_Naamioitu jatkaa vertauskuvaansa maallisen rakkauden katoavuudesta ja
ihmisten vieraudesta toisilleen. Miksi hän oli naamioitu. — Ja loppu:
kuinka Angelikan ja Ilta Anjan kanssa ajettiin joulunviettoon
Pähkinämäelle — uudella Tähdellä._
Angelika huudahti kyynelet silmissä, — ulkona kilahtivat muuten
samassa kulkuset, helinä paisui, kuului kuin olisi tällä myöhäisellä
hetkellä ajettu hevosella talon edustalle, — Angelika huudahti, että
tuo nainen oli menetellyt väärin, rumasti: sellaista ei hän voinut
käsittää, pitihän sydämen asiain tosiaan jäädä pyhästi kahden ihmisen
keskinäisiksi...! Hän nousi ylös ja riensi vieraan luo, silitti hänen
kättänsä, joka riippui vapisten tuolin selustalta, silitti hänen
päätänsä. Ja hän jatkoi siveellisesti paheksuen, että oli aarteita,
joita ei sopinut ikäänkuin markkinatorille viedä. Eikö siis ihmisellä
saisi olla kaikkein ominta kammiotaan, johon uteliaat eivät ole
oikeutettuja tulemaan? Elämänala, josta vieras kertoi, oli tosin
Angelikalle outo, — hän väitti itseään kovin yksinkertaiseksi,
tietämättömäksi naisraukaksi; mutta ainakin hän luuli aavistavansa
jotain: hän arvasi, miltä maistuisi esimerkiksi kauppaneuvos
Mentulasta, jos hänen perheasiansa, pyhät ehkä onnettomuudesta,
väännettäisiin esille, ikäänkuin kaupattaisiin, Angelikasta tuntui
samalta, olisiko sellainen julkisuus, sellainen kauppa kiitos vai
moite: kauppaa se oli; enemmänkin: uteliaisuutta. Sama se, toimiko
kauppaajana vieras tai — usein oma lapsikin: sellaisia oli hän lukenut
sanomalehdistä taiteilijoista! Mitä me näillä tiedoilla teimme?
Angelikalle riitti se, että hän kuuli jonkin sävellyksen, näki jonkin
näytelmän, — etenkin saduista hän piti, — luki jonkin runon: ne
olivat oikeaa, tärkeämpää kuin tiedot:
"Kuvittelen, että sirkuksessakin lienee samanlaista", lopetti Angelika.
"Ah, kuinka tuntuu suloiselta kuulla tätä vanhanaikaista, sydämellistä,
kaunista puhetta!" huudahti vieras ja iloitsi. — "Mutta nyt toinen
asia: mitä ajattelette rikoksestani? Olenhan — murhaaja! Ehkä olen
murhannut muitakin... Vaikka tuhannesti kyyneliä vuodattaen kertoisin
syyt, jotka minut pahoihin tekoihini johtivat, kuvailisin kohtaloa,
mihin loppuiäkseni erehdysteni tähden jouduin, valittaisin, että olen
menettänyt uskoni sellaiseenkin kuin rakastettu nainen ihmiselle on,
niin lohduttaako se minua? Enkö ikävöi — ihmistä? Niin, kuinka nyt
teette murhaajalle?" kysyi hän tiukasti. "Minun lienee paras väistyä
tästä valoisasta huoneesta... Kuolla luonnon helmassa, ainoan ystävän,
mitä enää saattanen kaivata, ja se on sanaton, sydämetön, eloton, tuo
luonto."
"Ei, ei", huudahti Angelika, "tiedän, että olet kärsinyt jotain hyvin
pahaa, — ja tehnyt pahoin. Luuletko, etten tuntenut sinua, vaikken
aivan heti? Vaikka sinun on niin vaikea katua, että väität, ettet kadu;
vaikka ehkä oletkin tehnyt tuon rikoksen, — niin parannus on oleva
pätevä todistus katumisesta sittenkin. Toivo! Nouse! Tämä on niin sinun
tapaistasi! Ota pois tuo lappu kasvoiltasi! Miksi sitä pidät?"
"En vielä, ennenkuin sanot, Angelika, voisitko tosiaan antaa anteeksi
sellaiselle olennolle, joka on tehnyt näin pahaa?"
"Se olisi velvollisuuteni: annettiinhan sillekin, joka ristinpuussa
kärsi, anteeksi, kun hän — toivoi uuteen elämään. Jos olet tehnyt
teon, josta puhut, niin korjaa se. Sanoit, ettet jaksa tuota
merkillistä uraasi kestää. Mutta ethän ole vanha! Minne sinut nyt
sijoittaisinkaan? Kerroit kaivanneesi pois tuolta vieraista maista...
missä lienetkään ollut... mitä lienetkään nähnyt ja tehnyt. Tahtovasi
yksinäisyyteen, rauhaan. Odotapas, olen huomannut, että minulla
sittenkin on paljon ystäviä. Joukossa oikein rikkaita. Kuulepas, tuo
Mentula, — se entinen Kottu Hulaus, on nyt vallan mahtavaksi paisunut.
Hänellä on maatilojakin taivas tiesi kuinka monta. Ehkä nyt
tahtoisit..."
"Juuri vapauteen tahtoisin", keskeytti toinen. "Pois elämästä, jota en
kestä. Pois erämaahan, rauhaan, — jos vain sydän, joka on niin
pettynyt, murhaan saakka, voisi koskaan löytää leponsa. Löytäisikö se,
minun sydämeni, minun, joka saa kaikessa pettymyksen, minun, joka olen
kai kirottu ja jonka täytyy tuhoutua, minun, jota oma isä kauhisti
niin, että jouduin pakenemaan elämästä temppuilijain päättömille
teille? Minä, tulella leikkijä, joka jo lapsena poltin taloja ja
poltin, — oi Angelika, mitä olenkaan sinulle tehnyt!"
Angelika koetti nauraa:
"Älä viitsi siitä. Enkö sanonut, että olen lopultakin niin ihmeen
onnellinen? Ja nyt otat naamiosi pois, sinä veitikka... jo pienenä
sinä aina halusit näytellä. Ensin en todellakaan sinua tuntenut. Äänesi
petti sinut kuitenkin. Kun antauduit omaasi juttelemaan, muistin sen
entisen soinnun."
"Niin, olen kauankin kierrellyt tämän talon ympärillä. Minä en
uskaltanut tulla sisään: minä pelkäsin, että minut karkoitettaisiin
täältäkin pois. Ymmärräthän, Angelika, tuo muinainen kauhea tekoni.
Häpesin näyttää huonoja kasvojani, ja kyyneliäni, joista kaikkein
katkerimpiin olen itse syypää. Mutta ihailen kaikkea rohkeaa, ja nyt
olin kuullut täällä, että sinä et pelännyt mitään, että sinun luonasi
kävi rikollisiakin. Tahdoin nähdä, oliko pelottomuutesi todellakin niin
suuri."
"Oi, mitä ihmiset juttelevat!" huudahti Angelika. "Sinä olet
ensimmäinen vieras sitä laatua..."
"Murhaaja!"
"Niin, jos olet."
"Ja kuitenkin otat minut vastaan?"
"Kuten sanoin: sinä aloitat uuden elämän!"
Eteiseen tuli joku.
"Varmaankin Anja", sanoi Angelika ja meni vastaan.
Anja se olikin; hän kummasteli eteisessä:
"Sinullapa on komeita vieraita. Uskallankohan tullakaan sisään?
Minkälaiset hevoset, toisen reessä lakeija kuskin rinnalla."
"Mitä ihmettä?" kysyi Angelika ja raotti kamarin ovea, niin että lampun
ja kynttiläin valovirta lankesi pimeyteen portaitten eteen.
"Menehän sisään, Anja, siellä on eräs, ei ehkä suurellinen, mutta
kenties sittenkin sinulle tervetullut. Onneton ihminen, joka on tehnyt
jotain — hyvin raskasta."
Ilta Anja meni kamariin, mutta Angelika portaille. Portaiden edessä
odotti kaksi hevosta, etumainen valkea, takimmainen musta ja kookas.
Etumaisen reen pukilla istui kaksi miestä, toinen hilliten hevosta,
joka keikutteli yhtä mittaa soreaa kaulaansa ja kaaputteli lunta.
Angelika kysyi, keitä he olivat, ketä he tässä odottivat?
"Pähkinämäen herraa", vastasi toinen. "Eikö hän jo tule? Pyysi
noutamaan tunnin kuluttua."
"Pähkinämäen herraa? Ja — minne noutamaan?"
"Pähkinämäelle", vastasi mies.
Angelika riensi hoputen sisään.
Siellä seisoi Sam Ilola, pitkänä, hieman kumarassa... solakkana,
tummana. Kirkkaissa silmissään vakava ilme.
Ilta Anja istui takan luona tuolilla päällystamineissaan. — Kun hän
loi ylös katseensa, niin se säteili.
"Kas niin, nyt on tuo kummallinen naamio otettu pois", sanoi Angelika.
"Tunnetko hänet vielä, Anja? Sam, tunnetko Anjan... hän ei ole täällä
koskaan lakannut sinusta puhumasta?"
Nyt vasta Angelika tervehti Samia: sulki hänet syliinsä kuin omana
veljenään.
Sam sanoi:
"Angelika, mutta jos vielä kerran vakuutan, että olen tehnyt sen
hirveän rikoksen, josta puhuin, niin kuinka voit siihen suhtautua?"
"Rikoksen? Sinäkö, Sam", huudahti Anja Vennolampi. "Ethän puhu totta",
epäsi hän jyrkästi.
"Kuka tietää", huokasi Sam. "Mitä sanot nyt, Angelika?"
Angelika nyökytti säälien päätänsä:
"Mitä sanoisin? Jos on niin, täytyy sinun kärsiä ulkonainen
rangaistuksesi. Mutta kun ajattelet, että olet hairahtunut julmassa
elämässä, että et ole muuta voinut tehdä, niin — sinä vapaudut
katkerimmastakin! Sinä puhdistut! Sinusta tulee sittenkin kirkas ja
onnellinen."
"Mikä ihana, ihmeellinen usko, viaton luottamus!" huudahti Sam. "Täällä
minua ei poljettaisi missään tapauksessa. Kuule siis, Angelika:
murhannut en toki ole ketään! Jumalan kiitos, — vaikka se oli hyvin
lähellä, vaarallisen lähellä! Kerron sitten myöhemmin arkisemmin koko
asian, — kun uskallukseni kasvaa. Vertauskuva on kärsivälle itselleen
helpompi kuin alaston totuus. No niin, arvasit kai, Angelika, etten
tule suinkaan mistään Siperian tundroilta. En ole käynytkään siellä.
Minäkö, Sam Walton! Minäkö rosvoaisin jalokiviä venäläisten
alttareilta! Jalokiviä ja kultaa?" toisti hän säälivästi naurahtaen?
"Mitä ne ovat? Mitä niillä tekisin? Kas tällaista!"
Hän sivalsi ympäriltään esineen, joka oli kuin vyö, avasi sen toisen
pään ja ravisti pöydälle virran kultarahoja:
"Kas tässä noita leluja. Ne olisivat sinun, Angelika. Ja tässä lisää."
Sam päästi uumiltaan toisen pitkän nahkavyön, jollaisissa Amerikan
siirtolaiset säilyttävät aarteitaan, ja lisäsi sen raskaalla sisällöllä
pöydän kultaista kekoa. Ja tyhjäksi vielä kolmas vyö: rahoja putoili ja
pomppaili permannollekin:
"Dollareita, Amerikan pikku jumalia. Ota, Angelika! Niitä ei suinkaan
tarvitse kursailla. Minä, onneton, vakuutan, että ne eivät ole edes
ainoitani: tahdoin vain tuoda teille näytteen ilman arvoa. Puhtaana
kultana, mikäli kulta on puhdasta, — en tahraisina seteleinä, en
halpana paperina. Kultaa kultaiselle, kuten Hamlet, jonka tuskien lähde
on niin syvä, että siitä riittää kaikkien meidän kärsimysten tulkiksi,
sanoi: Suloisia suloiselle. Sille, joka hiljaisuudessa jakaa, antaa,
pyytämättä itselleen mitään..."
Silmiään peittäen Sam jatkoi:
"Angelika, minun, joka olen tehnyt parhaalle ystävälleni, aivan kuin
äidilleni, niin pahan teon, minun ei pitäisi häpäistä sinua tarjoamalla
sinulle kultaa. Silläkö muka kaikki korjattu! Minä, joka olen
kohottanut käteni ja aseen sinun rintaasi kohti! Tuossa se ase, —
sama, jolla olin surmata vielä sen, jota nimitin Tamaraksi: teko
synnyttää toisen! Niin, minun tulisi hävetä, pyytää edes anteeksi tuota
tapausta, joka ei lähde mielestäni milloinkaan."
Sam itki. Hän oli ojentanut tikarin, jossa näkyi tuo lyijyinen pää
kirjoituksineen, Angelikalle kuin antautumisen merkiksi. Kamarissa oli
hiiskumattoman hiljaista; sallittiin toki surevan surra rauhassa.
Sitten Angelika jälleen:
"Älä nyt enää siitä, Sam. No, rauhoitu jo! Minähän olen nyt niin
onnellinen, kuten sanoin. Ja onnellisin olen sinusta! Onko tämä totta!
Tuollainen valtava paljous — kultaa! Että sinä tämän minulle! Miten se
olisi mahdollista! Minkä suuren ihmislauman sillä voisi ilahduttaa!
Miten paljon surua poistaa! Minä en usko silmiäni. Tämä on kuin
houretta. Onko sinulle maailmassa todellakin käynyt näin tavattoman
hyvin? Kerro nyt, kerro! Ala jo kertoa. Pähkinämäki... mitä nuo miehet
tuolla puhuivat?"
"_Well_", sanoi Sam. "Miehetkö, joilla on se valkea hevonen? Sen
hevosen nimi on Tähti. Ja sen omistaja olisi, jos haluaisi, Angelika
Laurell. Tähti, — vielä valkeampi kuin Pähkinämäen Tähti! Rakastat kai
Pähkinämäkeä, Angelika? Minulle se on rakas, se on minulle mennyt onnen
haave lapsuuteni, ah, liian hemmotellun, ajalta. Nyt saat Pähkinämäen,
Angelika, jos tahdot. Minä ostin sen juuri tänään. Oi, sehän on vain
pisara meressä kaiken sen rinnalla, mitä Laurellien herrasväeltä olen
saanut. _All right_, sittenkin näyttää dollareista lähtevän jotain
hyvää. Raha ei löyhkää, sanoi Rooman keisari aikoinaan, — mutta
minusta se aina on löyhkännyt, sirkuslaisesta, kunnes joutuvat
sellaiselle, joka niitä uhraa! Jotain hyvää pelastui toki kaikesta
kärsimyksestä ja — inhosta sirkusta kohtaan. Sillä sirkuslainen minä
vain olen. En tosin tiedä Venäjästä mitään, mutta sen sijaan
saattaisivat Lontoo ja sen Covent-Garden ja Saint-James-Hall ja
Kansallissirkus ja Liverpool ja Dublin ja Connecticutin Bridgeport ja
Barnumin teltta, johon mahtuu viisitoistatuhatta ihmistä, — no niin,
näistä kaikista sitten pitkinä hiljaisina talvi-iltoina kertoisin
mielelläni, ja juuri Pähkinämäellä, jos halutaan; — niin, ne
saattaisivat tietää merkillisiä asioita minustakin. Sielläpä satoi
telttain katosta narrille kultaa, — humbuugin alttarillahan sitä
kimaltaa, eikä pyhimysten. Dollareita lopulta, — joskaan se ei aivan
heti käynyt: mitkä vaellukset, — muistanpa olleeni tukkimiehenäkin
Winnipegin erämaissa, jossa Susi-serkku luihuili ja iso setä Karhu sai
kirvestä otsaansa, paimenena aroilla kurjalla parin dollarin
päiväpalkalla, niin, monenmoisessa. Ja nyt kertyi tuota arvotonta,
jolla kuitenkin saattaa tehdä mieleisiään asioita. Erehdysteni pantti!"
"Tulenhan aivan höperöksi", huudahti Angelika. "Sinä ostanut
Pähkinämäen! Ja sinä itse... Ja Tähti... Ja Pähkinämäki..."
"Pähkinämäki, tiet niin tutut minulle ajoilta, jolloin koulusta kävelin
sinne ja keväisin seppelöin pääni variksenvarvuilla! Mennään sinne
heti! Tulin oikeastaan pyytämään sinne jouluaaton viettoon. Täälläkin
kyllä pöytä upeilee makeutta täynnä. Mutta ajattelehan, Angelika,
Pähkinämäki! Sehän on sinun kotisi, Angelika. Ja — minun...
onnellisin paikkani maailmassa. Hepo odottaa, reki on lämmin,
pehmustettu yhdenhengen huvireki. Osaatko vielä kuskata, Angelika?
Vauhti varmasti hyvä, Tähti lauhkea ja menee kuin tähdenlento! Koti
siellä osapuilleen sisustettukin! Kaikki valkeaa ja kultaista. Etkö
halua perustaa sinne esimerkiksi koulua? Sairaalaa, lastenkotia, mitä
vain rakastat? Minä mielelläni ottaisin siellä itselleni vaikkapa sen
punaisen piharakennuksen. Olisin lähelläsi. Amerikka unohtuisi kuin
paha uni, hoitaisin vainioiden sarkoja, apilasulapoita, metsiä. Joskin
opintojen päättäminen ei taitaisi olla aivan madottomuus, niin ainakaan
tuomaria ei minusta enää tule."
Ja nyi kuvaili Sam, kuinka hän aikoinaan oli tuominnut niin ankarasti
isäänsä, että oli paennut maasta.
Nyt oli isä kuollut. Sam oi tavannut hänet Amerikassa kauan sitten.
Ryysyissä ja kuolemantauti rinnassa oli hän laahustanut poikansa luo:
ei enää vaatimuksin, vaan siunaten siitä, että Sam teki edes hänen
kuolinpäivänsä helpoksi.
"Enkö olisi antanut anteeksi vihdoinkin, minä — ylpeä", sanoi Sam.
"Ylpeä. Lopultakin ylpeydestä kova, hirveä! Siksi minun täytyi kärsiä,
pakosta, — multaan nöyrtyäkseni: nähdä itseni niin kolkossa, suuressa
mystillisessä onnettomuudessa, että se voi tehdä ihmisen sekapäiseksi,
julmaksi, inhottavaksi. Enkö olisi viimein oppinut ymmärtämään —
heikkoutta? Sillä enkö itse ole tehnyt paljon pahaa? Enkö halunnut
kuolemalla kostaa esimerkiksi tuolle Tamaralle, — josta hänestäkin
aikoinaan päässen kertomaan, hänelle, joka kuitenkin rakasti minua,
mutta rakasti — kenties liikaa. No niin, mutta Pähkinämäelle nyt!
Sielläkin odottaa joulukuusi. Jospa voisin sytyttää kuuseni niin
täyteen kynttilöitä kuin palaa pyhimysten alttareilla Lourdes'issa,
toivioretkeläisten pyhätössä. _Yes_, katsokaas, minä uskon hiukan
pyhimyksiin. Olenko muka muuttanut uskontoa Amerikassa? Ei, näen
edessäni jotain, mikä ei ole hallusinaatio, vaan silkkaa tekojen
todistamaa totta. Omituinen vilpitön sydämensäteily...! Siitä lähtee
valo, jota ei taida selittää, vaan on koeteltava... Mutta rekeen,
Angelika. Ja Anja, etkö sinäkin haluaisi ystävättäresi kanssa
Pähkinämäelle? Siinä tapauksessa lähtisit minun hevosellani. Kuten
sanottu, Angelikan reki on niin pieni."