halvensi, häpäisi!
Mutta sitten hän kauhistui jotain pahaa perintöä, jonka luuli sieluunsa
syöpyneen: kaupunginpolttaja, murhapolttaja! Kummako se, kun hänellä
oli tuollainen luonnoton isä.
Pähkinämäkeläiset eivät näinä päivinä käyneet kaupungissa, niin
kauhuissaan sekä herra että rouva olivat ajan tapahtumista; he
pelkäsivät, että kaupungissa sattuisi jotain hirveää. Angelikan täytyi
pysyä kotona vanhempiensa vuoksi.
Samin sydäntä viilsi kipu, kun Angelika ja rouva Laurell pääsivät
jotenkin perille, että Sam oli hävittänyt paremman pukunsa, minne
lieneekään: sitä ei hän selitellyt, — valehdella hän ei voinut, ja
kertoa isästä olisi hänelle ollut liian häpäisevää. Siis hän puri vain
hampaansa yhteen, ja kärsi. Hän vapisi tunnonvaivaa ja kärsimystä, kun
kelpo Cecilia-rouva mainitsi, että hänen puettamisensa kävi
vaalijoilleen ehkä kalliimmaksi kuin hän näytti aavistavankaan.
Sam ajatteli:
"Ah, jos pääsisin — pois kaikesta! Miten minun muuten kerran käy
oikeain ihmisten joukossa? Olen tuollaisen isän poika."
Hän ei aavistanut, että isän veri se hänessä taas toisti oman halunsa:
Pakoon!
Kummallista: hän muisti nyt aivan tarkoin sen lapsuutensa tulipalon!
Muisti synkän yön, hirvittävät, hävittävät liekit, ja hän oli syyllinen
siihen kaikkeen.
Ja hän tunsi, että hänen täytyi jollakin tavoin jatkaa samaa latua!
Tulen tietä! Se oli — perinnöllisyys; entisyyden koura oli tarttunut
häneen.
Hän ei mennyt heti kouluun takaisin; vastasi kieltävästi, kun kysyttiin
oliko koululla sitten taas loma: ei selitellyt, ei väittänyt olevansa
sairas.
Samoin oli hän kaupungissakin jäänyt yhä peittelemättä pois koulusta ja
lähtenyt kävelemään. Lehtori Kolin ei aavistanut tarpeeksi asiaa:
olihan muutakin ajateltavaa, vallankumouskuume yltyi, rahvas liikehti
yhä pahemmin. Lehtorin rouva ilmaisi miehelleen epäilevänsä, että Sam,
kumma kyllä, vetelehti. Lehtori myönsi sen, mutta sanoi antaneensa
asian vielä mennä näiden levottomien aikojen laskuun:
"Lurjustelkoon kerrankin. Sam on ollut mallikelpoinen, ja hän on
murrosiässä, oikut nuorukaisessa ovat silloin tavallisia ja sitä
rajumpia, kuta parempaa ainesta poika. Katsellaanhan. Hänen luokkansa
johtaja ei ole muistanut minulta asiaa kysellä. Olkoon. Pannaan hänet
ajan tullen ahtaalle."
Osan viikkoa Sam vietti maalla, osan kierteli kaupungin ympäristössä.
Pähkinämäellä ei aavistettu asiaa senkään vertaa kuin Kolin.
Sam pelkäsi, että isä tulisi Pähkinämäellekin. Mutta eipäs tullut: ei
kai jaksanut kävellä!
Sam oli valmis usuttamaan ärtyisän Pyynnin hänen kimppuunsa, jos hän
olisi ilmestynyt portille.
Milloin Sam Pähkinämäellä tuli sisälle, oli hän muka lukevinaan jotain:
otti esille talon vanhaa kirjallisuutta.
Ja katso, kun hän avasi eräänkin teoksen, kiintyivät hänen silmänsä
heti erikoisesti seuraaviin riveihin:
"Vanhemman rakkaus, se on suuruuden ja jumalallisuuden sinetti, jonka
itse taivas painaa meihin." Jatkui: "Äidin rakkaus, ehtymätön lähde,
rakkaus, joka kantaa kaikki koettelemukset, julmimmatkin; se on
liikuttava vertauskuva Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan. Isän
rakkaus", j.n.e.
Sam hieroo silmiään. Tuntuu kuin hän hourailisi, vaikka vain lukee:
— Mitä tässä lukee? Mitä — satua? Fraaseja? Onko mahdollista, että
ihmiset tarkoittavat tosissaan moista?
Kirjassa jatkettiin:
"Voiko olla niin luonnotonta lasta, ettei kunnioittaisi isäänsä ja
äitiään?"
Koulupoika kirkaisi:
"Mahdotonta! Tosiaanko ihmiset ovat näin typeriä? Kummittelevatko
kirjaimet edessäni? Hän ei yrittänyt tulla minua katsomaan koko elämäni
aikana, vaan nyt vasta. Ja nyt hän häpäisee minua julkisesti sanoilla
ja käytöksellään."
Tuokion hän mietti. Sitten hän huusi yht'äkkiä:
"Ei, ei ole vanhemman rakkautta! Vai — olenko minä yksinäni maailmassa
niin onneton, että minut tuomittiin näin kauheaan poikkeusasemaan!"
Jälleen hän mietti. Ja nyt kehittyi julminta:
"Varmaan oli äitinikin samanlainen kuin tuo Kormano: kuinka hän muutoin
olisi saattanut antautua tekemisiin moisen olennon kanssa kuin isäni?
Jos äitini eläisi, — vainoaisi hänkin minua!"
Inho isää kohtaan kasvoi niin, että teki äidinkin epäiltäväksi! Tosin
ilmestyi lapsuuden hämärästä pieniä muistokuvia, jotka näyttivät äidin
hellänä: pieni kuvakirja, jonka äiti hänelle antoi, erikoisia
makupaloja, äidin opetukset, mikäli hän sellaista enää jaksoi
muistaa... Mutta isä pyyhki lopulta aina äidinkin hellyyden pois.
Sam huudahti:
"Valhetta! Ei ole äidin rakkautta."
Seuraavana päivänä hän meni kyläpajaan. Valitsi sopesta rautojen
joukosta kappaleen terästä. Työnsi sen ahjoon. Otti pihdit ja vasaran.
Alkoi takoa. Ei kuullut mitä mestari ja kisällit puhuivat. Takoi,
takoi. Ase siitä syntyi: pitkä tikari.
Mestari kehui nuorta taituria enemmän kuin koskaan.
_Oidipus on valmis. Ja Oidipus saattaa sekautua niin, että hänestä
vastoin syvintä sydäntään tulee Orestes: Sam iskee tuhonsa Angelikaan,
joka oli ollut hänelle kuin äiti._
Sam puuhailee nyt Pähkinämäellä ison kuistin eteisessä, jota hän
talvella käyttää kemiallisena laboratoriona: ulko-ovi on suljettu
kiinni, sitä ei talvella tarvita; ja joskus vain päivitellään kauheita
kaasuja, joita tunkeutuu saliin oven raoista:
"Tulevan kemian professorin keitoksista", sanoo Angelika.
Sam hioo kuistilla tikariaan ja keittää jotain liuosta.
Samin koko käytös oli viime päivinä ollut sellaista, että Angelika
loukkautui syvästi. Tänäänkään ei Sam ollut lähtenyt kouluun. Angelika
tahtoi hänet sinne hätyyttää ja meni pojan luo.
Ensiksi näki hän siellä tuon pitkän, kaksiteräisen tikarin, lyötynä
pöytään pystyyn. Niin, tuohon pieneen, uskolliseen petäjäpöytään, jonka
ääressä Sam aikoinaan opetteli uudestaan aakkosiaan, mutta joka nykyään
oli hänen lukupöydäkseen liian ahdas.
"Hyi, tuollainen ase!" huudahti Angelika. "Mistä olet sen saanut?
Tikari! Mitä sillä teet?"
Sam vetäisi tikarin pöydästä:
"Kukapa tietää!" vastasi hän epämääräisesti. "Ehkäpä teen sen, mitä —
tikarilla tehdään!"
"Anna se pois!" jatkoi Angelika. "Se on niin julman näköinen!"
Angelikan sanat olivat kuin ainakin käsky.
Säälivästi hymähtäen Sam taipui, pisti tikarin seinähyllylle tislaimien
ja purkkien joukkoon.
Angelika ryhtyi nyt järjestämään Samin pöytää ja hyllyä: Sam oli
hulttioinut hyvän järjestyksenkin! Ja silloin huomasi Angelika tikarin
varressa, joka oli valettu lyijystä, omituisen kirjoituksen. Se oli
kreikkaa. Mitä nuo oudot koukerot merkitsivät? Sam vastasi:
"Se sana merkitsee: Oidipus."
"Mikä on Oidipus? En oikein muista."
Sam kertoi heti Angelikalle synkän tarinan Oidipuksesta, —
isänmurhaajasta. Sitten toisen Oresteesta, joka tappoi äitinsä. Ja
vielä Kullervosta. Ja useita muita sellaisia julmia tarinoita, — onhan
niitä historiassa tapahtunut.
"Kuinka ruma mielikuvitus, Sam! Miten se liikkuu nyt tuollaisissa
asioissa?"
"Niin liikkuu", vastasi Sam. "Aseissa, joilla isän tai äidin sydän
puhkaistaan — kuin verivihollisen!"
Ja Sam jatkoi lyhyin, puuskuttavin lausein moisia kertomuksia.
Lisähenkilöiksi tulivat Borgiat. Sitten Karamazovin pojat. Sanoi
parhaillaan valmistavansa myrkkyä, — sekoitus selkeni tuolla
tislaimessa. Myrkkyä, joka puhdistaisi — käyttäjänsä. Joka antaisi
sille, ken siitä nauttisi, ansaitun palkan:
"Ei hitaasti ja varmasti niinkuin kuuluisa Napolin vesi, jolla paavit
karistivat viholliset kimpustaan sitä pisaran sormukseensa kätkien:
korussa oli hieno, tuskin tuntuva kärki, joka pisti tervehdittävää
sormeen. Kätelty viihtyi hyvin kuukauden, puoli vuotta. Ja — kuoli
kuitenkin! Sam ei pitänyt sellaisesta, ei, reilu selvitys tulkoon: heti
tappava myrkky!"
"Kuinka sinä puhut!" huudahti Angelika. "Minä vienkin vehkeesi pois. Ja
sinun täytyy mennä huomenna kouluun!"
Angelika aikoi ottaa hyllyltä tikarin. Sam kavahti portailta, joiden
askelmalla hän keitteli, tikarinsa suojaksi.
Angelika oli siinä iässä, toki niin paljon Samia vanhempi, että tiesi
voivansa tottelematonta ja mieletöntä nuorukaista käskeä. Ja hänellä
oli luonne antaa tarpeen tullen käskylleen voimaa, hänellä, joka oli
yksinpä hillittömän Tähdenkin, ilmeisen hirviön, kiltiksi kesyttänyt.
Sam puuhasi nyt jotain hyvin vaarallista... jotain outoa, mutta
tosiaan vaarallista!
Tuossa välkkyi se kaksiteräinen tikari, jonka varteen Sam oli
kaivertanut julman sanansa.
"Tikari on minun! Se ei ole aiottu teille", sanoi Sam. "Siitä en
milloinkaan voi luopua!"
Kiellon kuultuaan oikaisi Angelika vartalonsa täyteen pituuteensa ja
tavoitti tyynesti tikaria. Sam katsoi häneen silmänräpäyksen. Huudahti
uudestaan:
"Minä vannon: se ei ole sinua varten."
"Ketä sitten?" hymähti Angelika. "Se hävitetään."
Ja hän otti tikarin.
Sam kavahti pystyyn, tarttui Angelikaa ranteeseen. Vielä hän vannoi:
"Sitä ei saa ottaa! Kun minä sanon, minä lupaan, että se ei ole sinua
varten!"
Angelika ei hellittänyt. Syntyi ottelu, lyhyt ja sitkeä. Kumpaiselle
nyt tikari, joka säkenöi ylhäällä ilmassa? Tytön kasvot kalpenivat
kivusta, — Sam käänsi hänen rannettaan toisella kädellään, — mutta
Angelika ei hellittänyt. Kiihtymys kasvoi, sanaakaan ei vaihdettu,
hengitys kävi huohottaen Angelikan povesta.
Nyt, tällä tuokiolla, Sam vihasi Angelikaa, kuin _vääryyttä_!
Oli tullut se kohtalokas hetki hämärässä eteisessä. Ulkona
liihoittelivat lumihiutaleet hiljalleen puutarhassa.
Yht'äkkiä Angelika kirkaisi, hellitti tikarin ja peitti kasvojaan.
Kamppailussa törmäsi Sam hyllyynsä. Siitä romisi esineitä alas.
Jotain tulena polttavaa kaatui Angelikan kasvoille.
"Rikkihappoa! Jumala armahtakoon minua!" huudahti Sam.
Neste oli polttanut Angelikan kasvot.
Sam, kun ensimmäinen kotiapu oli annettu, ratsain kaupunkiin noutamaan
lääkäriä. Ja tohtori tuli autolla Pähkinämäelle.
Mitäpä siitä enää! Tapahtunut kuin tapahtunut.
Sam:
— Minun pitäisi katua, en täysin voi: olen liian kirottu, sellaisesta
juuresta vesonut, isän ja ehkä äidin vihasta lastansa kohtaan! Sukuni
puun alla asui kuin sadun myrkyllinen konna, joka myrkytti minut. Ja
tässä tulos: myrkytetty hedelmä, poika, joka polttaa hyväntekijänsä,
ihminen, jolla ei ole mitään jumalallista tunnetta, kiitollisuutta,
ihminen, joka on uskaltanut raadella hyväntekijöitään.
Mitä auttoi, että Sam tuolla lääkärinmatkalla nouti Anja Vennolammin
Kolineilta Angelikaa hoitamaan, ilmoittaen samalla, että hän itse nyt
jäisi Pähkinämäelle pitkäksi aikaa; mitä auttoi, että hän vapisten
kuunteli, tulisiko lääkärin suusta vapauttava sana: sitä ei tullut,
tohtori sanoi Samille kahden kesken, soimaten, että haavat olivat
kolmannen luokan, siis pahimpia. Angelikan kasvot olisivat kai
tuhoutuneet koko iäksi...
Angelikan hohtavan valkea hipiä, hänen kukkeat poskensa, — tuhotut,
turmellut!
Ja sen oli Sam, Angelikan pelastettu ja kasvatti, tehnyt.
Cecilia-rouva säikähti niin, että jaksoi tuskin mitään, ja herra
Laurell joutui vuoteenomaksi.
Senkin Sam Ilola sai aikaan.
Eikö hän ansainnut pitää itseään maailman viheliäisimpänä olentona?
Angelika ei sanonut hänelle kuitenkaan mitään muuta kuin valitti:
"Oi Sam, Sam!"
Mitä auttoi, että koulupoika valvoi neljä yötä ja päivää Angelikan
vuoteen ääressä, silloinkin, kun Anja tahtoi vuorostaan valvoa ja olisi
lähettänyt hänet pois. Vain Angelikan janoa hän saattoi sammuttaa. Eikä
puhua mitään.
Sam ei nukkunut näinä öinä: viereisestä kamarista aivan tunkeutui
lääkkeiden äitelä lemu, etikkasekoitusten, oliiviöljyn, sinkkikukan, —
kuin kammottava syyte... kuin kalman haju. Siellä makasi Angelika
kovissa tuskissa, mutta vaiti, kasvot ja rinta kääreissä. Kasvot
palorakoissa, turmeltuina.
Kun siteitä muutetaan, nähdään, että toinen puoli Angelikan kasvoja on
suuri ikuinen arpi, julma, ruma. Iho jää kuin tylsällä aseella
raadelluksi, kokoon kurotuksi.
Kuinka Sam julkenisi — edes pyytää anteeksi tällaista!
Myöskään Angelika ei vieläkään puhu. Hän näyttää niin oudolta. Niin
väsyneeltä. Hänen silmänsä kuultavat kääreistä, siniset, viattomat,
ennen niin kirkkaat. Ne ovat nyt totiset, ikäänkuin katsoisivat
jostakin toisesta maailmasta.
Sam tuomitsi itsensä:
— Myrkky, joka piilee suonissani, ryöpsähtää tulena jalojen ihmisten
kasvoille ja tuhoaa heidän elämänsä...
Lopulta ei Sam tätä kestänyt:
— Voin tehdä täällä ehkä vielä enemmän pahaa! Mutta minne pakenen?
Minne pakenen vanhempaani! Taivaan vallat, antakaa minulle rauhaa! Kuin
Oresteellekin, joka surmasi — äitinsä. Nostakaa minut maasta, jossa
kaikkein pyhinkin on valhe...
Niin vereltään kehnoksi kuin Sam itsensä tunsikin, joten hän halusi
paeta tästä kaikesta pois, jonnekin, unohdukseen, edes rahdun
onnellisempaan ilmaan, ei hänen karkaamisensa kuitenkaan johtunut
yksinomaan hänestä itsestään. Sen sääti kai kohtalo, ja kummallista,
Angelikaa välineenä käyttäen: itse Angelika se vaati, kun alkoi hieman
toipua, Samia lähtemään vihdoinkin takaisin kouluun.
Kouluun muka! Kohtalolla oli Samille kovempi koulu.
_Sirkus "Hatsina", ja miten oikein elokuvain vauhdilla rakastutaan,
lukijoille toivottavasti ilo, koska heitä, poloisia, joiden päät
muutenkin ovat työn rasittamat, säästetään liikaa ajattelemasta. Kuinka
miss Minnie Bell ilmestyy Samille suurimpana unohduksena ja näyttää
hänelle kunnian ja Indian maat. Kuinka klovni Billy hukkaa sormensa,
etsii sitä, hirtetään ja pelastuu._
Sam kuunteli kaupungissa ennen kouluun menoaan lehtori Kolinin
vihastuneet soimaukset siitä, mitä Pähkinämäellä oli tapahtunut,
kertoi, että Angelika voi kyllä jo vähän paremmin, mutta ei enää
milloinkaan pääsisi ennalleen, ja pyysi, että Anjalle, joka jäi
Angelikaa hoitamaan, olisi hankittava loma. Sitten hän meni lehtorin
kanssa yhdessä kouluun. Mutta jo aamurukoukseen marssittaessa kertoi
eräs kaikki rumat asiat tietoonsa nuuskiva luokkatoveri, työntäen
suuhunsa namusia, Samille ilkeän juoruilevasti, että Kaimo Ilola oli
julkaissut täällä lehdessä, — ei siinä, jonka toimitussihteeri oli
Samin ystävä, vaan vanhoillisessa, — jonkinmoisen runon nimeltä "Ille
faciet", jossa hän kehuskeli nerouttaan, ryyppäämistään ja sitä, että
Sam jatkaisi isänsä nerouden keskeytynyttä työtä. Sitäpaitsi oli Ilola
viime yönä rentustellessaan töhrinyt erään valokuvaajan ulkoportaat.
Sam erkani rivistä, hän riensi kaupungille.
Hän ei aikonut enää koskaan kouluun palata.
Sam haparoi povitaskuaan: siellä oli tuo kaksiteräinen tikari!
Hän etsi kaduilta, toreilta, rantalaitureilta kirjailija Ilolaa.
Myllymäestäkin. Ei löytänyt.
Minnekään sisälle ei Sam kuitenkaan mennyt. Kuinka hän olisi sietänyt
sellaista näkyä: tuota kauhistavaa olentoa.
Kirjailija Ilola sai kiittää onneaan, että hän makaili vanhan ja
julkean ämmänsä kamarissa. Ja pelkuruuttaan: vallankumousmelskeissä,
jotka hetkeksi hiljentyivät sittenkuin keisarikin pantiin viralta,
havaittiin jälleen viriämisen oireita. Nyt erikoisen suomalaisia.
Kaiket päivät huhuttiin uusista lakoista, joita oli tehtaissa syttynyt.
Punakaarti hoiti miliisien, erotettujen poliisien seuraajain kanssa
järjestystä miten hoiti ja sen peloittava lauma kasvoi yhä suuremmaksi.
Juteltiin siitä kauheita: että kaikki porvarit aiottaisiin tappaa,
yhdeksänvuotisiin lapsiin asti; ainoastaan siemen noista kelvottomista
siis säästettäisiin.
Punakaartilaisia kierteli irrallisinakin kaupungilla, usein sotamiesten
seurassa, jopa varustettuina kivääreillä, jotka he olivat saaneet
kasarmeista.
Ja juuri tänä aamuna levisi huhu, että punaiset ja ryssät aikoisivat
ruveta ryöstämään rikkaita, ja niinpä tukkivat monet kauppiaat ovensa
ja ikkunansa laudoilla.
Sam näki nytkin sotaväkeä ja punakaartilaisia kuhisevan pitkin katuja.
Mutta heitä hän ei ajatellut. Toiset ajattelivat: porvaristo, joka
odotti jännityksessä, kauhussa ja vihassa. Rehtori Kiiliänkin täytyi
odottaa ja pitää koulunsa käynnissä. Mutta kuinka valmis hän olikaan,
oikein omassa lihavassa persoonassaan, viemään taisteluun omat
joukkonsa, asestetut porvarit, joita hän kaikella hengenmiehen
kiivaudella salaa harjoitteli! Mitä nuo ryssät, nuo likaisenväriset
sinellilepakot, hankitsivat, keskenään kiivaasti outoa kieltänsä
solkaten? Mitä varten he olivat kuhahtaneet kasarmeistaan?
Pelättiin siis pahaa.
Ja tällaisenako päivänä kirjailija Ilola olisi lähtenyt ulos? Hän oli
pelkuri; hän uikutti:
"Mitä vielä tuleekaan? Kunhan henki edes säilyisi!"
Niin ollen Sam sai tuskaansa vain yksinäisyyden viihdytystä metsissä,
louhikkojen lumessa.
Tuli ilta. Täytyi lähteä takaisin kaupunkiin.
Päästyään rautaisen kaarisillan yli poikkesi hän, häpeissään ja ihmisiä
vältellen, Raatihuoneenkadulta vasemmalle. Joutui rantatorille, jonka
edustalla viimekesäiset kaislat seisoivat vielä jäässä ja heilahtelivat
alakuloisesti koleassa tuulessa.
Silloin hän kuuli kitarain tahdikasta helinää ja rumpujen kuminaa tältä
tavallisesti autiolta torilta.
Mitä tänne oli ilmestynyt?
Sam menee lähemmäksi. Kaksi telttaa, joista toinen suunnattoman iso ja
korkea, on rakennettu torille. Köysillä paaluihin kiinnitetyt seinät ja
katot värisevät ja lainehtivat tuulen nykiminä. Telttain edessä palaa
kaksi valtavaa kaarilamppua, jotka heittävät kirjavaa valoa loitolle
kadunkulmiin.
Ja telttojen luona hääräilee väkeä oudoissa puvuissa.
Sam pysähtyy tarkastelemaan ilmoitusplakaattia, johon on
punaisella ja vihreällä kuvattu kukonheltalla varustettu narri,
kiinalainen jättiläinen, joka kantaa Napoleonia kämmenellään,
voimistelijapyramiidi, nainen, joka lennättää valkealla ratsullaan
poikki hulmuavan lipun, leijonia, norsuja. Kirjoitukset venäjää:
"Sirkus Hatsina. Arabialaiset antipodiennit. Professori Van Hooren ja
hänen jättiläiskissansa Moor, Brutus, Astrakan... Klovni Billy Fulljack
kahlemestarina. Köydellä kävelevä norsu. Taiteilijatar miss Minnie
Bell. Maailman pienin lilliputti señor Muñeco..."
Ison teltan ovesta kulkee jonkinlaisia sirkusrenkejä roimahousuissa ja
lyhyet lammasnahkaturkit yllä. Sinne keräytyy muutamia maalaisiakin
töllistelemään. Liuta pikkupoikia tirkistelee sisälle seinäin alitse.
Samin mieli on katkera, synkkä, särkynyt. Se himoitsee palavasti
unohdukseen, vapautukseen... seikkailuun.
Nyt ryntää teltoille sotamiehiä ja punakaartilaisia kivääreineen
päivineen. Ison teltan ovella soitetaan kelloa, näytäntö kai alkaa.
Oikeita katselijoita, porvareita, ei näy juuri ketään. Puhumatta
eräistä lyseolaisista, joilta Sam tahtoisi pujahtaa häpeäänsä piiloon:
lyseohan tietysti tunsi taas viimeiset uutiset hänen isästään.
Ei siis porvareita, kaipa he pelkäsivät pistinmiesten liikehtimisiä.
Enimmäkseen vain väkeä, joka ei Samia tuntisi.
Sam kierteli torin pimentopaikoissa. Mieli veti sirkukseen.
Hänellä ei kylläkään ollut rahaa...
Mutta hän ei aikonut enää kotiinsa, lehtori Kolinille. Eikä edes
Pähkinämäelle! Ei täällä enää minnekään!
Mutta — mihin hän sitten aikoi?
Kuinka kurjaksi ja alentavaksi hän tunsi elämänsä! Ehdolla millä
tahansa hänen täytyi vapautua.
Hän meni erään punakaartilaisen luo ja tarjosi hänelle taskukelloaan,
mistä hinnasta vain, sirkuspiletin hinnasta.
Mikael Laurellin antama muisto- ja palkintokello! Yks'kaikki: kun on
kerran kirottu, niin...!
Sälli tarkasteli esinettä, arvosteli sitä sadatellen, mutta antoi siitä
muutamia pieniä likaisia markanseteleitä.
Sam pääsee ensimmäiseen telttaan.
Ovella myy kalpea, rokonarpinen mies vaiti ja synkkänä pääsylippuja.
Toinen, valkealla pipolakilla varustettu, hoilaa ja solkkaa monilla
kielillä, kutsuu yleisöä, näyttelee käsivarsiensa ohutta paksuutta ja
väittää olevansa kahleiden aukaisija: ei sidettä, solmua eikä ketjua,
joka hänet pitäisi! Sam painaa päänsä kumaraan, etsii yksinäistä
paikkaa, jossa tutut koulupojat eivät toveriaan huomaisi, ja löytää
sellaisen pimeässä telttojen välisessä käytävässä, plyyssillä
verhottujen penkkirivien juuressa. Käytävästä ja toisesta teltasta
tunkeutuu vastenmielistä hajua, ikäänkuin mullan, raa'an lihan ja
hajuvesien, ja kuuluu sirkusväen hälisevää juttelua, johon on sotkettu
kaiken maailman kieliä. Kuuluivat väittelevän, mitä hyödyttää ollenkaan
esiintyä näin naurettavan pienelle yleisölle, vieläpä soldateskille.
Käytävässä on irtonainen penkki, Sam koettelee sitä ja saakin jäädä
siihen rauhassa; vartija, joka seisoo toisen teltan ovella nahkoitetut
housut jalassa, ei katsokaan häneen, niin on vaipunut, nähtävästi,
synkkiin mietteisiin. Ohjelman suoritus alkaa kumminkin. Fanfaari
rämähtää käytävän päältä torvista, rummuista ja kimeistä pilleistä.
Johtajana sama kelmeä mies, joka möi lippuja teltan ovella. Niin,
kiihoittavana, villinä viheltäen kimpoaa kumea kaiku, räikeä pärinä
takaisin teltan korkeasta katosta, jossa kirjavia lippuja ja teräkseltä
välkkyviä trapetseja riippuu; soitto kiitää ja kiertelee kiihoittavina
vihellyksinä ympäri seiniä. Kirkuvana, hoilaavana parvena ryntäävät
arabialaiset ryöpyten aivan Samin ohitse kentälle valkeissa, punaisella
saumatuissa mekoissaan, he kierivät pyörinä arenalla, lentävät pystyyn,
syöksyvät nurin niskoin, rakentavat yht'äkkiä ihmispilarin, jonka
huippuna seisoo pieni ruskea poika, pää kihara kuin lampaanvilla, ja
Samin jäsenissä nytkähtelee joka liikkeellä kuin kiihko yhtyä leikkiin:
Sam on urheilija! Toisilleen omituisella kielellään käheitä komennuksia
hoihkaisten he muodostivat pyramiidin, se hajoaa, he hypähtävät alas
kuin suihkulähteen vesi ilmasta putoaa ja särkyy, — ja taas kimmaltaa
uusissa kaarissa: niin he kieppuvat nyt maassa, johon on ripoteltu
vähän hiekkaa, renkaina, pyörinä, hoihkivat lyhyitä komennuksiaan,
vilistävät nopeasti ympäri:
"_Abdolhareth, Ahmed, Mohammed! Ia Allah, ia rahman_!"
Soittimet räikkyvät, sotamiehet nauravat, huudahtelevat ihastuksesta:
se yleisö on ainakin innostunutta. Punakaartilaiset istuvat vaiti.
Heidän päällikkönsä seisoo lähellä Samia, melkein tuossa vieressä,
punainen hiihtomyssy päässä, keikistellen rintaansa kädet
housuntaskuissa. Raakana, pöyhkeänä. Lentosuukkoja heitellen
arabialaiset katoavat. Astuu sisään laiha professori hyvin ryppyisessä
frakissa. Hänen edeltään marssii rivissä seitsemän tavattoman isoa
kissaa, ja sirkusrengit lennättävät arenalle telineitä, jonkinlaisia
kevyitä tikapuita ja korkeita tuoleja.
"_Vooruit_!" komentaa professori, kissat hyppelevät tuolijonon poikki,
soluttautuvat selkänojain aukoista, kiipeilevät kattoa kohti tikapuita,
asettuvat jokainen määrätylle kapulalleen.
"_Aa koshki, Astrakan, Brutus, Spartakus, voi harashoo_!" nauravat
ihastelevat venäläiset.
"Jalopeurat tänne!" huutaa joku punakaartilainen.
Professori kohottaa käsivarsiaan: hihoista pyrähtää lentoon pikku
lintuja, ne istuvat hänen olkapäillään, kädellään, asettuvat hänen
päälaelleen, nokkivat hänen korviaan. Taskusta vilistää esille liuta
valkeita pieniä hiiriä. Ja kun hän viittaa, lentävät linnut
barrieerille, piiskuttavat siinä, räpyttelevät siipiään. Mutta hiirensä
hän sijoittaa pikku lintujen viereen; jos joku hiiri pyrkii omille
teilleen, niin hän viheltää, ja hiiri pysyy paikallaan.
"_Vooruit, Brutus, Astrakan, Moor, Djeh_!" huutaa professori, ja kissat
marssivat hitaasti rivissä kaiteen ohi, jolla linnut ja hiiret istuvat.
Kissat kiipeävät kaiteelle, ne harppaavat varovasti lintujen ja hiirten
yli. Ja linnut hypähtävät istumaan kissojen selkään.
Venäläiset läiskyttävät hurmiossa käsiään. Suomalaiset ovat vaiti.
Ainoastaan punaisten päällikkö, joka kellistelee selkäänsä Samia
lähellä, sanoo:
"On näitä nähty!"
Tulee klovni, se, joka hyppeli käsivarsiaan näytellen teltan ovella.
Hän puhuu enimmäkseen venäjää. Kukaan ei ymmärrä mitään — paitsi
sotamiehet, Sam ja koulupojat. Hän puhuu, hoilaa, kikattaa, ja ahmii
ahkerasti pullosta, jonka vetää usein, aivan liian usein, esille
suunnattomien housujensa taskuista.
"Älä pölötä!" huutaa joku punakaartilainen. "Eikö se ole tuo, joka
katkoo kahleita?"
Klovni Billy ei varmaankaan ymmärrä suomea. Hän jatkaa juttuaan.
Hänelle on tapahtunut hyvin pahaa. Hän väittää hukanneensa jotain hyvin
tärkeää. Hän näyttää oikeaa kättänsä, siitä on etusormi taivutettu
kämmentä vasten. Sen sormensa on Billy hukannut. Hän lukee sormiaan,
lukee yksitellen jokaisen: yksi sormi on kadonnut! Summaksi tulee aina
yhdeksän. Billy pusertaa päätänsä epätoivossa, kokonaisen tukun hiuksia
hän heittää arenan multaan. Hän syyttää bolsevikkeja: ne ovat hänen
sormensa takavarikoineet. Vaikka se ei ollutkaan rikas, ei mikään
kultarilli: se oli vain tavallinen etusormi, köyhä, pieni, laiha sormi,
mutta hyvä, kiltti sormi, kynän apulainen, kynäteline, ilmansuuntien
viitta, korvan raaputtaja! Se oli viisas ja rohkea sormi. — Sitä ei
löydy. Billy vaipuu alakuloisuuteen. Hän puhuu: muistelee, mitä kaikkea
hän sillä ystävällään oli tehnyt. Nyt se on ainaiseksi mennyt! Sitä
menetystä ajatellen hän joutuu haikeaksi. Hän väittää kalpenevansa
valkeaksi kuin lumi. Kuin liitu! Ja hän koettaa jälleen sitä etsiä; hän
vapisee, tutisee kiihkosta, hän palaa hermostunutta intoa, etsii
sormeaan taskuistaan, päästään, liiveistään, sukistaan, joka paikasta.
Koko mies tutisee surusta. Hän on niin murtunut, menettänyt kaikkein
kauneimpansa, rakkaan, ihanan pienen sormensa! Billy itkee todellisia
kyyneliä.
Rokonarpinen tulee auttamaan Billyä, Hän todistaa, että kaikki kymmenen
sormea ovatkin tallella: ottaa Billyn kädet kouraansa, löytää toisen
kämmenen sisältä kadonneen sormen.
Sitä Billyn riemua! Sormi on löytynyt! Klovnin kasvot kirkastuvat, hän
kiittää taivasta, hän hypähtelee ilosta, heittää kuperkeikkoja, ryyppää
ilosta. Hän on onnellinen kuin joululahjan saanut lapsi. Myöntää
olleensa tyhmä, kun ei osannut laskea sormiaan.
Mutta miksi hän oli niin yksinkertainen? Hän kertoo sen: selittää,
ettei hän oikeastaan ollutkaan Billy. Ei, hän on vaihdokas, ruma, tyhmä
poika, sillä hän oli alkujaan ollut pieni kaunis tyttö:
"_Brocking french? Moa, je ne suis pas Billy. J'ai été une fois une
petite jolie demoiselle_!"
Sam kyllä ymmärtää. Mutta sotamiehet eivät ymmärrä, koska eivät naura,
ja siksi Billy kääntää puheensa venäjäksi, selittää kaiken venäjäksi.
"Oho, valehtelet, kanalja", nauravat sotamiehet.
Billykö valehtelisi? Hän kysyy, voivatko sotilaat tuntea sen asian
paremmin kuin hän itse:
"Te ette olleet siinä paikassa, jossa minä synnyin, mutta minä olin, ja
siis minä sen tiedän. _My word_: Minä olin syntyisin pieni, hyvin
kaunis tyttö. Mutta sitten ammani vei minut ulos pienillä kärryillä
kävelemään. Ja sitten hän istui puistoon penkille. Ja sitten tuli
sotamies, ja ammani alkoi tarinoida hänen kanssaan. Heillä oli niin
hauskaa. Mutta sitten tuli siihen hyvin paha noita ja hän otti minut,
joka olin kaunis pikku tyttö, kärryistä pois ja pani sijaan ruman pikku
pojan ja se olin minä. Siitä saakka minä olen ollut ruma ja hyvin tyhmä
poika..."
"Älä pölötä!" huutavat punakaartilaiset.
"Mitä tolkkua tässä on?" jatkavat toiset. "Katkaise kahleita, kun
lupasit. Ja missä on se nuoraa pitkin kävelevä elehvantti? Entä missä
jalopeurat?"
"P—leen komeljanttarit! Missä jalopeurat ja elehvantti?"
Syntyy levottomuutta, sirkuslaiset kerääntyvät välikäytävään, — monta
ei heitä näy olevan, ja yksi heistä, tirehtööri varmaan, sadattelee
venäjäksi niin että vaahtopisarat räiskyvät suupielistä:
"Katalaa! Olisinpa aavistanut, että täälläkin nuo vallankumoukselliset!
Tämän kylän ohi olisin mennyt. Hahhahaa... tällainen yleisö! Pahempia
kuin sotamiehet! Lyijyä heille pitäisi. Ja tähän täytyy nyt alistua, —
kunnes pääsemme täältä pois: _bjednost nje parik_!"
Sällien ilkivalta yltyy. Julkea päällikkö astuu uhkaavasti tirehtöörin
eteen.
"_Tenki! Tenki! Tavai tenki_!" ärhennetään ja tahdotaan maksuja
takaisin.
"Rahat tänne, tai näytä jalopeurasi ja elehvantti!"
Tirehtööri pyytää venäläisen sotamiehen tulkikseen. Sitten hän
ähkäisee:
"Elefantti! Leijonat! Plakaatti, valitettavasti, ei puhunut aivan
totta; sitä ei voitu painattaa uudestaan, ei ollut kirottua rahaa.
_Bjednost nje parik!_ Mutta elefantti on kuollut matkalla ja
leijonat kuolivat tänään täällä. Ja hevoset joutuivat matkalla
takavarikoiduiksi! Siihen meni Regent ja Moskva, siihen Waverley.
Kirottua!"
"Ei siinä kenkkuilu auta! Tänne jalopeurat ja elehvantti. Tämä on
humpuukia!" huutavat punakaartilaiset. "Onhan kuitenkin tuo säkkihousu.
Pannaanpas hänet rautoihin, niin nähdään, pääseekö hän niistä irti."
Billy olisikin valmis kahleita päästämään. Hän huutaa, pyytää köysiä ja
ketjuja. Tirehtööri työntää hänet kuitenkin pois, niin, lyö Billyä:
"Suoria tiehesi, juopporatti. Miss Bell, koettakaa nyt te lumota näitä
huligaaneja!"
Billy onkin kypsä, hän on todella liiaksi keikistellyt pulloaan. Hänet
viedään pois, ja nyt kannetaan arenalle korkeat telineet, jotka ovat
kuin valtava ruuvi tai kiertoportaat, joissa ei kuitenkaan näy
askelmia, vaan ainoastaan sileä viettävä taso. Ja nyt liihoittaa Samin
ohitse arenalle miss Minnie Bell.
Hän on kaunis. Jokainen kuvitelkoon ihanintaan: niin kaunis hän on!
Miss Minnie liihoittaa arenalle. Tuokion, kuin salaman leimahtaessa,
näkee Sam hänen kasvonsa. Kasvot, ei muuta: ja Samin silmät
häikäistyivät, sokenivat.
Olemme maininneet, ettei Sam ollut tätä ennen kertaakaan rakastunut,
niin oli kohtalo määrännyt.
Nyt hän olisi tahtonut vaipua maahan, arenan multaan ihanuuden nöyrässä
palveluksessa.
Hän näki Minnien ihmeellisen, jumalaisen puhtauden sädekehän
ympäröimänä, täällä karkealla, tahraisella arenalla. Näki hänen
hypähtävän noiden kierreportaiden juuressa isolle kullatulle pallolle,
ja sitten liitävän pallolla ylös kierrettä myöten, huimaa vauhtia
korkeuteen. Kuin voitonjumalatar, kuin roomalainen Victoria. Kuinka hän
kohosi! Oliko hänellä — jalkojakaan, joilla hän pyöritti kultaista
palloa? Ei, Sam Ilola näki vain hänen kasvonsa, kun ne jokaisen
kierroksen jälkeen kääntyivät häneen päin. Mikä ylhäinen hohde niissä
kasvoissa! Antakaamme fantasialle valta: ne kasvot ja kiharat, jotka
väreilivät liihoittajan ympärillä, hopeiset hileetkö, jotka hänen
kauniilla, uljaalla povellaan värisivät, nuo kiharatko saivat aikaan,
että hän Samin silmissä sai voitonjumalattaren siivet, joilla hän lensi
ja yleni — aivan pilviin?
Nuorukaisen kohtalonlankoja kehrättiin juuri nyt. Minnie Bell ei ollut
hänelle ainoastaan jumalatar Victoria, hän oli Fortuna, Onnetar, joka
kuvataan pyörivällä rattaalla liikkuvana, — kohtalotar.
Tuokio niin. Ja nyt Minnie Bell tulee kuulalla leijuen takaisin alas,
lähemmäksi nuorukaista. Minnie Bell... jollakin tavoin niin omituinen,
että Samin täytyy painaa kädellään sydäntään. Minnie joutuu hänen
viereensä, aikoo mennä takaisin sisätelttaan. Sam syöksyy askelen
häneen päin, sokeutuu, tuntee polviensa vapisevan, ja hänen päätänsä
pyörryttää ihana onnen ja samalla onnettomuuden tunne: tämä on Minnie
Bell, joka merkitsee hänelle elämää, kuolemaa!
Samassa silmänräpäyksessä päättää koulupoika kirjoittaa hänelle
kirjeen. Osan kirjettä saksaa, toisen ranskaa, kolmannen englantia tai
venäjää. Samaa asiaa, jonkin kielen niistä jumaloitu ymmärtää.
Minnie aikoo poistua Samin ohitse. Sam tuntee yht'äkkiä jäävänsä syvään
suruun... kuin hän olisi ikävöintiin hylätty.
Minnie aikoo poistua, venäläisten taputtaessa villisti käsiään; mutta
silloin tuo punakaartilaisten päällikkö, joka kellistelee vatsaansa
itserakkaana ja pöyhkeänä, asettuu tytön tielle välikäytävän aukolle.
Hän tempaa taiteilijatarta kädestä, kiskaisee hänet puoleensa, sanoo:
"Tämä alkaa jo kelvata!"
Ja Sam kuulee hänen kuiskaavan Minnielle eräitä hyvin raakoja sanoja.
Samin koko sielu nousee kapinaan. Taiteilijatar sinkauttaa jätkään
ylenkatseensa, mutta — silti hän hymyilee. Lyödä ei hänen kuitenkaan
tarvitse, sillä samassa seisoo Sam hänen vieressään, hänen edessään ja
suuntaa iskun suoraan punakaartilaisen naamaan. Nyrkillään vain.
Arimpaan paikkaan: _knock out_.
Kuinka hän uskaltaa koskea Minnie Belliin! Sam voisi hänet surmata!
Mies kaatuu. Mutta hän kimpoaa ylös ja huutaa komppaniansa karkaamaan
sirkuslaisten kimppuun:
"Kloppi ja Kukko, otetaan tyttö pois!"
Syntyy rytäkkä, punakaartilaiset, ryssät ja talonpojat ryntäävät
sekaisin välikäytävää kohti, johon sirkuslaiset kerääntyvät
puolustukseen: tuossa kelmeä tirehtööri, tuossa rokonarpinen piiskalla
varustettuna, siinä sirkusrengit, siinä Sam. Sällit uhkaavat:
"Huijareita! Petkuttavat! Otetaan ryssiltä kassa pois!"
Sam on tarttunut punaisten päällikköä ranteeseen. Se puristus ei ole
heikko, mutta Sam tuntee, että hänen pian käy kuitenkin vaikeaksi
kiristää julkean miehen ranteesta niin, ettei mies saisi esille
taskuasettaan. Silloin Sam turvautuu toiseen keinoon: hän vetoaa
venäläisiin. Venäläisiinkin! Niin, neiti Bellin ja sirkuksen puolesta.
Ensin hän sättii suomalaisia:
"Te tahdotte ryöstää näiltä raukoilta rahat. Etkö häpeä, sinä naisten
hätyyttäjä! Odotapas! Ehkäpä nuo ryssät eivät vaadi norsua ja leijonia,
jotka ovat kuolleet nälkään. Ja odotapas: sotamiehet lienevät toki
tottuneemmat käyttämään aseita kuin sinä ja jätkäsi. Tahdotko ilmeistä
sotaa, mies."
Ja sitten Sam puhuu sotamiehille, vetoaa heidän ritarillisuuteensa,
sotilaskunniaansa, rotuunsa. Sirkuslaiset yhtyvät Samin selityksiin.
Sotamiehet innostuvat, ja tuossa tuokiossa he asettuvat punaisia
tovereitaan vastaan. Joku heistä kirkaisee, laukaisee kiväärinsä
kattoon.
Punaisten päällikkö, jonka Sam on päästänyt irti, ei enää yritä
väkivaltaa. Kasvot pilkallisina, mutta vihasta veripunaisina hän
komentaa miehensä sirkuksesta pois, laskettaen vielä joukon
ruokottomuuksia ja uhkauksia. Sotamiehet nauravat ja hurraavat
voitonriemuissaan.
Siitä pulasta onnettomat sirkuslaiset ovat siis pelastuneet.
Mutta samassa juoksee takimmaisesta teltasta eukko, pyylevä ja
melkoisen likainen, huutaen venäjää muistuttavalla kielellä:
"Billy on hirtetty! Hän riippuu trapetsissa!"
Syöksytään toiseen telttaan, miss Minnie ensimmäisenä. Siellä
riippuukin klovni köydessä, joka on solmittu ylös trapetsiin ja jonka
toinen pää roikkuu maassa. Billyn kasvot ovat jo aivan siniset. Kolme,
neljä vankkaa talonpoikaa seisoo sivummalla ja katselee naureskellen
klovnia:
"Jokohan nyt osaisit avata surmansilmukan!"
Ennenkuin eräs pikku arabialainen ehti köyteen, raivasi Sam tiensä
tungoksen läpi. Kuin arabialainen, joka kiipeää taatelipalmuun ottamaan
hedelmiä, niin, nopeammin, vilisti Sam käsiensä varassa köyttä myöten
klovniin käsiksi, sivallus tikarilla, ja Billy Fulljack hurahtaa alas
miss Minnie Bellin vastaanottavaan syliin.
Sirkuslaiset hurraavat Samille kaikilla sotkuisilla kielillään:
"_There's a good boy! Inshallah! Ah, durakii_!"
Billy makaa pyörryksissä maassa. Onnetonta ravistellaan, hierotaan.
Ja suomalaiset talonpojat väistyvät naureskellen sirkuksesta tiehensä.
Siinä Billy tointuu, muuttuu vähitellen mustanpuhuvasta kalpeaksi. Ja
lopulta hän herää:
"_Pardon, pardon, meine Kameraden_!" uikuttaa hän. "We are brothers.
Wer giebt mir Whisky? Jaa propil moi um, pardon!"
Hän selittää itse hirttäneensä itsensä. Musikat olivat tunkeutuneet
sinne, vaatineet Billyä näyttämään, miten hän kahleista pääsisi, ja hän
oli näyttänyt. Silloin olivat he väittäneet, ettei hän pääsisi
köydestä, jos he itse panisivat köyden hänen kaulaansa. Ja Billy päätti
riskeerata... vaikka sitten henki menisi. Hän antoi ripustaa itsensä
heidän solmuunsa, antoi heidän itsensä hirttää! Oh, se oli kamalaa,
Billy oli kuolla.
Sirkuslaiset ovat vihaisia klovnille, rokonarpinen oikein lyö Billyä
vihoissaan, hakkaa ja itkee:
"_Durak_. Olit tappaa itsesi. Voi mieletön!"
"_Have a drink, Ruggieri_", vikisee Billy. Ja hän saa ryypyn, ja ollaan
sekä vihaisia Billylle että ihastuneita hänen pelastumisestaan.
Samilla on ansionsa pelastamisessa niinkuin koko illan tapahtumissakin.
Tirehtööri tulee ravistamaan Samin kättä, arabialaiset taputtelevat
Samia hartioille, kehuvat nähtävästi hänen kiipeämistaitoaan... kuka
heidän kielensä ymmärsi: se on melkeinpä hebreaa! Rokonarpinen
esittelee hänelle itsensä:
"Ruggieri Corvi Romanes."
Ja koko seurue vaalii nyt Samia kanssaan ilonpitoon, kekkereille, jotka
järjestetään heti takimmaiseen telttaan, seurueen asumukseen. Ruokien
laita on kyllä niin ja näin, sitä valittelee seurueen emäntä, tuo ruma
eukko, Jadviga nimeltään. Mutta juomia riittää: ainakin Billy tuntuu
pitäneen huolen, että keisarillisen sirkuksen pullolaatikot Pietarista
tulivat mukaan. Niistä nyt aloitetaan, niillä lopetetaankin.
Kilistetään koulupojan kanssa, joka sirkuslaisista on täydellinen
taiteilija! Välillä jaetaan leipä ja ongitaan tarkoin makkarankappaleet
yhteisestä padasta, jonka Jadviga lennätti kiehumaan teltan kulmaukseen
lämmityskamiinalle. Hotkitaan kilpaa professorin isojen kissain kanssa.
Vähän ennen puoliyötä nousee tunnelma iloisimmilleen. Ja silloin pitää
kääpiö Muñeco, neljäkymmentä senttimetriä pitkä herrasmies, joka asuu
lämpöisillä täytteillä vuoratussa laatikossa, — sillä kääpiöitä
vaalitaan sirkuksessa kuin kultamunia tekeviä kanoja, kauniin puheen
Samille, ylistäen Samin käsivarsia, joita jo muut ovat ihastelleet niin
että Sam itse innostui näyttämään lisää voimaansa ja notkeuttaan,
heitti trapetsissa jättiläistä, hyppäsi korkeutta, nakkasi ilmavoltteja
ja asettui arabialaisille pyramiidin kannattajaksi... ja sitten kaikin
voimisteltiin, reippailtiin innostuksen ja monen pullon voimalla, joten
emme ihmettele, että kirjava seurue täysin hyväksyy señor Muñecon
ylistyspuheen Samille. Ainoastaan rokonarpinen, domptööri, pysyy
syrjässä: hän istuu häkin luona, jossa kuolleet leijonat makaavat, ja
itkee; välisti hän oikein ulvahtaa surusta. Kaikkein rakkaimmat, mitä
hän maailmassa omistaa, ovat kuolleet.
Tirehtööri kävelee välillä mietteissään kiivaasti edestakaisin. Sanoo
pohtivansa keinoa, kuinka pelastaa sirkuksensa pois tästä maasta,
kuinka saada edes sen verran rahaa...
Mutta herra Muñeco, seisoen hännystakissa ja arvokas kunniamerkki
rinnassa pöydäksi käännetyllä tavaralaatikolla, ylistää vielä enemmän
Samin kielitaitoa kuin hänen urheilumestaruuttaan. Ja siinä Sam, joka
on nyt ensi kertaa elämässään joutunut Dionysos-jumalan suloisen ja
hassun valtikan alaiseksi, kiihtyy itsekin tästä taidostaan. Kesken
puhetta tahtoo hän välttämättä parleeraamaan kaikenlaisia kieliä.
"_Parlez-vous l'anglais, señor Rafael Filibert de Valentino
d'Antaguolla Muñeco_?"
"_Very well_!"
"_Omituista. Señor Muñeco, sprechen Sie deutsch_?"
"_Sehr gut_." Mutta hän ei ollut saanut puhua sitä moneen vuoteen,
se on ollut sodan aikana Venäjällä kiellettyä, "_gaspadin Ilola,
gavarite-li vy pa ruski_?"
"_Nemnoshko! Usted habla español_?"
"_Si, si, si, sono español_."
"_Optimo! Io hablo myi male, magno hoc dico cum dolore! Faciam ut
potero!_ — Paljonko painatte, señor Rafael d'Antaguolla Muñeco?"
"Kymmenen kiloa."
"Onko mahdollista! Ja mitä te syötte?"
"Tavallisesti kaksi osteria ja kananpojan rinnan", vastasi herra
Muñeco. Mutta nyt oli kurjuus edessä, vallankumous riistänyt
kananpaistit: "_Que desahogo! Todos los bienes y ricezas abandonades.
Ay, señor Sam, que pena ver morirse de hambre a los hijos y a las
mujeres_."
"Oletteko siis naimisissa, herra Muñeco?"
"_De nada_." Mutta hän oli aikonut mennä naimisiin.
"Kummallista. Eikä sittenkään: tehän olette mahdottomasti ansaitseva
mies. Kuuluisa. Kaiken maailman kiertänyt. Kuinka vanha olette?"
"Kaksikymmentä vuotta!"
"Kaksikymmentä vuotta, ja nyt jo niin kuuluisa!"
Señor Muñeco vastasi arvokkaasti:
"No, älkää surko! Eiväthän kaikki ihmiset voi olla kääpiöitä! _Legen
Sie rüstig Hand ans Werk, Sam Ilola. Sie sind ein Künstler_!"
Ja Muñeco esitti, että Samin olisi ruvettava sirkuslaiseksi; juoden
omasta pienestä, erään suuriruhtinattaren lahjoittamasta pikarista,
vahvisti Muñeco yhä enemmän sitä käsitystään, että Sam kuului
erikoisesti heidän piiriinsä, rotuunsa. Paitsi että hän oli notkea
kuin italialainen, sitkeä kuin saksalainen, kylmäverinen kuin
englantilainen, oli hänellä nimenomaan se taiteilijain kulttuuriavu,
että hän omisti hämmästyttävän helposti kaikki kielet. Nyt hän oli jo
oppinut arabialaisten kanssa: _Es-selam-aleikum!_ Nyt hän jo tiesi,
mikä on _sharab_, jota tässä kilvalla juotiin, mikä _Dar-esselam_, mikä
_dzhehennam_. Niin, siksipä arabialaiset ylistelivät Samia, sanoivat,
että hän oli toinen _Lokman_, että hän oli _Alkahim_. Kohotettiin
Profeetan malja:
"_Salla Allahu aleihi va sallam_."
Pidettiin selviönä, että Sam liittyisi seurueeseen, auttaisi sitä
jälleen maineeseen. Esiteltiin Samin velvollisuutena, että hän
antautuisi jalolle sirkusalalle. Ja taas juotiin monta maljaa...
ainoastaan miss Bell pudisti tarjouksille päätänsä, yksinään
kohtuullinen tässä melkoisen rappeutuneessa seurassa. Kääpiö näytti
voimistelutaitoaan; hän teki kiepin miss Minnien kyynärvarressa
riippuen, — Samille kateuden aihe, Samille, joka kadehti hopeisia
paljettejakin, jotka Minnien povella välkkyivät. Ja nyt Sam jälleen
opetteli arabiaa. Arabialaiset tahtoivat antaa neiti Minnien hänelle:
"_La rabbaniet fil-islami, islami ei tunne munkkilaisuutta. Ota hänet,
oi gylistan, oi mihr_!"
Billy ryyppäsi, teki hullunkurisia hyppyjä, soitti banjoa jalallaan,
lauloi, lasketteli sutkauksia:
"_I Pokkers Skind og Been, spoglati dai bolchevichi, aber tanzamos!
Ballamos! Mihi est importante in taberna mori. Jadvigushka, staaraja
duura, ai tashakly mardsha_!"
Hälinä, ilo ja hoilaus sirkusteltassa syrjäisessä suomalaisessa
kaupungissa. Ja siinä, yön kiitäessä nopeasti, loi miss Minnie, jonka
läheisyyttä Sam oli äsken kääpiöltä kadehtinut, Samiin, tuohon komeaan
poikaan, joka oli rohkeasti rientänyt hänen avukseen jätkän
ahdistaessa, katseen, joka vangitsi, lumosi. Ikäänkuin magneetti veti
Samia, kun miss Minnie pujahti toiseen telttaan. Muu seurue jatkoi
remuamistaan, — ainoastaan tirehtööri Frenklow käveli yhä kiivaammin
edestakaisin perimmäisessä teltassa, ja dreseeraaja suri eläimiään.
Mutta nämä kaksi, Sam ja Minnie Bell, molemmat nuoria, istuivat nyt
etumaisessa teltassa radan kaiteella. Ja kuinka kävi? Minnie Bell oli
kysellyt, kuka Sam oikeastaan oli. Sam heräsi kysymyksestä
todellisuuteen, ja silloin hän, joka tunsi itsensä niin orvoksi ja
kurjaksi, ettei ainoakaan ihminen voinut maailmassa sellainen olla,
heittäytyi yht'äkkiä miss Minnien jalkoihin, hyväili arasti hänen
kauniita polviaan, jotka veikeilivät leveänä viuhkana kahisevan hamosen
laskoksista, toisesta teltasta kuultavassa himmeässä valossa. Sam
tunnusti Minnielle kaikki surunsa, kertoi koko elämänsä vaiheet: että
hän oli jo pienenä polttanut täällä melkeinpä kokonaisen kaupunginosan,
että hän oli siis syntymästään kirottu, että hänellä oli harvinainen
isä, jota hän vihasi kuolemankatkerasti, halveksi kuin kaikkein
alhaisinta olentoa; isä, jolta hän ei pääsisi minnekään pakoon! Isän
tähden hän oli johtunut sellaiseen rikokseen, että oli polttanut,
oikeana pyromaanina, kasvattajasiskonsa kasvot. Isä, tuo vieras olento,
vei häneltä moraalisen voiman niin, ettei hän kykenisi enää tulemaan
edes ylioppilaaksi. Ei, hän rappeutuisi tähän alennustilaan ja
vääryyteen, johon oli kiedottu.
Kuinka helpolta Samin nyt tuntui tästä kaikesta kertoa! Ja ihmiselle,
joka oli viisi tuntia sitten hänelle aivan vieras! Koskaan ei hän olisi
saattanut avata sydäntään näin Cecilia-rouvalle tai Angelikalle: hän
kunnioitti heitä, mutta — toisella tavalla kuin miss Belliä! Minnie
oli hänelle jotain muuta. Hän oli Samille — nainen! Kaiken muutti
rakkaus.
Minnie alkoi kuunnella hyvin vakavana. Vaiti hän silitteli Samin
tukkaa. Vaiti hän hymyili hämärässä, jota jo keväinen aamu antoi. Ja
välisti hän kuiskasi rohkaisten:
"Kerro edelleen. Kerro!"
Hän oli aina "_ready and willing to help her friends_".
Sam kertoi yhä. Toisessa teltassa olivat eräät äänet jo lakanneet
melskaamasta.
Lopuksi Minnie kavahti pystyyn ja huudahti päättävästi:
"_Well_. Sinä lähdet kanssamme! Sinä et saa jäädä tänne! Sinä et ole
luotu kuolemaan. Sinussa on voimaa, sinun kohtalosi — opastaa sinut,
kunniaan."
"_Ktora godsina, panie_?" tuli Jadviga kysymään. He eivät kuulleet.
"_Pozno, pozno_", mutisi Jadviga ja sanoi tahtovansa nukkumaan. Mutta
nuori Minnie kuvasi Samille kultaiset sillat, jotka Barnumin perijät,
— profeetan nimikö koraanista puuttuisi, impressarioiden impressarion!
— rakentaa taiteilijoille Atlantin yli. Englantiin ja Amerikkaan pyrki
nyt tämä seurue täältä, — surkeat rippeet eräistä hienoista
keisarillisista teattereista. Hän kuvasi kunniaa, jonka hänen rotunsa,
nuo kaikista roduista kerätyt vapaat kiertelijät, nuo muuttolintujen
veljet ja siskot, joille koko maailma on isänmaa, nauttivat suuressa
maailmassa, oikeissa maissa. He, jotka välttyvät muiden kansojen
nälältä, rutolta, sodalta, lyöden kaikki sellaiset leikiksi, paeten
niitä niinkuin nyt. Hän kertoi Circus Buschista, Circus Herzogista,
Covent-gardenista, Chicagosta... Riensi noutamaan toisesta teltasta
sanomalehtiä, jotka olivat, kuten hän sanoi, heille koti, "home":
muuta ei heillä ollut, he kaikki olivat tavallaan orpoja kuin Sam.
Koti: niiden palstoillahan he asuivat, niistä tiedettiin heidän
engagementtinsa, heidän menestyksensä, onnettomuudet, joihin he
sortuivat, heidän häänsä, heidän kuolemansa. Nämä lehdet olivat jo
vanhoja, niitä ei saatu Venäjälle vuosiin, mutta Minnie säilytti yhä
näitä numeroita, ja jok'ainoa New York Mirror oli hänelle kuin suuri
aarre. Samia ällistytti tämä kummastuttavain uutuuksien maailma! Hän ei
ensin näyttänyt täysin uskovan moisten taiteilijain suuruuteen, mutta
siitä Minnie puolestaan kummastui ja suuttui. Hän selitti, että se oli
Samissa typeryyttä, joka johtui siitä, että hän tunsi asian
skandaalimaisen pintapuolisesti: hän oli pienistä, vähäisen maan
oloista... hän oli nähnyt ainoastaan markkinasirkuksia! Ja Minnie
nauroi makeasti. Tiesikö Sam, mikä oli _la grande banque_? Ja mikä oli
hippodromi? Tavallinen sirkusko? Suunnaton ero: sirkus tehtiin aina
kolmetoista metriä leveäksi, mutta hippodromi, jossa pantomiimejä
esitetään, ei ollut mittojen orja. Tiesikö Sam, kuinka ekvilibristit
jakautuivat? Luuliko hän miss Belliä jonglööriksi? Miten herttaista!
Hänkö, nainen, jonglööri! Täytyi nauraa Samin tietämättömyyttä. Sam
oletti kai, että kaikki sirkuslaiset ovat tuollaisia kurjia narreja
kuin Billy, — tosin lahjakas mies ja aikoinaan hyvin kuuluisa, mutta
sitten rappeutunut, — tai ehkä epäsikiöitä, joilla on silmä
olkapäässä? Tai jättiläisnaisia! Että he muka asuisivat aina
tällaisessa hirveässä teltassa, jossa Minniekin tunsi suorastaan
jäätyvänsä!
"Ethän ajatelle, ettei meillä olisi sivistystä? Joku sellainen kuin
Pierre Loti, tunnetko hänet, pitää kunniana kuulua meidän joukkoomme.
Merkillisen ahtaat olot täällä, kun ei sitä tiedetä! Ei, taiteilija
meidän alallamme on aivan yhtä suuri kuin esimerkiksi herra Renan
omallaan, — tunnethan tuon ranskalaisen tiedemiehen, — taiteemme
vaikutus ihmisten kasvatukseen on yhtä tärkeää kuin hänen tieteelliset
teoksensa. Ah, nytpä ryhdyn minä sinua opettamaan!"
Minnie vei Samin asuintelttaan ja näytti siellä hänelle toisen ja vielä
rakkaamman aarteen kuin äskeiset sirkuslehtien vanhat numerot. Se aarre
oli niin painava, ettei sitä voitu sieltä siirtää: suunnaton laatikko
täynnä kirjoja. Jalokivistään Minnie oli luopunut mieluummin kuin
näistä kirjoistaan. Kirjoja sirkustaiteesta, monta sataa sivua laajoja,
loistavia, hienoja tutkimuksia hippodromista, ratsutaiteilijoista,
gymnasiarkeista, — joihin Sam muuten kuului, — heidän työnsä
ankaruudesta ja vakavuudesta, heidän elämästään julkisuudessa ja
kotona, amatööreistä, ulkomaalaisista kotisirkuksista, kaikesta.
Ja Samin mielen täyttivät unohduksen kuvat, vapautuksen ja ilon kultana
säteilevät kuvat. Sen sai aikaan Minnie Bell, rakastuminen.
_Kääpiö Muñecon kuolema. Minnien ja Samin pako, — toimintaa, keveyttä,
iloisuutta, ei mitään raskasta, jota meillä on muka liikaa: Mein
Liebchen, was willst du noch mehr?_
Aamulla heräsi Sam, jolle Jadviga varusti etumaiseen telttaan oikean
mustalaisvuoteen, ylen paksun ja untuvaisen, ja Minnie levitti
nukkuneen suojaksi hienon turkkinsa, — siihen, että toisesta teltasta
kuului hälinää ja kiistaa. Tirehtööri Frenklow siellä pahimmin ärjyi;
hän vaati jalopeuroja nyljettäviksi:
"Se on hyvä _trik_. Nerokas kuten kaikki keksintöni! Se on bluffi, joka
vetää yleisöä. Se toteutetaan."
Ruggieri raivosi vastaan: hänen ystävänsäkö nyljettäisiin! Sulttaani ja
Munita! Hän tahtoi haudata eläimet kunniallisesti... nahkoineen.
Frenklow nauroi pilkallisesti dresöörin lapsellisuudelle. Eilinen
näytäntö ei ollut tuottanut kerrassaan mitään, mutta Frenklow
vannoi lyövänsä läpi täälläkin, pääsevänsä pois tästä kirotusta
barbaarimaasta. Hän esitti suunnitelmansa: kuolleiden jalopeurain
nahkojen sisään pantaisiin ihmiset näyttelemään!
"_Teper on propil svoi um_!" huusi Billy juuri kuin Sam meni toiseen
telttaan. "_Kali-mera, maestro Ilola_!" toivotti hän Samille hyvää
huomenta; oli jo varustanut itselleen ensimmäisen tuiman aamuryyppynsä.
Nousi aika melu. Tirehtööri piti päänsä:
"Jos täällä tyhmässä maassa olisi niitä, jotka huomaisivat eron
jalopeuran ja niiden kesyttäjän karjunnassa, niin noista älykkäistä on
keksintöni hauska _trik_. Se tuo todellakin väkeä sirkukseen."
Etenkin Minnie, joka touhuten ja kiharoitaan järjestäen riensi verhon
takaa keskelle kiistaa ja jota vastaan Sam astui kädet levällään ja
tervehti, äskeistä Billyn juhlallista kieltä jatkaen:
"_Ei men tis theos essi, Artemidi se ego ge, Dios kure megaloio_..."
Minnie loi Samiin onnellisen veitikankatseen, mutta sekautui kohta
kiistaan ja piti tirehtöörin temppua mauttomana.
Mutta kuitenkin siihen lopulla taivuttiin.
Pahempi kiista syntyi Frenklowin toisesta trikistä: koska jalopeurat
olivat kuolleet ja yleisö kaipasi nimenomaan petoja, täytyisi pikku
herra Muñecon esiintyä domptöörinä: professorin jättiläiskissat
maalattaisiin tiikereiksi ja lintukotilas työntyisi niiden häkkiin
piiska kädessä.
Naurettiin, pilkattiin. Professori väitti, että kääpiön sulkeminen
hänen eläintensä pariin merkitsisi raukalle varmaa kuolemaa. Hänen
kissansa olivat ärtyisiä. Suuria ja oikullisia. Ne eivät olleet
milloinkaan saaneet ruoskaa, ne oli opetettu älyllisillä keinoilla. Ne
eivät muuten totelleet ketään muita kuin omaa isäntäänsä:
"Señor Muñecolle varma kuolema! Tuollainen pieni raukka lyömään minun
eläimiäni ruoskalla!"
Miss Minnie kannatti professoria, sitten Jadviga, ja lopulta kaikki
muut. Frenklow alkoi raivostua. Kun Sam, joka oli tätä syrjästä
kuunnellut, joutui teltan taustaan, näki hän, että kääpiö itki ja
vapisi kauhusta valkeana... Arabialaiset taasen eivät nyt tahtoneet
kuolleitten eläinten nahkoihin: he olivat taiteilijoita, sellainen sai
jäädä renkien työksi. Mutta rengitkään, nuo kolme musikkaa, eivät
tahtoneet: he väittivät olevansa vapaita tovereita. Ruggieri vaati yhä,
että Sulttaani ja Munita oli haudattava kauniilla juhlamenoilla.
Uhkasi yleinen kapina. Siitä teki Frenklow repäisevästi lopun. Hän veti
housuntaskustaan revolverin, ja näytti tosiaan siltä, kuin hän olisi
kyennyt ampumaan pään puhki jokaiselta vastustajalta, — hän oli
hirveän häikäilemätön, itsevaltainen, itserakas ja suuttuessaan aivan
sappitautisen kelmeäksi muuttuva herra:
"Minä olen pelastanut teidät Pietarista, kerännyt sieltä ja täältä
joukkueeksi, joka alkaa merkitä jotain, te... kerjäläiset! Ainoastaan
minä pystyn johtamaan teidät tämän maan läpi, hankkimaan meille rahaa.
Ken ei tottele, korjatkoon luunsa, vaikka jäisin yksinäni!"
Vain Minnie Bell huusi ja kirkui siveellistä suuttumusta. Hän ei
ainakaan alistuisi osalliseksi tähän tapaukseen: jos siitä tulisi
murha, eroaisi hän seurueesta. Hän oli tosiaan saanut tarpeekseen herra
Frenklowista, niin hirvittävän raaka oli tuo mies, jonka kynsiin
artistit olivat joutuneet.
"_May God damn his soul_!" sanoi Minnie Samille ja kertoi kuuluvalla
äänellä, että Frenklow oli noussut roskasirkuksesta ja tyrannisoi nyt
tällä tavoin hienoa väkeä.
Toteltiin kuitenkin.
Sitten tirehtööri lähestyi Samia. Hän kehuskeli ylimalkaisesti,
mairien, karkeasti Samin lahjakkuutta ja vaati, että hänen piti nyt
järjestää sirkukselle oikein repäisevä reklaami. Aihetta riitti kyllä,
etenkin nämä pikku tiikerit ja heidän maailman pienin kesyttäjänsä. Sam
kirjoittaisi lehdet täyteen sirkuksesta, — oli kai täällä edes
sanomalehtiä? Sam vastasi, että täällä riideltiin kaikesta, joten
jokainen puolue julkaisi omaa lehtiräpälettään. Mutta siinä tapauksessa
täytyisi näytös lykätä seuraavaan päivään, sillä tämän päivän lehdet
olivat jo ilmestyneet. Pohdittiin asiaa, ja tirehtööri suostui.
Professorin kanssa Frenklow sopi, uuden kinastelun jälkeen, että
kääpiö saisi ottaa ruoskan mukaansa häkkiin, mutta varokoon sillä
koskettamasta eläimiin, ja että professori seisoisi koko ajan aivan
häkin vieressä.
Sirkuksen saattaminen voittoon tuli Samille kunnianasiaksi: siinäkin
hän sai tilaisuuden palvella Minnie Belliä! Niin, mihinkäpä hän ei nyt
alentunut, kysymyshän oli myöskin Minniestä! Hän lupasi hankkia
seurueelle miehiäkin noitten kuolleitten leijonain nahkoihin, kun
kerran narrillinen tirehtööri sellaista vaati. Ja sitten hän ryhtyi
kirjoittamaan reklaamia. Päätä särki, se on tietty: nuorukaisen
ensimmäinen hummaus. Hän ei välittänyt siitä, hän ei antanut sen
vaikuttaa työhönsä, hänen oli kunnostauduttava, tehtävä loistavasti
velvollisuutensa. Ja kävikö se todellakaan vaikeaksi? Säteilihän
kirjoituksessa, jonka hän pian antaisi ystävänsä, sanomalehden
sihteerin painatettavaksi, säteilihän siinä keskellä ja ylinnä Minnie
Bell! Ja tarjoutuihan kaupungille harvinainen tilaisuus nähdä kerrankin
jotain todella erikoista. Sirkus! Tämä ei ollutkaan tavallinen
markkinakoju. Nämä eivät olleet mitään joutavia ilveilijöitä, vaan
joukossa oli entisiä keisarillisia hovitaiteilijoita! Niitä, jotka
olivat aikoinaan sokaisseet sekä ruhtinaita että tasavaltain
presidenttejä. Ainakin oli professori Van Hooren maailmankuulu, Billy
Fulljack oli sitä ollut, ja Minnie Bellin maine syttyisi vielä
suuremmaksi kuin se nyt jo oli. — Yleisen johdatuksen jälkeen Sam
esitteli ohjelmanumerot kunkin erikseen, ja loppu päättyi kuvaukseen
tiikereistä, joita kääpiö, niin ja niin pitkä, hypitteli.
Sitten Samin oli lähdettävä kaupungille. Mutta lehtori Kolinia,
tovereitaan tai ehkä Pähkinämäen väkeä hän ei millään hinnalla tahtonut
nähdä: tunnonvaiva eli sittenkin. Isäänsäkään ei hän enää etsinyt: hän
oli löytänyt unohduksensa, Minnien. Hän saattaisi nyt selvitä
vähemmälläkin kuin tikarilla, ja oli onnellinen, ettei ollut tuota
kurjaa miestä kohdannut. Mutta kuinka nyt menetellä? Billy oli
maistellut niin, että makasi taas melkein tiedottomana. Sam sovitti
päähänsä Billyn myssyn, Minnie haki hänelle muita kirjavia pukimia, ja
ehdotti, että hän kätkisi kasvonsakin dominoon. Sam ei suostunut.
Hän pyysi ihovärejä, hän maalasi itse kasvonsa. Tästä uudesta
neronnäytteestä, kun Sam muutti itsensä klovniksi, tuli koko seurueelle
uusi riemu.
Nyt käveli meidän Sam Jadvigan kanssa ensin kultasepänliikkeeseen,
jossa vaihdettiin viimeisiä sormuksia rahaan, ja sitten hän opasti
Jadvigaa hankkimaan ruokaa. Hän oli nyt niin kirjava ja ruudukas, että
kaikki ihmiset, mitä vastaan sattui, pysähtyivät ihmettelemään. Siinä
pisti Samin päähän:
"Jos joku minut tuntee, — sitä parempi ehkä sirkukselle! Sirkus saa
lisää reklaamia."
Toimitussihteeri ei Samia tuntenut, ja kun Sam ilmaisi itsensä, tuli
siitä hämmästys ja riemu: tuo pieni, isopäinen, rillinenäinen mies,
jolla oli pörrötukka, piikkiviikset ja aina pitkät sakset kädessä, piti
sydämellisesti tästä komeasta, terävästä, huimasta nuorukaisesta. Hän
kyseli, kuinka Sam oli tuohon hurjaan asuun joutunut. Sam vastasi ehkä
liittyvänsä täällä vierailevaan sirkukseen, mutta sitä ei sopisi
ilmaista muuta kuin oletuksena, vaikka kyllä oli edullista se jossakin
määrin ilmaista.
Toimittaja lupasi painattaa Samin kirjoituksen seuraavaan lehteen:
"Mutta se vie tilaa puolen sivua, — paikan kokonaiselta
vallankumoukselta! Mutta minä järjestän asian. Kuitenkaan en aivan
parhaalle paikalle, pääartikkeliksi. Se sotisi tapojen pyhää lakia
vastaan, joskin politiikka — on melkeinpä sirkusta! Ei, vasta toiselle
sivulle. Ja minä maksan siitä. Ei kymmenen penniä sentiltä, vaan
viisikymmentä, vaikkapa oma litteä kukkaroni menisi, sillä tämä on
hauska seikkailu. Puhunpa siitä sillä tavoin kuin toivotte tutuille ja
tuntemattomille."
Miehiä jalopeuran nahkoihin kyllä löytyi: kaikkialla lakot ja
työnsulut, kierteleviä patterijätkiä ja sällejä runsaasti:
— Valmiita elukoita, nauroi Sam itsekseen.
Seuraavaan aamuun lisäsivät toimitussihteerin jutut uusia ihmeitä
ennestään kummallisiin kertomuksiin Samista:
"Sam Ilola karannut. — Älä ihmettä, minne ja milloin? — Mennyt
sirkuslaisten joukkoon. Milloinka? Aikoo heittäytyä komeljantiksi. Onko
hän varastanut? Onko hän tullut hulluksi? Oli aikonut polttaa
Pähkinämäen kartanon. Mikä sirkus? Ampumatelttako? Karuselliko? Eikä,
kun keisarillinen sirkus. — Sieltä oli kuulunut kaiken yötä hoilausta.
Ja Sam oli tapellut punakaartilaisten kanssa, joku venakko oli
vietellyt hänet siihen. Kuka tämän aavisti! Aavistihan sen kuitenkin
Samista! — Siellä kuuluu mies pieni kuin sormi komentavan ja
piiskaavan tiikereitä. Ei, ne tiikeritkin ovat kääpiöitä, mutta
jalopeurat ovat isoja."
Lehtori Kolin hyökkäsi viikset pörhössä jo päivällä sirkukseen. Sam
piti varansa: itse tirehtööri Frenklowina antautui hän nyt puheisiin
lehtorin kanssa, joka osasi, keisarin ystävänä, vähän venäjää, ja
kuljetti lehtorin tarkastamassa teltat täydellisesti. Eihän siellä
mitään koulupoikaa ollut! Kolin oli kuitenkin kuullut Samin varmasti
touhunneen sirkuslaisten mukana, turvautui silloin vihaamaansa
miliisiinkin ja antoi sen tarkastaa sirkuksen. Sam piilotettiin
taitavasti, turha tutkimus; uteliaisuus yhä kasvoi.
Tuli seuraavan päivän ilta, ja kun tirehtööri professorin kanssa sai
parhaiksi kissat keltaisiksi ja viiruisiksi, täyttyi jättiläisteltta
tungokseen asti. Punaistenpelkokaan ei ollut voinut tulijoita estää.
Tirehtöörin julmat kasvot säteilivät voiton iloa, ja hän alkoi taas
tovereilleen kehua näillä uusilla trikeillään, jotka vetivät.
Sam näki sirkuksessa lehtori Kolinin, rehtorin, voimistelunopettajan,
eräitä muitakin opettajia. Ja paljon tovereita.
Hän ei pelännyt muuta kuin että Pähkinämäeltä joku ilmestyisi tänne.
Mutta sieltä ei näkynyt ketään, siellä ei kai vielä tiedetty
tapahtumasta.
Alkoi ohjelma. Arabialaiset esiintyivät, voimistelunopettaja ärjyi yhtä
mittaa: "Hyvä, hyvä!" Miss Minnie oli jumalallinen, kohosi kuin
hengetär korkeuteen, laskeutui takaisin lentosuukkoja heitellen,
hilliten palloa jaloin, jotka liikkuivat huimaa tahtia kuin
mandoliininsoittajan paletti. Sitten hän nousi teräslangalle ja esitti
siellä tanssin; lepäsi langalla kuin Diana sirppikuun kaarella, hypähti
alas kuin siipien kannattamana. Professori hyppyytti kolmea eläintään
telineillä, ja hiiret kiipeilivät kissojen selkään: naisten ihmetys ja
ihastus oli suuri.
Mutta Billy oli kypsä, se hän oli ollut kaiken päivää.
Siispä esitti Sam nyt hänen osansa.
Vieläpä paremmin kuin Billy: sen huomasi ainakin venäläisistä, jotka
raivosivat ilosta. Loppukohtauksessa ei hän kuitenkaan malttanut olla
puhumatta muutaman sanan suomea, ja silloin kohahti huuto:
"Se on sittenkin Sam!"
Mutta samassa himmennettiin valot ja leijonat tuotiin häkissä telttaan.
Orkesteri pauhasi. Rokonarpinen astui häkkiin, ja komenteli siellä
ruoska kädessä jalkeille kahta petoa, jotka murisivat, ärjähtelivät ja
köntivät kummallisesti. Yleisö tungeksi kaiteen viereen. Ja silloin
kuuli eräs etumaisella penkillä istuva toisen jalopeuran kiroavan ja
kysyvän toiselta, suomeksi:
"P—kele, paljonko hän sinulle tästä maksaa?"
Rynnättiin kaiteen yli. Ken suuttui, hänen kiukkunsa tukahtui yleiseen
nauruun... tirehtöörin _trik_ oli voittanut!
Seurasi tuo toinen trik, kääpiön ja hänen tiikeriensä vuoro. Kääpiö
lähti näyttelemään itseään kulkien pitkin barrieeria, yleisö kosketteli
hänen vartaloaan, käsivarsiaan, ihmetteli hänen hienouttaan ja
älykkäitä vastauksiaan. Vain punakaartilaispäällikkö murisi, että on
niitä maailmassa nähty kääpiöitä, joilla oli ollut isompi pää kuin
tällä. Nyt tyhjennettiin arena yleisöstä, joka oli siihen tungeskellut,
ja pikku Muñeco työnnettiin tiikerien kanssa yhteen. Professori seisoi
häkin vieressä valmiina. Kääpiö, joka vapisi kauheasti, oli varustettu
läiskypiiskalla. Hän komensi omituisia eläimiä hyppäämään renkaan
läpi... Hän ei lyönyt niitä.
Mutta hän sattui kompastumaan. Ja samassa ponnahti isoin kissa
yht'äkkiä hänen kimppuunsa. Kuin pikku linnun. Se kaatoi hänet alleen.
Luut ratisivat, kun peto puri. Toisetkin eläimet syöksyivät sähisten
päin. Professori huusi, komensi eläimiään ja avasi niin pian kuin
ennätti häkin oven. Ensimmäinen kissa leikkii kääpiöllä kuin hiirellä.
Ja nyt se iskee hampaansa hänen kurkkuunsa. Pikku raukan silmät
pullottavat valkeina päässä ja kasvot ovat väännyksissä kauhusta. Veri
virtaa hänen kurkustaan. Yleisö syöksyy taas arenalle. Joku nainen
itkee, huutaa: "Antaa purra, antaa purra!" Hän on kalpea tuo nainen,
joka aavistamattaan himoitsee vertä. Toiset tuijottavat, tungeksivat,
he polkevat toisiaan varpaille päästäkseen lähemmäksi näkemään. Yksi
kissoista viiltää kääpiön puvun auki vyötäröihin asti. Nähdään, kuinka
toinen repäisee häneltä silmän. Se kaikki tapahtuu muutamassa
sekunnissa. Luut ratisevat kissojen hampaissa.
Silloin puhkeaa teltassa suuttumuksen myrsky. Penkkejä kaatuu, kun
kaikki ryntäävät, jotkut silmittömästi sirkuslaisten kimppuun. Lehtori
Kolin ja rehtori vaativat ensimmäisinä:
"Miliisi, ettekö ymmärrä! Tässähän on tapahtunut murha!"
"Sirkuksissa kidutetaan lapsia, näin siellä rääkätään!" huutaa yleisö.
"Nyt nähdään, lähteekö siltä tyttölapselta kissan sisu", sanoo eilinen
punakaartilaispäällikkö ja kutsuu tovereitaan.
Yleisessä sekamelskassa etsii miss Minnie Bell Samin käsiinsä:
"Niin surullisesti kävi kuin pelkäsimme. Frenklow on raakalainen!" —
Minnie vetää Samin mukaansa takimmaiseen telttaan. "Minun täytyy vain
pelastaa itseni — sinun tähtesi. Paetkaamme!"
Ja sill'aikaa kuin miliisi ja yleisö punakaartilaisten kanssa
vangitsevat sirkuslaisia, juoksevat Minnie Bell ja Sam torille. He
löytävät auton.
"Joutuin, Sam", sanoo Minnie. "Minulla on vieläkin hiukan jalokiviä.
Tärkeintä, että pääsimme Frenklowin hommista. Ja Dublinissa on minulla
koti ja äiti, jota en ole nähnyt suunnattoman pitkään aikaan..."
Ja kiidettäessä rautaista siltaa pois kaupungista, ensin määränä jokin
kaukainen asema, jolla he voisivat turvallisesti nousta junaan, heittää
sirkustyttö vielä Samin lakin sillalta jäälle. Sillan vieressähän
ammottaa keväisiä avannoita: voitaisiin luulla, että Sam on hukkunut.
"Kasvattajiesi vuoksi", sanoo Minnie. "Mutta sinun on parempi näin,
sinua odottaa tulevaisuus, ja sitten..."
Niin katosi Sam Ilola synnyinkaupungistaan, katosi Suomesta, karkasi.