-- Punainen, oli Ngurn sanonut, ei ollut ainoastaan suunnatt

Produced by Tapio Riikonen

PUNAINEN JUMALA

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Aito Kare

Helsingissä,

Kustannusliike Mimerva O.-Y.,

1921.

SISÄLLYS:

Punainen jumala.

Tuo lutka...

Isä Tarwater.

PUNAINEN JUMALA.

Kas noin! Basset katsoi kelloonsa ja vertasi äkillistä jyrähdystä

mielessään arkkienkelin pasuunantörähdyksiin. -- Kaupungin muurien,

ajatteli hän, pitäisi luhistua tuollaisesta valtavasta ja

vastustamattomasta käskystä. Lukemattomia kertoja oli hän turhaan

koettanut keksiä syytä tuohon tavattomaan jyrinään, joka kuului läpi

koko seudun, tunkeutuen ympärillä asuvienkin heimojen kyliin.

Vuorensola, josta ääni tuli, kajahteli sen kovasta aaltoilusta kunnes

se tulvi yli ja täytti taivaan ja maan valtavalla pauhinallaan. Sairaan

hillittömällä mielikuvituksella kuvitteli hän sen olevan jonkun

alkuajan titaanin, joka oli poissa suunniltaan epätoivosta ja vihasta.

Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi ääni, kehoittavana ja käskevänä

rajussa sävelvoimassaan ja tuntui, kuin olisi se ollut aiottu korvien

kuultavaksi ulkopuolella meidän aurinkokuntamme ahtaita rajoja. Se

sisälsi myös jyrisevän vastalauseen siitä, ettei ollut korvia, jotka

kuulisivat ja ymmärtäisivät, mitä se tahtoi ilmituoda.

Sellaisena näyttäytyi se sairaan miehen mielikuvituksessa. Hän

ponnisteli yhä ääntä eritellen. Se oli jyrisevä kuin ukkonen, pehmeä

kuin kultaisen tiu'un ääni, ohut ja suloinen kuin jännitetyn

hopeajousen näppäys -- ei, se ei ollut mitään tästä kaikesta, ei

myöskään mitään tähän vivahtavaa. Hänen sanakirjassaan ja

elämänkokemuksissaan ei ollut ilmaisutapaa tai miellettä kuvaamaan tätä

ääntä.

Aika kului. Minuutit muuttuivat neljännestunneiksi, neljännestunnit

puolitunneiksi ja yhä jatkui ääni; sen alkuperäinen äänivoima vaihtuu

ehtimiseen, mutta siihen ei tullut uutta voimaa -- se himmeni, kajahti

ja kuoli pois yhtä valtavana kuin oli alkanutkin. Muodostui kokonainen

kaaos sekavaa mutinaa, lörpöttelyä ja kuiskauksia. Se vetäytyi vihdoin

hitaasti pois, huokaus huokaukselta, jättiläissyliin, joka oli sen

synnyttänytkin; se nyyhkytti esiin uhkaavia raivon kuiskauksia ja

vietteleviä onnen kuiskauksia, koettaen saada itsensä kuulluksi, uskoa

jollekin avaruudessa häilyvän salaisuutensa, jonkun suunnattoman

kallisarvoisen ja tärkeän tiedon. Se muuttui kuin äänen haamuksi, joka

oli kadottanut uhmansa ja lupauksensa ja muuttunut joksikin, joka

jatkuvasti toistui sairaan miehen tietoisuudessa useita minuutteja sen

jälkeen kuin se oli lakannut. Kun Basset ei enää voinut sitä kuulla,

katsoi hän kelloonsa. Oli kulunut tunti siitä, kun arkkienkelin

pasuunantörähdykset olivat kokonaan lakanneet.

-- Täälläkö kuoleman pimeys nielisi hänet? ajatteli Basset samalla kun

hän muisti revolverinsa ja katseli kuumeen hävittämiä, luurankomaisia

käsiään.

Mielikuvitus viekoitteli hänet vetämään suunsa hymyyn -- Childe

Rolandille, joka vei taistelutorven huulilleen yhtä heikoin käsivarsin

kuin hänkin. -- Oliko kulunut kuukausia vai vuosia, kysyi hän

itseltään, kun hän ensi kerran Ringmanus-rannalla oli kuullut tuon

salaperäisen kutsun? Hän ei olisi voinut vastata siihen, vaikka hänen

elämänsä olisi ollut kysymyksessä. Pitkäaikainen sairaus oli ollut

hirvittävä.. Hän oli tietoisesti voinut laskea useita kuukausia, mutta

hän ei voinut laskea niitä pitkiä väliaikoja, jotka hän vietti

horrostilassa. -- Kuinka oli kapteeni Batemanin laita neekeripyydystäjä

"Narilla?" ihmetteli hän; ja oliko kapteeni Batemanin juoppo perämies

jo kuollut deliriumiin?

Näistä tyhjistä tuumiskeluista johtui Basset ajatuksissaan eteenpäin

muistellen kaikkea, mitä oli tapahtunut sen päivän jälkeen Ringmanuksen

hiekkarannalla, kun hän ensi kerran kuuli äänen ja tunkeutui viidakkoon

sen jälkeen. Sagawa oli tehnyt vastaväitteitä. Hänestä tuntui, kuin

näkisi hän yhä edessään nuo ihmeelliset, pienet apinakasvot pelon

valtaamina, selkä kuormitettuna luonnontuotteilla täytetyillä

laatikoilla ja kädessä Bassettin perhosverkko ja haulikko, uikuttaen

etelämeren englanninkielellään: "Minua olla liian pelkuri metsäss'.

Ilkeä mies olla metsäss'".

Bassett hymyili surullisesti tätä muistellessaan. Pieni poikanen New

Hanoverista oli pelännyt, mutta näyttänyt olevansa uskollinen ja

hetkeäkään epäröimättä seurannut häntä pensaikkoon etsimään ihmeellisen

äänen lähdettä. Se ei ollut mikään tulella kaiverrettu puunrunko, joka

oli lähettänyt sodan julistuksiaan viidakkoon, oli Bassett sanonut

itselleen. Hänen seuraava olettamuksensa ei myöskään ollut pitänyt

paikkaansa, nimittäin se, että äänen lähde tai syy ei voinut olla

kauempana kuin tunnin matkan päässä ja että hän helposti ehtisi

takaisin iltapäiväksi "Nariin". "Iso melu ei olla hyvä, se olla

paholainen", oli Sagawa selittänyt ja hän oli ollut oikeassa, sillä

ennen päivän loppua oli hän saanut päänsä katkaistuksi. Bassettia

puistatti. Sagawan oli varmaankin syönyt tuo ilkeä mies, joka

"asustamas' metsäss'". Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli

nähnyt hänet viimeksi, isännän haulikko ja koko luonnontieteellinen

kalusto riistettynä, maaten kapealla polulla, jossa hänet hetki sitten

oli surmattu. Niin, kaikki oli tapahtunut minuutissa. Bassett oli

nähnyt hänen kärsivällisesti ponnistelevan eteenpäin taakkoineen.

Sitten olivat Bassettin omat onnettomuudet alkaneet. Hän katsoi

huonosti parantuneita, typistettyjä vasemman käden etu- ja

keskisormiaan ja hankasi niillä varovasti syvää arpea niskassa.

Vaikkakin pitkävartista tomahawkia oli heilutettu salamannopeudella,

oli hän ollut kylliksi nopea liikkeissään väistyäkseen syrjään ja

osaksi välttyäkseen iskulta. Kaksi sormea ja ilkeä päähaava olivat

olleet hinta, jonka hän oli saanut maksaa hengestään. Toisella

kiväärinsä piipulla oli hän surmannut villin, joka oli vähällä ollut

tehdä lopun hänen elämästään, ja toisella oli hän passittanut

iankaikkisuuteen erään Sagawan yli kumartuneista metsäläisistä ja

saanut ilokseen nähdä, että laukaus oli osunut juuri mieheen, joka

juoksi pois Sagawan pää kainalossaan. Kaikki oli tapahtunut

kädenkäänteessä. Ainoastaan hän itse, surmattu villi ja Sagawa olivat

jälellä tuolla villisikojen tallaamalla polulla. Pimeästä viidakosta

molemmin puolin ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän muisti selvästi,

kuinka kauhistunut hän oli ollut. Ensimäisen kerran elämässään oli hän

surmannut ihmisolennon ja hän tuli melkein sairaaksi inhosta

nähdessään, mitä hän oli tehnyt.

Sitten oli jahti alkanut. Hän oli vetäytynyt villisikapolkua ylöspäin

pakoon seuraajiaan, jotka olivat hänen ja rannan välillä. Heidän

lukumääräänsä ei hän voinut arvata. Heitä voi olla yksi, mutta myöskin

sata, niin hyvin pysyttäytyivät he piilossa. Että muutamat heistä

olivat kavunneet puihin ja siellä kiipeilivät eteenpäin pitkin

viidakkokattoa, siitä oli hän varma, vaikkei hän eroittanutkaan heistä

muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Mikäli hän voi kuulla, ei

mitään jousia jännitetty, mutta vähän väliä vinkuivat nuolet hänen

ohitseen -- mistä ne tulivat, ei hän tietänyt -- tai sattuivat puiden

runkoihin ja putoilivat maahan hänen viereensä. Ne olivat luupäisiä ja

varustettuja höyhenvarsilla, ja höyhenet, jotka olivat reväistyt

kolibrien rinnoista, kiilsivät kuin jalokivet.

Kerran -- nyt, kauan aikaa jälkeenpäin, hymyili hän tätä ajatellessaan

-- oli hän huomannut yläpuolellaan varjon, joka silmänräpäyksessä

pysähtyi, kun hän kohotti katseensa. Hän ei voinut eroittaa mitään,

mutta päätti uskaltaa vaaran ja oli laukaissut suuren panoksen karkeita

hauleja. Kirkaisten kuin hullu kissa oli varjo silloin romahtanut alas

puidenkorkuisten sanajalkojen ja kämmekkäiden läpi ja pudonnut hänen

jalkojensa juureen yhä ulvoen raivosta ja tuskasta sekä iskenyt

hampaansa hänen paksuihin saappaisiinsa. Hän puolestaan ei myöskään

jäänyt toimettomaksi, vaan oli vapaalla jalallaan tehnyt lopun

ulinasta. Siitä saakka oli Basset niin tottunut erämaaelämään, että hän

naurahti ihastuksesta, kun tämä muisto palautui hänen mieleensä.

Minkälainen yö olikaan seurannut! Ei ollut ihme, että hän oli saanut

niin voimakkaan ja vaihtelurikkaan kuumekohtauksen, ajatteli hän

muistellessaan unetonta, tuskallista yötä, jolloin haavoista johtunut

kipu ei ollut mitään verrattuna tuhansien moskitokärpästen pistoksiin.

Oli ollut mahdotonta estää niiden puremista, sillä hän ei ollut

uskaltanut sytyttää tulta. Ne olivat kirjaimellisesti ruiskuttaneet

hänen ruumiinsa täyteen myrkkyä, niin että hän päivän laskiessa oli

hoippunut sokeasti eteenpäin melkein kiinniturvonnein silmin,

välittämättä siitä, tulisiko hänen päänsä hakatuksi ja keitetyksi

kattilassa kuten Sagawan. Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa oli hän

tullut lopen väsyneeksi niin sielultaan kuin ruumiiltaankin. Hän oli

tuskin tajuissaan, niin hullu oli hän tuon hirmuisen myrkkyannoksen

jälkeen. Useita kertoja laukaisi hän haulikkonsa hyvällä menestyksellä

jälkeensä hiipiviä varjoja kohden. Pistävät päivähyönteiset ja mäkärät

kiusasivat häntä tavattomasti ja hänen verinen haavansa houkutteli

laumottain tungettelevia kärpäsiä, jotka takertuivat häneen kiinni ja

jotka täytyi sivaltaa pois tahi musertaa rikki.

Kerran ennen päivän loppua kuuli hän jälleen tuon harvinaisen äänen,

joka tuntui tulevan kaukaa, mutta kuitenkin mahtavasti voitti lähemmät

sotarumpujen äänet metsässä. Jo tällöin teki hän erehdyksen. Luullen,

että hän oli mennyt ohi äänen ja että se oli hänen ja Ringmanuksen

rannan välillä, oli hän luullut kääntyneensä sitä kohden, vaikka olikin

todellisuudessa kulkenut yhä syvemmälle ja syvemmälle salaperäisen

saaren sydämeen. Sinä yönä ryömi hän banyanipuun juurien väliin ja

nukkui nääntymyksestä, moskiittojen tehdessä hänen kanssaan mitä

halusivat.

Seurasi sitten päiviä ja öitä, epäselviä kuin uni. Jotenkin selvästi

muisti hän kumminkin tulleensa äkkiä keskelle neekerikylää ja nähneensä

vanhusten ja lasten pakenevan viidakkoon. Kaikki, paitsi yhtä, olivat

paenneet. Aivan lähellä yläpuolellaan oli hän kuullut vaikerrusta kuin

olisi siellä ollut pelokas tai sairas eläin. Ja kun hän katsoi ylös,

näki hän tytön tai nuoren naisen, joka riippui yhdestä käsivarrestaan

polttavassa auringonpaisteessa. Hän oli ehkä riippunut siinä useita

päiviä. Se näkyi hänen paisuneesta, ulosriippuvasta kielestään. Vielä

hiukan elämää näkyi hänen kauhistuneessa katseessaan. Tyttö oli

auttamattomasti kadotettu, ajatteli hän nähdessään kuinka turvonneet

tytön jalat olivat, joka todisti, että hänen jäsenensä olivat runnellut

ja luut murskatut. Hän päätti ampua tytön ja tähän päättyi näky. Hän ei

voinut muistaa, oliko hän sen tehnyt vai ei, yhtä vähän kuin hän

saattoi muistaa, kuinka oli joutunut kylään tai kuinka oli onnistunut

hiipimään sieltä pois.

Monta irrallista kuvaa tuli ja meni Bassetin muistissa hänen

läpikäydessään ajatuksissaan näitä hirveitä seikkailujaan. Hän muisti

tulleensa erääseen toiseen, tusinan verran taloja käsittävään kylään,

ja ajaneensa pyssyllään pakosalle kaikki muut paitsi erään vanhan

miehen, joka oli kykenemätön pakenemaan ja joka sylki häntä ja kirosi

ja vikisi hänen kaivaessaan esiin maauunin. Tämän hehkuvien kivien

päältä hän veti paistetun porsaan, joka lähetti ruokahalua kiihoittavan

tuoksun lehtikierrosten läpi, joihin se oli kääritty. Silloin oli hänet

ensikerran vallannut käsittämätön julmuudenhalu. Syötyään ja

porsaankinkku kädessään valmiina lähtemään oli hän suurennuslasillaan

sytyttänyt erään majan olkikaton.

Mutta syvimmälle oli kuva kosteasta ja kärsivällisyyttä kysyvästä

viidakosta syöpynyt Bassetin aivoihin. Se haisi suorastaan

inhoittavalta ja siellä vallitsi ainainen hämärä. Harvoin tunkeutuivat

auringonsäteet tämän sata jalkaa hänen päänsä päällä olevan

lehtikatoksen läpi. Ja tämän katoksen alla aaltoili liikkuva virta

kummitusmuotoisia tuhohyönteisiä elämän epäonnistuneimmissa muodoissa.

Ne olivat syntyneet kuolemasta ja elivät kuolemasta. Kaikessa tässä

liikkui hän ympäri liukuvien ihmissyöjävarjojen seuraamana, jotka eivät

rohjenneet antautua taisteluun, mutta jotka varmasti ennemmin tai

myöhemmin tulisivat syömään hänet. Basset muisti, että hän valoisampina

hetkinään oli verrannut itseään haavoittuneeseen härkään, jota

preeriakoirat seurasivat liian pelkureina tappelemaan tämän kanssa

hänen lihastaan, vakuutettuina siitä, että tämä ehdottomasti lopuksi

kaatuisi ja he saisivat tyydyttää himonsa. Niinkuin härkä sarvillaan ja

kavioillaan piti preeriakoirat matkan päässä, herätti hänenkin pyssynsä

pelkoa näissä Salomoninsaarten villeissä, näissä hämäräperäisissä

kummitusviidakkomiehissä Guadalcanalin saarella.

Silloin tuli hän hedelmällisille tasangoille. Äkkiä loppui viidakko

kuten Jumalan kädessä olleen miekan poikkileikkaamana. Tämä

viidakkoreuna, pystysuora ja yhtä musta kuin ne inhoittavat

salaisuudet, joita se kätki syvyydessään, kohosi suorana sadan jalan

korkeuteen. Ja heti sen laidasta alkoi ruoho -- pehmeänä, hienona

laidunruohona, joka olisi ihastuttanut mitä maamiestä hyvänsä

samoinkuin hänen karjaaansakin, ja joka levitti sametinhienoa

vihreyttään yli peninkulmaisten tasankojen suuren saaren selänteelle,

sen korkealle harjanteelle, jonka joku alkuaikainen maanjäristys oli

paiskannut esille hammasmaisena, troopillisten sateiden syövyttämänä,

mutta vielä murentumattomana. Mutta ruoho! Hän oli kahlannut sitä

kymmenen, kaksitoista metriä ja heittäytyi sitten kasvoilleen

hengittäen sen tuoksua ja tahtomattaan purskahtaen itkuun.

Hänen itkiessään oli tuo ihmeellinen ääni alkanut jymistä jälleen --

jymistä, hän oli usein ajatellut, oliko oikein käyttää sitä sanaa

jostakin niin mahtavasta ja samalla kertaa niin hivelevän suloisesta

äänestä. Hän ei ollut sellaista koskaan kuullut. Ja mahtava se oli ja

siinä oli sellainen syvä sointu kuin olisi se tullut kummituksen

kuparinielusta. Ja kuitenkin houkutteli se hänet tämän peninkulmien

levyisen ruohoaavikon yli, ja se oli kuin siunaus hänen kauan

kiusatulle ja tuskien raatelemalle sielulleen.

Hän huomasi loikovansa ruohossa märin kasvoin, mutta ei enää

nyyhkyttäen, vaan kuunnellen ääntä ja ihmetellen, kuinka hän oli voinut

kuulla sen Ringmanuksen rannalle. Muutamat sattumalta yhtyneet

ilmavirrat, ajatteli hän, olivat tehneet mahdolliseksi, että ääni

tunkeutui niin kauas. Sellainen sattuma voi tapahtua kerran tuhannessa

tai ehkä kerran kymmenessätuhannessa päivässä, mutta se ainoa päivä,

jona tämä oli tapahtunut, oli ollut juuri se päivä, jolloin hänet oli

laskettu maihin "Narista" hänen mennäkseen ja täydentääkseen muutaman

tunnin ajan kokoelmiaan. Hän oli erikoisesti etsinyt erästä

viidakkoperhosta, jonka siipien väli oli jalan levyinen, yhtä sametin

tumma värittömyydessään kuin viidakonkatto, jonkavuoksi se elikin

korkealla puussa, niin että sitä ei voinut saada alas muuten kuin

haulikonlaukauksella. Tämän vuoksi oli Sagawa kantanut hänen

kaksipiippuistaan.

Kaksi päivää ja yötä oli hän kulkenut päästäkseen yli tämän vihertävän

ruohovyön. Hän oli kokenut vaikeita kärsimyksiä, mutta takaa-ajo oli

loppunut viidakon reunaan. Ja hän olisi kuollut janoon, ellei ukkossade

seuraavana päivänä olisi valanut häneen uutta elämää.

Ja sitten oli Balatta tullut. Ensimäisessä varjossa, päästyään

ruohoaavikon yli vuoriviidakkoon, oli Basset laskeutunut maahan

kuollakseen. Ensiksi oli tyttö huudahtanut ihastuksesta nähdessään

kuinka avuton hän oli ja aikonut lyödä hänen pääkuorensa sisään

paksulla puunoksalla. Se oli ehkä hänen täydellinen avuttomuutensa,

joka oli hellyttänyt tytön tahi ehkäpä tämän naisellinen uteliaisuus

esti häntä. Joka tapauksessa pidättäytyi hän Bassetin kohottaessa

silmänsä uhkaavan iskun alla, ja hän näki tytön tarkastelevan itseään

mielenkiinnolla. Mikä erikoisesti tyttöä ihmetytti, olivat hänen

siniset silmänsä ja valkea ihonsa. Tyttö oli aivan kylmäverisesti

kyykistynyt alas hänen viereensä, sylkenyt hänen käsivarrelleen ja

sormenpäillään hieronut pois päivien ja öiden lian ja viidakkoliejun,

joka värjäsi hänen synnynnäisen valkean ihonsa.

Ja tytössä oli kaikki häntä ihmetyttänyt, sillä hänessä ei ollut

mitään, joka muistutti tavallisia naisia. Hän hymyili heikosti

ajatellessaan tyttöä, sillä tämä oli ollut yhtä tietämätön vaatteista

kuin Eeva ennen viikunanlehtijuttua. Hän oli samalla kertaa tanakka ja

laiha harvinaisen pitkin käsin ja jaloin, lihakset kuin nuora,

peittyneenä jo lapsuudesta saakka likakerrokseen yhdestä ja toisesta

sadekuurosta huolimatta. Tyttö oli rumin perikuva naisesta, minkä hän

pitkänä tutkimusaikanaan koskaan oli tavannut. Hänen rintansa oli

samalla kertaa kypsynyt ja nuorekas, ja mikään muu ei muistuttanut

hänen naisellisesta turhamaisuudestaan kuin porsaansaparo, joka oli

pistetty riippumaan hänen vasemman korvalehtensä nipukkaan. Saparo oli

niin äsken leikattu, että siitä vielä tippui verta hänen olkapäälleen,

hyytyen siihen kuin vahakynttilän pisarat. Ja hänen kasvonsa! Vääntynyt

ja kurttuinen yhtymä apinan piirteitä, suu, joka oli nipistetty sisään

pitkän ylähuulen alapuolella ja välittömästi yhtyi sisään kääntyneeseen

leukaan, ja pari tihruisia, surkeita silmiä, jotka räpyttelivät kuin

marakatin silmät rautagallerian takana.

Ei edes vesi, jota tyttö lehdessä kantoi hänelle eikä vanha, puoleksi

mädäntynyt porsaanpaistikaan, jota tämä tarjosi hänelle, voinut

lieventää tytön hirveätä rumuutta. Kun hän oli hetken vastahakoisesti

syönyt, ummisti hän silmänsä päästäkseen näkemästä tyttöä, vaikkakin

tämä ehtimiseen kaivoi hänen silmänsä auki katsoakseeen niiden sinistä

väriä. Silloin kuului ääni. Basset tiesi, että se oli lähempänä, paljon

lähempänä, ja vaikka hän oli kulkenut niin pitkiä, väsyttäviä teitä sen

jälestä, tiesi hän sen vielä olevan monen tunnin matkan päässä. Tyttöön

teki se yllättävän vaikutuksen. Tämä käänsi kasvonsa poispäin ja voihki

hampaiden kalistessa kauhusta. Mutta kun ääni oli elämöinyt kokonaisen

tunnin, sulki Basset silmänsä ja vaipui uneen Balattan lakaistessa

hänestä sillä välin kärpäsiä.

Hänen yöllä herätessään oli tyttö poissa. Mutta Basset tunsi

voimistuneensa ja olevansa nyttemmin niin moskiittomyrkyn kyllästämä,

ettei enää tuntenut sen aikaansaamaa tulehdusta, ja hän sulki silmänsä

nukkuen keskeytymättä auringonnousuun. Hetken kuluttua tuli Balatta

takaisin mukanaan puoli tusinaa naisia, jotka vaikkakin rumia,

selvästikään eivät olleet niin epämuodostuneita kuin hän. Tytön

käytöksestä näkyi, että hän piti Bassettia löytötavaranaan, omana

omaisuutenaan, ja ylpeys, jolla tyttö näytteli häntä muille, olisi

ollut naurettava, jollei Bassetin tila olisi ollut niin epätoivoinen.

Vielä senkin jälkeen, kun hän tämän hirmuisen vaelluksen jälkeen

lyyhistyi kokoon kylän noitatalon eteen leipäpuiden varjoon, oli tyttö

näyttänyt suurta kekseliäisyyttä koettaessaan saada hänet pitää. Ngurn

-- Basset sai sittemmin tietää hänen olevan kylän poppamiehen, papin

eli puoskarin -- oli tahtonut saada hänen päänsä. Kaikki nämä

irvistelevät ja vääntelevät apinaihmiset, jotka olivat yhtä

eläimellisiä ja alastomia kuin Balattakin, olivat tahtoneet saada hänen

ruumiinsa paistinuuniinsa. Silloin vielä ei hän ymmärtänyt heidän

kieltään, jos voidaan käyttää sanaa kieli niistä yksinkertaisista

äänistä, joilla he ilmaisivat ajatuksensa. Mutta Basset oli kyllä

ymmärtänyt, mistä he olivat riidelleet, erikoisesti silloin, kun he

nipistelivät, rutistelivat ja peukaloivat hänen ruumistaan aivankuin

olisi hän ollut teuraseläin.

Balattan oli ollut pakko luopua vaatimuksistaan, kun tapahtui jotakin

odottamatonta. Erään miehistä, joka oli uteliaisuudesta sormeillut

Bassetin pyssyä, onnistui jännittää hana ja laukaista se. Perän isku

miehen vatsakuoppaan ei ollut pahin seuraus, sillä haulipanos oli

murskannut erään metrin päässä seisoneen riitelijän pääkuoren.

Myöskin Balatta oli paennut muiden kera ja sillä välin kun he

palasivat, oli Basset ottanut pyssynsä, vaikka hänen aistinsa alkoivat

samentua kuumekohtauksesta. Hänen hampaansa kalisivat vilusta ja hänen

sumenevat silmänsä näkivät tuskin mitään, mutta hän piti kuitenkin yllä

häipyvää tajuntaansa siksi, kunnes oli herättänyt villeissä

kunnioitusta yksinkertaisilla noitakeinoillaan, kompassilla,

taskukellolla, suurennuslasilla ja tulitikuilla. Lopuksi oli hän

asiaankuuluvalla, kauhua herättävällä juhlallisuudella ampunut

kuoliaaksi porsaan pyssyllään ja sitten kadottanut tajuntansa.

Basset koetteli käsivarsilihaksiaan nähdäkseen, kuinka paljon voimia

hänellä oli jälellä, ja nousi hitaasti ja horjuen. Hän oli hirveästi

laihtunut, mutta koko toipumiskautenaan niiden monien kuukausien

aikana, jolloin hän oli ollut sairaana, ei hän koskaan ollut tuntenut

itseään näinkään voimakkaaksi kuin nyt. Hän pelkäsi uutta

taudinkohtausta, sillä hänellä oli ollut niitä monta. Ilman lääkkeitä,

vieläpä ilman kiniiniäkin oli hänen onnistunut pitää itsensä hengissä

tässä mitä vaarallisimmassa ilmasto- ja malariakuumeen pesässä. Mutta

voisiko hän jatkuvasti kestää? Se oli hänen alituinen kysymyksensä.

Hänhän oli tiedemies ja hän ei tahtonut kuolla ennenkuin hänen oli

onnistunut ratkaista äänen salaisuus.

Keppiin nojaten horjui hän nuo muutamat askeleet noitataloon, missä

kuolema ja Ngurn hallitsivat. Noitatalo oli Bassettin mielestä melkein

yhtä inhoittavan pimeä ja pahalta haiseva kuin viidakko. Mutta siellä

sisällä saattoi hän aina tavata rakkaan ammattiveljen ja puhetoverin

Ngurnin, joka aina oli valmis kertomaan juttuja tai keskustelemaan

istuessaan tuossa kuolemantuvassa ja sen himmeässä savussa nokkelasti

käännellessään ja väännellessään ihmiskalloja, jotka riippuivat katon

kannattimissa. Pitkän sairautensa toipumisajat oli Basset käyttänyt

oppiakseen ne sielutieteelliset perusteet ja lausumisvaikeudet siinä

kielessä, jota Ngurnin, Ballattan ja Gngngn heimo puhui. -- Gngngn oli

se tyhjäpäinen, nuori päällikkö, joka kulki Ngurnin talutusnuorassa ja

oli, niinkuin kuiskailtiin, Ngurnin poika.

-- Puhuuko punainen tänään? kysyi Basset, joka oli jo tottunut vanhan

miehen iljettävään puuhaan siinä määrin, että hän alkoi tuntea

mielenkiintoa polttamisprosessin edistymiseen.

Tuntijan katsein tarkasteli Ngurn kalloa, joka hänellä tänään oli työn

alla.

-- Viipyy kymmenen päivää ennenkuin voin sanoa "valmis", sanoi hän. Ei

koskaan ole kellään ollut valmistettavanaan tällaisia päitä.

Basset hymyili itsekseen ukon vastahakoisuudelle puhua hänen kanssaan

tuosta punaisesta. Niin oli aina ollut. Ei milloinkaan missään

olosuhteissa ollut Ngurn tai joku muu tästä ihmeellisestä heimosta

antanut hänelle pienintäkään vihiä punaisen oikeasta olemuksesta.

Ruumiillistunut täytyi tuon punaisen olla voidakseen päästää tuon

ihmeellisen äänen, ja vaikka häntä kutsuttiin punaiseksi, ei Basset

ollut varma siitä, että punainen todella oli hänen värinsä. Hänen

tekonsa ja hänen voimansa olivat kyllä riittävän punaisia päättäen

niistä hämäristä viittauksista, joita Basset oli kuullut.

-- Punainen, oli Ngurn sanonut, ei ollut ainoastaan suunnattomasti

naapuriheimojen jumalia voimakkaampi, janoten aina elävien ihmisuhrien

punaista verta, vaan vieläpä itse naapurijumaliakin uhrattiin ja

kidutettiin hänelle. Hän oli jumalana tusinalle samanlaisia

liittoutuneita kyläkuntia kuin tämä, joka oli liiton keskipiste ja

johtava kylä. Kiitos punaisen jumalan olivat monet vieraat kylät

tulleet hävitetyiksi, vieläpä aivan poispyyhkäistyiksi ja vangit

uhratuksi punaiselle. Niin oli meidän päivinämme ja niin oli ollut

ammoisista ajoista vanhojen perintätietojen mukaan. Kun hän, Ngurn, oli

nuorimies, olivat heimot kaukaa ruohoaavikon takaa tehneet hyökkäyksen

kylään. Syntyneessä taistelussa olivat Ngurn ja hänen miehensä ottaneet

monta vankia. Yli kymmenen tusinaa lapsia oli vuodattanut verensä

punaiselle ja monen monet miehet ja naiset vielä sen lisäksi.

Jymisyttäjä oli toinen Ngurnin antama nimi salaperäiselle jumalalle.

Välistä kutsuttiin häntä myöskin Suureksi huutajaksi, Jumala-ääneksi,

Linnunkurkuksi, häneksi, jolla oli sointuvampi ääni kuin

hunajalinnulla, Auringonlaulajaksi ja Tähtien pojaksi.

-- Minkätähden Tähtien pojaksi, kysyi Basset turhaan Ngurnilta. Tämän

vanhan poppamiehen mukaan oli punainen aina sieltä, missä hän nytkin

oli, laulanut ja jyrissyt tahtonsa ihmisille. Mutta Ngurnin isä, joka

repaleiseen ruohomattoon käärittynä vielä riippui noitatalon

savustuneiden katonkannattamien välissä, oli ollut toista mieltä. Tämä

edesmennyt, viisas mies oli uskonut, että punainen polveutui

tähtitaivaalta, sillä minkävuoksi -- niin tuumi hän -- olisivat vanhat

ja unohtuneet esi-isät muuten kutsuneet häntä tähtien pojaksi? Basset

ei voinut muuta kuin myöntää, että tässä väitteessä näytti olevan

perää. Ngurn vakuutti, että pitkän elämänsä kaikkina vuosina oli hän

nähnyt monta tähtiyötä, mutta ei ollut koskaan löytänyt mitään tähteä

ruohotasangolta tahi viidakosta -- vaikka oli etsinyt. Hän oli tietysti

nähnyt tähtien putoavan (niin kuului hänen vastauksensa Bassettin

huomautukseen), mutta hän oli myöskin nähnyt itsevalaisevia mättäitä ja

pilaantuneita lihapalasia ja tulikärpäsiä pimeinä öinä ja nuotioiden

liekkejä ja kirkkaasti palavia paloöitä, mutta missä olivat nuotiot ja

kekäleet ja hehku, kun ne olivat palaneet, sammuneet ja hehkuneet.

Vastaus: muistossa, vain muisto lakanneesta olemassaolosta, kuten

muisto täyttyneistä pyyteistä. Missä oli eilispäivän nälkä? Kiitävä

muisto villisiasta, jota metsästäjän nuoli ei ollut tavannut.

-- Muisto ei ole mikään tähti, väitti Ngurn. Kuinka voisi muisto olla

tähti? Ja koko pitkän elämänsä ajan oli hän aina nähnyt tähtitaivaan

muuttomattomana. Ei koskaan ollut hän nähnyt yhdenkään tähden jättävän

tavallista paikkaansa. Sitäpaitsi olivat tähdet tulta ja punainen ei

ollut tulta -- mutta nämä vastentahtoa päässeet sanat eivät sanoneet

Bassettille mitään.

-- Puhuuko punainen huomenna? kysyi hän.

Ngurn kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kuka tietää?

-- Ja sitä seuraavana päivänä -- entä sitä seuraavana päivänä?

tutkisteli Basset.

-- Minä tahtoisin mielelläni savustaa sinun pääsi, sanoi Ngurn

muuttaakseen puheenaihetta. Se on erilaisempi muita päitä. Ei kellään

poppamiehellä ole sellaista päätä. Sitäpaitsi käsittelisin sitä hyvin

huolellisesti. Ottaisin itselleni aikaa monta kuukautta. Kuukaudet

tulisivat ja menisivät ja savu olisi hyvin heikko ja minä itse keräisin

polttoaineet savustukseen. Nahka ei rypistyisi. Sen pitäisi tulla yhtä

sileäksi kuin sinun nahkasi nyt on.

Hän nousi ja mustista katonkannattimista, jotka monien pääkallojen

savustaminen oli mustuttanut ja jossa päivänvalo oli hämärä, otti hän

alas olkimattoon käärityn käärön ja alkoi avata sitä.

-- Tässä on sellainen pää kuin sinun, sanoi hän, mutta huonosti

savustettu.

Basset heristi korviaan kuullessaan viittauksen, että se oli

valkoisen miehen pää, sillä hän oli aikoja sitten tullut siihen

vakaumukseen, että nämä viidakkoasukkaat keskellä suurta saarta eivät

olleet milloinkaan olleet tekemisissä valkoisen miehen kanssa.

Hän oli huomannut, että nämä eivät ollenkaan tunteneet tuota

bechede-mer-englantia, joka oli yleisesti käytännössä Etelämeren

länsiosassa. Eivätkä he myöskään tunteneet tupakkaa eivätkä ruutia.

Harvat, kallisarvoiset veitsensä, siderautapaloista valmistetut ja

vielä kallisarvoisemmat tomahawkinsa, tehdyt halpahintaisista

kirveistä, joita käytetään vaihtovälineinä kaupassa alkuasukkaiden

kanssa, oli hän luullut heidän saaneen sodassa viidakkoheimoja vastaan

ruohotasangon tuolla puolen ja että nämä vuorostaan olivat ne

vaihtaneet pensastolaisilta, jotka asuivat rantojen koralliriutoilla ja

tulivat silloin tällöin tekemisiin valkoisten miesten kanssa.

-- Eivät ne ymmärrä savustaa päitä, selitti vanha Ngurn samalla kun hän

likaisesta matosta otti esiin ja laski Bassetin käsiin jotakin, joka

epäämättömästi oli valkoisen miehen kallo.

Se oli aivan varmasti vanha ja että se oli kuulunut valkoiselle

miehelle, todistivat sen vaaleat hiukset. Hän olisi voinut vannoa, että

se oli kerran istunut jonkun englantilaisen kaulassa ja että se oli

menneiden aikojen englantilainen, päätti hän siitä paksusta

kultarenkaasta, joka oli vieläkin kiinnitetty kuivattuun korvalehteen.

-- Niin, sinun pääsi... alkoi poppamies jälleen mieliaiheensa.

-- Minä sanon sinulle erään asian, keskeytti Basset, joka sai

mielijohteen. Kun minä kuolen, toimitan minä pääni sinun

savustettavaksesi, jos sinä ensiksi annat minun nähdä tuon punaisen.

-- Minä saan sinun pääsi joka tapauksessa, kun sinä olet kuollut,

vastasi Ngurn torjuen. Hän lisäsi villin karkealla avomielisyydellä:

-- Sitäpaitsi et sinä tule elämään kauan. Sinä olet nyt jo melkein

kuollut mies. Sinä tulet aina heikommaksi. Muutamien kuukausien

kuluttua olet sinä oleva käsissäni täällä ja minä kääntelen sinua

edestakaisin savussa. On oleva hauskaa pitkinä iltapäivinä käännellä

päätä, jonka minä olen tuntenut niin hyvin kuin sinun. Ja minä aion

puhella kanssasi ja kertoa sinulle ne monet salaisuudet, joita sinä

haluat tietää. Se ei tee mitään, sillä silloin olet sinä kuollut.

-- Ngurn, uhkasi Basset, äkkiä suuttuen.

-- Sinä tunnet pikku jymisijän tässä raudassa. (Hän osoitti

kaikkivoipaa ja yleisesti pelättyä pyssyään.) Minä voin tappaa sinut

koska hyvänsä ja silloin sinä et saa minun päätäni.

-- Silloin saa Gngngn sen, tahi joku muu minun kansastani. Ja silloin

tullaan sitä kumminkin kääntämään ja vääntämään savussa. Mitä ennemmin

sinä tapat minut pikku jymisijälläsi, sitä sukkelammin joutuu sinun

pääsi savussa käännettäväksi, puheli Ngurn sävyisästi.

Basset tiesi hävinneensä keskustelun.

-- Mikä on se punainen? ihmetteli Basset tuhannennen kerran seuraavalla

viikolla kootessaan voimiaan. Mikä synnytti tämän ihmeellisen äänen?

Oliko tämä Auringonlaulaja, tämä Tähtienpoika, tämä salaperäinen

jumaluus yhtä eläimellisesti muodostunut kuin nämä mustakähäräiset,

apinanmuotoiset ihmiseläimet, jotka häntä palvelivat ja jonka

hopeankirkkaan ja härkämäisesti jymisevän laulun ja määräykset hän niin

kauan oli kuullut matkan päästä, joka oli hänelle tabu.

Hänen ei ollut onnistunut saada Ngurnia luopumaan päivänselvästä

kannastaan saada savustaa hänen päänsä, kun hän oli kuollut. Gngngn,

vaikka tyhmyri ja päällikkö, oli liian tyhmä ja liian paljon Ngurnin

vaikutuksen alainen lukuunotettavaksi. Jälelle jäi Balatta, joka

jatkuvasti palvoi häntä siitä hetkestä saakka, kun hän oli kaivanut

valkoisen miehen silmät auki nähdäkseen niiden sinisyyden ja pakoittaen

tämän näkemään hirveän naisellisen rumuutensa. Tyttö oli nainen ja

Basset oli kauan tietänyt, että ainoa tapa saada hänet pettämään

heimonsa oli vetoaminen hänen naissydämeensä.

Basset oli turhan tarkka. Hän ei ollut koskaan voittanut Balattan

hirvittävän rumuuden aikaansaamaa ensimäistä kauhuaan. Kotona

Englannissa oli naisten sulo parhaimmissakin tapauksissa tehnyt häneen

vain heikon vaikutuksen.

Mutta päättäväisyydellä, joka on ominaista ainoastaan miehelle, joka on

päättänyt tulla marttyyriksi tieteensä takia, ryhtyi hän kukistamaan

luontaista inhon tunnettaan, alkaen mielistellä tätä sanomattoman

vastenmielistä neekeritärtä.

Häntä puistatti, mutta poiskäännetyin kasvoin salasi hän irvistyksensä

ja nieli inhonsa laskiessaan kätensä liasta rupisille olkapäille ja

tuntiessaan hänen villaisen, pilaantuneelle öljylle haisevien hiustensa

hivelevän kaulaansa ja hartioitaan. Mutta hän melkein huusi, kun tyttö

heti alussa tuli aivan hervottomaksi ja päästi kurkustaan ihmeellisiä,

lyhyitä, kuhertelevia ääniä pelkästä ihastuksesta ja röhki niinkuin

sika. Se oli jo liikaa. Ja seuraava näytös tässä ihmeellisessä

rakkauskomediassa oli se, että hän otti tytön mukaansa joelle ja pesi

hänet jonkunverran puhtaammaksi.

Sitten omistautui hän tytölle kuin uskollinen ritari aina

niinkauaksi kerrallaan, kun hänen tahtonsa jaksoi hallita hänen

vastenmielisyyttään. Mutta hän ei suostunut avioliittoon, jonka

solmimista kaikkine asiaankuuluvine heimotapoineen tyttö innokkaasti

esitti. Onneksi olivat "tabu"-lait hyvin ankarat. Niinpä esimerkiksi

Ngurn ei saanut koskea krokodiilinnahkaan, -lihaan tai -luihin. Niin

oli säädetty hänen syntyissään. Gngngn taas ei saanut koskettaakaan

naista. Jos tällainen häväistys sattui, voitiin se sovittaa ainoastaan

syyllisen naisen kuolemalla. Erään kerran Bassetin tulon jälkeen oli

sattunut, että eräs yhdeksän vuotias tyttö, joka juoksi ja leikki, oli

kompastunut ja kaatunut pyhän päällikön päälle. Balatta kertoi

kuiskaamalla, että tyttö oli kadonnut ja maannut kolme päivää ja kolme

yötä kuolevana punaisen edessä. Mitä tuli Balattaan, niin hänelläkin

oli tabunsa ja se oli leipäpuunhedelmät. Tästä oli Basset kiitollinen.

Olisihan hänen tabunsa voinut olla vesi.

Itselleen hankki Basset myös erikoisen tabun. Hän ei voinut mennä

naimisiin, selitti hän, ennenkuin Etelänristi oli taivaalla

korkeimmillaan. Tuntien tähtitiedettä sai hän näinollen yhdeksän

kuukauden lykkäyksen ja hän luotti siihen, että hän tässä ajassa olisi

joko kuollut tai onnistunut pakenemaan rannikolle, opittuaan tuntemaan

punaisen jumalan ja hänen ihmeellisen äänensä lähteen. Aluksi oli hän

luullut punaisen olevan jonkun jättiläismäisen patsaan, kuten Memnonin

patsas, josta lähti erilaisia ääniä riippuen auringonpaisteesta

johtuvista lämmön vaihteluista. Mutta senjälkeen kun eräässä

taistelussa otettujen vankien uhraus oli toimitettu yöllä, kovassa

sateessa, ei aurinko voinut näytellä mitään osaa ja kun punainen

tällöin oli ollut vielä tavallista äänekkäämpi, hylkäsi Basset tämän

otaksuman.

Balattan ja välistä miesten tahi toisten naisten seurassa sai hän

kompasseineen vapaasti liikkua kolmelle suunnalle, mutta neljäs, missä

punainen oli, oli tabu. Hän mielisteli Balattaa hiukan enemmän -- ja

näki, että tämä pesi itseään useammin. Tuo ikuinen naisellisuus teki

hänet mahdolliseksi mihin uhrauksiin hyvänsä rakkautensa vuoksi. Ja

vaikkakin tytön pelkkä näkeminen saattoi Bassetin voimaan pahoin ja hän

joutui suunniltaan epätoivosta koskettaessaan tätä ja vaikka tytön

hirvittävä rumuus oli hänen silmissään kuin painajainen, ei hän

kumminkaan voinut välttyä näkemästä, mitenkä viettien lait vaikuttivat

tyttöön saattaen tämän oman elämän vähemmän kallisarvoiseksi kuin

tulevan puolisonsa onnen. Julia eli Balatta? Missä oli ero? Tuo

sivistyksen hellä ja pehmeä tuote, vaiko tämä alkuaikojen eläimellinen

perikuva ihmisnaaraasta? Ei ollut mitään eroa.

Basset oli ennenkaikkea luonnontutkija, vasta toisessa sijassa ihminen.

Hän teki kokeitaan syvällä Guadalcanalin viidakossa niinkuin olisi

tehnyt niitä kemiallisessa laboratoriossaan. Hän nostatti teeskenneltyä

hehkuaan villittäreen, Samalla kohottaen määräysvaltaansa saadakseen

tämän näyttämään punaisen jumalan itselleen kasvoista kasvoihin. Tässä

uusiutuu vanha juttu, tuumi hän, naisen täytyy maksaa, ja eräänä

päivänä se tapahtuikin, kun he molemmat olivat pyydystämässä nimetöntä,

tähän asti tuntematonta, pientä, mustaa kalaa, puoleksi ankeriasta,

puoleksi suomuspeittoista, joka eli makeassa vedessä ja jota pidettiin

täydellisenä herkkuna, joko sitten raakana tai paistettuna, tuoreena

tai mädänneenä. Balatta syöksyi suin päin viidakkomaan liejuun, otti

hänen nilkkansa käsiinsä, suuteli hänen jalkojaan ja päästeli

kurnuttavia ääniä, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Bassetin

selkäpiitä. Tyttö pyysi, että Basset mieluummin tappaisi hänet kuin

vaatisi tätä viimeistä todistusta hänen rakkaudestaan. Tyttö kertoi

hänelle niiden kauheista rangaistuksista, jotka olivat rikkoneet

punaisen tabun -- kokonaisen viikon piina, jonka yksityiskohtia tyttö

likaan painautuneena vikisten kertoi, kunnes Basset ymmärsi, että hän

oli vielä vain kokematon poika tiedoissaan, minkälaisiin hirmuisuuksiin

ihmiset olivat valmiit ryhtymään toisiaan vastaan. Mutta Basset tahtoi

yksipäisesti saada tahtonsa perille, hän tahtoi ratkaista punaisen

laulun arvoituksen, vaikkakin tytön pitäisi kuolla pitkällä ja

tuskallisella kuolemalla, kiljuen kauhusta. Ja Balatta, joka oli vain

nainen, myöntyi. Tyttö kuljetti hänet kielletylle alueelle. Eräs jyrkkä

vuori pisti esiin pohjoisesta ja kohtasi etelästä tulevan niemekkeen

sulkien syliinsä joen, jossa he kalastivat, syväksi, pimeäksi rotkoksi.

Kun he olivat menneet kappaleen matkaa rotkoa, kohosi tie jyrkästi

kunnes he tulivat kalkkikivivyöhykkeelle, joka veti puoleensa Bassetin

geoloogin silmät. Alinomaa kiiveten, vaikkakin hänen usein täytyi

pysähtyä, niin väsynyt ja heikko hän oli, kulkivat he metsän peittämiä

kukkuloita, kunnes tulivat autiolle ylätasangolle. Basset näki, että se

oli mustaa, vulkaanista hiekkaa ja tiesi voivansa pienellä magneetilla

vetää luokseen kokonaisen miehen kantamuksellisen teräväsyrjäisiä

hiekkajyviä, joiden päällä hän käveli.

Pitäen Balattan kättä ja ohjaten häntä eteenpäin saapui hän sitten

päämaaliin -- selvästi keinotekoiseen, suunnattomaan luolaan keskellä

ylätasankoa. Katkelmia käsikirjasta merenkulkijoille Etelämerellä

juolahti hänen mieleensä. Medana oli löytänyt saaret ja antanut niille

Salomoninsaarten nimen, luullen löytäneensä tämän hallitsijan kuuluisat

kaivokset. Basset oli nauranut vanhan merenkulkijan lapselliselle

herkkäuskoisuudelle ja kuitenkin seisoi hän nyt itse syvyyden reunalla,

joka täydellisesti muistutti Etelä-Afrikan timanttikaivoksia.

Mutta se, mitä hän näki alhaalla, ei ollut mikään timantti. Se oli

pikemminkin helmi, helmenkimaltelevine, heijastavine väriloistoineen,

mutta niin suuri, että kaikki maailman helmet yhteenkoottuina eivät

riittäisi sitä muodostamaan; väriltään se ei ollut mikään helmi eikä

mikään muukaan, johon sitä voisi verrata, sillä se oli punaisen jumalan

väri. Ja Basset ymmärsi heti, että tämä oli punainen jumala.

Täydellisesti ympyränmuotoinen kattila, läpimitaltaan runsaasti

kaksisataa jalkaa ja syvyydeltään sata jalkana. Hän vertasi tätä väriä

jaappanilaiseen lakkaan. Hän otaksui todellakin sen olevan jotain lajia

kiilloitusta, jonka olivat saaneet aikaan ihmiset, mutta aivan liian

hienoa, että olisi voinut otaksua sen olevan näiden villien työtä.

Kirkkaampana kuin kirkas kirsikanpunainen oli väri niin rehevä kuin

olisi se maannut punaisella pohjalla. Se kimalteli ja säteili auringon

valossa kuin olisi se imenyt valovoimaa useista kerrostumisista

punaista.

Turhaan koetteli Balatta suostutella häntä olemaan laskeutumatta alas.

Tyttö heittäytyi suulleen maahan, mutta kun hän jatkoi kulkuaan

spiraalinmuotoista tietä kattilan seinämiä myöten, seurasi tyttö

häntä kyyristellen ja vaikeroiden pelosta. Että tämän punaisen

ympyränmuotoisen kuilun kovertaminen oli maksanut paljon vaivaa, oli

selvää. Ajatellessaan liittoutuneitten kahdentoista kylän asukkaita,

heidän yksinkertaisia työaseitaan ja alkuperäisiä työtapojaan ymmärsi

Basset, että tuhansien sukupolvien työ tuskin olisi saanut aikaan tätä

tavatonta syvennystä.

Pohja oli peitetty ihmisluilla ja niiden välissä oli luonnottomia ja

pahoin runneltuja kyläjumalia puusta ja kivestä. Muutamat, koristellut

sopimattomilla totemikuvioilla ja -piirroksilla, olivat koverretut

neljän- tai viidenkymmenen jalan pituisista puista. Hän pani merkille,

että siellä ei ollut hai- ja kilpikonnajumalia, jotka olivat niin

tavallisia rantakylissä ja häntä hämmästytti kypäriaiheisten kuvien

runsaus. Mitä tiesivät nämä viidakkovillit Guadalcanalin pimeimmässä

sopessa kypäreistä? Olivatko Medanan sotilaat kantaneet kypärää ja

tunkeutuneet näin kauas useita satoja vuosia sitten? Mistä olivat

viidakkomiehet muuten saaneet nämä aiheet?

Basset meni yli jumalanjätteillä ja luilla peitetyn lattian vikisevä

Balatta kintereillään, astui punaisen varjoon ja meni niin lähelle

korkeaa ja äkkijyrkkää seinää, että hän saattoi koskettaa sitä

sormenpäillään. Ei, se ei ollut lakattu. Ei sen pinta myöskään ollut

sileä, vaan reiällinen ja epätasainen, siellä ja täällä pilkkuja, jotka

olivat todisteena kuumuudesta ja sulamisesta. Aine oli metallia,

vaikkakin aivan erilaista metallia tahi metalli-alkuainetta, mitä hän

tunsi. Mitä väriin tuli, johtui hän siihen vakaumukseen, että se ei

ollut siveltyä. Se oli metallin oma väri.

Hän liikutti sormenpäitään, joita hän tähän saakka oli pitänyt aivan

hiljaa, painoi ne vasten pintaa ja tunsi, kuinka koko jättiläismäinen

pyörylä sai eloa ja antoi vastauksen. Uskomatonta! Niin kevyt kosketus

niin äärettömän suureen massaan! Mutta se kaikui hänen sormenpäittensä

kosketuksesta rytmikkäissä väreilyissä jotka muuttuivat kuiskauksiksi,

suhinaksi ja muminaksi -- mutta ääni oli niin aivan uutta, niin

ilkamoivan hillittyä, että se väreili kuin säteilevää herkkyyttä

yllättävässä suloudessaan; oli kuin pieni keiju olisi puhaltanut

torveen ja Basset oletti, että juuri sellaiselta kuuluisi, jos jumala

soittaisi kelloa ja lähettäisi nämä ääniaallot läpi maailmanavaruuden

maahan.

Hän heitti kysyvän katseen Balattaan, mutta tämä oli, kuullessaan hänen

esiinkutsumansa äänen, heittäytynyt kasvoilleen maahan, missä hän

voihkien makasi luitten välissä. Basset jatkoi ihmeen tutkimista. Se

oli ontto ja ei ollut muodostunut mistään maassa tunnetusta metallista,

oli lopputulos. Entisaikojen kansa oli aivan oikein antanut sille nimen

Tähtienpoika. Ainoastaan tähdistä oli se voinut tulla ja se ei ollut

minkään sattuman luoma. Se oli korkean älyllisen taidon tulos. Niin

täydellinen muoto ja sellainen täsmällinen, määräperäinen onttous ei

voinut olla sattuman luoma. Se oli aivan varmasti viisauden lapsi,

etäisen ja käsittämättömän, joka työskenteli puhtaasti älyllisesti

aineen kanssa. Hän tuijotti hämmästyneenä ihmeteosta ja hänen

aivoissaan kohisi joukko villejä arvailuja koskeva tätä kaukaa tullutta

vierasta, joka oli uskaltautunut läpi avaruuden yön, kiitänyt ohi

tähtien ja seisoi nyt hänen yllään ja hänen edessään kärsivällisten

ihmissyöjien esiinkaivamana kahden maailman ilmakehän tulikylpyjen

kiilloittamana ja karkaisemana. -- Mutta oliko väri kuumuuden

aikaansaama muunnos johonkin tunnettuun metalliin? Tahi oliko se tälle

metallille ominainen? Hän pisti kynäveitsensä siihen saadakseen

selville aineen laadun. Silmänräpäyksessä täyttyi koko kattila

mahtavista kuiskauksista, terävästi vastustelevista, se oli melkein

kullan kilinää, jos kilinä-sanaa voidaan käyttää kuiskauksista; niiden

sävy nousi ja laski, ääniaaltojen molemmat päät uhkasivat lakata

kiertelemästä ja yhtyä yhdeksi härän ärjyntää muistuttavaksi ääneksi,

jonka hän monta kertaa oli kuullut tabu-välimatkalta.

Unohtaen kaiken varovaisuuden ja senkin, että se voisi maksaa elämän,

huumaantuneena tästä yliluonnollisesta ja tavattomasta, kohotti hän

käsivartensa voimakkaaseen iskuun veitsellä, mutta Balatta esti hänet.

Tyttö nousi polvilleen ja epätoivoisella kauhulla löi käsivartensa

hänen ympärilleen ja vannotti häntä pysähtymään. Villissä halussaan

vaikuttaa häneen puri tyttö itseään käsivarteen, niin että hampaat

tunkeutuivat luuhun saakka.

Hän tuskin huomasi mitä tyttö teki, mutta antoi koneellisesti myöten

hellemmille vaikutteille ja pidätti veistään. Hänestä oli ihmiselämä

kutistunut merkityksettömäksi tämän tähtien maailmoista tulleen

valtavan muistutuksen edessä korkeammasta elämästä. Kuten tyttö olisi

ollut koira, pakoitti hän pienen, ruman villitytön nousemaan ylös ja

seuraamaan itseään kierroksella ympäri pyörylän. Kun hän oli mennyt

kappaleen matkaa tapasi hän jotain kauheaa. Keskellä kaikkea muuta

tunsi hän auringonpolttamat, surkastuneet jäännökset siitä

yhdeksänvuotiaasta tytöstä, joka oli sattunut loukkaamaan Gngngn

henkilökohtaista tabua.

Etäämpänä, jatkuvasti peitettynä luilla ja ihmisten ja jumalien

kuvilla, jotka muodostivat lattian vanhaan uhrihuoneeseen, tapasi hän

koneiston, joka saattoi punaisen jymisemään yli viidakoiden ja

ruohotasankojen aina kauas Ringmanuksen rannalle. Se oli alkeellinen ja

yksinkertainen kuten koko tuon punaisen täydellinen luoma. Jonkunlainen

riippuva muurinmurtaja, viidenkymmenen jalan pituinen hirsi

veistettyine jumalineen, toinen toisensa yläpuolella, jokainen kypärään

puettuna ja jokainen istuen krokodiilin avatussa kidassa; laitos

asetettiin liikkeelle köynnöskasveista punotun nuoran avulla pyramiidin

huipulta, joka oli tehty kolmesta suuresta puusta. Pyramiidin puihin

oli myöskin kuvattu irvisteleviä, karkeita jumalankuvia näytteeksi

nykyään elävien ihmisten käsityksestä taiteesta ja jumalista.

Muurinmurtajasta riippui liaaniköysi, jonka avulla hirsi voitiin

suunnata ja asettaa voimakkaasti liikkeeseen mahtavaa punaisen

kimaltelevaa seinää vastaan.

Täällä toimitti Ngurn jumalanpalveluksia omasta ja kahdentoista

heimonsa puolesta. Basset nauroi kovasti, melkein kuin mieletön

ajatellessaan, että tämä ihmeellinen sanantuoja, jonka viisaat olennot

siivekkäänä olivat lähettäneet avaruuksien halki, oli pudonnut keskelle

austraalianneekereitä ja tullut apinamaisten ihmissyöjävillien ja

pääkallometsästäjäin palvomaksi. Oli niinkuin Jumalan sana olisi

pudonnut lokaan ja rapakkoon helvetin pohjalle, kuin jos Jehovan

kivitaululle kirjoitetut käskyt olisivat ripustetut eläintarhaan, tahi

kuin jos vuorisaarna olisi pidetty raivoavien hullujen keskellä.

* * * * *

Viikot kuluivat hitaasti. Yöt vietti Basset omasta vapaasta tahdostaan

noitatalon tuhkalattialla alati heiluvien, vähitellen savustuvien

päiden alla. Syynä tähän oli, että tämä oli tabu halveksitulle

naissukupuolelle ja senvuoksi turvapaikka Balattaa vastaan, joka tuli

aina tunkeilevammaksi ja vaarallisemmaksi intohimossaan, mitä

korkeammalle Etelänristi nousi ja luvattu hääpäivä lähestyi. Päivänsä

kulutti Basset riippumatossa leipäpuun varjossa noitatalon

ulkopuolella. Tähän ohjelmaan tuli keskeytys, kun hän hävittävien

kuumekohtausten aika-ajottain tiedottomaksi saattamana makasi päiviä ja

öitä pääkallotalossa. Hän ponnisteli voittaakseen kuumeen, saadakseen

elää, jatkaakseen elämäänsä, tullakseen vahvaksi ja aina vahvemmaksi,

kunnes hän eräänä päivänä olisi kyllin vahva uskaltaakseen yli

ruohoaavikon ja tuon kaukaisen viidakkovyön kautta tullakseen

rannalle, jossa voisi tavata jonkun laivan, joka oli värväämässä

neekerityöntekijöitä. Hän palaisi sivistyneeseen maailmaan ja

sivistyneiden ihmisten luo kertomaan toisten maailmojen

sanansaattajasta, jota villi-ihmiset palvoivat ja joka makasi syvällä

Guadalcanalin sydämessä.