Sitten Kottu siirtyi puhumaan luostareista yleensä.
Hän ihmetteli ja nauroi, että todella löytyi ihmisiä, jotka tyytyvät
luostariin. Hän oli käynyt Valamossa, ja vaikka Napolissa ei
löyhkänytkään aivan yhtä paksusti kuin siellä, niin kumminkin...
"No, kukin elää omalla tavallaan."
Ja liikemies lähti afääreihinsä.
Olisiko tuo munkki ollut Venti?
Angelika katsoi raamatusta, kalleimmasta perinnöstä, minkä oli
vanhemmiltaan saanut, kultaiseen korttiin merkityn värssyn.
Se värssy ei löytynyt aivan heti. Sen sijaan sattui hän lukemaan
toisen, johon silmä ensin osui:
"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen. Sillä mitä
auttaa ihmistä, jos hän voittaisi kaiken maailman ja saisi sielullensa
vahingon."
Kun hän sitten katsoi kuvaan merkittyä kohtaa, oli se sama kuin näissä
värssyissä.
Tarkoittiko Venti jotain, — jos se oli Venti?
Auttaako Angelikaa?
Varsinkin siitä asti koetti Angelika olla hukuttamatta henkeään. Omassa
pienessä piirissään. Mikäli heikkona, vähäpätöisenä ihmisenä voi.
Paitsi että hän auttoi omista varoistaan ja salaa onnettomia, halusi
hän ensinnäkin kehittää kaikkein lähimmäisintänsä: ystäväänsä
sahanomistajaa todelliseen sivistykseen. Angelika tunsi tietävänsä
siinä suhteessa varmasti enemmän kuin joku maanteitä kiertänyt, koditon
poika. Hän ilmaisi silloin tällöin Kotulle, mikä ei sovi tai sopii,
mikä on niin ja näin, mikä sivistynyttä ja mikä kunnotonta, pudisti
päätänsä hänen herrasteluhalulleen. Niin rouvankin pöyhkeydelle ja
ylelliselle elämälle. Saattoihan rouva tehdä Angelikalle, — milloin
oli niin armollinen, että suvaitsi puhutella konttoristia, — sellaisia
tapojen tuntemattomuutta ilmaisevia, hullunkurisia kysymyksiä kuin:
"Miten on, neiti Laurell, pitääkö minun sanoa miehestäni: herra
Mentula, vaiko ainoastaan paljas Mentula?"
Rouvan ei kelvannut käydä samassa saunassa, jossa rengit kävivät,
vaikka Kottu viisaana miehenä olikin jo ravistellut sahalta melkein
kaikki juopot ja rentut pois ja alistunut maksamaan kelvolliset hieman
kalliimmin. Tietysti täytyi rouvan aina puhua ruotsiakin, jota hän ei
osannut. Ja mitä roskaa hän luki: sellaista, jota hän sanoi
rakkaudeksi, eläen sen mukaan: pettäen miestään ja pitäen petosta
säätyynsä kuuluvana hienona asiana.
Konttorineiti muuttui mielipiteiltään yhä tiukemmaksi, samalla kuin
täytti tehtävänsä mallikelpoisen täsmällisesti.
Mutta yhä, yhäti Angelika mietti raamatunlauseita, jotka Ventin kortti
sai hänet raamatusta etsimään.
Ventikö se oli?
— Hukuttaa henkensä minun tähteni?
Kuinka oli Venti sitten henkensä vapahtanut... jos hän oli Venti?
Oliko tämä sittenkään oikeaa? Kätkeytyä luostariin. Paeta elämää, jossa
riitti niin paljon työtä — ihmisten hyväksi... kuten sydän vaati.
Ei silti, että ihminen lunastaisi sielunsa vielä tällä. Olisi synti,
jos hän tekisi hyvää — pelkästään pelastaakseen sielunsa. Mutta
kuitenkin Angelika tunsi, että hyvät työt lähimmäisiä kohtaan olivat
alin askelma portailla, jotka veivät hengen vapahdukseen.
Eikö tuo pyhimyskin, josta Venti nuorukaisena niin kauniisti kertoi,
ollut ennen kaikkea — tehnyt hyvää ihmisille? Jopa siinä määrin, että
pesi spitaalisten jalat?
Venti oli ollut Angelikalle paljon: nyt hän tiesi kyllä olleensa
rakastunut, mutta vain olleensa. Ei ollut enää: se rakkaus — oli
muuttunut toiseksi: juuri se oli johtanut Angelikan tähän uuteen,
pyhään, johon hän nyt koetti pyrkiä. Se rakkaus, — tai oikeammin
Ventin muinoiset kertomukset — Pyhästä Fransiskuksesta!
Ja tästä uudesta, josta hän iloitsi, tunsi hän nyt Ventille, —
menneelle, melkein vieraalle, — itsensä kiitolliseksi.
Sitten eivät Angelikalle enää riittäneet köyhät töllit tai vanhan
ystävän, Kotun, auttaminen. Kohta sota-ajan jälkeen oli kaupunkiin
perustettu suuri lastenkoti, sinne kelpasi todellakin apu, ja — siellä
oli lapsia! Niille olivat ompelukset tervetulleet, Angelikan suuressa
yksinäisyydessä tekemät lahjat! Rouvasväen Ompeluseuraan ei Angelikaa
kutsuttu kuin muodon vuoksi, minkä hän ymmärsi eikä siis mennyt. Hän
oli liian vanhanaikainen, ja kömpelö, — ja ruma! Anja Vennolampi oli
yksinään pysynyt hänen ystävänään. — Angelika kävi siis lastenkodissa.
Ja sitten hän meni sokeainkotiin, luki siellä sunnuntaisin ääneen
kertomuksia, ja hankki koneen, jolla painoi sokeainkirjoja.
Sairaanhoitajan toimi olisi hänestä ollut kaikkein jalointa...
Näin eli Angelikassa sittenkin rakkaus: jumalallinen rakkaus.