoastaan heikko kiinnike sieluun
ja lyhyinä selvinä hetkinään tiesi hänen sielunsa, juuri selvyytensä
kautta, että välttämätön hyppäys pimeyteen oli lähellä. Hän tiesi lopun
olevan käsissä, tiesi, että hän todella omine silmineen oli nähnyt tuon
punaisen sanansaattajan maailmojen välillä, tiesi, että hän ei saisi
elää viedäkseen tiedonantoa ihmiskunnalle tästä tiedoituksesta, joka,
sikäli kun hän saattoi ymmärtää, ehkä jo kymmenen tuhatta vuotta
oli odottanut Guadalcanalin sisässä tullakseen jonkun ihmisen
kuulemaksi. Ja Basset teki urheasti päätöksensä, huusi Ngurnin ulos
leipäpuunvarjoon ja neuvotteli vanhan poppamiehen kanssa viimeisten
hetkiensä järjestelystä, viimeisestä seikkailustaan elävässä elämässä.
-- Minä tunnen lain, sanoi hän lopuksi. Se, joka ei kuulu sinun
heimoosi, ei saa katsoa punaiseen ja säilyttää henkeään. Minun täytyy
joka tapauksessa kuolla. Teidän nuoret miehenne kantavat minut punaisen
eteen ja minä saan nähdä hänet ja kuulla hänen äänensä ja sitten kuolla
sinun kädestäsi, Ngurn. Sillä tyydytettäisiin kolme asiaa: laki, minun
haluni, ja sinun odotuksesi saada niin paljon aikaisemmin haltuusi
minun pääni, jota kaikki valmistuksesi tarkoittavat.
Ngurn oli samaa mieltä ja sanoi:
-- On parasta niin. Sairas mies, joka ei voi tulla terveeksi, on
mieletön, jos hän haluaa elää vielä vähän aikaa. On siis parasta
silloin kuolla. Sinulla on ollut hyvin vaikeaa viime aikoina. Minulle
kyllä on ollut hyvä saada puhella niin viisaan miehen kanssa. Mutta me
emme ole puhuneet paljon viimeisinä kuukausina. Sensijaan olet sinä
ottanut asunnon pääkallotalossa, elämöinyt kuin kuoleva sika tahi
puhunut paljon ja kovasti omalla kielelläsi, jota minä en ymmärrä. Se
on häirinnyt minua; sillä minua miellyttää ajatella valon ja pimeyden
kummallisia asioita käännellessäni päitä, joita savustan. Sinun suuri
melusi on siis estänyt minua etsimästä sitä syvää viisautta, jonka
täytyy tulla omakseni ennenkuin kuolen. Mitä sinuun tulee, jonka yli
pimeys jo laskeutuu, on parasta, että kuolet nyt. Ja minä lupaan
pitkinä tulevina päivinä käännellessäni päätäsi savussa, että kukaan
heimoni miehistä ei ole meitä häiritsevä. Ja minä kerron sinulle monia
salaisuuksia, sillä minä olen vanha ja hyvin viisas mies ja minä annan
sinun kuulla viisauden viisauden jälkeen kääntäessäni savussa päätäsi.
Valmistettiin paarit ja puolitusinaa miehiä kantoi Bassetin
olkapäillään viimeiseen pieneen seikkailuun, joka oli lopettava hänen
elämänsä suuren seikkailun. Ruumiilla, jota hän tuskin tunsi, sillä
myöskin tuska oli jättänyt sen, ja selvin, kirkkain aivoin, joka salli
hänen rauhallisella innostuksella nauttia ajatuksen takaisin
palanneesta terävyydestä, makasi hän heiluvilla paareilla ja nähden
haalistuneen maailman liukuvan ohitseen tarkasteli hän viidakkokaton
alla hämärtyvää päivää ja ylätasangon vulkaanista hiekkaa.
He kantoivat hänet kattilan spiraalitietä, joka kiersi loistavaa,
hehkuvan punaista jumalaa, jonka säteilevä kiilto ja valo aina
näyttivät olevan valmiit muuttumaan sointuvaksi lauluksi ja
vaikuttavaksi jyminäksi. Ja yli uhrattujen jumalien ja ihmisten luiden
kantoivat he häntä, ohi toisten vielä elävien uhrien tuolle
kolmijalkaiselle hirsipuulle valtavine muurinmurtajineen.
Täällä nousi Basset vaivaloisesti Ngurnin ja Balattan auttamana ylös,
alaruumiinsa varistessa heikkoudesta ja tutki punaista kirkkain,
kaikkinäkevin katsein.
-- Kerran, Ngurn, sanoi hän siirtämättä silmiään välähtelevästä,
väräjävästä pinnasta, jossa kaikki kirsikanpunaiset värivivahdukset
keskeymättä leikkivät alituisesti jännitettyinä muuttuakseen ääneksi,
silkinhienoksi lauseeksi, hopeankirkkaaksi kuiskaukseksi, jousien
kultaiseksi surinaksi, keijujen sametinpehmeäksi soitoksi tahi ukkosen
mahtaviksi ääniksi.
-- Minä odotan, sanoi Ngurn pitkän väliajan jälkeen pitäen huomaamatta
tomahawkiaan iskuvalmiina.
-- Kerran, Ngurn, huudahti Basset, pitää sinun antaa punaisen puhua
niin, että minä voin sekä nähdä että kuulla häntä. Iske silloin, kun
minä kohotan käteni ylös, sillä silloin kumarran minä päätäni niin,
että isku sattuu niskaan. Mutta minä, Ngurn, joka seison aikeissa
iankaikkisesti sanoa jäähyväiset päivän valolle, tahtoisin mielelläni
kuolla punaisen ihmeellisen äänen majesteetillisenä kaikuessa
korvissani kuolinhetkenäni.
-- Ja minä lupaan, että koskaan ei mikään pää ole tullut paremmin
savustetuksi kuin sinun, vakuutti Ngurn hänelle, antaen miehille merkin
asettaa paikoilleen köysi, joka saattoi vipuvarren liikkeeseen. --
Sinun pääsi tulee olemaan suurin mestarityö minun kokoelmassani.
Basset hymyili nääntyneesti vanhuksen turhamaisuudelle. Silloin vetivät
miehet takaisin koverretun hirren ja päästivät sen sitten. Seuraavassa
silmänräpäyksessä valtasi hänet ihastus kuullessaan tuon äkillisen
jyminän. Mutta minkälaisen jyminän! Se oli pehmeä kuin kaikkien jalojen
metallien yhteensoinnutettu ääni. Arkkienkeli puhui siinä, se oli
suurenmoisempi kuin kaikki muut äänet, se oli ylimaailmallisella
viisaudella kyllästetty, se oli Jumalan ääni, käskevä ja kiehtova. Ja
kuinka ihmeellinen oli tämä metalli maailmanavaruuksista! Basset näki
omin silmin värien vaihtuvan ääneksi, kunnes koko näkyvä pinta tässä
mahtavassa kattilassa kumisi, vapisi ja suitsutti ääntä tahi väriä, hän
ei tiennyt kumpaista. Tässä silmänräpäyksessä olivat kaikki
epäselvyydet aineen yhtenäisyydestä kadonneet, voiman ja aineen
yhteensulautuminen ja toisiinsa sisältyminen ei enää ollut kauemmin
hänelle mikään salaisuus.
Aika kului. Ngurn herätti Bassetin lopultakin kärsimättömällä eleellä.
Basset oli kokonaan unohtanut vanhan poppamiehen. Salamannopea
mielijohde saattoi hänet nauramaan itsensä käheäksi. Hänen pyssynsä oli
hänen vieressään paareilla, hänen tarvitsi vain painaa liipasinta
murskatakseen päänsä.
Mutta miksi hän pettäisi poppamiehen? oli Bassetin seuraava ajatus.
Vaikka Ngurn oli pääkallometsästäjä, ihmissyöjä, yhtä paljon apina kuin
ihminen, niin oli hän joka tapauksessa pelannut rehellistä peliä niin
hyvin kuin ymmärsi. Ei, päätti Basset, olisi suuri synti ja
epärehellinen teko pettää viimeisellä hetkellään vanhaa miestä. Hänen
päänsä oli Ngurnin ja Ngurn saisi sen savustaa.
Basset kohotti ylös kätensä merkiksi, kumartui eteenpäin kuten oli
sovittu, niin että ensimäinen selkänikama paljastui, unohti Balattan,
joka oli vain nainen ja sitäpaitsi nainen, jota ei rakastettu.
Näkemättä tiesi hän, että teräväksi teroitettu kirves kohosi ilmaan
hänen takanaan. Ja tässä silmänräpäyksessä, viimeisen edellisessä,
lankesi Tuntemattoman varjo yli Bassetin, tunne tulevasta
hämmästyksestä, kun verho poistuisi. Kun hän tiesi, että isku oli jo
lähtenyt, juuri kun kirves silpoi lihaa ja hermoja, oli hän näkevinään
Medusan, Totuuden rauhalliset kasvot ja samaan aikaan kun kirves tapasi
esiinsyöksyvän pimeyden, näki hän päätään hitaasti ja keskeytymättä
käännettävän ja väännettävän savussa leipäpuun vieressä olevassa
noitatalossa.
Waikiki, Honolulu, 22 toukok. 1916.
TUO LUTKA...
Löytyy sellaisiakin kertomuksia, jotka ovat tosia -- niitä ei voi
koskaan nokkelinkaan kynänpyörittäjä panna kokoon. Ja samasta syystä on
sellaisia kertojia, joita ei koskaan voida epäillä. Sellainen mies oli
Julian Jones, vaikkakin epäilen, uskovatko useimmat lukijoista tähän
hänen kertomaansa kaskuun. Mutta minä uskon siihen. Minä olen niin
varmasti vakuutettu sen totuudesta, että vapaaehtoisesti, vieläpä
halukkaastikin, olen pannut yritykseen rahoja, ja itse voitosta tai
tappiosta välittämättä päättänyt lähteä kaukaiseen maahan.
Tapasin hänet Panama-Pacific-näyttelyn Australian talossa. Seisoin
erään osaston edessä, jossa oli jäljennetty maapallon toisella puolen
löydetyt suurimmat kultakimpaleet. Ne olivat muhkuraisia,
epämuodostuneita ja kulmikkaita, ja oli yhtä vaikea olla uskomatta
niitä oikeaksi kullaksi kuin uskoa tilastollisiin tietoihin niiden
arvosta ja painosta.
-- Näitä kutsuvat kengurumetsästäjät kultakimpaleiksi, sanoi mahtava
basso-ääni yli olkani seistessäni suurimman kultamöhkälettä esittävän
jäljennöksen edessä.
Käännyin ja katsoin ylös Julian Jonesin harmaansinisiin silmiin.
Katsoin ylös, sillä hän oli noin kuusi jalkaa, neljä tuumaa pitkä.
Hänen karkeat, hiekankeltaiset hiuksensa olivat yhtä värittömät ja
haalistuneet kuin hänen silmänsäkin. Aurinko oli ehkä vaalistanut hänen
värinsä, joka tapauksessa oli hänen kasvoillaan jälkiä vanhasta,
voimakkaasta ruskettumisesta, joka kauan sitten oli muuttunut
kullanväriseksi. Kun hän käänsi katseensa näytteillä olevasta esineestä
minuun, panin merkille hänen omituisen ilmeensä; näytti kuin olisi hän
turhaan koettanut muistutella mieleensä jotain hyvin painavaa seikkaa.
-- Mitä huomautettavaa teillä on tuosta kultakimpaleesta, kysyin minä.
Epämääräinen, tuumiva katse katosi hänen silmistään ja hän murahti:
-- Sen suuruus, arvelen minä.
-- Niin, se tuntuu suurelta, myönsin minä. Mutta se on varmasti oikea.
Australian hallitus tuskin uskaltaisi...
-- Suuri! keskeytti hän halveksivalla, ylenkatseellisella ilmeellä.
-- Suurin, joka on koskaan tavattu, aloin minä.
-- Koskaan tavattu! Hänen värittömät silmänsä paloivat hänen
jatkaessaan: luuletteko, että jokaisesta tavatusta kultakimpaleesta
puhutaan sanomalehdissä ja näyttelykirjoissa.
-- No niin, vastasin miettivästi, jos löytyy sellaisia, joista ei
puhuta, en tiedä, kuinka saamme niistä kuulla. Jos todellakin suuri
kimpale tahi kimpaleenlöytäjä mieluummin vaatimattomana tahtoo punastua
ilosta yksinäisyydessä.
-- Niin ei ole asia, huomautti hän kiireesti. Minä näin sen omilla
silmilläni ja muuten olen aivan liian karaistu punastuakseni. Olen
rautatiemiehiä ja olen oleskellut sangen paljon kuumissa maissa. Olin
ennen ruskea kuin mahonki -- oikea, vanha mahonki ja enemmän kuin
kerran on minua luultu sinisilmäiseksi espanjalaiseksi...
Nyt oli minun vuoroni keskeyttää ja sen minä teinkin.
-- Oliko se kimpale suurempi kuin tämä täällä, herra --?
-- Jones, Julian Jones on nimeni.
Hän kaivoi rintataskustaan esiin sen nimiselle henkilölle osoitetun
kirjekuoren, jossa oli San Franciscon leima; ja minä vuorostani
luovutin hänelle korttini.
-- Hauskaa tutustua teihin, sir, sanoi hän ojentaen minulle kätensä ja
hänen basso-äänensä kaikui kuin olisi hän tottunut puhumaan kovassa
melussa. -- Olen luonnollisesti kuullut puhuttavan teistä ja nähnyt
kuvanne sanomalehdissä j.n.e. ja ehkä minun ei pitäisi sitä sanoa,
mutta haluaisin kumminkin teidän tietävän, että minä en pane suurtakaan
arvoa teidän Mexikosta kirjoittamillenne artikkeleille. Teillä on
asiasta aivan nurinkuriset käsitteet. Te teette saman erehdyksen kuin
kaikki muutkin "ulkomaalaiset" luullessanne, että meksikolainen on
valkoinen mies. Sitä hän ei varmastikaan ole. Sitä ei ole niistä kukaan
-- ei meksikolainen murjaani, ei latinalais-amerikkalainen eikä koko
lauma. Katsokaas, sir, ne eivät ajattele, suunnittele tai työskentele
niinkuin me. Onpa heidän kertomataulunsakin aivan erilainen. Te
luulette seitsemän kertaa seitsemän tekevän neljäkymmentäyhdeksän,
mutta sitä eivät ne luule. Ne laskevat toisella tavalla. Ja ei edes
valkoinen ole niistä valkoista. Minä annan teille erään esimerkin. Jos
ostetaan talontarpeiksi kahvia, yksi naula tahi kymmenen naulaa
kerrallaan...
-- Kuinka suuri oli kultakimpale, josta puhuitte? kysyin päättävästi.
Yhtä suuri kuin tämä täällä?
-- Suurempi, sanoi hän rauhallisesti. Suurempi kuin koko roska, joka on
täällä näytteillä, suurempi kuin koko roska yhteensä ja vielä vähän
lisää. Hän vaikeni ja katsoi minuun epäröimättä. -- En käsitä, miksikä
en puhuisi teille tästä asiasta yksityiskohtaisemmin. Teillä on
sellainen maine, että olette luotettava ja olen lukenut, että teillä on
ollut sangen ihmeellisiä kokemuksia kaukaisissa maan paikoissa. Minä
olen kauan etsinyt jotakin, joka löisi tässä yrityksessä tuumansa
lukkoon minun kanssani.
-- Te voitte luottaa minuun, sanoin minä.
Ja tässä vedän esille nyt koko jutun, mustaa valkealle, aivan niinkuin
hän kertoi sen minulle istuessamme penkillä taidepalatsin luona järven
rannalla, kalalokkien kirkuna korvissamme. Niin, hänen olisi pitänyt
pitää sopimuksensa minun kanssani. Mutta minähän kiiruhdan tapahtumien
edelle.
Kun olimme menossa etsimään istumapaikkaa, tuli pieni naishenkilö,
ehkä kolmikymmenvuotias, kuihtunein ihoin, muistuttaen enin
talonpoikaisvaimoa, rynnäten nuolennopeudella hänen luokseen ja
räpytellen kuin lokit tuolla ylhäällä sekä tarttui lujasti hänen
käsivarteensa voimalla ja tarkkuudella, joka tuntui koneelliselta.
-- Vai niin, täälläkö sinä nyt olet! huusi nainen. -- Sinä kiertelet
teitä pitkin ajattelematta minua hituistakaan.
Tulin muodollisesti esitetyksi äskensaapuneelle. Oli selvää, ettei hän
ollut koskaan kuullut puhuttavan minusta ja hän tarkasteli minua
pahantuulisesti viekkailla, mustilla silmillään, jotka olivat aivan
lähekkäin, ollen pyöreät ja levottomat kuin lokin.
-- Sinä aiot kai puhua hänelle tuosta lutkasta? sanoi nainen.
-- Kas niin, Sarah, tässä on kysymys liikeasioista, sanoi Jones
valittavalla sävyllä. Minä olen niin kauan etsinyt sopivaa henkilöä ja
kun nyt olen tavannut hänet, täytyy kai minulla olla oikeus antaa
hänelle vähän vihiä siitä, mitä on tapahtunut.
Pieni naikkonen ei vastannut, hän puristi yhteen ohuet huulensa kuin
olisi hän saanut suunsa täyteen nuppineuloja. Hän katsoi suoraan
eteensä Jalokivitorniin niin tuimin ilmein, ettei mikään
auringonpilkahdus voinut sitä lieventää. Menimme hitaasti järvelle
onnistuen löytämään vapaan penkin ja istuimme sille huoaten
helpoituksesta saadessamme vapauttaa näyttelyssä väsyneet jalkamme
kannattamasta ruumiinpainoamme.
Kaksi joutsenta purjehti yli kimaltelevan veden ja lähestyi meitä. Kun
heidän epäilyksensä meidän maallisen hyvyytemme puutteesta
vahvistuivat, kääntyi Jones puoleksi selin seuraajattareensa elämän
tiellä ja kertoi minulle juttunsa.
-- Oletteko koskaan olleet Ecuadorissa? Totelkaa neuvoani ja älkää
matkustako sinne koskaan. Vaikka sen otan takaisin, te ja minä ehkä
menemme sinne yhdessä, jos te luotatte minuun ja teillä on kylliksi
rohkeutta uskaltautuaksenne matkalle. Niin, siitä ei ole kovinkaan
monta vuotta, kun minä saavuin sinne Australiasta puoleksi mädänneellä,
vanhalla lastilaivalla, joka tarvitsi neljäkymmentä päivää tullakseen
perille. Seitsemän solmua oli sen laatikon vauhti parhaimmillaan ja
meillä oli ollut neljätoista päivää kestävä myrsky pohjoiseen Uudesta
Zeelannista ja me saimme konevian kahden päivän päässä Pitcairn
Islannista.
-- Minä en kuulunut miehistöön. Olen junankuljettaja. Mutta olin tullut
tutuksi laivurin kanssa Newcastlessa ja hän pyysi minua seuraamaan
vieraanaan Guayaquiliin. Minä olin, nähkääs, kuullut, että palkat sillä
amerikkalaisella rautatiellä, joka menee Andien yli Quitoon, olivat
nousemassa. Mutta Guayaquil...
-- On kuumepesä, huomautin minä.
Julian Jones nyökkäsi.
-- Thomas Nast kuoli kuumeeseen tuskin kuukausi maihinnousunsa jälkeen
siellä. Hän oli meidän suuri amerikkalainen piirustajamme, lisäsin
minä.
-- En tunne häntä, sanoi Julian Jones lyhyesti. Mutta sen minä tiedän,
että hän ei suinkaan ollut ensimäinen, joka meni sillätavoin. Te saatte
kuulla kuinka tämä selvisi minulle. Luotsiasema on noin 60 mailia
alaspäin jokea.
-- Kuinka on kuumeen laita? sanoin minä luotsille, joka tuli aikaisin
aamulla kannelle. -- Näettekö tuon hampurilaisen parkkilaivan, sanoi
hän ja osoitti isoa ankkurissa makaavaa laivaa. -- Kapteeni ja
neljätoista miestä on jo kuollut, kokki ja kaksi matruusia ovat sen
juuri tekemäisillään ja he ovat ainoat, jotka ovat jälellä.
-- Ja hän ei todellakaan ollut väärässä. Samaan aikaan kuoli
Guayaquilissa neljäkymmentä henkeä päivässä keltakuumeeseen. Mutta se
oli pikkuseikka, kuten myöhemmin tulin huomaamaan. Paiserutto ja
isorokko raivosivat, punatauti ja keuhkokuume sulattivat väkeä kokoon
ja rautatiellä raivosivat taudit kaikista pahimmin. Niin olivat asiat.
Niille, jotka halusivat matkustaa, oli se pahempi kuin kaikki muut
taudit yhteensä.
-- Kun me heitimme ankkurin Guayaquilin luo, tuli puolitusinaa
laivureita toisista laivoista kannelle, ja varoittivat meidän
laivuriamme päästämästä maihin muita kun niitä, joista hän halusi
päästä. Eräs soutuvene tuli ja otti minut Duranista, joka oli toisella
puolen jokea ja joka on rautatien päätepiste. Niillä oli mukanaan mies,
joka lensi pitkin nuoraportaita kolme harppausta kerrallaan, niin kiire
oli hänellä päästä kannelle. Kun hän tuli sinne, ei hänellä ollut aikaa
puhua kenellekään meistä. Hän kumartui yli laivan partaan, puristi
nyrkkiään Duranille ja huusi: Nyt tulit kumminkin nolatuksi! Nyt tulit
nolatuksi!
-- Kuka on tullut nolatuksi? kysyin minä. -- Rautatie, sanoi hän
päästäen irti hihnan ja otti esiin suuren Coltrevolverin, joka hänellä
oli helposti saatavilla vasemmalla sivullaan. Minä olin siellä
sopimusaikani loppuun -- kolme kuukautta -- mutta pääsin sieltä
sittenkin. Minä olin konduktööri.
-- Ja se oli se rautatie, johon minä olin aikonut palvelukseen. Mutta
se ei ollut mitään siihen verraten, mitä hän kertoi myöhemmin. Rautatie
meni Duranista, joka on samalla korkeudella kuin meri ja kohoaa
kahdentoistatuhannen jalan korkeuteen Chimborazzolla ja kymmeneen
tuhanteen jalkaan Quitolla, vuorijonon toisella puolen. Ja tie oli niin
vaarallista, että juna ei voinut kulkea öisin. Matkustajien
piletteineen täytyi nousta pois ja nukkua kylissä junan odottaessa
päivän valkenemista. Ja joka junassa oli osasto Ecuador-sotilaita ja ne
olivat kaikista vaarallisimpia. Niiden olisi pitänyt suojella
matkustajia, mutta niin pian kuin tuli riitaa, tarttuivat ne
kivääreihinsä ja yhtyivät rosvojoukkoon. Nähkääs, niin pian kuin
junaonnettomuus tapahtui, olivat ecuador-indiaanit ensimäiset, jotka
huusivat: Kuolema kaikille gringoille! Niin tapahtuu aina ja he löivät
kuoliaaksi junahenkilökunnasta ja gringomatkustajista kaikki ne, jotka
eivät olleet menettäneet henkeään junaonnettomuudessa. Niin, se on
heidän laskutapaansa, joka on aivan erilainen kuin meidän, niinkuin
sanoin joku hetki sitten.
-- Ja hitto vie, ennenkuin päivä oli lopussa, tulin itse vakuutetuksi
siitä, että tuo entinen konduktööri ei valehdellut. Se oli Duranissa.
Minun piti tehdä ensimäinen matkani Quitoon, aioin lähteä seuraavana
aamuna -- sinne meni vain yksi läpikulkujuna vuorokaudessa. Oli
puolipäivä, ensimäistä päivää kun olin siellä, noin neljän aikaan, kun
höyrypannu "Kuvernööri Hancockilla" [suuri höyrylautta, joka kuljetti
rautatiematkustajia joen yli Guayaquiliin] räjähti ja se upposi
kuudenkymmenen jalan syvyyteen aivan laiturin viereen. Tämä oli kova
onnettomuus, mutta se antoi aiheen vielä kovempaan. Puoli viiden aikaan
alkoi tulla suuria, täyteen ahdettuja junia. Oli juhlapäivä ja ihmiset
olivat tehneet matkoja sisämaahan Guayaquilista ja nyt tuli väkijoukko
takaisin.
Ja väki -- sitä oli viisi tuhatta -- tahtoi tulla lautatuksi yli ja
lautta makasi joen pohjassa eikä se ollut meidän vikamme. Mutta sitä se
oli meksikolaisen laskutavan mukaan. -- Lyökää kuoliaaksi gringot!
huusi eräs heistä. Ei ollut mitään tehtävissä. Useat meistä pääsivät
pakoon töin tuskin. Minä juoksin henki kurkussa ensimäisen
koneenkäyttäjän jälkeen ja kannoin hänelle yhden hänen pienokaisistaan
juuri kun veturin piti lähteä liikkeelle. Nähkääs, siellä kaukana,
poissa kaiken kunnian ja rehellisyyden rajoilta, täytyy heidän
kumminkin aina pelastaa veturit, kun tulee rettelöitä, sillä ilman
niitä ei voitaisi jatkaa liikennettä. Puolitusinaa amerikalaisnaisia ja
yhtä monta lasta istuivat kokoonsullottuina meidän muiden kanssa
vaununlattialla ja Ecuador-sotamiehet, joiden olisi pitänyt suojella
henkeämme ja omaisuuttamme, latasivat kiväärinsä ja lähettivät peräämme
luotisuihkun niin kauan kuin olimme ampumamatkalla.