_Anteeksi, hyvät naiset ja herrat, että hyppelimme klovneina, narreina,
— kuin joutavat ja liian koreat mustalaiset, jotka ovat kaikista
kunnon taloista vastenmielisiä; että esiinnyimme näin merkillisesti
naamioituina: ehkäpä onnettomuutemme oli niin suuri, että häpesimme
näyttää kasvojamme paljaina, ja vakavuus, oi, se saa meidät sittenkin
aina ikävään ansaansa; lisäksi: kukin huvittelee omalla tavallaan,
kuten teilläkin näkee syrjästä katsoen lapselliset huvituksenne,
teillä, joita joka päivä, joka hetki vaanii vaara, kalpea katkeruus,
pyyteet, onnen ja omaisuuden menetys, ja, no niin, kaikesta
alakuloisin: kuolema. — Miksi Angelika tahtoo myydä Tähden, ja kuinka
onni polkaisi entistä renki Kottua._
Samin kohtalosta ei kuulunut sen jälkeen mitään varmaa. Ei tiedetty,
oliko hän karannut sirkuslaisten kanssa vai hukkunut.
Itse Kolin toi nämä häilyvät uutiset Pähkinämäelle, esittäen ne niin
varovasti kuin saattoi, sillä Angelika ja Mikael Laurell olivat vielä
sairaina ja Cecilia-rouvakin jo äskeisestä hirveästä kotitapahtumasta
lähellä vuoteenomaa.
Ankarasti lehtori tuomitsi Samin menettelyn:
"En olisi hänestä tätä uskonut! Että hän sinulle, Angelika, teki näin!
Ja lähteä sitten ilveilijäin kanssa renttuamaan. Niin, — ellei hän ole
hukkunut."
Samin lakkihan oli löydetty avannon reunalta.
Tiedettiin, että hän oli touhunnut jotain sirkuslaisten kanssa, heidän
reklaamikseen.
Eräät väittivät tunteneensa hänet siinäkin sirkusnäytännössä, jossa
kääpiö julmasti raadeltiin ja surmattiin. Ja kaksi iltaa sitä ennen oli
hän muka sirkusteltassa riitautunut punakaartilaisten kanssa.
Ehkäpä ne olivat tappaneet hänet, työntäneet avantoon? Tai nuo
sirkuslaisetko, kaiken maailman kiertäjät?
Sirkusseurue oli vangittu kääpiön murhasta. Vangittu, — ja päästetty
pian vapaaksi:
"Arvaahan sen, ei ole enää kunnon järjestysvaltaa, vaan nuo miliisit,
jotka roikkelehtivat kaduilla paperossi suupielessä joutilaina, niin,
oikeastaan ihmisten vastuksina."
Vain rahat kääpiön hautaamiseksi oli villityiltä vaadittu, ehkä
lahjuksina. Englantiin ja Amerikkaan he kuuluivat pyrkineen.
Ja onneton uhri, pikku herra Muñeco, kuopattiin sitten venäläiselle
kirkkomaalle.
Mutta nyt uusi mysteeri: ennen ilveilijäin vangitsemista väitti joku
nähneensä Samin ajaneen kaupungista autolla yhden sirkusnaisen kanssa!
Oliko poika hukkunut, vai kuinka?
Naarauksia oli toimitettu:
"Mutta mitäpä miliisin etsinnöistä? Saisivatko he jotakin aikaan,
vaikka saatavaa olisikin?"
Sam pysyisi jään alla, — jos oli siellä.
"Eräät kaupungissa luulevat", jatkoi Kolin, "että tässä kaikessa piilee
takana aivan toista. Sam on muka lähtenyt liepottelemaan Saksaan
niinkuin sangen monet muutkin pojat. Repimään muka maatamme irti
Venäjästä... mitä mielettömyyttä, kumma, jos se toteutuisi. No, ei
tässä tiedä, miten lopulta käy... Ehkäpä näemme Samin sittenkin
palaavan tänne upseerina!"
Tähän viimeiseen toivoon Angelika tarttui sydämellisellä ilolla ja
melkeinpä uskolla.
"Mutta ajatella", sanoi sitten Angelika, "että hän makaisi tuolla
järven pohjassa eikä kukaan edes kunnolleen etsisi hänen ruumistaan!
Täytyy vieläkin yrittää!"
Anja, joka asui nyt Pähkinämäellä Angelikaa hoitamassa ja muuten
kaikessa auttamassa, uskoi hänkin Samin paenneen Saksaan. Kerran
hänestä sieltä saataisiin kuulla! Cecilia-rouva oli hyvin masentunut
surusta ja suuttumuksesta. Mikael Laurell ei ymmärtänyt mitä
ajatella... perinnöllisyydellä saattoi tässä sittenkin olla surullinen
vaikutuksensa... ellei Sam liene hukkunut.
Mutta nyt se järvestä etsiminen! Siitä puhuttiin, kun lehtori Kolin
lähti takaisin kaupunkiin. Pähkinämäen herralla ei ollut rahaakaan,
jolla olisi kenties saanut miliisin uudestaan puuhaan: näiden viikkojen
mullistukset veivät tarkoin viimeisetkin pennit.
"Siinä tapauksessa minä keksin vielä keinon", sanoi Angelika.
"Odottakaahan. Onhan Sam saatava kauniisti hautaan, jos hän on
hukkunut. Sen nyt tiedän, rakas isä, ettei sinulla ole liikoja.
Alvarkin on pyytänyt sinulta rahaa, häneltä kun menee aika
isänmaallisiin hommiin..."
"Niin", huokasi Cecilia-rouva. "Mihin tämä kaikki hänet viimein
vieneekään."
"Jos vaikka viekin, niin vie ainakin kunnialla!" huudahti Angelika.
"Mutta rahat, odottakaahan. Ei, isä, kuinka sinulta pyytäisin! Ethän
ole niitä miehiä, jotka osaavat nylkeä ihmisiä näillä meikäläisillä
maatalojen tuotteilla sitä mukaa kuin kaikki muu kallistuu. Tämän sanon
ylpeydekseni. Mutta nyt keksin jotain, josta saamme rahtusen... jos
hyvin käy. Kenties Alvarin lapsukaisillekin, — ettei heidän tarvitse
kärsiä puutetta. — Ja tähän toiseen, surulliseen tarkoitukseen!
Minullahan on Tähti. Se on minun omani, tai melkein omani, isähän antoi
sen minulle nimikoksi."
Mikael Laurell naurahti. Angelika sanoi:
"Niin, tarkoitatte, että Tähdellähän on liiaksi ikää. Mutta nyt ovat
hevosten hinnat julmasti kohonneet. Ja ajatelkaa, kuinka surullista,
jos Sam siellä syvyydessä... Jokin ääni ikäänkuin vaatii minua:
Sinullahan on Tähti. Tähti-parka. Uskollinen palvelija. Mutta..."
Angelika mietti mielessään:
— Myydä Tähti. Rakas, vanha Tähti. Luovuttaa se johonkin outoon
paikkaan.
"Hanki sille jokin hyvä koti", sanoi silloin se ääni. "Lähdepäs —
Tuulensilmän sahalle. Siellä on nyt omistajana — Kottu Hulaus. Hänestä
ja hänen pääsystään yht'äkkiä sahan herraksi kerrotaan paljon
arveluttavaa, mutta silloin kun hän palveli renkipoikana Pähkinämäellä,
olit huomaavinasi hänessä jotain hyvääkin."
Seuraavana aamuna tahtoi Angelika lähteä ajelulle: sanoi kaipaavansa
vähän ulkoilmaa.
Siihen eivät isä ja äiti mitenkään suostuneet, olihan Angelika vielä
liian sairas.
"Ohjakset pysyvät kyllä jo käsissäni", vastasi Angelika. "Menen
Tähdellä... Tuulensilmän sahalle."
Nyt hänen aikeensa aavistettiin, ja hän tunnustikin sen: hän aikoi
tarjota Tähteä Kotulle.
"Tuolleko väkijuomien trokaamisella rikastuneelle lurjukselle, kuten
kerrotaan", paheksui Mikael Laurell.
"Kummalliseksi on muuttunut maailma, kun tällaiset menestymiset ovat
mahdollisia", ihmetteli Cecilia-rouva.
Mutta totuus oli kuitenkin se, että Tähti oli vanhanlainen: huolisiko
siitä kukaan; — että Angelikan aavistus osui usein oikeaan; ettei
rahaa ollut ja että Angelikan tarkoitus oli kaunis.
Angelikaa ei silti itseään päästetty sahalle, mutta sen sijaan sai Anja
lähteä sinne Tähdellä ja viedä sinne kirjeen. Ja samalla hän saisi ajaa
katsomassa isä raukkaansakin, niin hän itse ehdotti.
Niin meneteltiin.
Ja ennenkuin Anja joutui takaisin sahalta, ilmestyikin Tuulensilmän
nykyinen omistaja sitten Pähkinämäelle.
Niin, ihme oli tapahtunut: entinen renki Kottu oli tullut Tuulensilmän
omistajaksi.
Vennolampien seuraajaksi!
Saha oli näinä aikoina keikkunut ylen nopeasti monissa käsissä. Sitä
oli vaihdettu kuin silloiset lukemattomat huijarit maatiloja tai
hevosia. Sellaista sattui paljon noina keinottelujen kulta-aikoina,
sodan lopun vuosina.
Entinen Kottu, renkipoika! Tyhjätasku — ja nyt sahanomistaja.
Mistä hän yht'äkkiä ilmestyikään seudulle takaisin, sitä tuskin kukaan
tiesi. Koko olennosta ei oltu kuultu pitkiin, pitkiin aikoihin.
Pähkinämäellä olivat kaikki melkeinpä täysin hänet unohtaneet.
Mistä hän oli saanut niin paljon rahaa?
Kuten sanottu: juoruttiin hänen päässeen alkuun väkijuomilla. Ja sitten
hän oli jatkanut jos jollakin vähän rehellisemmällä. Kuka sen tiesi?
Hän kuului itse niin kertoneen.
Ja sahan omistaja hän nyt on.
Kottu ajoi siis Pähkinämäelle:
"Hyvää päivää, hyvää päivää! Hei kukkua, sanoi kuopiolainen, tässä me
nyt olemme", alkoi hän laskea leikkiä kohta herrasväkeä tervehdittyään.
"Sahanomistaja, ei puukkosahan, vaan moniraamisen sahan. Niin, niin,
Kakkisella on kaikki värkit, yksi verkko, ei venettä. No, ronkelia on
selitellä, miten pösöt ovat ja elävät, hehe. Riittää se, kun tiedätte,
että rahalla saa ja hevosella pääsee, ja muuta ei minulla olekaan kuin
— rahaa: ei ole muijaakaan. Mutta poikamiehenä on kevyt elää. Älkää
pelätkö, neiti, ei Kottu teitä kosi: te olette hänelle aina Pähkinämäen
neiti, vaikka hän nyt, höhöm, ei olekaan enää Kottu Henriikanpoika,
vaan... no niin... Kotliip Hulaus vaan."
Kottu eli Gottlieb, verevä ja hartevaksi mieheksi kasvanut, löyhki
kyllä väkeviltä, mutta sitäkin hän pyyteli anteeksi:
"Katsokaas, helpot päivät: ei työtä, ei ruokaa, sanotaan sananlaskussa.
Miehet eivät tee työtä, ellen maksa lisää palkkaa, enkä minä maksa
ennenkuin tappelu nousee ja he minut käsirysyssä voittavat! Siksi nyt
herroill' on hotellit ja herroill' on putelit! Mutta kun minä
alustalaiseni voitan, — taitaa tulla oikein painettihyökkäys, silloin
rupean selväksi mieheksi. Vissisti: selvä kuin puteli, anteeksi. Niks
naks, säntilliseksi kuin Pähkinämäen paras seinäkello. Raitis, fiini
mies! Tuleva kauppaneuvos, minäkin, öhöm, ja — kunnallisneuvos, öhöm!
Sitten vasta tehdään töitä! Sellaista se on, kun ei enää myödä
lipottain eikä tynnyrittäin, vaan vaununlastittain ja tanterteissa:
halkoja, lautoja, piiruja, parruja, tukkeja, sonneja, pukkeja. Ollaan
kentlemanneja: hyvät vaatteet, niin mies menee, vaikka takalisto
vilisee. No niin, isäntäväkeni, mitä teille kuuluu?"
Kestittiinhän kuitenkin sellaista huikaletta minkä talo saattoi!
Sattui puhe Samiinkin, ja Kottu Hulaus koetti lohdutella:
"No niin, odotetaanhan. Ehkäpä hän on mennyt Saksaan. Miksipä ei —
meneehän sitä mies sotaankin korean naisen mukana. Toiset tulevat
sieltä takaisin... herra Vennolampi odottaa sieltä esikoistaan",
sattui Kottu hulauttamaan.
"Niin, sen Ventin pitäisi tänä keväänä valmistua", sanoi Cecilia-rouva,
mutta keskeytti.
Se osa Angelikan kasvoja, joka näkyi kääreistä, lensi punaiseksi. Hän
ei voinut virkkaa siitä asiasta ainoaakaan sanaa. Myöskin Kottu tuli
noloksi ja siirsi hoputen jutut nykyisiin tapauksiin, lakkoihin,
varkauksiin, villittyihin rosvoihin. Ja entisiin aikoihin: niissä
riitti paljon muistelemista!
Ja niinpä kävi lopulta, että kun Kottu Hulaus poislähtiessään pääsi
rekensä luona kahden kesken Angelikan kanssa, työnsi hän Angelikan
kouraan hyvin nopeasti muutamia isoja setelejä:
"Se preivi! Konkarin hinta! Aarteena velka hyvän miehen lakkarissa!
Mutta en osta, vaikka annan velaksi! Tarjoan vöörskottina, jos
tahdotte, Pähkinämäen neidille..."
Angelika hämmästyi:
"Kuinka voin teitä kiittää! Mutta asialla oli niin kiire..."
"No niin, no niin. Mutta minäkö ottaisin Tähden? Pistelisinhän sitä
neulalla, muistatteko. Ei, ei sentään, henkslemanni ei enää pistele
neulalla ajokastaan. Komeus nousee, sanoi merimies, kun kolmen vuoden
päästä silmänsä pesi. Ja teititteleekö Pähkinämäen neiti, öhöm,
kunnallisneuvosta? Kyllä minä Tähden noudan sitten kun tarvitsen; nyt
olisivat liiat hevoset minulle vastuksina."
Ja sitten Kottu ajoi komeasti mustallaan pois.
Angelika oli saanut, tavallaan Tähtensä pantaten, rahaa Samin
etsimiseen, Alvarille, ja riittipä siitä vielä Anjallekin, joka suri
isänsä kohtaloa. Ukko Vennolampi ei huolinut keneltäkään vieraalta
apua, hän kärsi yksin myllytuuttinsa ääressä ja ikävöi etenkin Ventiä.
Muiden lasten tulosta hänen luokseen ei toivoa: nuorimmille eivät
omaiset kai antaneet rahaa, ja vanhemmat, jotka olisivat ehkä voineet,
tuskin hänelle kirjoittivatkaan!
_Kaimo Ilola on katkera ihmisille ja kohtalolleen ja aikoo tehdä
jotain: parantaa elämänsä. — Kuinka Sam oli Angelikan tuhonnut._
Kolin järjesti Samin etsimisen.
Tuloksetta.
Siihen ei Angelika tyytynyt. Hän riistäytyi vanhempiensa luota ja meni
itse kaupunkiin tekemään vielä jotain Samin, ehkä olemattoman, hyväksi.
Kun hän aikoi juuri astua sanomalehtitoimistoon jättääkseen sinne
ilmoituksen, jossa tiedusteltiin Samia, näki hän lähestyvän pitkän,
renttumaisen miehen, joka sitten esitteli itsensä kirjailija Ilolaksi.
Neidin kasvojen kääreistäkin Ilola arvasi, että siinä oli ihminen,
jonka Sam oli polttanut.
Hän valitti, ääni katkeruudesta karkeana, minkä vahingon pojan
katoaminen hänelle tuotti. Ja hän — alkoi syyttää Laurelleja siitä,
että Sam oli sellainen... Siitä, että hän oli karannut sirkuslaisten
roikassa, — jos oli karannut.
"Sillä", väitti hän, "Sam oli älykäs poika. Hän oli perinyt minulta
kieltämättömiä lahjoja!"
Sam oli muka Pähkinämäellä jollakin tavoin turmeltu!
Samia, niin, nuorta neroa, ei oltu siellä nähtävästi yhtään ymmärretty.
Kenties oli hänen annettu siellä lukea roskaromaanejakin, jotka
pilasivat hänen mielikuvituksensa.
Näin oli tuhottu Ilolan rakkaimmat toiveet! Hukattu koko hänen
elämänsä!
Angelika kummastui: tämä tuntui sittenkin aikamoisen julkealta. Ja hän
— häpesi häpeämättömän puolesta. Suri kuitenkin niin, ettei kyennyt
edes vastaamaan mitään.
Mutta siinä samassa hän alkoi ajatella, että jospa Ilola sittenkin oli
oikeassa! Ehkäpä Samia ei oltukaan ymmärretty... Ei osattu vaalia niin
arkaluontoisesti kuin lasta täytyy.
Liian vaikeita olivat sielulliset pulmat Angelikan ratkaistavaksi.
Kyynelet silmissä hän kuunteli Ilolan soimauksia:
"Aloin täällä jo parantua, päästä oikeaan elämään, — sillä tunnustan,
että olenhan minäkin erehtynyt maailmassa. Nousin, kun ajattelin
poikani tulevaisuutta! Nyt on kaikki mennyttä..."
"Niin mutta... Minne te jouduitte siitä tulipalosta, jossa vaimonne
kuoli ja poikanne oli kuolla?" valkeni Angelikalle yht'äkkiä kysyä.
"Minne? Ja miksi?" änkytti Ilola. "Köyhyys... Ja en ehtinyt pelastaa
enää, — ja sitten minä lopultakin ajattelin, että Sam saisi paremman
hoidon yhteiskunnan tai muiden ihmisten varassa kuin minun. Ja niin
jäin yksin, minun täytyi luopua pojasta... Siitä surusta rupesin
juomaan, todellakin juomaan. Ennen en ollut sitä oikein surusta tehnyt.
Ja parasta olisi nyt juoda itsensä kuoliaaksi... tai — lähteä
Amerikkaan, jonne Sam on saattanut livistää. Sitäkin täällä kerrotaan."
Totisesti: Ilola menisi Amerikkaan! Aloittaisi siellä aivan uuden
elämän! Vaikka jollakin farmilla. Renkinä. Hän oli luonnonihminen. Hän
syyttikin vanhempiaan siitä, että ne olivat panneet hänet kouluun:
hänestä olisi tullut onnellisempi maalaisena!
Mutta Ilola ei saanut mistään matkarahaa Amerikkaan.
Ja pitkän juttelun jälkeen kävi niin, että Angelika avasi kukkaronsa ja
antoi hänelle rahat: olihan Ilola niin onneton ja kuitenkin Samin isä.
Kun Angelika sitten pari viikkoa myöhemmin, — jolloin hän oli
täydellisesti parantunut, mutta toinen puoli kasvoja verestävä, iho
rypyille kiristynyt ja punainen, Angelika, ennen niin kaunis nainen, —
kun hän kävi vieläkin kerran kaupungissa tiedustamassa, olisiko Sam
edes vastannut mitään ilmoitukseen, näki hän kirjailija Ilolan
hoippuvan edessään katukäytävällä juovuksissa. Angelika suuttui ja
seurasi vetelystä. Ilola teki verukkeita: väitti odottaneensa, että Sam
sittenkin ilmestyisi takaisin, — eihän Samin kohtalosta ollut mitään
varmaa:
"Ja katsokaas... kun minä en saanut passia."
"Pääsee sinne nyt ilmankin, jos oikein tahtoo", vastasi Angelika.
"Sinne on mennyt tuhansia suomalaisia... minulle tuttujakin. Ja mennyt
ehkä oma poikannekin."
"Ai, ai", huokasi Ilola ankaraan kiipeliin joutuen. "Siellä
vartioidaan... isketään armotta... Se on kauheaa. Ja Amerikka:
täytyykö minun kuolla sinne!"
Lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei ollut passia hommannutkaan, vaan
rahat oli tullut juoduksi. Mutta nyi hän uikutti lähtevänsä. Vieläkin
antoi Angelika hänelle rahaa, viimeisiä säästöjään.
Eikä kirjailija Ilolaa sen jälkeen olekaan nähty.
_Entisen rikkaan sahanomistajan kuolema. — Alamme nähdä, minkä tuhon
Sam Angelikalle oikein tuotti._
Kevät kului. Eräänä varhaisena aamuna sen lopulla tapasivat eräät kylän
talolliset, kun menivät Tuulensilmän myllylle viemään jauhattamista,
viimeisiä, mitä heillä enää oli, kauppaneuvos Vennolammin kuolleena
myllytuuttinsa ääressä jauhoisella ja tahraisella lattialla. Kädessään
piti kuollut vielä postikorttia, joka oli äskettäin tullut Ventiltä.
Niin loppui ukko Vennolampi kurjuuden kuilussa, — melkein kaikkien
unohtamana.
Pähkinämäen herrasväki Anjan ja Kolinien kanssa sähköttivät Ventille
Ruotsiin, ja järjestivät hautajaiset.
Venti ehtikin ajoissa perille hautajaisiin.
Angelika ei lähtenyt kirkolle silloin. Tosin oli isä maininnut
suorastaan velvollisuudeksi saattaa vanha naapuri hänen viimeiseen
lepoonsa, etenkin, kun saattajia voisi karttua ehkä kovin vähän, kukapa
tiesi... Vennolampihan oli ollut viimeiset ajat niin köyhä ja kurja:
"Kun olut tuopistani puuttuu,
Niin kaikki minuun silloin suuttuu."
Angelikaa eivät vanhemmat kuitenkaan hautajaisiin vaatineet. Hän vain
taittoi puutarhansa kaikki ensimmäiset kevätkukat ja antoi
vanhemmilleen laskettaviksi vainajan arkulle.
Ventin piti vielä matkustaa takaisin Ruotsiin, jossa päättäisi
opintonsa. Nyt tulisi hän toki käymään Pähkinämäellä.
Angelika odotti. Ja hänen vanhempansa odottivat.
Heti kun saattoi kynää käyttää, oli Angelika kirjoittanut Ventille
tapaturmasta, kasvojensa palamisesta. Ventiltä oli tullut kohta
vastaus, pitkä ja liikutettu, hellästi lohdutteleva, filosofisen
elämänkatselun ohjailema. Cecilia-rouvan pyynnöstä Angelika näytti sen
vanhemmilleen. Äiti lohduttautuikin vähän, mutta Mikael Laurell sanoi
kahden kesken puolisolleen:
"Venti, hän resoneeraa... niinhän se kävi."
Jo silloin kun Angelikan kasvot paloivat, Cecilia-rouva suri
miehelleen:
"Angelika-raukka. Kun ei häneltä vain... sekin onni olisi mennyttä."
"Jumala älköön sitä suoko", vastasi Mikael Laurell. "Mutta, jos niinkin
käy, olkaamme lohdullisia... ehkäpä Hän on sittenkin määrännyt näin
valmistaakseen Angelikaa johonkin! Niinkin jää ihmiselle tehtävää
maailmassa, ehkä kaikkein kauneinta, — jos hän on sitä lajia kuin
Angelika."
Muuta he eivät asiasta puhuneet.
Joku kyläneukko vain virkkoi kerran Angelikan kuullen:
"Mitähän Venti-herra nyt tästä arvelee?"
Välisti näytti Angelika vanhemmista, jotka tytärtään salaa
tarkastelivat, töittensä lomassa jäävän katsomaan toimettomana
eteensä... Katselemaan suurin, ikäänkuin kummastunein silmin...
Mutta nyt tulisi Venti Vennolampi Pähkinämäelle.
Hän toisi pähkinäpuun taimenkin, josta oli niin kauan puhuttu, niin hän
kirjoitti.
Angelika meni kyllä vastaan, mutta ainoastaan kuistille saakka. Siinä
hän seisoi vanhempiensa välissä. Piteli kiinni Pyyntiä. Seisoi kasvot
alas luotuina.
Tervehdittiin. Venti leikki Pyynnin kanssa, joka tunsi hänet. Sitten
mentiin saliin.
Siellä hän näytti hätkähtävän, kun Angelika viimein totisena ja tyynenä
kohotti kasvonsa. Venti oli alttiin kohtelias, iloinenkin, — sikäli
kuin suinkin hänen perhesuruunsa soveltui. Tiedusteli hartaasti kaikki
kuulumiset seudulta... Mutta ei puhunut Samin karkaamisesta, ei
koskettanut siihen, että Sam oli polttanut Angelikan kasvot. Lyhyesti
kertoi myöskin Laurellien herrasväki Samista. Venti sanoi:
"Niin, Angelika kirjoitti siitä. Kummallista on elämä..."
Sitten puheenaiheet loppuivat. Venti punastui pahoin. Ja hänen
silmissään näkyi kyyneliä.
Ja sitten, sitten täytyi hänen valittaa, että hänen piti näin pian
poistua: hänellä oli nyt kaikenmoisia raha-asioita järjestettävänä:
"Ehkäpä lehtori Kolin, jota isä kyllä kuului aikoinaan tukeneen, nytkin
hieman auttelee. Ajatelkaas, Anjan hän on luvannut pitää edelleen kuin
omana lapsenaan."
Äidin perintöä oli Ventillä vielä senverran, että hän saisi kurssinsa
kyllä päätetyksi. Sittemmin hän aikoi jotain... kyllä hän siitä sitten
kirjoittaisi.
"Mutta se pähkinäpuu! Minä toin sen! Mennään se istuttamaan!"
Se istutettiin Angelikan kanssa yhdessä. Venti touhuten, huokaillen; ja
sitten hänen täytyi, täytyi lähteä.
Hän kirjoittaisi!
Meni kevät, tuli kesä. Ja Venti kirjoitti Ruotsista Angelikalle.
Siitä asiasta ei hän kirjoittanut mitään. Ei, hän aikoikin nyt etelään:
perustaa sinne oikean puutarhan, josta ehkä lähettäisi ruusuja Suomeen.
Tästä kirjeestä seuraavaan kului kauan, ja heinäkuussa Venti kirjoitti
muuttavansa Italiaan — iäksi.
Niin, menevänsä luostariin! Siten toteutui se, mihin jo hänen
nuoruutensa unelmat olivat viitanneet. Sen hän vielä jaksoi, sillä nyt
hän oli aivan köyhä, — kuin muinoin Assisin Pyhä Fransiskus.
Kirje oli omituinen, epämääräinen. Ikäänkuin jotain välttelevä. Siinä
Venti valitti hämärästi katkeria tunnonvaivoja. Hän soimasi
syntisyyttään. Hän tuhlasi ylistyksiä Angelikalle. Puhui pettymyksestä
oman itsensä ja maailman suhteen:
"Tällainenko ihminen on? Katumisen ja ikuisen rangaistuksen hän
ansaitsee..."
Pois hän kaipasi elämästä. Hän, joka viimeksi oli luullut viihtyvänsä
ruusujen parissa, oli nähnyt, että ruusujenkin hoito, — sekin oli
raakaa. Kukkasten tähden on revittävä, raadeltava rikkaruoho. Tai
annettava kukan tukehtua: ainainen taistelu. Jokainen elollinen tuhosi
toista... repi, raateli. Niin, oikeastaan verenvuodatusta oli kaikki.
Hän ei enää jaksanut sitä nähdä; mieluimmin hän kuolisi...
Olossa, johon aine ei ulottunut, hän tyytyisi siihen, mihin hänet oli
luotu... katselisi ikuisuuteen: ainoastaan siellä oli rauha:
"Jää hyvästi, Angelika!"
Sen Angelika nyt ainakin aavisti, mitä Samin teko oli hänelle
merkinnyt.
Ventistäkö olisi voinut olla jotain toivoa? Kyllä: Angelika uskoi
Ventiin! Venti oli ollut hänelle sittenkin ihanne, niin viaton Angelika
oli. Ja nyt: ei kumma, että Venti hänet jätti!
_"Olenko minä syönyt palani yksinäni, ettei orpo myös ole sitä
syönyt? Olenko asettanut kullan turvakseni ja sanonut: Sinä olet
minun uskallukseni?" — Toimintanerojen Turakaisen ja Purlakan
linjaalirattaat ja papurikot. Onnettomuudet näyttävät ajavan Samin
teon kintereillä._
Anja, jolle Venti myöskin oli kirjoittanut ainaiset jäähyväiset, ei
uskonut veljensä menneen luostariin: se oli hänestä ilmeinen
mahdottomuus. Se olisi ollut — alhaistakin. Millä tavoin alhaista,
sitä ei hän Angelikalle selittänyt. Mutta miksi ei Venti ollut
maininnut edes sen luostarin nimeä? Ei, vakavissaan Anja uskoi, että
Ventikin oli — lähtenyt Saksaan. Niinkuin toinenkin hänen mielestään,
Sam.
Angelika antoi hänen pitää Ventistä tuon kauniin uskonsa... vaikka
itse melkein jo uskoi Ventin sanoihin.
Välisti tuntui Angelikasta, kuin jokin surullisempikin olisi alkanut
kalvaa hänen sydäntään. Mutta kauan ei hän tosiaan silloin joutanut
sellaista ajattelemaan: oli tavattomasti työtä kotona, ja muita
merkillisiä asioita! Vallankumouksen mainingit vierivät yhä
rannoillemme. Sen myrsky nosti kuohuun pienen järvemme pinnan. Mistä
tämä kohina ja pärske, mistä nämä kiihtyneet aallot? Torpparit
tahtoivat, että maa, johon he työnsä uhrasivat, kasvaisi kaikkensa
heille itselleen; työläiset vaativat jopa osuutta tehtaitten johtoon!
Nytpä porvaristo varustautui taisteluun. Tehtaat seisoivat. Pellot
kyntäjittä. Irtolaisia lisää lopetetuista patteritöistä. Sällit
kiertelivät pitkin maata nälissään ja himoiten mellastaa ja surmata...
Koko sen kesän touhusi Alvar Laurell suojeluskuntien järjestäjänä.
Melskeitä, pikku otteluita, murhia, tulipaloja! Näytti kuin yksinään
gulashit olisivat touhunneet työssä, keräten varsinkin muonaa, sillä
mistäpä sitä tuli, kun työtä ei tehty? Koirat tappelevat katkerimmin
pienestä luusta. Pähkinämäki antoi kaiken osuutensa korteilla jaettuun
yhteisleipään, — hieman harvinaisuus! Antoipa niinkin, että itse sai
ostaa leipää gulasheilta, — ja sepä maksoi, Eikä uutta sallittu
kasvattaa: maatyöläiset, jotka vaativat lisää palkkaa, omaa maata tai
— rosvoamista, estivät. Niin ja näin tulivat Pähkinämäellä kevättyöt
tehdyiksi, silloinkin erikoisilla itse isännän ja Angelikan
ponnistuksilla. Olisipa nyt tarvittu Samia! Ja muisteltiinpa nyt Kustaa
Lullia, tuota vanhankansan uskollista ystävää.
Angelika touhusi kuin hyväkin renki. Alvar pistäytyi kotona, auttoi
heinänteossa ja katosi sitten taas. Hänen perheelleenkin täytyi
kiristää kotoa tukea. Ja kuitenkin oli Mikael Laurell juuri tänä kesänä
luovuttanut ainoat kaksi torppaansa, toinen niistä Oravanpesä,
korvauksetta niiden asukkaille: kun hän heidän vaatimustaan tarkemmin
ajatteli, tuntui se hänestä melkoisen oikeutetulta. Mutta tästä väheni
talon arvo, vaikeudet suurenivat moninkertaisiksi. Ei torppareita
päivätyöhön! Eikä irtolaissälleillä tehnyt mitään! Aivan sietämätöntä
elämä rahvaan keskellä, joka näytti yht'äkkiä muuttaneen ikivanhat
kunnialliset tapansa, niin paljon ilkiöitä sen joukossa kuhisi.
Keskellä ihaninta heinäkiirettä tekivät palvelijattaretkin lakon,
kulkien sällien kanssa punaiset nauhat ryntämyksillä ainaisiin
tansseihinsa. Cecilia-rouva, joka oli jo ennestään järkyttynyt yhä
julmemmista uutisista ja Angelikan onnettomuudesta, pelkäsi venäläisten
tai punakaartilaisten tunkeutuvan taloon rosvoamaan. Mutta vielä
epätoivoisempi hän oli Alvarista, joka saattoi joutua suojeluskuntain
perustajana surmattavaksi. Väsynyt oli rouva Laurell talonpitoon,
väsyneempi hänen miehensä.
Ajoipa silloin, kun ruis alkoi karista leikkaajien puutteessa
vainioiden kovaksi paahtuneeseen saveen, Pähkinämäelle kaksi mahtavaa
herraa. Kahdella suunnattoman komealla papurikolla, kaksilla
välkkyvillä rattailla. He pysähdyttivät Mikael Laurellin ja Angelikan
kohdalle, jotka leikkasivat itse viljaansa pieni renkipoika apunaan,
sekin tanssihimoisten sällien uhkaama. Toinen herra kysyi, eikö
täälläpäin olisi maatiloja myydä.
"Maatiloja myyrä", toisti heistä hienomman näköinen.
He esittivät itsensä. Toinen oli Purlakka. Toinen Turakainen,
Konnevedeltä sanoi olevansa. Molemmat he huurusivat väkeville. Purlakan
posket olivat kyllä ajellut, mutta Turakaisen leukapielissä sänki.
He laskeutuivat maahankin, sitoivat kaksi orittaan aitaan kiinni.
Turakainen kehui, että he olivat rikkaita maanviljelijöitä,
maatilanomistajia. Purlakka jatkoi leikillä, että he olivat
maanilveilijöitä. Turakainen tiesi, että heillä oli rahaa: hänellä oli
metsää siellä ja täällä, saha siellä ja siellä: "Saahan näitä sahoja!"
Mitä hänellä oli huviloita Karjalan kannaksella: "Saahan näitä
huviloita."
Purlakka toisti, että hänellä oli talo armainen, koti kultainen, jossa
kasvoi sielläkin metsää: "Seiväspuitakin." Että hänellä oli
halkokauppoja siellä ja täällä. Ja huviloita oli Karjalan kannas
täynnä, ne eivät maksaneet montakaan kopeekkaa.
"Mutta tähän taloon me olemme innostuneet tämän erikoisen rauhallisen
maiseman vuoksi", sanoi Turakainen. "Kyllä meillä on maatiloja, taloja,
huviloita, mutta kun kerran voi mukavasti elää, niin joutaisi olla
tämäkin maiseman vuoksi."
Ja hän löi poveensa, jossa sanoi satojentuhansien pullottavan. "Jos
ette usko, vetäisenkö pellolle?"
Purlakka naputti myöskin poveensa, sangen hienolla takilla verhottuun,
joka pullotti ainoastaan yhdeltä kohtaa, kuin puteli, ja toisti:
"Maiseman vuoksi, nii-ni! Henkslemanneja! Me olemme pruureja
keskenämme. Teemme itsellemme tänne kaksi majaa, elämme yhdessä kuin
vanhat veljekset. Kaiken ikämme."
Mikael Laurell torjui hymyillen nuo suunpieksäjät.
Mutta Turakainen tuli seuraavanakin päivänä, Purlakka kintereillä
kepsutellen. Ja he saivat Pähkinämäen omistajan kiertelemään kanssaan
vainioita ja metsiä. Mentiinpä kartanollekin. Turakainen kaiveli
kalosseihin työnnetyillä pieksuillaan ojien reunat, peltojen mullat,
tutki, maisteli multaa, puhui vitamiineista, tunnusteli tähkät, söi
jyviä raakoina, juoksi, luki petäjät, vannoi, että niitä oli niin ja
niin paljon eikä enempää; hypisteli seinät, löysi lahonnutta, tömisteli
lattiat, ounaili rotanreikiä.
Purlakka puhui vähän, mutta vihelteli ja pörhistyi iloiseksi, kun
toveri vaati vahvistamaan sanojansa. He tarjosivat Pähkinämäestä
viisikolmatta tuhatta.
Ei tullut näistä kaupoista.
Viikon kuluttua he ajoivat takaisin paluumatkalta jostakin.
"Johtaja Purlakka on sittenkin niin ihastunut tähän näköalaan, että
vaatii minuakin tänne, vaikka minä en välittäisi", sanoi Turakainen ja
koetti kiehtoa vanhaa herraa konjakkipullolla, jonka veti esiin
taskustaan. Purlakka heitti häneen hieman kyllästyneen ja varoittavan
silmäyksen ja innostui nostamaan hinnan viiteenneljättä tuhanteen.
Se oli jo rahaa vanhoille ja vaatimattomille Pähkinämäen ihmisille!
Vieläkään ei kauppoja tehty. Vaikea oli sittenkin rouvan luopua
Pähkinämäestä. Angelika ei salannut kyyneliään.
Ja väsynyt Mikael Laurell tahtoi ilmoittaa tarjouksesta ensin
Alvarille, joka oli juristi ja kannatti ylimalkaan vanhempiensa iän
vuoksi myyntiä.
Mahtavat ponsarit sanoivat jäävänsä kylän kievariin odottamaan
juristiherran myöntymistä, sillä heillä oli täällä päin muitakin
asioita. Mutta ylihuomenna he tulivatkin ilmoittamaan, että heidän
sittenkin täytyy lähteä kotipuoleensa, mutta jos kaupat heti
tehtäisiin, kohoaisi hinta vieläkin viidellä tuhannella. Mutta
herrasväki saisi asua, jos haluaisi, ikänsä loppuun päärakennuksessa!
Johtaja Purlakka tahtoi maatilan nimenomaan maiseman vuoksi, hän oli
siksi rikas herra, mutta tyytyisi asumaan vaikkapa tuossa pienessä
punaisessa piharakennuksessa milloin täällä kävisi.
"Herrasväki saisi asua täällä ilmaiseksi. Ihan kuin kotonanne ainakin.
_Naturligtvis_!" jalosteli Turakainen.
"Ja minäkö toivoisin, että milloinkaan täältä lähtisitte?" sanoi
sileäleuka Purlakka. "Pois se meistä, lustihan maailmassa on elää."
Ja niin he puhuivat nuo kaksi, niin he kuvailivat tilojen hintain
alenemista, Pähkinämäen todellakin vaatimattomia puolia, yleistä
levottomuutta; niin Turakainen ennusti synkästi vannoskellen, että
villitty rahvas mahdollisesti jakaisi keskenään itse päätilatkin,
ryöstäisi ne itselleen ilmaiseksi; niin Purlakka vihoitteli, että
roistot anastaisivat kenties vanhat hopeat ja polttaisivat koko roskan.
Niin he keskenään olivat huolissaan, voisivatko vieläkin hintaa
korottaa, kunnes voivatkin karttamerkeillä, jotka lupasivat ostajina
maksaa, väittäen asetuksen siinä suhteessa muuttuneen; niin he olivat
väsymättömiä, rauhallisia, rattoisia, sukkeluuksiakin kertoivat;
sellainen käsirahain paljous pistettiin pöydälle, että Mikael Laurell,
joka pelkäsi ajan merkkejä, lopulta ennen kuin huomasikaan piirsi
nimensä kauppakirjaan, jonka johtaja Purlakka sirosti ja kovin
kiirehtimättä laati. Todistajiksi palvelijoita.
Alvarin luonnos kauppakirjaksi ei ennättänyt Pähkinämäelle ajoissa.
Kahden viikon kuluttua muuttivat molemmat ostajat taloon. Ponsarien
muuttoa: irtaimena matkalaukut, pari rautasänkyä ja ne papurikot!
Ja he tahtoivat nyt päärakennukseen.
Entä se sopimus, että herrasväki saisi asua päärakennuksessa
kuolemaansa asti?
"Mikä sopimus", örähti Turakainen.
"Katsokaas, se on ollut ehkä humalajuttua. Ikävä juttu, mutta kuka
sellaista on voinut selvin päin ajatella", tiuskahteli Purlakka
hermostuneena.
Sitä juttua ei ollut kauppakirjassa, eikä suupuheelle todistajia.
Poloisten Laurellien ei tarvinnut kuitenkaan aivan heti muuttaa:
ostajat tyytyivät toistaiseksi piharakennukseen.
Minne Laurellit sitten päänsä kallistivat?
Gottlieb Hulaus, jonka luo Angelika lähti puhumaan tästä asumusasiasta,
vihelsi:
"Neljäkymmentäviisi tuhatta, — sellaisesta metsästä ja hyvin
hoidetusta tilasta! Mikä se toinen oli nimeltään? Sama mies, joka kävi
pyrkimässä sahalleni disponentiksi. Työnsi minulle oikein laatikon
paperosseja. Ei minulla ollut paikkaa, — saha seisoo. — No,
antakeekin sitten se tupakkalootani pois, sanoi päällysmies silloin. —
Kyllä, kyllähän se on hirmuisen paljon rahaa, hyvä neiti! Mutta
pennosten arvo alenee joka päivä... No niin. Lapset itkee, mies panee
tupakaksi, eikä kissaa pitkillä puheilla konttiin saada: tahdotteko
paikan, neiti? Minä tarvitsen konttoristia, eihän Henriikanpoika osaa
oikein variksenvarpaitakaan piirtää. Ja täytyy osata, kun aikoo
kunnallisneuvokseksi. Huono kirjanpito: linnaa. Menkääpä kurssille
kaupunkiin. Täällä on rakennus, tosin pieni, mutta eri rakennus
konttoristille ja hänen vanhemmilleen... Arvelen vain, saako
tuollaisilta ostajilta edes sen vähän, mihin ovat sitoutuneet."
Ja niin kävi: lokakuussa Laurellit jättivät rakkaan, vaivalla vaalitun
Pähkinämäkensä.
Sinne jäi kaikki!
Sinne jäi Ventin istuttama pähkinäpuuparkakin!
He muuttivat Tuulensilmän sahalle. Angelika oli opiskellut kirjanpidon
Anjan kanssa, joka aikoi pankkiin.
_Yksinäisyys. Mitä sitten Samin teko merkitsi Angelikalle?_
Turakaiselta ja Purlakalta ei saatu syksyllä ensimmäistäkään
varsinaista maksuerää. Alvar ryhtyi kesken kiireitään asiaan; tuli
selville, ettei ostajilla ollut maatiloja muuta kuin Pähkinämäki, ei
huviloita, ei lankkuja, lautoja, piiruja, parruja, halkoja; ei karjaa
muuta kuin nuo kaksi papurikkohevosta, ei huonekaluja kuin sängyt ja
kantele, jota johtaja Purlakka haavemielin soitteli Pähkinämäen
tyhjässä salissa, milloin oleskeli siellä.
Kottu Hulaus pudisteli päätänsä:
"Pieniä on räkkäät juhlakaloiksi."
Sitten livistivät ostajat tiehensä Alvarin kynsistä. Kaupungin
parhaassa hotellissa oli Purlakka viimeksi nähty. Otapa heistä nyt.
selvä... se veisi aikaa paljon.
Ja sitäpaitsi oli johtaja Purlakka, joka näytteli Pähkinämäen iloista
isäntää, ennättänyt jo myydä ja kaataakin talon metsää.
Siitä seurasi käräjöinti, jota jatkuisi vuosia.
Vanhalle, kovin väsyneelle Mikael-herralle tuli tästä sellainen isku,
että hän sai arveluttavan sydänkohtauksen. Aivan lamaan se löi hänen
puolisonsakin.
Angelika piti vielä päänsä pystyssä. Erityisesti vanhempiensa iloksi
hän järjesti uuden kauniin kodin Tuulensilmän lautatapulien keskelle,
jäännöksistä, jotka oli säilytetty Pähkinämäen tavarain huutokaupassa.
Paljon riitti vielä niissä karsimista, pohtimista, uusintaa, huoneiden
mittaamista, maalaamista. Ja sitten loistivat vanhat huonekalut
kolmessa uudessa huoneessa kauniin valkeina, kukallisille seinille
ripustettujen värikuvien kehykset kiilsivät uutta kotoista kultausta,
ovien rivat välkkyivät, kukkaset telineillään kilpailivat upeudessa.
Näissä se syksy meni.
Ja yhä synkkenevissä huhuissa. Puolueet alkoivat käydä keskenään
ilmeistä sotaa, kansallinen typeryys otteli eduista, jotka pian
sittenkin täytyi jakaa tasan. Angelika ahkeroi kaupungissa naisten
seurassa, jotka ryhtyivät salaa neulomaan pukimia ja reppuja
vapaussotilaille.
Siihen seuraan hän vielä kelpasi!
Rekiretkille, joita tehtiin pari senkin talven alkaessa, ei enää
kutsuttu — palanutta...
Usein Angelika jatkoi Anja Vennolammin kanssa tuota ompelua kotonakin,
välisti kokonaiset yöt. Suurella ilolla, sillä tämähän tehtiin pojille,
jotka puolustivat isänmaata!
Alvarin perheellekin tarvittiin rahaa enemmän kuin Angelikan palkka
riitti. Angelika hankki lisää työtä, puhtaaksikirjoitusta.
Sitten vapaussota: Alvar kaatui melkein sodan alussa!
Mikael-herrasta tuli lopullisesti mies, jonka kädet, koko ruumis
vapisi, joka ei pystynyt mitään tekemään, ajattelemaan. Silmät, milloin
eivät itkeneet, hehkuivat vihaa, — niin muuttui koko hänen lempeä
olemuksensa.
Vain muutama päivä ja tuli jälleen sydänkohtaus ja halvaus: Mikael
Laurell joutui saatettavaksi poikansa kanssa yhteiseen hautaan,
kotikylän vanhan kivikirkon kalmistoon.
Tuokioksi sulkeutui Angelika omaan kamariinsa itkemään. Mutta sitten
hän ajatteli:
— Minullahan on äiti tuolla toisessa huoneessa! Äiti, joka kaipaa
lohdutusta. Alvarin perhe tarvitsee apua paljon entistä enemmän. Ja
ihmisellä on muutenkin niin paljon, paljon velvollisuuksia tällaisena
aikana.
Meni talvi, meni verinen kevät. Ei ennättänyt vielä muuta ajatella!
Äiti riutui nopeasti, istui enimmäkseen sanattomana, itkeskeli hiljaa
vainajiaan. Puhui omituisen usein, — vaikkei oikeastaan aivan
järkevästi mitään, — niin usein — Oravanpesän vanhuksista: kuinka he
olivat yhdessä muuttaneet parempiin asuinsijoihin. Uutisia sodasta ei
hän osannut tiedustella. Oli avuton kuin pieni lapsi, — katsoi vain
Angelikaan niinkuin turvaa aneleva, kun tytär lähti kaupunkiin viemään
neulomuksia tai kuulemaan, voittivatko isänmaan pojat yhä.
Tuulensilmän saha seisoi. Isäntä touhusi kylässä intendentuurissa.
Siltä taholta Angelikalle siis jäi kyllin vapautta. Mutta milloin
äidiltä ja muilta velvollisuuksilta lepohetkiä Angelikalle riitti,
menivät ne siihen, että hän juoksi katsomaan hätään joutuneita köyhiä
lähimmäisiä, edes lähitölleihin. Siellä tiesi hän leivän olevan
vähissä. Hän piti itseään kireämmällä ja vei sinne pienen myttysen.
Jonkin mäkituvan mies tai poika olivat lähteneet punaisten puolelle
rintamalle. "Niittäkööt mitä ovat kylväneet!" sanottiin yleensä.
Angelika, ensin päästä pyörällä, vastasi kuitenkin, että eiväthän
lapset liene rikollisia, ja täytyihän opettaa noita yksinkertaisia,
milloin he kuohuivat kostonhimoa, ymmärtämään isänmaan asiaa.
Hänen luokseen sahallekin alkoi tulla avunpyytäjiä. Nälkä oli kauhea.
Kummallista: tiesihän Angelika paljonkin sellaisia, jotka olisivat
voineet vielä hyvin antaa, mutta he olivat kovia kuin kivi! Angelika
kielsi itseltään lisää. Kalpea eukko tuli arasti kysymään, olisiko
kulta-neidillä edes hiukan perunoita. Juuri pari päivää ennen toi Kottu
Angelikalle kokonaista kaksi säkkiä; toisen sisällössä oli seassa
hieman paleltuneita, ja nämä aikoi Angelika nyt lahjoittaa köyhälle.
Mutta yht'äkkiä hän sai kyynelet silmiinsä:
"Hyi, Angelika", huudahti hän ja antoi paremman säkin eukolle.
Velvollisuuksia: unohdusta. Kulki hirveitä tarinoita kidutusmurhista,
joita punaiset olivat tehneet, teloituksista, joissa heitä ja
venäläisiä ammuttiin satoja yht'aikaa, vangeista, joita kaupunkiin
tuotiin piikkilanka-aitauksiin ja joskus yöllä tuhottiin: aamulla
kuiski se tai se porvari nähneensä kadulla pitkän veriviirun, sotilaat
olivat ottaneet vankeja junasta, vieneet sillalle ja heittäneet ruumiit
salmeen. Niin, siihen johon Sam oli hukkunut... Angelika ei tietänyt
mitä tehdä. Eivätkö kuitenkin nuo punaiset ansainneet rangaistustaan?
Naisetkin olivat niin irstaita, että astuivat alastomina raivottarina
tuomariensa eteen, niin kerrankin kuvailtiin, — eikö ollut oikein,
että koko sellainen joukko, viitisenkymmentä, ammuttiin heti? Ja
eivätkö valkeat puolustaneet isänmaata, järjestystä, kaikkia hyveitä?
Ja kuuluiko tämä naisiin? Angelikan tuskin olisi pälkähtänyt päähän
tunkeutua sinne, missä miehet laativat kuolemantuomioita; lähin
sellainen paikka oli omassa kylässä. Mutta sittenkin kävi niin, että
hän kerran pyysi Gottliebiä, joka näissä asioissa oli hyvin
kursailematon ja kova, toki vielä uudestaan pohtimaan erään
tuhottavaksi aiotun kohtaloa, onnettoman, joka ainakin katui, ja siten
Angelika pelastikin hänen henkensä.
Mutta siinä ei hän varmaan voinut tehdä mitään pahaa, että lähti omista
varoistaan säästettyjä pikku myttyjä vieden piikkiaitauksien taakse,
joiden sisällä vangit lojuivat tai hoippuivat luurankoina: Angelikan
mieleen johtuivat kuvat, joita hän oli nähnyt Indian nälänhädästä ja
rutosta. Isänmaa riemuitsi voittojaan... Angelika ajatteli, että jonkun
syyllisistä pitäisi saada vähän iloa edes ennen kuolemaansa. Mutta
kuinka kävi? Muudan upseeri ajoi Angelikan jo toisena päivänä jyrkästi
aituuksilta pois:
"Tämä ei ole naisille sopivaa näkemistä."
Angelika vastasi:
"Jos noiden kurjien täytyy tämä sittenkin kestää, niin täytyy minun
kestää ainakin sitä katsella."
Välisti hän pääsi vankeja lähestymään. Sai antaa heille tuomisensa, —
he tappelivat niistä kuin nälällä kiusatut eläimet. Mutta sitten taas
tuli hänen osakseen muuta. Sotamies ajoi pois:
"Senkin nilkiposki, kurttunaama!"
Ja viimein karkoittivat vartijat hänet lopullisesti, käskystä.
Samana kesänä nukahti sitten lempeä Cecilia-rouva hiljaa ikuiseen
uneen.
Ja rauha tuli maahan. Suomi kuohui uutta elinvoimaa, uusien tehtävien
herättämää elämää.
Angelika jäi edelleen sahalle.
Nyt kulki kaikki ulkonaisesti säntillistä, rauhallista latua. Alvarin
perheen toimeentulo oli jo järjestetty, Angelika sai, paljon osaltaan
puuhattuaan, leskelle viran. — Päivät menevät konttorissa. Siellä
lisääntyy työ yhtä mittaa; Gottlieb Hulaus korottelee väelleen hieman
palkkaa, vaikkapa hiukan ohimotukkaansa raapaisten.
Angelikan pikku koti on kunnossa. Kaikki puhdasta, valkeaa, välkkyvää.
Rahaakin on vähän pankissa, asianajaja, jonka herra Gottlieb hommasi
Angelikalle Alvarin seuraajaksi, sai viimeinkin Pähkinämäen ostajat
täyttämään sitoumuksensa. Sen he tekivät siten, että möivät
Pähkinämäen. Nyt on siellä uudet omistajat, jopa jo toisetkin, jotka
maksoivat edellisille suunnattoman summan.
Niin, eihän niitä rahoja kovin paljon ole. Angelika on antanut Alvarin
lapsille ja kaikenmoiseen muuhun...
Elämä kulkee säntillistä, rauhallista latuaan.
Mutta odottakaamme vielä muutamia vuosia!
Miksi Angelikaa enää kutsutaan niin harvoin vieraisille, — ei etenkään
kaupunkiin? Ja miksi siellä enimmät karttavat hänen seuraansa? Se alkoi
sinä kesänä kuin hänen kasvonsa paloivat.
Köyhätkin joskus surkuttelevat, että hänelle kävi niin pahoin...
Syyttävät Samia...
Angelika ei tiedä mitään, ei tunnusta mitään: hän on viime vuosina
tukahduttanut jotain ääntä, joka hänen sielussaan tahtoo valittaa.
Mutta miksi hän, vähitellen, hyvin salaa, alkaa niin kipeästi odottaa
jouluaikaa, jolloin hän kutsuu luoksensa Alvarin perheen ja saakin
velivainajansa lapset vieraikseen, — ainakin osan. Äitineen tai ilman.
Vanhin, se reipas poika, osaa matkustaa junassa jo yksinkin. Niinkuin
oikea mies hän varjelee pienempiä, kun niitä lähetetään mukaan.
Silloinpa vasta Angelika permannot puhdistaa, kukat pesee, tarkoin
matot tomuttaa! Somistaa pöydät kaikenmoisilla lapsellisilla pikku
koristeilla. Silloin hän tuntee hetkeksi — jostakin vapautuvansa: se
on niin ihmeellinen helpotus...
Joulukuusi säteilee, ja Angelika säteilee. Lapsia hemmotellaan.
Kuukaudet on Angelika valmistanut heille lahjoja. Ostanut niitä
säästöillään. — Angelika on olevinaan järkevä: joululomalla hän heitä
opettaa ja luettaa, leikin ohella; mutta täyttää lopulta aina heidän
kaikki oikkunsa! Antaa toki niiden mellastaa! Piehtaroida! Sehän on
tervettä leikkiä. Angelika vie niitä kävelemään. Ja ajelemaan vanhalla
Tähdellä, jolle muuten jo niin monet nauravat... Metusalemille...
Alkavat kai nauraa sen omistajallekin.
Joulu on Angelikalle lyhyt aika, jolloin pyhä riemu tukahduttaa
salaisen tuskan.
Sitten lapset lähtevät, ja Angelika estää kyynelensä melkein
miehekkäästi. Hän tuntee, että koti tulee jälleen niin hiljaiseksi,
autioksi, kuolleeksi...
Niin täytyy olla — aina.
Ja Angelika huomaa, yhä enemmän, että hänen sydäntään alkaa ahdistaa —
tämä koti! Anteeksiantamatonta! Onhan hänellä hyvä! Ja mitä hänellä
sitten on, jos ei tämä koti? Jumala, joka on hänelle suonut kodin,
armahtakoon, antakoon anteeksi!
Ja kuitenkin alkaa Angelika unohtaa verenpisaransa ja puhtaat liljansa
kastelematta! Entä puutarha: hänellä on sellainen asuntonsa
seinävierellä keskellä yhä laajenevia taapeleita. Vain pari pikku
sarkaa. Eräänä keväänä muistaa hän, ettei ole talvella sitä
ajatellutkaan. Häpeän voimalla menee hän nyt sinne ja kitkee,
puhdistaa kukkapenkit oikein perin pohjin. Edellisenä syksynä jäi sekin
tekemättä... hän jätti Pähkinämäeltäkin tuomansa kukat talveksi ja
kevääksi nurmeen.
Onnellisen Pähkinämäen kukat! Ettei hän edes herää öisin enää kyynelet
silmissä, kuten joku vuosi sitten, jolloin hän näki niin usein unta
lapsuutensa laaksosta ja sen suloisesta kylästä, sen omenapuista,
syreeneistä... Kuinka omituisen ihanasti se laakso silloin kangasteli,
täynnä ihmeellistä valoa ja yliluonnollista kukkain tuoksua! Nyt ei
enää edes niitä — unia.
Mihin hän joutuu?
Tähti piti lopettaa: kuin rajapyykki Angelikan elämässä sekin! Tähti
oli saanut toiseen silmäänsä kaihin... Itse Angelika saattoi sen kevään
vihantaan koivikkoon, hyväili sitä, syötti sokerilla, peitti siltä
silmät, kunnes Gottlieb Hulauksen suuri sotapistooli antoi taitavasti
armokuulan.
Tähti, sen mukana menivät viimeiset Pähkinämäen ajat. Yksinäisyys
ammottaa edessä.
Kerran iltapuolella, kun Angelika levähtää hiukan sohvalla päivällisen
jälkeen, — hän moittii itseään tulevansa laiskemmaksi, — herää hän
omituiseen, kolkkoon tuskaan. Kolkkoon, hirveään tuskaan:
— Ainako näin, sittenkin? Kuolemaan asti.
— Ei sisällystä elämälle...
Mitä tämä on?
Hän huomaa, että on jättänyt tomut kodissaan monta päivää pyyhkimättä.
Ei ole sitä — viitsinyt!
Ja hän huomaa, että hän laiminlyö nykyään pukeutumistaankin. On kuin
jokin homssa!
Mikä häpeä...
Yht'äkkiä hänelle selkenee:
"Ei lapsia." Siinä totuus, joka puhuu, vaikkei hän itse puhu sellaista
itselleen. Ne, joilla on niitä, ovat tietysti onnellisia... Oikeita
ihmisiä.
Ei silti, että hän koskaan olisi ajatellut Ventiä sillä tavoin... Se
olisi ollut alhaista... Kauheaa.
Jokainen ajatus ei ollut vielä ajatuskaan, niin heti hän sen torjui.
Ajatuksen jokainen kosketuskin sellaiseen oli kauhea, julma, raakaa
aineellisuutta, jolta hän tahtoi varjella muinoisen ystävänsä kuvan.
Tulisiko Venti muka takaisin?
Eihän Angelika ollut sitä uskonutkaan!
Mutta nyt Angelika, — jonka sydämestä vähitellen on kulunut pois
kaikki loukkaantumus siitä, että nuoruudenystävä hänet sittenkin jätti,
kun kova kohtalo hänet tapasi, — tuntee kuitenkin ja sitä kipeämmin,
minkä vahingon, minkä tuhon se hylkääminen oli hänelle tehnyt.
Ja mistä se johtui, alkoi: Sam!
Hän tunnustaa kaipaavansa lapsia.
Hän on koko elämästä syrjäytetty. Kuin siitä pois ajettu.
Minne? Ikuinen tyhjyys!
Mitä varten hän teki niin työtä?
Miksi hän kaunistaisi kotiaan?
Kenelle kaikki sellainen jäisi?
Ja tämän sai aikaan Samin oikku, jota hän ei vieläkään käsitä.
Angelika turvautuu onnettomien lohduttajaan, uskontoon, joka tosin aina
on ollut hänen ojennusnuoransa, mutta ennen oikeastaan — vain
ojennusnuora.
_Kuinka rakkaus, jos se on ihmissydämeen annettu, etsii tavallisten
uomain sulkeutuessa uuden väylän, entisiä avaramman: pääsee
jumalalliseen rakkauteen. — Todellisen munkin täytyy olla
maailmalta kuollut. — Sitten sisuamme taas kutittaa tehdä ilkeyttä
herrasteleville tolvanoille: kunnia oikealle herrasväelle!_
Mutta Gottlieb Hulaus on aikaa sitten mennyt naimisiin. "Rakkaus tuli
kuin rikka silmään", sanoi hän.
Helsingistä, jossa hän käy vähän väliä liikeasioissa, toi hän
morsiamensa. Toiset sanoivat, että teppana oli hepsakka, kädestä käteen
kierrellyt. No niin, mutta Gottlieb-herra rakastui ja sekaantui ja
päätti:
"Ennen kesä kengättä kuin joulu ämmättä!"
Ennen vihkimistä morsian vaati ponsariaan muuttamaan sukunimensä:
"Hulaus ei nyt enää sovi", sanoi hän, "mehän olemme parempaa väkeä. Se
on kuin spriin holaus isommasta kanisterista pulloon, ja mehän olemme
nyt liikemiehiä ja intelligenssiä."
Morsian olisi kaikkein mieluimmin tahtonut ruotsalaisen nimen ja
esitti, että Tuulensilmän sahan nimi ruotsinnettaisiin heidän
nimekseen. Hän osasi ruotsia:
"Sehän on maamme toisella kielellä Vindöga. Otetaan se."
Gottlieb Henriikanpoika suomalaisena ei kumminkaan siihen suostunut.
Ja kun eräät selittivät morsiamelle, mitä _vindöga_ merkitsi, ei hän
enää hiiskunut tästä nimestä kenellekään mitään.
Mutta kun sitten joku morsiamen ystäviä, kaupunkiin tullut uusi
latinankielen opettaja, ehdotti nimeä Mentula, selittäen sen johtuvan
sanasta "mentha", minttu, — koska tuleva nuorikko tuoksui suloisesti
kuin minttu kotoisen saunan nurkalla, niin hyväksyttiin suuresti
oppineen tohtorin nimiesitys.
Siis Hulauksesta tuli Gottlieb Mentula.
Sitten pidettiin sahalla ylenpalttiset häät; niihin ei rouvan
sukulaisia kutsuttu, sillä he olivat köyhiä, vaan sen sijaan
kaupungista kymmenkertaisesti sivistyneistöä: puolueen johtomiehiä,
kauppiaita, tukkiherroja, maalarimestareita.
Ja sitten Mentulat tekivät häämatkansa ulkomaille. Pikamatkan, osan
lentokoneella: herra Mentulalla ei ollut paljon aikaa liikkeestään.
Lennettiin junissa läpi Saksan, ja autolla ja lentokoneella poikki
Sveitsin ja halki Italian, jonka viineistä Gottlieb ei pitänyt, sillä
kyllä Suomessakin sellaisia saa viinimarjoista, ja oikeastaan parempia,
kun sekoittaa joukkoon väkiviinaa: Gottlieb ei puhunut enää pirrusta,
vaan sanoi: "prii", sillä hän ei osannut vielä sanoa: "sprii".
Herrasseuroissa sitten, joissa hän, meikäläisiin viineihin erehtyen,
innostui vetämään joitakin uusaikaisia kupletteja kuin rukin rullalta
lankaa, körrittäen niitä yhtä mittaa kymmenet värssyt, hän kertoi
joskus tuolta kolmen viikon matkalta ihmeitä, joiden näki seuraa
hauskuttavan, nimittäin Napolin hullunkurisista porsasmaisuuksista, —
tällaisia asioita ei Angelika onneksi hänestä tietänyt. Angelikalle hän
sen sijaan ihmetteli Italian metsättömyyttä, kun taas rouva oli
ihastunut Italiaan, sillä siellä ihastuivat herrat hänen vaaleaan
tukkaansa, joskin Parisin muotimakasiinit hänestä olivat korkeampaa
kulttuuria, samoin kuin hänen miehestään taide Berlinissä järjestetty
paremmin, koska siellä näki paljon uusia marmoripatsaitakin kaduilla,
tarvitsematta haeskella niitä museoista.
"Niin, kyllähän Rodinin värit ovat kauniit. Sellaista taidetta
valitettavasti ei Suomessa synny", sanoi rouva.
Kotussa huomasi jo muutosta. Mutta silti oli hänellä vielä toki sen
verran entistä iloisuuttaan, että uskoi Angelikalle purskahtaneensa
Roomassa Pyhän Pietarin torilla nauruun:
"Kottu Hulaus — Roomassa!"
Ja aivan kahden kesken kertoi hän Angelikalle, että jonkin luostarin
puutarhassa Napolissa oli muudan munkki kulkenut heidän perästään...
Kottu oli kääntynyt puhumaan hänelle suomea. Munkki oli pudistanut
päätänsä... ei ollut ymmärtänyt. Mutta sitten hän tuli takaisin ja
pisti Kotun käteen kuvasen, jonka Kottu nyt toi huvin vuoksi, parin
muun muistoesineen mukana, Angelikalle.
Kuvassa oli pohja kultaa. Se esitti polvistunutta enkeliä.
Munkille oli kyllä kelvannut roponen, jonka turisti hänelle antoi.