_Jälleen yhdeksän vuotta myöhemmin. Erään jouluaaton alku, ja kuinka
kirja, jota Angelika kunnioittaa, saattoi hänet yhä suurempaan
yksinäisyyteen._
Tänä vuonna, — yhdeksän vuotta siitä kuin Venti ja Sam lähtivät, —
asuu Angelika kaupungissa eräässä vähäpätöisessä rakennuksessa
Myllymäen kupeessa.
On asunut puolen vuotta.
Tuulensilmän rouva melkeinpä ajoi hänet sahalta pois.
Suuttumus, jos nyt Angelikan puolelta voidaan puhua suuttumisesta, niin
tyynesti, vaikka lujasti hän lausuu mielipiteitänsä, ja lausuu
ainoastaan milloin kysytään, — sai alkunsa oikeastaan siitä, kauan
sitten, että leikkotukka rouva keikaili kerran konttorissa lähtevänsä
kaupunkiin:
"Galvaniseerauttamaan tukkaani."
Angelika naurahti. Rouva kysyi, miten sitten olisi sanottava, ja
Angelika neuvoi.
Mutta siitä lähtien purkautui Hymmy-rouvan salakauna Angelikaa kohtaan
ilmi ainaisina sättimisinä Kotulle ja muillekin:
"Meidän konttoristimme näyttää vähän väsyneeltä."
Tai:
"Hän on niin ikävä. Jaksaneeko hän kauan hoitaa velvollisuuksiaan?"
Taikka:
"Meidänlaisemme liike ei hänen tähtensä herätä tarpeeksi arvonantoa,
hän on niin ruma."
Ja lopulta:
"Minun kodistani on tullut kaikenmoisen kansan käymäpaikka."
Ja kaikkein pahin:
"Hän on kiihoittajakin: pitää retkujen puolta."
Viimeinen väite, jota rouva levitteli sipatellen lauhkeasti ja
suloisesti kuin näyttelijätär, joka ei osaa s:ää, johtui siitä, että
Angelika kerran onnettomuudekseen erehtyi ilmaisemaan rouvalle, kun
näki hänen jälleen lukevan jotain ala-arvoista rakkausromaania,
syventyneensä hartaasti erääseen kirjaan. Lisäksi tuli siihen toinenkin
syy, jonka pian selvitämme.
Kirja oli kuvaus eräästä tunnetusta ylevästä naisestamme, joka uhrasi
koko elämänsä ihmisistä kaikkein kurjimpain hyväksi, vankien. Kävi
vankiloissa, melkein eleli siellä. Ainoana aseenansa, jonka
rikollisille tarjosi, evankeliumi, jumalallinen rakkaus, ihmisrakkaus.
Hän sai siivoiksi ihmisiksi, — omituinen ihme, jota tuskin jaksaa
uskoa, — rikollisista niitäkin, joilta näki järjenvalon melkein pois
otetuksi, niin, jopa murhamiehiä. Hän meni pelkäämättä, vahtimestarin
ja vartijain varoituksille hymyillen, selleihin, rikoksen ja häpeän
synkimpiin kuiluihin. Tuossa mies lavallaan, niiniseppele päässä,
tehden niinitöitä; kavahtaa pystyyn, raivostuu heti, kun näkeekin
kirjasen, jonka lohduttaja koettaa hänen käteensä pistää. "Minä en
teidän Jeesukseenne usko, miksi te kiusaatte minua!" Hän tarttuu kaksin
käsin päähänsä ja huutaa: "Hulluksi raivosta tulen, kun sitä ajattelen.
Niinet eivät kestä, sitokaa pääni lujemmin, se halkeaa vihasta."
Tuo ihmeellinen rauhoittaa hänet. Kirkastaa hänen onnettoman päänsä. Ja
on vastakin hänen yksinäisyytensä lohduttaja, — luo hänet alttiiksi
ihmisrakkaudelle.
Tuossa sellissä, jossa vain rautojen kalina ilmaisee kurjan, niin pimeä
se on synkkänä talvipäivänä, siinä asui kymmeniä vuosia hirviö, josta
väitettiin, että hänen tuntonsa oli kova kuin kivi. Aivan taanoin hän
surmasi vartijansa; siksi oli hän nyt käsiraudoissa, jalkaraudoissa,
vyöraudoissa. Auttaja istuu lavan reunalle, tuoliakaan ei koppiin voida
antaa. "Ikäviä asioita puhutte", sanoo murhaaja, "mitä te saatte tästä
palkkaa?" — "En mitään — kuin suuren ilon". Auttaja puhuu edelleen.
Mies viittaa yht'äkkiä seinään: "Arvatkaapas, miten tuo iso kolo
syntyi? Heitin kirveellä vartijaa... sain silloin nikkaroida täällä.
Voimallinen isku, se olisi voinut halkaista pään kaulaan asti, mutta
terä irtaantui." Mies nauroi kamalasti: "Kuinka te uskallatte tänne
tulla? Minähän olen tappanut viisi ihmistä!"
Neiti uskalsi. Olihan hänellä suojelijansa, — ja hän tahtoi
onnettomalle pelkkää hyvää. Ja lopulta mies: "Luulin, ettei maan päällä
eikä taivaassa olisi ainoaakaan, joka välittäisi minusta!" Hän itki.
Eikä hän ollut enää niin hillitön, eikä niin onneton kuin ennen.
Tässä mies kertoo naiselle, kuinka murha syntyy, kuinka se tehdään,
kertoo mielipuolisesta tuskasta, himoista, järjettömistä vaistoista.
Lohduttaja ei saarnaa, hän puhuu vertauskuvin kaaoksesta, jossa autius,
pimeys vallitsevat, kunnes kuuluvat sanat: Tulkoon valkeus! — Ja se
tulee: lohduttaja saa sekavasta, raivoavasta ihmisestä kirkkaan ja
tyynen. — Tuossa toinen vääntelehtii tuskissaan permannolla. Ei
häiritä hänen sielunsa hätää: lohduttaja on vaiti, hän on jo puhunut.
Ja sitten onneton nousee ja pyytää, että neiti jäisi hänen koppiinsa
iltaan asti niin etteivät vartijat huomaisi hänen — itkeneen! Joku
tahtoo nähdä, mitä kristitty tekee, kun pelkää: karkaa kuin aave naisen
eteen töhrittyään kasvoihinsa hiilellä mustan ristin. Lohduttaja
hymyilee ja — puhuu. Onneton valittaa sairastavansa jotain julmaa
tautia, joka tekee hänet aivan hulluksi, ellei hän saa mitä haluaa.
— Onko siis rikollisuus sairautta? ajattelee Angelika.
— Ja kuinka on mahdollista rakastaa niin rikollisia?
Se on kyllä Angelikalle liian voimakasta: sitä ei hän jaksaisi.
Mutta silti hän myöntää, että ovathan sellaiset surkeatkin toki
kuolemattomia sieluja, ja ken voi tehdä heistä osankin jälleen
ihmisiksi, ansaitsee ihailun.
Tästä kirjasta sattui Angelika nyt pyhästi haltioituen kertomaan
hienolle rouvalle.
Ja rouva sitten ihmettelee, — joillakin omilla kekkereillään, joissa
juteltiin kaksimielisyyksiä ja nieltiin viinejä, — minkälaista
lukemista neiti Laurell rakastaa:
"Mikä tykkää mistäkin. Menisi kai hänkin maistamaan vankien likaisista
tuopeista kaljaa tai syömään aamiaisekseen leipää, jota murhamiehet
tarjoavat vieraalleen verisin käsin. Erinomaisen hienoa!"
Ja kuitenkin Angelika oli maininnut, että se leipäkin, josta
Hymmy-rouva nyt puhui, oli kirjan sankarinaiselle tarjottu raamatun
kannella: "Etteivät nämä kädet teidän ruokaanne koskettaisi!" selitti
rikollinen.
Angelikaa kirja liikutti syvästi. Eikö tällainen elämäntyö todellakin
pystynyt tuottamaan ihmiselle, joka siihen oli antautunut, sitä iloa
jota hän vakuutti siitä saavansa?
Ja — eikö Angelika itsekin ollut — kuin pieni Jumalan vanki, joka oli
suljettu elämästä...?
Jos Angelika jo ennenkin otti mielellään luokseen vähäisiä ihmisiä ja
kulki heitä auttamassa, niin nyt tämä kirja kiihdytti hänen intoaan.
Sietäkäämme kuulla Hymmy-rouvan selostuksia näistä asioista:
"Nuo kaikenmoisissa likaisissa mörskissä juoksemiset! Siitä en sanoisi
mitään, että hän käy pyhäkoulussa opettamassa tai sokeain ja
sotamiesten kodissa! Niin, hän kun on polttanut poskensa... Mutta liika
innostuskin tällaisissa... Ja mielestäni hän saattaa käydä minun
kodilleni vaaralliseksi: kaikenlaista väkeä työntyy yhä meidän
pihoillemme, hänen puheilleen, minun kotiini! Aikooko hän nyt ryhtyä
keräämään tuttavikseen varkaita ja roistoja? Miksi hän muuten lukisi
sellaisia kirjoja? Oi niitä rakkaita kavaljeereja! Ei, kyllä minun
mieheni on oikeastaan hänelle liian hyvä."
Taikka:
"Gottlieb, rakkaani, me, joilla on varaa, emme enää voi suvaita mitä
tahansa palvelusväessämme. Kun kerran olet erottanut rengitkin, jotka
olivat tovereitasi, mutta eivät ymmärtäneet asiaa sen enemmän, vaan
sinuttelivat sinua, niin varoisit ajoissa tätäkin. Hän on hullu, jakaa
omaisuutensa kaikenlaisille, — kuten hänellä olisi hyvätkin aarteet
heille antaa. Tietysti pitäisit hänet, jos hänestä liikkeelle olisi
aivan välttämätön etu, niinkuin niistä rengeistä, jotka kaupoissa
erikoisesti pitävät liikkeen puolta. Mitä asiaa tuolla likaisen
mäkitupalaisen pojalla, joka varasti ja joutui linnaan, hänelle oli?
Kuului käyneen hänen puheillaan ennenkuin tunnusti."
Totuus oli se, että Angelika oli vaatinut poikaa tunnustamaan. Ja
sellaiseksi alkoi jo Angelikan maine vähäisten joukossa kasvaa, että
ristiriitoihin eksyneet tulivat kysymään häneltä neuvoa.
Niin, Angelikan maine alkoi vähäisten keskuudessa omituisesti kasvaa.
Sanottiin, ettei hän pelännyt kerrassaan mitään ja että hän oli valmis
auttamaan kaikkia. Eikö pelännyt kerrassaan ketään? Kyllähän Angelika
muutamana pimeänä syysyönä kulki kerran sateessa kymmenet kilometrit
jonkun halvan tuttavansa luota halki metsäisen taipaleen, jossa juuri
silloin kerrottiin parin pahantekijän liikkuvan, — ja siitä puhuivat
ihmiset kummastuksella! Totta oli, että hän oli asunut sahalla aivan
yksinään tapuleiden keskellä eikä sanonut pelkäävänsä:
"Mitä minä pelkäisin, enhän minä ole kenellekään tehnyt pahaa!"
Totta sekin, että hän kävi usein kaupungissa Myllymäen laitamilla,
jossa asui heittiöintä väkeä.
Mutta nyt levisi uskomattomia, aiheettomiakin tarinoita hänen
pelottomuudestaan.
Levisi sellaisiakin juttuja, että hänen luonaan sahalla kävi —
murhamiehiä. Tällaisten parhain levittäjä oli Hymmy-rouva.
Angelikaa paheksuttiin — syyttä.
Mutta ihailtiin myöskin syystä, ja todistettiin ihailu vakavaksi. Kun
hän äskenkin pistäytyi Myllymäessä viedäkseen pikku tuomisia eräälle
siivolle eukolle, joutui hän pimeällä kujalla keskelle juopuneiden
parvea, jotka heiluivat puukot kourassa. Silloin hajosi rykelmä hänen
edessään, ja eräs miehistä huudahti:
"Laurellin neiti, hänen edessään minä sivallan lakin päästäni!"
Ja kerran eräs vetelehtijä, joka ryypiskeli toisten kanssa hautausmaan
rinteellä, kumosi hänen ohitse kävellessään pullonsa alassuin ja huusi:
"Tämä on neiti Laurellin malja."
Hymmy-rouva vaati siis, että Angelika, joka oli tullut liian
huomatuksi, poistettaisiin sahalta.
Ensin ei Gottlieb siihen suostunut: jokin salaperäinen kunnioitus
Angelikaa kohtaan hallitsi hänessä vielä... Eihän Angelika käyttänyt
yksityisharrastuksiinsa muuta kuin omat, joutilaat aikansa.
Mutta liikemies muuttui nykyään nopeasti joka suhteessa. Hyvin
epäedullisella tavalla, — hän tuli kuivaksi, pöyhkeäksi, julmaksi.
Sikäli kuin hänen sukkansa koreiksi ja silkkisiksi, sikäli katkera halu
pienentää palkkoja. Kuta enemmän hän himoitsi arvokkaaseen
yhteiskunnalliseen asemaan, sitä enemmän hän arasteli entistä
mainettaan... kuin peläten olleensa narrillinen.
Lopulta hän vaimonsa puheista hermostui, ja taipui.
Angelika huomasi hänen kylmenemisensä, ja yhä lisääntyvän ahneutensa ja
herrasteluhalunsa. Yhä vastenmielisemmältä tuntui Angelikasta koko
talo.
Ja viimein hän itse pyysi sahanomistajalta saada lähteä.
Liikemies ei kysynyt syytä. Hän koetti laskea leikkiä:
"Niin niin, tuota noin... Enhän tässä nyt minä, mutta sananparsi sanoo:
On niin kylmän kolea, kun ei ole kaksia helmiä kaulassa, virkkoi
entinen tyttö, — ja minun rouvani on nyt sellainen, hänellä on omat...
Niin, niin, ettehän taida täällä viihtyä, ja kun ette viihdy, niin..."
Hän ei kysynyt myöskään, minne Angelika menisi. Pyytäen kuitenkin
Angelikaa kääntymään hänen puoleensa, jos ehkä tarvitsisi, antoi hän
Angelikan mennä.
Siksi viettää Angelika nyt joulua kaupungissa.
_Kolkko vieras, joka sanoo tulleensa m.m. Valamon luostarista_.
Angelikalla on kamari ja eteinen erään leskinaisen rakennuksen toisessa
päässä, — enempään ei ole varaakaan enää, hän on niin alttiisti
jakanut kaikkensa, antaminen on hänen suurin ilonsa.
Jouluilta alkaa hämärtyä.
Angelika lepää sohvalla aika tavalla sairaana: hän on ponnistellut
tänään liikaa, käynyt ensin lastenkodissa vieden lahjoja, joita on
valmistanut tai kaupunkilaisilta kerännyt, joukossa lelujakin; sitten
sokeainkoulussa ja sotilaskodissa. Ja taivaltanut lopulta kaupungin
ulkopuolellekin ilahduttamaan eräitä suojattejaan tölleissä. Hän on
vilustunut, jalka niin kipeä, että tuskin pääsee kävelemään. Satoihan
lunta kaiken päivää, tasaisesti, yhtä mittaa. Joulureet saivat sysätä
sitä tieltään kuin vastavirtaan hinatut proomut kuohua, — kunnes
lapiomiesten parvi ennätti aukaista katujen paisuviin kinoksiin
tunnelimaisia solia. Mutta maalla ovat vieläkin tiet tukossa, pelloilla
pistävät seipäät ainoastaan latvapuolensa lumesta esille, ja metsissä
kumartuvat kuusten oksat hipomaan hankea. Kujilla tuolla näkyy
aitapylväillä ja katulyhdyillä kauniit valkeat tonttumyssyt päässä, ja
puolta metriä paksut lumipatjat kuormaavat kattoja.
Polvia myöten lumessa kahlaten Angelika kastui ja vilustui. Anja
Vennolampi, yhä uskollinen ystävä, joka muuten edelleen asuu Kolinilla,
vaikka hänellä on hyvä paikka pankissa: hän sanoo, ettei tahdo jättää
lehtoria, joka elää nykyään pienenlaisella eläkkeellä, — Anja tapasi
Angelikan, kun muutama tunti sitten tuli kutsumaan ystävätärtään
joulunviettoon lehtorin perheeseen, kalmankalpeana kivusta. Ja
Angelikan vastaväitteistä huolimatta hän toi tänne lääkärin, joka,
vanha, valkopäinen mies, torui lempeästi hiljaista kärsivää, mutta
sanoi kuitenkin:
"Vähän hullu te olette, neiti, mutta juuri tuollaisia maailma
tarvitsee."
Lääkkeet ovat toki nyt turruttaneet tuskan.
Ilta hämärtyy... kulkuset jossakin kilisevät. Puut kujien varsilla
ovat kuin pumpuliin kiedotut. Sataa yhä lunta, pehmeästi, hiljaisesti.
Ja kun ilmanranta päivän laskiessa äsken hiukan kiilui, niin välkkyivät
koivut hopeakiteillä koristettuina...
Uunissa palaa jouluvalkea, jonka Anja sytytti, ennenkuin hänen täytyi
lähteä lehtorin perheeseen auttelemaan jouluvalmistuksissa. Mutta hän
lupasi tulla takaisin — oikeastaan varsinaiseen joulunviettoon
ystävättärensä luo.
Angelika katselee sohvaltaan, — se on ainoa Pähkinämäeltä säilynyt
vähänkin mukavampi huonekalu, — hopeahileisiä koivuja, lunta, joka
karisee oksilta, kun pieni tuuli silloin tällöin hengähtää, kuin
pudistettaisiin jauhoista säkkiä. Katselee ikkunaan kiinnitettyä
talitinttien ruokailulautaa, jonka eräs sokea on hänelle lahjaksi
valmistanut ja jossa nyt keltarintaiset linnut kopisevat jäistä talia
nokkien. Ja uusia lintujaan! Kahta vihreävarpusta, jotka nukkuvat
tuolla pöydällä häkissään.
Tuli uunissa humisee rattoisasti.
Lähimmän naapurin pihalla, jonne muuten on sievoinen matka, ei enää
sielläkään liikuta. Sielläkin aletaan viettää joulua...
Angelikalla on myöskin pieni joulukuusi, erään töllin emännän tuoma.
Anja oli sen pukemista viimeistellyt.
Anja, pienikokoinen, mutta reipas, aina veitikan hymy huulilla, —
hänellä oli kyllä ollut kosijoita... Mutta joku oli hänestä liian
rahantunteva, toinen häikäilemätön, tai itserakas, tai sydämetön. Ei
hän sellaisista, rukkasia hän jakoi.
Mutta minkälainen kuulto silmissä hän yhäkin antautui kertomaan —
Samista. Ne muistelmat olivat loppumattomia.
Ajatukset siirtyvät muualle, katse vie ne noihin lahjoihin.
Ihmeekseen huomaa Angelika, juuri tänä jouluna, että hän on sittenkin
ollut maailmassa tarpeellinen. Sitä todistavat nuo lahjat, joita
hänelle nyt on lähetetty, — vielä enemmän kuin edellisinä vuosina...
Tuossa välkkyy pöydällä kuusen vieressä sokeain valmistama uusi
ompelukori. Siinä nöpöttävät lastenkodista tulleet somat, siniset
paperikukkaset, lasten omien pikku käsien työtä! Siinä liikkiö ja
kakku, jotka eräät hyväntekeväisyysrouvat olivat lähettäneet hänelle.
Ja tuossa kaikkein hauskin lahja, jo äsken mainittu: sahanomistajan,
entisen iloisen Kotun, nyt katkeran ja totisen miehen, Helsingistä
tuoma lintuhäkki, jossa ne kaksi vihreävarpusta nukkuvat. "Ikäänkuin
muistoja Pähkinämäen leppäkertuista", sanoi Gottlieb, kun aamulla ne
toi.
Koskaan ei hän ollut saanut yksinäisyytensä aikana näin paljon. Hänen
hyvä tahtonsa oli palkittu monelta puolen ihmeellisellä hyvyydellä.
Harvat ihmiset hänestä sittenkin ovat pahoja, — jos sitä ovatkaan.
Oltiinko hänelle — kiitollisia? Mistä kummasta? Sitä todistivat monet
vilpittömät silmät, joiden vakuuttavat katseet, hän oli tänään
retkillään kohdannut; sitä monien sekä arvoon päässeiden että halpojen
kädenpuristukset. Entä tuon lääkärin sanat!
Angelika tunsi itsensä sittenkin niin onnelliseksi... Ventin ansiota...
Ja Saminkin.
Ainoa hänen surunsa vain se, että hän oli tullut aivan köyhäksi: ei
voinut vastata ihmisten hämmästyttävään hyvyyteen yhtä anteliain käsin
kuin he.
Niin, hän on kiitollinen onnestaan Ventille, joka kuitenkin, juuri hän,
Assisin-kertomuksillaan herätti hänessä, — elämän keväässä Pähkinämäen
syreenimajassa, — tämän ihanteen kaipuun, jota hän oli sitten
koettanut toteuttaa.
Ja kuitenkin on Venti nyt kauan ollut hänen sydämelleen täysin vieras.
Kiitetty vieras.
Samin teosta tämä kaikki ulkonaisesti aiheutui. Mutta yksi vaivaa:
Angelika ei jaksa käsittää, mistä se teko johtui; hän on loppuajat
syyttänyt siitä aina vain itseään, kun on Anjan kanssa Samista puhunut;
hän ei muka osannut Samia kasvattaa... Anja on väitellyt vastaan, ja
samalla puolustanut Samia: hänen menettelyssään oli varmaan jokin
salainen, käsittämätön aiheuttajansa, joka on ymmärrettävä.
Käsittämätön — ymmärrettävä? Mikä?
Jospa Angelika olisi saanut edes tuon selityksen, miksi Samin oli
pakko, miksi hänellä oli syy olla niin omituinen silloin. Ei hän
kantanut Samille kaunaa... ehkä hukkuneelle. Mutta hän ikävöi tietää
Samin silloisesta muutoksesta — oman vikansa ja syynsä!
Ei kaunaa hänelle. Eikä Ventille muuta kuin kiitollisuutta!
Angelikan eteisen oveen kolkutettiin.
Juuri tänä jouluiltana oli Angelika toteuttanut ajatuksen, joka
johtui hänelle mieleen jo edellisinä jouluina: jättää ovensa auki,
niin että joku yksinäinen ja onneton, jolla ei sattuisi olemaan
joulunviettopaikkaa, vaan joka haki ehkä ovea rapeloiden seuraa tai
pientä avustustakin, pääsisi ilman muuta sisään. Nyt tuo jalka
oikeastaan toteutti sen ajatuksen, Angelika ei Anjan lähtiessä helposti
päässyt ovea sulkemaan.
Angelika nousi sohvaltaan pöydän varaan sytyttääkseen lampun ja
huudahti:
"Tulkaa vain, ovi on auki."
Kummallisen näköinen mies seisoi kamarin ovella. Silmiä ei näkynyt:
musta naamio kasvoilla. Lakki vedetty syvään otsalle, mutta tukassa oli
valkeaa: lumihiutaleitako vai vanhuutta? Vieraan kädet vapisivat vilua:
hänellä oli yllään ainoastaan lyhyt lakki, tosin varsin siisti.
Tuokion hän seisoi sanattomana. Tähysteli ympärilleen tuskin päätänsä
kääntäen. Nyt hän katsoi Angelikaan: miksi hän ikäänkuin horjahti ja
vetäytyi takaperin? Miksi hänen suupielensä alkoivat vapista ikäänkuin
nyyhkytyksistä, ja hän tavoitti kädellään rintaansa.
"No, mutta vetäkää ovi kiinni, tännehän tulee niin kylmää", sanoi
Angelika. "Kuka vieras on?"
Tulija meni eteiseen, kuului pudistavan jaloistaan lunta, joista jo
näkyikin sulavia läikkiä kamarin lattialla. Palasi sisään. Ei ottanut
edes lakkia päästään. Kulki Angelikaa kohti. Tarkasteli hetkisen, ja
meni ja käänsi oven lukkoon.
Hän lähestyi taas Angelikaa. Seisahtui hetkeksi. Tuijotti häneen. Ja
alkoi kävellä edestakaisin. Joka kerta Angelikan kohdalle tullessaan
hän kiersi päätänsä Angelikaa kohti ja nyökkäsi omituisesti hymyillen.
— Joku mielisairas, ajatteli Angelika.
"No", kysyi hän jälleen, "miksi te panitte oven lukkoon?"
"Eihän... neidillä täällä vain ole ketään, joka minut näkisi?" Mies
katseli ympärilleen, kysyi kiivaasti: "Miksi uutimet ikkunoissa eivät
ole alhaalla?"
Angelika meni ja laski uutimet:
"Kas niin. Te näytte pelkäävän jotain vaaraa. No, puhukaapa nyt, kuka
te olette?"
"Ettekö te tosiaan pelkää, neiti? Ettekö pelkää? Ja kuka olen? Minä!"
Hän levitti epätoivoisesti ja rajusti käsivarsiaan. "Minä! Sanokaa
minua vaikka — Pilveksi. Pilvihän ei tiedä, mistä se tulee ja minne
menee. Ei, järkeni ei jaksa sitä käsittää. Tulen hulluksi epätoivosta:
näen kaiken maailman julmina irvikuvina; näen sen — paholaisina!
Ettekö todellakaan pelkää? Minä, minähän olen tehnyt murhan!"
Mies harppasi taas edestakaisin, pöydän luota sängyn jalkopäähän, jota
ei monta askelta ollut, mutisi epäselviä sanoja... silmät kiiluivat
naamion aukoista:
"Minä olen oikea hullujen hullu! Ja nyt olen tullut tänne: kuulin, että
täällä olisi ihminen, joka ei pelkäisi mitään — hyvyytensä vuoksi."
"Miksi sitten pelkäisin", vastasi Angelika. "Olkaa mikä tahansa, ja jos
olette joutunut siihen kuin vakuutatte, niin uskon, että jokaisesta
ihmisestä sittenkin löytyy jotain hyvää, kun häneen luottaa."
"Mutta ajatelkaa, minä olen tehnyt murhan! Tappo se ei ollut, vaan
murha: täydellä aikomuksella tehty. Minä surmasin hänet kuin koiran.
Kuka tietää, vaikka pistäisin aseen rintaanne? Ovi on lukossa, ette
pääse minnekään käsistäni. Haa, kun muistan sitä tapausta, raivoaa
minussa yhä seitsemän hornanhenkeä! Te ette siis pelkää murhamiestä?"
Angelika vastasi:
"Pilvi-parka! Tulkaa, istukaa tänne. Ehkä teillä on nälkäkin. Katsokaa,
tuossa meillä on joulupöytä. Ja sitten..."
"Ei, neiti-kulta, ensin tahdon kertoa. Minä olen kuullut niin paljon
teistä. Mutta älkää vain tarjotko minulle raamattua. Sanokaamme, että
olen rationalisti, siis kaikkein onnettominta lajia ihmisiä: minua ei
edes katumus voi lohduttaa. Tai — ehkäpä olen katolilainen, koska olen
äsken tullut luostarista..."
Angelika hätkähti ja tarkasteli miestä.
Hän tarkasteli, ja alkoi hymyillä. Hän vastasi, ettei tietänyt, mitä
rationalismi on, mutta mitään ei hän ollut aikonut lukea vieraalle,
vaan sytyttää kynttilät kuusessa:
"Joulu on jokaiselle joulu. Puhutte kovin julmia, mutta vakuutan, että
tällaisena iltana en antaisi teitä ilmi, vaikka olisitte sellaista
tehnyt... Säteilköön joulukuusi sieluunne lepoa."
"Miten tunnen rauhoittuvani täällä", huudahti mies. "Päästäni kirpoaa
kuin ilkeä rautavanne: se tuskan tuoma hulluus, joka aivojani
kiristää... En todellakaan olisi uskonut sitä, mitä kaikkialla,
vähäisen väen keskuudessa, kerrotaan: että neiti Laurell ei pelkää edes
murhaajia. Kuinka minäkin ihailen teitä: uljuus on kauneinta mitä
tiedän. Ja te luotatte ihmisiin, niinkö? Siinäpä selitys. Te ette usko
— minusta kyllin pahaa. No niin, minun täytyy siis kertoa teille siitä
tapauksesta, selittää se, luottamuksenne sen ansaitsee. Avata teille
sydämeni pimeä syvyys. Ei, älkää kutsuko joulupöytään: minulla ei ole
nälkä, minulla on nälkä valoa, vapautusta. Teidän joulukynttiläinne
tuikkeessa kuulkaa katkera tarina, kuinka Pilvi murhasi naisen, jota
oli niin kauan rakastanut. Kuulkaa tarina maallisesta rakkaudesta."
_Vieras selvästikin puijaa, kun väittää varastaneensa kalleuksia
luostarikirkon alttarilta ja pyrkivänsä jonnekin esivaltaa pakoon. —
Mihin kaikkeen rakkaus saattaa kannustaa. Lopulta joudumme probleemaan:
kuinka rajatonta uhrautuvaisuutta rakkaudelta voimme vaatia. Mutta
vaatiiko se, joka rakastaa, mitään?_
Kynttilät tuikkivat Angelikan joulukuusessa. Hän oli jo peittänyt
lintuhäkin liinalla, niin ettei pienten visertäjäin lepo häiriytyisi.
Vieras istui roihuavan takan ääressä, johon Angelika oli pyytänyt hänet
asettumaan, ja Angelika virkkoi:
"Oh, miksi te kummittelette? Ottaisitte tuon vehkeen kasvoiltanne pois.
Sanoisitte, kuka olette!"
"En millään ehdolla nyt", vastasi mies. "Minähän olen kauheampi kuin
luulettekaan: ehkä sittenkin karkoitatte minut, kun kuulette, että tein
todella rikoksen. Ja sitäpaitsi: voisitte nähdä sellaista, jota mies
häpeää näyttää: kyynelet. Antakaa minun olla näin."
Hän istui kumarassa, pusersi kädellään otsaansa ja alkoi kertoa.
Kuten mainittiin, oli hän tullut tänne vankilasta:
"Sain hankituksi puukon, iskin sen muurin rakoihin. _Panimaite_,
kiipesin: vapaa! Katsokaas, minä olen mies, jota eivät mitkään muurit,
vallihaudat estä, eivät kahleet, eivätkä rautasalvat."
Viipuriin oli hän joutunut Valamosta: munkit antoivat hänet suomalaisen
esivallan käsiin varkaudesta, oli hän raastanut kirkosta jalokiviä
pyhimyskuvasta.
Mutta luostariin hän oli tullut Venäjältä:
"Menin sinne ennen vallankumousta... kauan, kauan sitten!"
Venäjällä hän teki sen murhan. Ja joutui — Siperiaan, tietysti:
"Kuinka olikaan sen vankilan nimi? Lshivoje se oli, niin se se juuri
oli! Oh, mikä paikka... siellä Siperian äärettömillä jäillä. Mikä
synkkä rikollisten kaupunki! Rikollisia — kuin susia... Joukossa
varsin viattomia karitsoita, valtiollisia vankeja. Suomalaisiakin
melkoinen liuta. Ah, Lshivoje mjesto! Nälkää ja likaa."
Sieltä oli hän karannut, puolitoista vuotta sitten:
"Katsokaas, koti-ikävä! Tuskallinen, haikea koti-ikävä, jota ei mikään
lopulta voita. Ikävä näkemään — ennen kaikkea kotijärveäni. Kyllähän
siellä oli jokia, ymmärrätte. Mutta kuinka minä vihasin noita jokia,
suunnattomia jokia! Kirkasta, leikkivää järveä silmäni kaipasi, janosi.
Ikävästä kasvoi voittamaton. Eräänä lauantai-iltana, kun oli teuhattu
venäläisten ja suomalaisten kanssa mielityössä: kerskuttu kapakassa
sankariteoilla toinen toistaan kauheammilla, sadateltu tuskasta ja
tapeltu kuin sudet, menin tulvalammikon rannalle... oli satanut, se
oli kesäkuun alussa, ja laakso lainehti vettä. Lainehti kuin järvi.
Minä katselin lumottuna, noiduttuna, sokeana ihastuksesta. Järvi!
Istuin kauan koivun juurella, josta putoili lauhasti vesipisaroita
sateen jälkeen, tipahteli kuin kyyneliä. Ja silloin päätin karata,
tahdoin edes kuolemaan järven rantamille, kotiin. Minä pakenin. Niin,
iskin kuoliaaksi vartijan. Ja sitten vehkeillen — Suomeen asti. Vaarat
ja vaivat kestäen. No niin; mutta jouduin luostarissa kiinni. Ja —
pakenin uudestaan: ymmärrättehän, että olen paha rikollinen! Tiedätte
sen, kun kuulette, miten syyttömästi, näennäisesti, uhrini surmasin.
Pakenin siis... Viipurissa vankilasta: pelkäsin, että minut
toimitettaisiin takaisin Venäjälle..."
Muudan nuori vanki oli muka Viipurissa neuvonut hänet Angelikan luo.
Angelika aikoi kysyä, pitikö sitten Venäjän hallitus murhamiehiä oikein
vankilassa? Eivätkö he päinvastoin hallinneet siellä? Mutta mies jatkoi
nopeammin:
"Minä ajoin tänne jäniksenä junissa, pommilla, kuten sanotaan.
Laskeusin vähän väliä alas asemille, kävelin pitkiä taipaleita... olen
maannut metsissä, hangissa. Ja kun kuulette tarinani, olen taas valmis
lähtöön. Tekin saatte karkoittaa minut pois, jos tahdotte..."
Tuokion hiljaisuus.
"Nimeni on Walton. Taiteilijanimi... nähkääs! Jegor Walton. Syntyisin
suomalainen, kuten kuulitte. Vallaton olinkin... No, siitäkö, että
koulussa, — kävin jonkin vuoden lyseota, mutta pähkäpäinen ja laiska
kun olin, en päässyt kovinkaan pitkälle: sitä paremmin kunnostauduin
reippailussa, voimistelussa ja metsästyshommissa; — siitäkö, että
osasin koulussa matkia lintujen ääniä, lienee johtunut, että jouduin
elämänalalle, joka sitten kävi minulle kauheaksi. Ja siitäkö vain
johtui, että yhdyin ihmiseen, joka oli tuon alan oikea ihanne ja minun
tuhoni. — Minä olen sirkustaiteilija!"
Angelika huudahti, hän kavahti pystyyn, hänen kasvonsa hehkuivat:
"Sirkustaiteilija! Ettehän ole nähnyt..."
Vieras jatkoi hyvin nopeasti:
"Niin, minä karkasin äitini luota, — isä ei elänyt enää, —
sirkukseen. Kai se ala on teistä hyvin halveksittava? Niin se on
minustakin — nyt. Ja kuitenkin on ero sirkuksella ja toisella —
ulkonaisesti. Te ajattelette kai sirkusta tuollaisena paikattuna
räsytelttana, jossa nähdään matkoilla kidutettuja petoeläimiä ja joissa
löyhkää pilaantuneelle lihalle; joissa rappeutuneet narrit heittävät
voltteja tai saa ihailla kuuluisain — murhamiesten vahakuvia; joissa
kuhisee toisilleen kateellisia, maalattuja, ahnaita naisia tai pelataan
yhtä mittaa korttia, puukko lyötynä keskelle telttapöytää: siinä laki!
Erehdytte, neitiseni! Ettekö ole kuullut Moskovan Taidesirkuksesta,
jossa minä olin? Suuria herroja. Kultaa tulvimalla. Mainetta enemmän
kuin kuninkailla. Taisteluarena, jolla lyödään arpaa hengestä ja
elämästä."
"Kuulkaa, ettekö ole kuullut eräästä Sam Ilolasta? Täällä ajatellaan,
että hän olisi antautunut... samalle uralle kuin tekin, mennyt
Amerikkaan, kauan, kauan sitten", kysyi Angelika.
"Sam Ilola?" aprikoi mies. "Ei, en todellakaan muista sellaista nimeä.
En — vaikka kuinka päästäni kaivaisin. Meitähän on niin paljon...
Meissä on lukemattomia pikku herrasia, ja suvaitkaa tietää, että minä
olen suursirkusten miehiä. Lisäksi, _panimaite_, minä en ole käynyt
Amerikassa, joskin tehnyt työtä koko Europassa, Pietarin ja Hampurin
sirkuksissa, Lontoon Nationalissa ja Covent-Garden-teatterissa; olen
asunut Parisin siltojen alukset, — se oli köyhyyden aikaa, — samoin
kierrellyt Espanjan, — jossa on niin kylmää ja ikävää, — näytellyt
Saksassa heinäladoissa ja Rothschildien salongeissa, Belgiassa
seikkaillut akrobaattien joukossa, samoillut Italiassa, — jossa ei
tunneta posetiivia, — pujahtanut Afrikkaan, jossa ihmistä paleltaa
öisin ja hän tallaa päivällä omaa varjoaan. Ollut kaikkialla, kunnes
onneni tai onnettomuuteni tapasi minut Moskovassa. Mutta sirkuksen
kultamaahan, Amerikkaan en joutunut; katsokaas, en päässyt sinne, kun
sota puhkesi: mikä suunnaton vahinko! Ilola? Ainakaan hän ei mikään
huomattavuus ole. No niin, sallikaa minun kertoa. Sanoin jo, että
harrastelin pikku poikana paljon enemmän lintujen ääniä kuin niiden
latinalaisia nimiä. Ja kun jäin neljännelle luokalle, karkasin, pääsin
Helsingin hippodromiin: mikä naurettava nimi, eihän se ole mikään
hippodromi. No niin, minä osasin matkia lintuja..."
Vieras pisti sormen suuhunsa ja päästi sellaisen vihellyksen, niin
helisevän viserryksen, että vihreävarpusef alkoivat laulaa pimeässä
häkissään kuin päivä olisi yht'äkkiä koittanut. Angelika aivan taputti
käsiään.
"Osasin minä matkia kanaakin, jota varas vie yöpuulta, porsas-parkaa,
joka kirkuu kiinni joutuessaan, ja tappelevaa koiralaumaa: olihan sitä
siinä — taidetta aluksi! — Ja sieltä jouduin Pietariin. Pietarista
Harkoviin. Ja kultaiseen pääkaupunkiin, Moskovaan. Ja Moskovassa
kohtasin naisen, jonka sitten surmasin.
"Hänen nimensä oli Tamara. Satutteko tuntemaan sen nimisen venäläisen
balladin? En muista, onko se Lermontovin runoilema vaiko kansanlaulu
vai molempia. Runoelma demonista. Ehkä sekoitan, kun muistelen, että
siinä kuvattu nainen Tamara oli demoni, mutta _nitshevoo_: demoni voi
olla myöskin mies, vaikka vannon, että _tästä_ Tamarasta tuli minulle
demoni. Niin, ainakin oli hänellä yksi demoninen ominaisuus, joka
koitui — hänen kuolemakseen!
"Sirkusnainen. Ekvilibristi. Neiti ei kai tiedä, mitä se on? No, tämä
onkin vähän vaikeaa teille, ja meidän termejämme; sellainen on
jonglöörien, antipodiennien, — jaloillaan työtä tekevien, — ja muiden
sellaisten vastakohta: ilmataiteilijatar! Nuoralla ja rekillä
tanssijatar. Selvisikö teille erotus? Mutta se ei olekaan kovin tärkeää
— oikeassa maailmassa. Totta on, että hän harrasti muitakin aloja, hän
oli kovin rikas sielu... Ei haittaa: menkäämme pääasiaan!
"Kuinka minä rakastin tuota naista! Minä rakastuin heti.
"Ja hän rakasti minua. Mutta lopultakin: millä kauhealla tavalla!
"Minä olin silloin niin nuori. Minä luulin ihmisen voivan todella
rakastaa toista.
"Rakastin hänen tyttöskasvojaan, jotka säteilivät puhtautta ja
hurskautta. Niin, puhtautta: tietäkää, ettei hän ollut mikään
kiertelevien pikkusirkusten nainen, ei sirkusköyhälistön lapsi,
jollaisia impressaariot ja tirehtöörit ostavat ja dreseeraavat kuin
eläimiä. Ei: kuuluisaa ja rikasta taiteilijasukua, vuosisadat
ekvilibristeinä loistanutta; huomattava jo silloin kun hänet kohtasin.
Hänen isävainajansa, joka itse oli hänet kasvattanut, painatti
nimikorttiinsa oikeutetusti: Ex-artisti, Italian siviiliritariston
jäsen. Katsokaas, sirkusmaailmakin jakautuu ylimystöön ja köyhälistöön,
ja niillä on keskenään suuri ero! Hän oli siis saanut hyvän
kasvatuksen, patriarkallisen kasvatuksen; hän ompeli itse pukunsa ja
modelleerasi hattunsa, niinä vähinä hetkinä mitä sirkus ei häneltä
vienyt. Ja hän luki runoutta, hän lauloi, hän soitti useita
instrumentteja taidolla. Ja hurskas! Joka kerta, kun hän langalle tai
trapetsiin lähtiessään heitti numerossa yltään manttelinsa, meni hän
äitinsä luo, joka aina kulki impressaariona hänen mukanaan, kietoi
kädet äidin kaulaan ja suuteli vanhusta: jätti hänelle jäähyväiset. Ja
kun hän sitten häilyi korkealla kuin leijaava lintu ja lähetti
yleisölle suuteloita, etsi hän katseillaan ensimmäiseksi äitiä, joka
istui useimmiten, — kuinka elävästi sen vielä muistan, —
orkesteripaikkain toisella rivillä. Ja selvittyään ihastuksesta
hurjistuneen yleisön heittämästä kukkasvirrasta hän vei näistä
laakereistaan aina ensin kimpun Jumalanäidin alttarille kirkkoon.
"Hän sanoi rakastavansa minua. Ja minä olin siitä vakuutettu: niin hän
torjui kaiken brutaalin, joka uhkasi hänen olemustaan hetki hetkeltä
tuolla onnettomalla uralla; torjui yhdellä ainoalla hymyllä; vain
harvoin täytyi hänen vihastuakin.
"Me rakastimme toisiamme. Minä hänen sielullista neitseellisyyttään ja
hänen hurskauttaan! Yhtä puhtaasti hänen ketteriä jalkojaan, jotka
pakottivat pallon kantamaan hänet liukurataa ylös hippodromin kattoon,
hänen kättänsä, jossa piili rautainen voima, kun se ajoi ruoskalla
ratsun mielettömään hyppyyn esteitten tai tulirovion yli. Rakastin kuin
jumalatarta, kun hän tanssi ratsun satulassa espanjattarena mantilja
hartioilla, tehden kyyhkynsiipiä tai vetäen mukanaan kokonaisen parven
ilmassa liehuvia kyyhkysiä; ne laskeutuivat hänen käsivarsilleen,
kaulalleen, huulilleen kuin kyyhkyt muinoin Gnidon lehdossa oppivat
nauttimaan hunajaa papittarien huulilta: niin oli Tamarakin
dreseerannut nuo linnut, antaen niille jyviä olkapäiltään tai vaippansa
poimuista. Mutta enemmän kuin jumalatar oli hän minulle levätessään
ylhäällä friisin rajassa välkkyvällä teräslangalla ja syöksyessään
sieltä alas suin päin kuin haukka: siihen tarvittiin mieletöntä
rohkeutta!
"Minä olin nuori... iloinen: ah, kuinka vallaton!... Olin vain
joutunut sirkukseen... En tavoitellut siellä mitään, en pyrkinyt
mihinkään...
"Eikä minussa vielä ollut herännyt — inho tuota alaani kohtaan, jota
nyt vihaan.
"Kuinka hän säteili rakkautta!
"Kun tahdoin hänet vaimokseni, vastasi hän:
"'Nouse korkeammalle! Ethän linnuista osaa vielä muuta kuin niiden
kielen... Lennä! Sitten, sitten vasta yritä huulilleni, niinkuin
kyyhkyset, jotka ympärilläni kiitävät. Nouse gymnasiarkiksi.' Mitäkö
tämä on? No, se on merkitykseltään hiukan monimutkainen sana, kovin
rikassisältöinen selittää. Mutta helpommin ymmärrätte, kun sanon, että
minusta, joka olin innokkaasti jo lapsena voimistellut, kehittyi — no
niin, minusta kehittyi gymnasiarkki: _vot_, jonglööri, joka tanssitti
ympärillään kymmeniä palloja, lautasia, veitsiä, mitä tahansa, nakkeli
päänsä päällä palavia soihtuja, — ah, tuli on niin hauska lelu, —
heittelin tuollaisia puolenkilon painoisia kirveitä päin — Tamaraa,
joka oli nyt työtoverini ja seisoi hirveäin aseitteni edessä
luottavana, varmana siitä, etteivät ne vahingoittaisi hiuskarvaa hänen
päästänsä.
"Niin, minä — nousin! Hän oli niin ihmeellinen innostaja, rohkaisija.
"Intohimoni kuitenkin kiihtyi — maailman tavalliseksi hulluudeksi. Hän
oli niin kaunis, todellakin puhdas. Tunsin kuolevani, ellen saisi
omakseni ihmistä, jonka puolesta olin valmis antamaan henkeni. Minä
sanoin sen hänelle; olin juuri silloin suorittanut arenalla trikin,
joka sai hippodromin pauhaamaan kuin ukkonen. Sanoin sen Tamaralle
hänen numerossaan. Hän oli hyvin kalpea. Vastasi:
"'Niin, minä tiedän, että kerran olen sinun! Mutta kai aavistat, mitä
se merkitsee? Tunnet toki pyhän tarinan Simsonista ja Delilasta?
Sirkuslaisena sinun pitäisi tietää, miksi jättiläinen kadotti voimansa
ja mikä nasiiritukka on? Se sopii — minuunkin. Lienethän kuullut tämän
tärkeän ohjelauselman: nuorallatanssijalta rakkaus tuhoaa
painopisteen.'
"Niin, kyllähän minä olin sen kuullut, mutta en ollut sitä sen enempää
ajatellut. Kummalliselta tuntuva sananparsi. Ja silti on miehistenkin
akrobaattien, myöskin niiden, jotka tekevät työtä maassa, ensimmäinen
sääntö ja laki, että heidän täytyy elää ankaraa elämää, olla enemmän
kuin kohtuullisia, rajattoman puhtaita tavoissaan, muuten ei
ruumis-raukka tottele: se jäykistyy. Tiedättekö, neiti, mokomaa, että
rakkauskirjeet, joita sirkukseenkin tulee niinkuin oopperatenoreille,
nakataan siellä usein avaamattomina uuniin? Ja tämä ohje koskee vielä
enemmän naisia kuin miehiä. Tamara, — hänen täytyi olla tosi
vestaalitar. Hän sanoi:
"'Sinä aavistat nyt, mistä silloin luopuisin, ja tulen kerran
luopumaan: taiteesta! Aavistat, miten ylpeä minun unelmani sinusta on:
unelma miesten miehestä... Mutta nyt olet vasta akrobaatti, joka
liikkuu maassa. Nouse yhäti. Nouse ekvilibristiksi! Ole Olympon jumala
akrobaattien joukossa!'
"Minä nousin yhä, sellainen on rakkauden lumo. En etsinyt mukavuutta,
huvia koskaan! Tein työtä. Ensin pallolla. Sitten nuoralla. Sitten
hermonherkällä trapetsilla. Vihdoin teräslangalla kuin Tamara itse.
Riemuiten sen kaiken tein. Vaaroissa varmana kuin unissakulkija!
Tarjoutuihan silmilleni tähtäyspiste, joka veti puoleensa pettämättä:
Tamara! Hänen ajattelemisensa hoiti käsissäni tasapainotangon. Se
vahvisti jalkateräni, se antoi lantioilleni väkevän voiman. Voin
ylpeillä, että opin huikean nopeasti käynnin eteen, taakse, hypyn
ratsain, vaarallisen voltin eteen ja taakse, kuolemansyöksyn alas.
Niin, en oikeastaan valehtele, kun väitän, että olen hurmannut
ruhtinaita, kuten aikoinaan nuorallatanssija Saqui Napoleonia, joka
huudahti hänestä, tähystellen sirkuksen kattoon:
"'Ah _minun_ hurjapääni!'"
_Vieras plagioi yhä, mutta arvatkaapas, viisaat, ketä? — Onneton, joka
raahaa ruumisarkkua mukanaan: varsin romanttista, mutta sittenkin
totta. — Vihreä kateus, musta viha, verinen vaino, siinä sirkusta._
"Sillä välin heräsi minussa siis kuitenkin — inho — sirkusta kohtaan.
Inho, joka kasvoi kauhuksi.
"Voisin verrata itseäni erääseen ihmisraukkaan, johon tutustuin
Parisissa. Hän kuljetti puolen ikänsä mukanaan, niin uskomattomalta
kuin tämä kuuluukin, omaa ruumisarkkuaan. Hän oli käärmeihminen...
kaikenlaisia temppuilijoita maailmassa löytyykin. Ettäkö hän olisi
ollut käärme, eihän toki! Hänen nimensä oli muuten Walter,
englantilainen, varsin hauska, sopuisa, sinisilmäinen mies. Muuten
pelihimolle koko sielunsa myönyt. No niin, moisen ihmisen luut ovat
kuin kumia. Hän oli niin notkea, että taivutti päänsä taakse
polvitaipeisiin. Pyöri arenalle ison pallon sisässä. Pallo kulkee
itsestään, nousee keinulautaa, laskeutuu sitä alas, kiertelee siellä
täällä kuin elävä olento. Se aukeaa, ja hymyilevä Walter hypähtää ulos
ja — venyttäytyy suunnattoman pitkäksi. Ja kääntyy sitten keskelle
rataa kiepulle makaamaan kuin käärme päiväpaisteessa.
"Isä oli säätänyt hänet käärmeihmiseksi samana aamuna kuin hän syntyi,
aivan niinkuin pikku lapsista tehdään soittotaitureita. Ja itse hän
vannoi kunnianhimosta, että hänestä tulisi aikansa suurin luuton!
Hänellä ei ollut kerrassaan mitään muuta himoa, paitsi nyt tuo
pelaaminen. Ja hänestä tuli: hän oli aikoinaan hyvin kuuluisa.
"Mutta puserretut keuhkot saivat keuhkotaudin. Hän ei juonut, sillä se
ei sovellu mestareille; hän vain pelasi, kaiket yöt; menetti aina heti
gaashinsa. Ja tapahtuipa nyt, että hän kerran jälleen menetti
suunnattomat rahat ja himoitsi yhä peliin. Silloin ilmoitti hän
lehdessämme, — niin, Englannissa ilmestyy sellaisia lehtiä, —
myyvänsä luurankonsa. Hovikirurgi osti hänet. Myyty sitoutui
kuljettamaan kaikkialla mukanaan ruumisarkkua, jonka kanteen merkittiin
ostajan nimi ja osoite ja sisälle naulattiin ohje, miten Walter, kun
hän taittaisi niskansa tai kun hän viimein sortuisi keuhkotautiin, piti
balsamoida, ruiskuttaa hänen suoniinsa sinkkisulfaattia, työntää hänet
arkkuun ja lähettää Lontooseen.
"Minä ihmettelin sitä lojaalisuutta. — 'Gentlemanin sana', nyökäytti
Walter päätänsä. Kuten sanottu, näin sen arkun hänen hotellissaan
Parisissa.
"No niin, mutta minun arkkuni, minun, Waltonin, ei ollut tyhjä: siinä
painoi elämänurani, johon olin kai liian heikko. Siinä painoi kuin...
jokin inhottava ruumis: elää niin löysällä pohjalla — sirkuslaisena!
"Ensinhän olin sitä leikkinyt. Tamara avasi silmäni. Näytti minulle,
miten siellä oltiin kunnianhimon tuskien raatelemia, levottomia,
julmia! Luulen, että pieni, vähäpätöinen elämä ei houkuttele sellaisin
viettelyksin kuin sirkus, joka sekoittaa päämme, tukahduttaa sydämemme,
surmaa meissä ihmisen. Tamara sanoi, se tapahtui Harkovissa:
"'Muuttakaamme tästä paikasta parempaan! Katso tätä tirehtööriämme! Nyt
hän matkii suuren Barnumin pieniä heikkouksia, tämä Frenklow.
Muistathan, että Barnum kerran tilasi jostakin konservatoriosta
neekerin, joka oli saanut loistavat paperit viulunsoittajana. Kun
yleisö ei välittänyt viulunsoitosta, käänsi Barnum reklaamiplakaatit
ylösalaisin: neekeri soitti nyt päälaellaan. Ja amerikkalaiset tapellen
teatteriin! Kas niin, meidän Frenklow otti nyt tänne kääpiötytön, jonka
vanhemmat möivät meille — apinanosiin. Tämä hirviö kiusaa lasta
apinaksi. Keitättää hänellä kahvit aamuisin, makaa itse sohvalla ja
läiskii koirapiiskalla raukkaa, joka riippuu jaloistaan, — itkee ja
riippuu. Mahtava herra saa kahvit, apina ei puoleen päivään kuin
pelkkää vettä. Frenklow: hänen suunsa vaahtoaa kullan janoa, hän
kiristää kultaa humbuugista, kurjien verestä, häpäisee sirkusta, jonka
tarkoitus on olla kulttuurin pionieeri! Sirkusta, ylevintä taidetta,
jonka määrä on näyttää ihmisille helleeninen kauneus, terveys, notkeus,
voima ja äly!'
"Niin kiihtyi Tamara vihaan. — Ja sellaisia tirehtöörejä oli aivan
liian paljon. Ja heidän sekaansa me alennuimme! Me kaikki! Meidän
täytyi — ainakin tinkiä: niin veitsijonglöörit kuin kuoleman uhalla
alas syvyyteen syöksyjät, miekannielijät, luonnottomien painojen
nostajat, siten me kaikki, menettäen päivämme, yömme mielettömään,
menettäen ihmisen oman, kultaisen elämän.
"Miksi?
"Siinäpä huomio: meitä kidutti puutteen lisäksi mieletön kunnianhimo!
Tamarakin, — ja juuri hän, — puhui taiteensa suuruudesta.
"Kuinka tyhjältä tämä minusta nyt tuntuu!
"Ja kuinka syvästi me, jotka onnistuimme, halveksimme torisirkuslaisia!
Olenhan puhunut, että siellä jakaudutaan eri kansanluokkiin.
"Ja — meidänkin, parhaiden, syvin himomme oli lopulta kulta. Siitäpä
johtui myrkynvihreä kateus, musta viha, verenpunainen vaino, jotka
raivosivat tuossa pienilukuisessa, mutta suuressa heimossamme,
hengestään ponnistelevassa, useimmin kauhealla tavoin kuolevassa.
Moskovan Taidesirkuksen katossa paistoi suunnaton auringon kuva. Se oli
tehty — rahan näköiseksi! Kulta! Ja sen saaminen! Mihin hirmuisiin
tekoihin se johti! — Billy-parka, klovni, sai kilpailijakseen
fakiirin, joka teki työtä koneillaan: pysyi puolen tuntia veden alle
umpeen naulatussa arkussa upotettuna. Billy tuli katkeraksi, joi
itsensä kuoliaaksi... Entä painija, joka oli haastanut yleisön
kilpasille ja jolle ilmestyi vastustajaksi joku entinen sotamies!
Painija uhkasi jäädä tappiolle, — yleisö ihastui sotamieheensä.
Silloin painija teki leikistä, ah, totta kai leikkiä, — toden:
silmät pyörivät hänellä julmina päässä, hän tarttui leikkitoveria
kaulaan, ja raksis, selkäranka väännetty poikki. Kuuluisa
taiteilija iäkseen vankeuteen! — Viha paisutti rikoksen
trapetsitaiteilijattaren sydämessä, joka kadehti sisartaan Ljubaa.
Ljuba oli kuolemanvoltinheittäjä, toinen hänen vastaanottajansa. Ljuba
leijaa ilmassa kuin pääsky sisaren käsien suuntaamana; vain yksi
vastaanottajan lantioiden liike, sekunninosan viivytys, niin Ljuba
lentäisi murskaksi maahan. Ja kadehtiva heittääkin sisarensa surmaan.
Ljuba pelastuu kuitenkin: saa kiinni verkosta. Yleisö huomaa
vastaanottajan petoksen. Silloin hän, joka on joutunut ilmi, syöksyy
häpäisevien huutojen pauhatessa alas barrieeriin, murskaa päänsä, jää
siihen kuolleena.
"Kateus, viha, vaino. Minä tunsin niiden syttyvän itseeni..."
_Omituinen allegoria, jonka vieras latelee: Luciferien kapina ja
taivaasta karkoittaminen. Tamaran "petos"._
"Olenko huonompi kuin muut? Minä myönnän, että olen: minä olen heikko,
alhainen. Oli kai niitä, jotka ymmärsivät sirkuksen korkeasti.
"Ainakin sen ymmärsi Tamara: hän piti sitä korkeana.
"Mutta minä tunsin siis kateuden, vihan ja julmuuden, jotka risteilivät
sirkuksessa kuin ihmisraukat olisivat joutuneet hyönteisinä julman
lukin seittiin, syttyvän itsessäni. Tunsin sydämeni kiedotuksi pahaan,
imetyksi kuiviin, sieluni myrkytetyksi...
"Rakkaus Tamaraan lohdutti alussa minua vielä. Silti jo kyllä
myrkytetty: odotin petosta kaikkialta paitsi en Tamaralta. Äh, ihmekö
se: neljä kertaa jyrsittiin trapetsini köydet salaa puolittain poikki;
kerran syöksyin kaksikymmentä metriä korkealta alas ja luut törröttivät
paljaina ranteistani, mutta henki herja säilyi...
"Ja kuitenkin tahdoin lavalle! Minun _täytyi_ lavalle, käsi
katkenneenakin! Rutiskoot irtonaiset luut kääreessä: kääre tiukalle
kuin rautarengas: musiikki pauhaa, ratsut hirnuvat tanssimaan polkkaa,
soturi himoitsee taisteluun, musiikki pauhaa, ah, ah, se on sellaista,
jota ei voi kuvata! Fanfaari kutsuu: paras miehinen ystäväni, jonka
työnä oli yleensä lyödä nyrkillään nauloja paksun tammilankun läpi,
mutta nyt hypätä kymmenkertaisen pistin- ja sapeliaidan yli, käskee
minua ruoskimaan itseään piiskalla, muuten hän ei uskalla arenalle,
jossa hän voi seivästyä pistimiin. Niin hän kuitenkin himoitsi
kidutukseensa, ja niin minäkin, mieletön. Mutta minulla oli armaana
ruoskana Tamara. Hänen tähtensä valmistuin helvetinhyppyyni!
"Ah, rakkautta! Olin polvillani rukoillut tuota naista. Kalpeana kuin
kuollut oli hän tehnyt vihdoin päätöksensä: hän luopuisi taiteestaan,
koska ei sitten enää voisi rankaisematta luottaa jäseniinsä. Äitiys
ruhjoo jäsenet, hävittää taiteen. Täytyy myöntää, että hän uhrasi
paljon minulle: ihanan teräslankansa, tanssinsa korkealla kuin kuun
säteellä! — Vain yksi ainoa ihme piti minun vielä tehdä. Keksiä jotain
verratonta, jokin ennen kuulumaton _trik_. — Ei mitään uutta auringon
alla, sanoi Salomo tuhansia vuosia sitten: siinä suhteessa me kaikki
olemme syntyneet aivan liian myöhään. Mutta minä keksin kuitenkin, tai
kehitin entistä, unohdettua: tein helvetinhyppyni.
"Keisarin sirkus oli silloin jo Kansan taidesirkus. Sinne järjestettiin
nyt punainen apoteoosi: se kuului kehystääni. Hurjan komea pantomiimi,
Luciferin kapina.
"Jegor Osipinpoika Walton oli Lucifer!
"Suunnattomia tähtiä, jotka kiersivät radoillaan, syöksyi ylhäällä
sähisten edestakaisin. Auringolta, jotka suihkuttivat kuin tulivuoret.
Pilviä, joista salamat sinkoilivat. Niitä lennätteli Jumala, jota
vastaan oli taisteltava, koska hän oli muka ennakkoluulo, petos,
ooppiumia kansalle. Lapsellisesti ja narrillisesti karikeerattu Jumala
lennätteli vasamoitaan minuun, tulen henkeen. Ja minä syöksyisin
huimaavasta korkeudesta alas maahan. Palavana liekkinä arenalle...
"Kansan jännitys, ihmenäyille ahnaiden ryysyisten raukkain, oli
pingoitettu kireimmilleen. Herättämällä siinä julmuuttakin:
ilmoittamalla, että neste, jolla vaatteeni valeltiin, oli bentsiiniä.
Salama oli tulisuihku, joka minuun suunnattiin. Kaikki valmistukset
tehty. Kuolemansyöksyni ainoastaan näkemättä.
"Sähkölieska sytytti minut silmänräpäyksessä. Tämä oli minun raivoisa
keksintöni, uutuuteni.
"Korkeuden jyristessä niin että penkit tärisivät ja salamain singotessa
sirkukseen, josta kaikki valot oli sammutettu, joten se jäi pilkkoisen
pimeäksi, syöksyin loimuavana tulisoihtuna korkeudesta pari metriä
leveään kaivoon, jota kansa oli saanut tarkastella ja mitata. Leijailin
pari silmänräpäystä vaakasuorassa, ja sitten suinpäin syvyyteen kuin
kalalokki, joka iskee saaliiseensa. Yhdellä sormen harhaliikkeellä
tasapaino vikaan, ja olisin murskannut pääni kaivoaukon reunoihin.
"Ja se mieliteko minulla oikeastaan jo olikin: inho alhaista
ihmisyyttäni kohtaan oli noussut minulle kurkkuun saakka. Tunsin
milloin tahansa hulluuden päähäni iskevän. Todellakin: ruumisarkku,
jota minä raahasin mukanani, kävi liian raskaaksi! Nyt en nähnyt muuta
pelastusta kuin tuon kuilun, joka ammotti pyörein kidoin syvällä
allani.
"Miksi en sitä tehnyt? Olisin pelastunut katkerimmalta pettymykseltä,
mitä ihminen voi kuvitella: pelastunut rakkauden harhakuvalta, Tamaran
petokselta."
_Oliko hän tosiaan surmannut Tamaran? Mikä oli petos? Ikuisuuden
toivo!_
"Ajatelkaa nyt tarkoin, neiti Angelika, mitä seuraa.
"Tai paremminkin: tuntekaa juuri sitä, mitä sydämenne puhuu, niin
huomaatte, eikö minulla ollut syytä pettymykseen, suruun ja
epätoivoiseen tuskaan. Ja silloin ymmärrätte, miksi minä hairahduin
murhaan.
"Syöksyni onnistui. Tulessa lensin ilman halki, olen todellinen
pyromaani, sukua demoneille minäkin! Ja nousin kuilusta sittenkin
elävänä! Sirkus, joka pysyi hetken äänettömänä kuin hauta, alkaa
huutaa, jyristä, se pauhaa kuin myrskyinen meri, — paitsi niitä, jotka
ovat pyörtyneet julmuutensa hekumasta. Asiaan ei kuulu kuvata
pantomiimin jatkoa, punaisten paholaisten taistelua, — oikeain
paholaisten: bolshevikkien, jotka polttivat — paperikirkkoja, roistot
ajoivat pappeja liekeissä palamaan, kaatoivat valtaistuimia, —
jakoivat katselijoille kultaa: paperista leikattuja rahoja, jossa oli
kirjoitus: Koko maailman köyhälistö, yhtykää! — Minä ajoin Tamaran
luo... tullakseni tosiaan syöstyksi seitsemännestä taivaasta
kadotukseen.
"Tamara ei ottanut pantomiimiin osaa: hän jäi kotiin, jännityksessä
siitä, että tämä koituisi minulle kuoleman leikiksi. Siellä hän rukoili
puolestani: tapasin hänet pyhän Neitsyen kuvan edessä vavistuksessa ja
ylpeän onnellisena.
"Hän nousi minua vastaan, säteili, loisti: 'Tiesin, että sinä sen
tekisit! Nyt olen sinulle valmis. Minä jumaloin sinua!'
"Niin kauan odotetun onnen täyttymys! Häämme, aivan niin, oikein
iloiset häät, pidettäisiin kohta!
"Mutta mielessäni olin minä juuri sinä iltana päättänyt luopua
sirkuksesta. Ansaita leipäni, vaikka vähäisenkin, jollakin muulla
alalla.
"Tamaran äiti, nyt jo ryppyinen ja vanha, sattui puhellessamme
sanomaan:
"'Niin, Tamara antaa sinulle kalliin uhrin. Hän luopuu kaikestaan.
Kohtele rakastani kuin silmäterääsi, sillä hän jumaloi sinua niin, että
on alkanut kirjoittaa sinusta muistelmia, nyt kun hän jättää
kaikkensa.'
"Minä puhkesin nauruun: 'Muistelmia — minustako? Sirkuslaisesta!'
"'Niin, sinähän, Jegor Osipovitsh, olet nyt suuri mies.'
"Minä nauroin. Mutta — kuitenkin sattui tämä minuun paljon pahemmin
kuin äskeinen liekki, joka sytytti minut näytännössä tuleen.
"Tamara tunnusti vilpittömästi käyttäneensä siihen kaikki viimeiset
yönsä taiteilijattarena:
"'Yöt, jotka ovat olleet minulle pyhiä onnen odotuksesta. Olen
kirjoittanut sinusta tarkoin kaiken siitä asti kuin tutustuimme...
Sinun elämäkertasi...'
"Hah-hah-hah, elämäkerran. Neiti Angelika, kai nyt nauratte? Ettekö
sitä tee? Mutta varmaan toki kummastelette: elämäkerta —
sirkusvehkeilijöistä! Moinen tietysti tuntuu merkilliseltä teidän
pienessä, onnellisessa maailmassanne. Mutta, — jospa tietäisitte,
kuinka paljon sellaista muualla tehdään! Siellä pidetään tärkeänä —
kaikkea. Espanjassa olen nähnyt kokonaiset kirjastot, joita on
kirjoitettu härkätaisteluista ja toreadoreista ja pikadoreista.
Kymmeniä, mitä sanonkaan, satoja niteitä, noiden kansallisten
sankarien yleisinhimillisestä merkityksestä miehenryhdin esikuvina,
heidän syntymästään, suvustaan, oppivuosistaan, maineestaan, ja
rikkauksistaan: ovathan he siellä erinomaisia herroja, ensimmäiset
kuninkaan ja arkkipiispojen jälkeen. Ja Englannissa kirjoitetaan yhtä
paljon jockeyratsastajista, Amerikassa, terveen elämäntaistelun
kultaisessa maassa, nyrkkeilijöistä, ja luulenpa, että meilläkin alkaa
ilmestyä hartaita kuvauksia urheilumestareistamme. Aivan siihen
suuntaan kuin Tamara nyt suunnitteli minusta.
"Yhä minä nauroin. Makeasti. Sanoin: 'Tamara, sinä olet vimmattu hupsu,
tyttöseni. Työnnä jalot muistelmasi takan liekkiin!'
"Hän olikin vakavissaan: hän protesteerasi.
"Aloin tutkia hänen tarkoituksensa syitä. Tutkia lopultakin hänen
sielunsa omituista laatua. Sain lukeakin tuota työntapaista, joka oli
alulla. Ihmettelin hänen muistinlahjojaan, joiden luulin ensin johtuvan
rakkaudesta, niin täsmälleen oli merkitty muistiin jokainen
monivuotisen rakkautemme pikku yksityiskohta! Koko entinen
liittolaisuutemme!
"Maailmalle, siis jokaiselleko hän aikoi nämä antaa? Kuinka se oli
mahdollista! Hän myöntyi viimein siihen, että se tapahtuisi vasta
kuolemamme jälkeen; mutta sittenkin: koko maailmalle, — sirkuksista
suurimmalle!
"Mitä nämä kuuluivat tuolle — sirkukselle? Ja sirkusharrastelijoille,
joita tunsin pohjaltani väheksyväni, sillä olivatko he tarpeellisimpia
ihmisiä, elivätkö he kyllin hienotunteisesti omaa yksilöllistä
elämäänsä? Minä koettelin selittää Tamaralle yksilön koskemattomuuden,
persoonallisuuden arvoa, oman ihmisemme säilyttämisen pyhyyttä...
"Hän — ei käsittänyt!
"Sen verran, niin vähän, ymmärsimme toisiamme!
"Minä muutuin vakavaksi. Vaadin, — kuten teidän sydämenne, Angelika,
ymmärtää, — nuo turhat paperit hävitettäviksi.
"Hän kimposi vastaan: hän oli alallaan taiteilijatar aidointa lajia!
"Neiti Laurell. Onnellisten häittemme päivä oli jo päätetty.
Ahkeruudella oli Tamara varustanut ihanan pikku kodin. Mutta minä jätin
kaiken tuonnemmaksi: kunnes hän olisi — uhrannut tulelle vähäarvoisen
jumalointinsa minua kohtaan. Sanoin hänelle: 'Ethän vain yritä
väkivaltaa vastoin sen ihmisen tahtoa, jota sanot rakastavasi? Älä
yritä, sillä tiedä, että tämä omaisuus on minun! Tämä rakkaus on
myöskin minun. Se olisi loukkaus rakkaudellemme! Pahempaa et olisi
voinut keksiä. Minä en tahdo olla painijan kuva, joka pullistelee
kaikkien nähden lihaksiaan, en hevonen, joka oppii jalanvaihdon ja jää
siihen taitoonsa sen pitemmälle edistymättä, taikka taiteilija, joka
istuu leuka kourassa, nyrkki suussa valokuvissa, en sirkuskarhu tai
kiusattu jalopeura, joka sekin aikansa tanssii dreseeraajan riemuksi,
mutta — yht'äkkiä antaa häväistyksestä verisen koston. Varo itseäsi!'
Minä tunnustin palavasti hänelle inhoni tätä uraa kohtaan, joka oli
hänestä niin tärkeä, niin jumalallinen, ja minusta yhtä joutava kuin
hän sitä ihaillessaan demoninen. Tärkeäkö tämä pieni piiri,
kokonaiselämään nähden niin surkean pieni ja heikko, joka metelöi
arvostaan, kilpaili, seikkaili, kalvoi toisiaan. Niin heikko olen että
en saata nähdä sitä paljon muuna. Kuinka kaukana ylhäisestä rauhasta.
Piiri, joka ei ole — tehnyt mitään todella kovaa, ei ohjannut auraa,
ei, sanokaamme, kutonut, ommellut... kuten Tamara aikoi. Tärkeä muka
tämä, sirkus!
"Hänestä se _oli_ edelleen tärkeä! Hän sanoi tahtovansa näyttää
maailmalle, millaisilla ponnistuksilla, sielun tuskilla, — ruumiin
kärsimyksistä puhumattakaan, — millaisella ankaralla siveydellä, millä
luonteella noustaan sirkustaiteilijaksi. Ja — sitten täytyi minunkin
vielä muka nousta: niin hän alkoi kuvailla. Tulileikistäni
johduttaisiin yhä mahtavampaan. Nyt oli uhmattava vastakkaista
elementtiä, vettä. Hän sanoi:
"'Kuulen jo sen kosken pauhun, jonka nimenä on Veden-ukkonen, Niagara.
Mehän pääsemme kerran pois täältä, kun tämä Babylonian-vankeutemme
loppuu. Putouksien putouksen jättiläiskidasta kaikuu kutsu ukkosena, ja
näen sinut jo sellaisena kuin Blondin, joka tanssi siellä nuoralla,
sytytteli siinä raketteja, käveli Niagaran yli puujaloilla...'
"'Ja säkki päässä', jatkoin minä. — 'Amerika ulvoi ihastustaan... kas
vain, mikä sankarityö!'
"Tamara ei kuunnellut, hän jatkoi: 'Ehkäpä hänkin johtui siihen —
rakkaudesta. Ehkäpä nainen loi hänet: antoi hänelle oman ikuisuutensa
luopuen itse siitä.'
"Aloin aavistaa kauheinta, jotain Tamaralle itselleen epäselvää...
Sanoin hänelle: 'Etkö vieläkään ymmärrä, Tamara? Tahdot näyttää meidän
yhteiset surumme, ilomme, ponnistuksemme — vieraille! Niin, vieraille:
sellaisen tavoittelijat kuuluvat siihen ihmislajiin, joka ei minusta
ole kaunis. Tahdot vetää esiin — meidän rakkautemme! Paljastaa ja
häväistä sen näyttämällä sitä kuin näyttäisit meidät häävuoteessamme!
Kuinka jaksat olla niin halpa, niin banaali! Sinä, Tamara! Voisin
nauraa järkeäsi, jota aikoinani pidin niin kirkkaana ja joka nyt
kumminkin asettaa valtapaikalle kaikkein pinnallisimman, tomun ilmassa,
asettaa sen oikean yläpuolelle, jonka nimi on ihmisen hiljainen,
yksilöllinen oman aateluutensa tunto. Voisin sitä nauraa; antaa sille
anteeksi, ellen pelkäisi, että sydämesikin taitaa olla tässä mukana.
Mikä on villinnyt sen, sokaissut, tahrannut, tuon sydämesi, joka on
minua niin usein lohduttanut? Mikä saastutti sen niin, että se myy
itsensä ja rakastamansa sille, mikä minusta tuntuu niin vähäpätöiseltä!
Jos se olisi joku muu etkä sinä! Vieras ei kykene myymään: paraskin
tutkija valehtelee, ei voi tietää mitään. Mutta sinä, sieluni! Minä
häpeäisin kerskailla sinulla, ikuistella itseäni sinulla, Tamara.
Yhteiset asiamme ovat minusta niin pyhät, että tuhoaisin ne ihmisiltä.
Jos sinä vaatisit, että kuoltuasi kaikki näkyvät muistot sinusta on
hävitettävä, niin velvollisuuteni olisi se tehdä: jäisihän sieluuni
kuva sinusta. Mutta sinä — etsit ikuisuuttasi! Kuinka on mahdollista,
että nyt muutut silmissäni — näin rumaksi, Tamara? Oletko — sittenkin
persoonaton, laumaihminen? Kaipaat täten — ikuisuutta?'
"Hän olisi ollut valmis antamaan puolestani henkensä. Mutta ei omaa
ikuisuuttaan!
"Hän oli uskonnollinen. Mutta millä tavalla? Hän kaipasi ikuisuutta —
tässä maailmassa.
"Hänellä ei riittänyt sydäntä jättää aatetta ikuistaa itsensä.
"Eikä hänen ajatuksensa jaksanut kirkastua: nähteni hän poltti muutamia
kirjansa lehtiä ja — keskeytti. Hän alkoi teeskennelläkin: sanoi
kerran hävittäneensä jo kaikki, mutta tuhkasta näin, ettei siinä kaikki
ollut, ja hänen kätköistään löysin yhäti uutta... Niin oli rakkautemme
loppunut, että minä — vakoilin Tamaraa! Viimein hän tunnusti
epätoivoissaan:
"'Sanoit jotain sellaista, että tämä menettelyni on ikuisuuteni! Sitä
se minulle on: jokaisessa muistossa elän kuoltuani sinun ohellasi,
minä, joka olen ollut sinua luomassa, joka luovun täten koko elämästäni
antaakseni sen sinulle! Loistaakseni — kerran kuitenkin sinussa.'
"Siinä se siis oli!
"Hän tahtoi ikuisuutta: ei minua.
"Sellaista on maallinen rakkaus.
"Tämän sanottuaan hän oli jo minulta — kuollut.
"Hän oli kuollut! Ja vaikka yhä rukoilin, että hän luopuisi
tuhoamisestaan, viekastelin, anelin, niin tunsin, ettei hän jaksaisi:
siis hän oli kuollut. Eikä hän kieltänyt, että aikoi pitää päänsä.
"Yht'äkkiä näin Tamaran, jota olin niin monta vuotta palvellut, jonka
kanssa olimme muka tunteneet toisemme sydänjuuria myöten, näin, että
hän oli viholliseni. Veriviholliseni! Sillä hän polki sitä, mikä
minussa, kurjassa narrissa, kuitenkin on hieman pyhää, rahtusen hienoa.
Hän oli loiskasvi, hänkin, — piti oikeutenaan häpäistä kauneimpaani!
"_Well_, päätin hänet surmata.
"Sanoin sen hänelle. Sanoin, että hän oli minulta jo kuollut, —
puolittain kuollut. Ei se nainen, jota olin kaivannut ja jota kauniilta
sielulta vaadin. Sanoin, että hän myrkytti minua ia surmasi
banaalisuudellaan itsensä. Että hän riisti minulta uskon ainoaan
ihmiseen, jota olin kunnioittanut, niin alttiiksi olin nähnyt hänen
sydämensä tähän asti.
"Hän ei taipunut: hän kaipasi ikuisuutta. Uskonnollinen Tamara.
"Minä aioin surmata Tamaran hänen kotiinsa. Se olisi ollut liian vähän:
hän aikoi häpäistä minut sirkukselle. Minulle tuli oikeus tehdä samoin
hänelle, jossa en enää nähnyt sielua, vaan ainoastaan — ahnaan pedon.
Syyttäköön itseänsä, jos rakkauteni muuttui vihaksi, ei: kylmemmäksi
vihaa, kauhuksi, kalmaksi, — niin eloton on tunteeni vielä
kuolluttakin kohtaan! Päätin siis lopettaa hänet sirkuksessa.
"Esitin yhä edelleen helvetinhyppyäni, mutta aina ennen tätä
loppukohtausta me näyttelimme Tamaran kanssa yhdessä saltomortaleja.
Aioin tehdä harhaotteen ja antaa hänen murskautua radan kaiteeseen.
Liian kunniakas kuolema sille, joka ei voi säilyttää sydämien
pyhyyksiä, pyhittä kahden ihmisen rakkautta!
"Ei, toisin menettelin. Kerran, kun yhteisnumeromme loppui, se oli
perjantai-ilta, — painoin keskellä näytäntöä, yleisön kirkuessa
riemua, sillä se luuli, että tämä oli julmaa leikkiä, tikarin hänen
rintaansa. Hiljaa. Hitaasti, yleisön nähden. Hänen yleisönsä. Olihan
tuo nainen minulta jo kuollut: tahdoin vain estää teon, johon hänellä
ei ollut oikeutta. Niin murhasin. Enkä sitä kadu. Jos jotakin kadun,
niin elämää, jonka hylkäsin — sirkuksen tähden! Sirkuksen, jossa
menetin kauneimman uskoni, jossa naisen rakkauskin oli minulle
muuttunut — illuusioksi.
"Kaikkiko siis pelkkää — näköharhaa? Kaikkiko siis — pelkkää
itsekkyyttä?"