_Yhdeksän vuotta myöhemmin: aika hyppäys, mutta vilkaisevathan eräät
lukijat kuitenkin ensin, miten kirjan lopussa käy, tahtoen vauhdikasta,
hötäkkämäistä. — Samin nuoruudesta ei vielä, mutta kyllä, mitä
Angelikan uskollisuus vaati, oravasta, koirasia, Tähdestä j.n.e. Kuinka
Philemon ja Baukis nykyäänkin yhdessä kuolevat: loistakoon heidän
muistonsa temppeli paljon kauemmin kuin poloinen tarinamme! Alvarin
todellisuusihanteista ja Ventin — ihanteenkaipuusta. Ja viimein
kaikkein parhaasta: kosinnasta._
Yhdeksän vuotta oli kulunut: alamme nyt vuodesta 1917.
Paljon oli tällä välin tapahtunut suuria asioita.
Ohoi, emme nyt puhukaan Angelikan oravasta, jonka Pyynti-koira tappoi.
Pyynti oli tullut vihaiseksi ja kavalaksi. Se heilutteli portilla
vieraille häntäänsä, näytti hampaitaan ikäänkuin naureskellen, mutta
jos kätensä ojensi sitä silitelläkseen, niin se kiukkuisesti puraisi.
Angelikan leppäkertut oli kylältä ruokasaliin tunkeutunut julkea kissa
päässyt syömään.
Pähkinämäellä oli taas uusi, nuorempi hevonen kuin Tähti.
Mutta nämä nyt ovat pikku asioita. Sillä Kustaa Lullikin on kuollut.
Ja hänen vaimonsa melkein yht'aikaa.
Väsähtipä viimein ukki, tyytyväinen, rauhallinen ja älykäs, joka ei
eläessään ollut sairastanut; ei ollut välittänyt pahoistakaan
haavoista, joita osui joskus kirveestä hänen jalkoihinsa tai käsiinsä:
miltei väkisten täytyi muorin, Angelikan tai Pähkinämäen herran kiskoa
hänet tuollaisen tapaturman tullen työpaikalta pois.
Suloisesti, levollisesti nukahti hän kuolemaan, niinkuin oikein
työstä uupunut uneen. Eräänä syyskuun päivänä, kun järvi lepäsi
tummansinisenä, omenat punersivat ja päärynät kellersivät, tuli ukki
kotiin talosta, niittämästä kauraa. Tuli yhä verevänä ja hymyillen,
siveli tyytyväisenä partaansa, joka oli lumivalkea ja kuin patriarkan.
Katseli pihamaalla perunoita, jotka muori sillä välin oli töllin
vierestä saviselta saralta kaivanut. Sanoi siinä:
"No, näkyypä sinulle koituvan perunoita ensi talveksi... Ja on sinulla
muutakin: kiliseviä kirstun pohjalla. Nyt olen huoleton."
Olihan pappa muulloinkin, — vaikkapa harvoin, — hiljaa naurahdellut,
että kuolemaan päin tässä tie pian kääntyy, sehän on jokaisen edessä.
Ja tullut yhä anteliaammaksi ihmisille yleensä ja erittäinkin
tarvitseville. Mutta kun muori nyt närkästyi ja vastasi:
"Miksi minulle? Kuka tietää, kumpi meistä ensin keikkoaa! Sehän on
Luojan kädessä... Mutta toivoisin, että viimeinen olisin minä: kukapa
sinua sitten hoitaisi, jos yksin, riepu, jäisit? Olethan jo niin
hajamielinenkin, että unohdat koko päiväksi aterioimisen. Söitkö eväitä
kartanossa? Annapas, kun katson reppuasi. Eikös jäänytkin pannukakku
syömättä! Oletko sairas?"
Silloin ukki nauraa hörähti, ettei hän suinkaan sairas ollut; kelpaisi
vaikka tanssiaisiin. Mukavan väsyneeksi hän itsensä tunsi. Sanoi
menevänsä tässä vähän loikomaan, kun ei työtäkään erikoisesti ollut.
Ja kun muori asetti hänet hellästi sänkyyn, peitteli ja kietoi, ja meni
sitten tunnin kuluttua kamariin herättelemään pappaa saunaan ja
illalliselle, oli hän kuollut, — nukahtanut hiljaa, kivuttomasti,
posket punottavina kuin nukkuvalla lapsella.
Niin kuoli terve mies, jolle taivas antoi viisaan mielen, iloisen
luonteen ja joka itse hankki itselleen puhtaan omantunnon.
Mutta Oravanpesän mummi ei elänyt kahtakaan kuukautta ukin kuolemasta.
Hän ei itkenyt kuin hyvin salaa, itsekseen vain. Kepotti vähän väliä
kirkkomaalle ja vei vihreitä havunoksia haudalle vanhan, harmaan
kivikirkon vierelle. Hän kutistui koukkuun ja laihtui. Ei jaksanut tai
muistanut, tuo ennen niin virkku ja teräväkielinen vanhus, tehdä
mitään, ei edes rakkaita lehmiään ja kanojaan vaalia.
Ja tuli hänen vuoronsa. Ennenkuin Laurellit ehtivät siirtää hänet.
Oravanpesästä talon piharakennukseen jonkinlaiselle eläkkeelle, jonka
he vakuuttivat uskolliselle palvelijalleen antavansa.
"Philemon ja Baukis", sanoi Mikael Laurell. Hän itsekin oli näinä
vuosina kovasti vanhentunut, ja Kustaa-ukon kuolema tuntui vanhentaneen
yht'äkkiä lisää, niinkuin se tapaus olisi vienyt häneltä monta vuotta.
Hän itki kuin lapsi saattaessaan torppariaan hautaan, jonka oli
erikoisesti Lullin papalle valinnut ja istuttanut siihen tammen. Nyt
hän lisäsi tammen viereen lehmuksen. Kirjoitti pienen maininnan toiseen
kaupungin lehdistä näistä vaatimattomista vainajista ja heidän
erikoisen korkealle arvioitavista hyveistään.
Mikael Laurell tunsi oman iltansakin joutuisasti lähestyvän. Hän oli
elänyt Lullien kanssa yhdessä niin kauan, että he olivat olleet kuin
tovereita.
Rouva Laurell kiihtyi itkuun puolisonsa surusta, — kunnes, miestään
paljon käytännöllisempänä, vaikkei hänkään liioin käytännöllinen,
tointui houkuttelemaan hänet surusta pois yhä edelleen elettävän
elämän näyillä. Olihan muistettava Alvar ja hänen varsin lukuisa
lapsiparvensa, — sillä Alvar oli aikaa sitten naimisissa. Muistettava
Angelika, joka asusti yhä kotona, ja Sam, — hänkin keskenkasvuinen
vielä. Oli talo, ja paljon muuta!
Ja sitten jatkoi Mikael Laurell tyynesti kulkuaan kuin vanha hevonen
vetää kuormaansa, — ikäänkuin entinen Hippo, joka sekin oli tietysti
kuollut: tai Alvar se sille antoi kunniallisen armolaukauksen. Vetää
kuormaansa tietäen, että perille aina joudutaan, ilman surua,
ponnistelematta juuri, antaen asiain kehittyä enimmäkseen omaa
menoaan.
Alvar, — joka on muuttanut nimensä Laurelaksi: se muutos oli osa sitä
hänen vakaumustaan, se että Suomi tarvitsi pian kaikki voimansa
aseellisessa taistelussa, voimansa, jota kaksikansaisuus ja
kaksikielisyys, mikä ulottui nimiinkin, — ja nimetkin olivat hänestä
ylen tärkeitä kansallisuudelle, — hajoittivat; ja olivathan
Laurellitkin alkuisin selviä Laureloita, suomalaisia; — niin,
Alvar asuu perheineen toisessa kaupungissa, palvelee eräässä
asianajotoimistossa.
Mikael Laurell on siis asettunut hiljaiseen tahtiin.
Mutta sitä enemmän on huolta Cecilia-rouvalla, nyt enemmän kuin
koskaan.
Vuosi 1917! Pieni talo ei kannata sitäkään kuin ennen. Palvelus- ja
työväen palkat ovat kauhistavasti kohonneet. Maailmansodan ajat, jotka
eivät ole loppuneet vieläkään, tuottavat tuhansia taloudellisia
vaikeuksia, joita ei ennen aavistettu; puhumatta hermojännityksestä
niin suuresta, että Mikael-herra ja Angelika monesti kätkevät rouvalta
sanomalehdet, — kunnes hän ne sittenkin kaivaa jostakin esille, tutkii
niitä yöllä silmälasit nenällä ja voi sitten pahoin koko seuraavan
päivän. Mistä synneistä maailmaa näin julmasti rangaistaan? —
Alvarista ei tosin koidu muuta huolta, sillä hän on yhä mahdottoman
terve, ja samoin Alvarin rouva Helma, — kuin se, että poliisit ja
santarmit pitävät poikaa ilkeästi silmällä siellä maaseutukaupungissa,
jossa hän asuu. Siperiallakin ovat uhkailleet... elleivät vielä
pahemmalla! Miehensä salaavista selityksistä ja Angelikan melkein
ylpeilevistä rauhoitteluista huolimatta on rouva päässyt sen verran
selville, että Alvar askartelee nykyjään jossakin paljon entisiä
vaarallisemmassa... Tarkoituksenako tosiaan tehdä kapina? Nousta
Venäjää vastaan... irroittaa Suomi omaksi valtakunnaksi.
Ja nyt juuri puhutaan, että nuoriso pian aikoisi tehdä noista
tuumistaan totta... Kerrotaan yhä selvemmin jostakin jääkäriliikkeestä,
jonka rajuimpia värvääjiä tuomari Alvar Laurela olisi.
Vihjailipa Alvar kerran, että hän itsekin lähtisi Saksaan rintamalle
Venäjää vastaan, ellei hänellä olisi neljä lasta.
Pitäisikö rouva Laurellin uhrata isänmaalle ehkä ainoa poikansakin?
Muun kaiken olisi hän valmis tarpeen tullen antamaan.
Joskus se huoli haihtuu ja sijaan tulee pienimpiä, esimerkiksi huoli
Alvarin lapsista, Toinen pojista oli viime talvena sairastanut
hinkuyskää, — kuinka nyt lienee? Toinen tytöistä ei ollut täällä
käydessään syönyt tarpeeksi kananmunia; ja hän on loukannut, niin
kerrotaan kirjeessä, äskettäin kelkkamäessä nenänsä; jäisiköhän siihen
vahingollinen arpi ainaiseksi?
Huoli myöskin Angelikasta.
Angelikasta, joka ei ollut vieläkään naimisissa.
Ei vieläkään...
Sellaisesta ihmisestä kuin Cecilia Laurell, siitä porvaripiiristä,
johon hän kuului, ja sellaisista suvuista kuin Mikael Laurellin ja
etenkin hänen omansa, jonka vereen ikivanhat tavat olivat aivan
syöpyneet, tuntuu avioliitto ja sen onni joltain erikoisen tärkeältä:
Cecilia-rouvasta melkein onnettomuudelta, ellei suorastaan
luonnottomalta, jos ei nainen saa sitä onnea.
Tulisiko sitä onnea Angelikalle vai ei? Rouva Laurell ei hennonut sitä
enää tyttäreltään tiedustella. Sitä vähemmin Mikael-herra. Ja Alvar oli
jo aikoja kyllästynyt siihen ahdisteluun!
Venti Vennolammista oli Angelikan tulevana paljon puhuttu. Ja puhuttiin
vähän vieläkin, — joskin oli jo kokonaista kahdeksan vuotta siitä kuin
Alvar uhkasi sisartaan syreenimajassa istumisesta:
"Istutte jo toista kesää! Tuleeko siitä mitään? Mistäkö? Oletko niin
lapsellinen? Minä olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta, pian pääsen
tuomariksi, ja sitten! Suku kunniaan... Hm, puhuuko hän edelleen
sellaista, että Pyhä Fransiskus kielsi tappamasta tiikeriä, jos se
ihmisen kimppuun karkaa?"
Silloin Angelika vihastui: ei hän mitään sellaista ajatellut!
Hän torjui Alvarin ahdistelut naurettavina. Ja niin tekivät isä ja
äitikin silloin.
Ja sitä jatkui: Venti kävi edelleen talossa, hän vei talvisin Angelikan
koululaisten rekiretkille, — Angelika tanssikin silloin, etenkin hänen
kanssaan.
Mutta kun Venti tuli ylioppilaaksi ja meni talveksi Helsinkiin, vastasi
Angelika nuorille herroille, jotka tulivat kaupungista pyytämään
Pähkinämäen tytärtä rekiretkille, — ja sellaisia oli paljonkin, —
ettei hän joutanut lähtemään. Tai ei oikein — viitsinytkään. Tai että
hän tanssi niin kömpelösti.
Venti luki ensin lääkäriksi. Ja sitten jotain sellaista, jota
Cecilia-rouva, joka oli saanut ainoastaan kotiopetusta, ei ymmärtänyt,
nimittäin estetiikkaa. Eikä sitä paljoa ymmärtänyt myöskään Angelika,
mutta jotain arvokasta ja suuritöistä se hänestä oli ja menisi hyvin
opettajatoimen ohella, johon Venti nyt aikoi. Näihin kului yhteensä
viisi vuotta; muuten ei Ventissä ollut, mikäli Laurellien vanha pari
tiesi, mitään vikaa: he uskoivat hänet siveäksi, ja kohtelias hän oli,
hyväsydäminen, avulias ja melkein yhtä iloinen kuin poikanakin. Mutta
tuo alanvaihto, se näytti arveluttavalta. Alvar halveksi sellaista.
Vain Angelika, mikäli hän ollenkaan otti Ventistä puheeksi, uskoi, että
Venti lopulta kyllä selviäisi.
Mutta nyt, kaksi vuotta sitten, oli Venti taas vaihtanut alaa: mennyt
Pohjois-Ruotsiin erääseen puutarhaopistoon. Niin väitti hänen isänsä, —
äiti olikin jo monta vuotta sitten kuollut, — sellainen ovela vilkutus
silmässään, että ihmiset sittenkin uskoivat Ventinkin lähteneen vain
Saksaan suomalaisten kapinallisten joukkoon! Mutta paremmin kuin näistä
kauppaneuvos Vennolammin salaperäisistä kerskailuista tiesivät
Laurellit, että Venti tosiaan lueskeli Ruotsissa puutarhaopistossa,
asian siitä, että Venti kirjoitteli sieltä Angelikalle. Ensin isä ja
äiti luulivat, että myöskin Angelika kirjoittaisi.
Tietämättä, mihin Venti lopullisesti oikein aikoi, tulisiko hänen
aikeistaan mitään ja huolisiko hän Angelikasta, ei Cecilia-rouva
lopulta malttanut, vaan uteli kerran Angelikalta, mitä noissa kirjeissä
oli. Ja oliko Venti — ikäänkuin kosinut.
Angelika punastui, yhä kuin nuorena tyttönä ennen, ja kielsi:
"Nytkö taas sitä! Mitä mamma tarkoittaa? Kai ihmiset muutenkin saavat
kirjoittaa toisilleen... Mutta kuinka minä uskaltaisinkaan Ventille,
minä... niin yksinkertainen."
"Tyttökoulun käynyt", huomautti äiti hieman loukkautuen. "Ja lieneekö
se Venti sitten semmoinen nero", lisäsi hän hiljaa. "Mihin hän nyt
siellä suuressa puutarhaopistossa pyrkii?"
Tähän osasi Angelika vastata ainoastaan, että Venti oli nyt löytänyt
oikean uransa, hän rakasti niin kovasti luontoa. Venti aikoi perustaa
oikein suuren puutarhalaitoksen. Olihan hänellä rahaa:
"Varmaan se onnistuu. Onhan Venti niin lahjakas, sitä ei mamma voi
kieltää."
Sitten ei Angelikaa enää kuulusteltu. Vanhukset luottivat jossakin
määrin Angelikan ilmeiseen luottamukseen. Alvar ei kotona käydessään
asiaan puuttunut, kuten sanottu. Hän välitti nykyään perheensä lisäksi
ainoastaan politiikasta.
Myöskin Angelika luotti. Mihin?
Venti ei kirjeissään viittaillut mitään... sinne päin. Kertoi vain
huoliaan. Ne eivät oikeastaan olleet aivan pahimpia, sillä hän oli
varakas; ne koskivat vain mietiskelyn ongelmia, kaikkiin asioihin hän
takertui, ja kärsi sanomattomasti pahoista huomioistaan. Niin ikävää!
Mutta sen sijaan toi aina ilon lukea, miten Venti iloitsi luonnosta!
Kyllä hänelle kävisi hyvin, kun hän saisi suuren suunnitelmansa
onnistumaan.
Sitten...
Mitä sitten?
Angelikan sydän, — itse hän ei sen väitteitä tunnustanut omiksi
mietteikseen, hänestä olisi tuntunut alhaiselta yhdistää moiset
ikäänkuin aineelliset ja itsekkäätkin ajatukset Ventiin, niin
ihanteelliseen Ventiin, — vähitellen oli Angelikan sydän,
kamppailtuaan kauan tämän väitöksen kuuluville pääsemistä vastaan,
myöntänyt salassa, että ehkäpä tuollainenkin kummallinen, — ja
töykeältä tuntuva, jos sitä tohti tarkemmin ajatella, — kuin äitiys
olisi naisen oikea elämäntehtävä. Sitä se olisi varmasti.
Ja siitä Angelika sitten lopulta iloitsi.
Mutta hänen sydäntään olisi loukannut se ajatuskin, että hän, oman
itsensä vuoksi, olisi sallinut nyt enää kenenkään muun kuin Ventin, —
vaikka niitä tosin kyllä oli, — tarjota kohteliaisuuksia: hän melkein
vihastui äidilleenkin, kun oli kerran käsittävinään hänen viittaavan
siihen, ettei nuoren tytön sopinut niin jyrkästi — ikäänkuin ylpeästi
— kieltäytyä rekiretkistä, joita hänelle eräät koulunopettajat ja
muutkin tarjosivat ja jotka hän — yhä jyrkemmin torjui. Sellainen
olisi ollut — uskottomuutta Ventiä kohtaan, joskaan Venti ei ollut
mitään esittänyt eikä luvannut.
Ja tänä vuonna, Venti sittenkin esitti! Lyhyt kirje. Kosinta kuin
kosinta!
Siihen Angelika vastasi: rohkaisi itsensä kirjoittamaan. Mutta piti
kirjeen salaisuutenaan. Hän oli myöntynyt. Ja hän iloitsi, loisti. Hän
oikein lauleskeli Pähkinämäellä askaroidessaan.
Ja nyt hän kyllä lähti taas rekiretkille ja tanssikin siellä.
_Nyt Samista, lukijain mieliksi tehdystä täydellisestä nuorukaisesta,
sankarista, nerosta, — jos nero lopulta niin paljoa merkitsee! Ikäviä
koulumuistelmapapatuksia: "Muistatko sitä hauskaa ja sitä kauhean
ikävää läksyä?" j.n.e., jollaisia kuitenkin vanhat, tietysti toisistaan
vieraantuneet luokkatoverit juttelevat muun puheenaiheen tai tärkeämmän
elämäninnostuksen puutteessa._
Kuka aavisti, että Sam, jolle Angelika oli parempi kuin moni äiti,
tuhoaisi häneltä kaiken mitä hän uneksi niin syvästi, ettei uskaltanut
untansa edes itselleen tunnustaa!
Aina siitä asti kuin Sam ensimmäisillä lukusijoilla sai täydet ristit
lukkarilta, joka nolasi hänellä mälliposkisia vaarejakin: "Katsokaas
tätä poikasta, hän ei sekaannu Atanasiuksen uskontunnustuksessa", — ja
siitä asti kuin Angelika toi hänet Tähdellä ensi kerran joululomalle
lyseosta ja vei äitinsä luo, joka oli tilapäisesti vuoteenomana,
ainaisesta taloushyörinästään vilustuneena, ja huudahti oppilaastaan
ylpeästi: "Primus, tietysti!" — ja sitten rouva Laurell painoi hieman
hämmästyneenä, ilon kyynelet silmissään Samin rintaansa vasten, —
siitä asti luottivat Laurellit täydellisesti Samiin. Ja syyllä:
uskokaamme se!
"Jumala sinua siunatkoon, jatka näin, Sam", kehoitteli rouva Laurell
silloin, kauniisti hymyillen.
Ja se täytyy myöntää, ettei Sam sitä hymyä ja sitä hellää äidillistä
syleilyä ikinä unohtanut, joskin hänen elämänsä sitten meni aivan
harhaan. Hän lupasi: sanattomasti, ei asiaa ajatellen; sillä hän oli
vielä vain lapsi! Mutta hän piti ajatuksettoman valansa, etenkin
lukuihin nähden: niitähän se nyt ennen muuta koski. Piti, — jos se ei
hänelle käynyt liioin vaikeaksikaan. Rouvan kalpeat, pienen kuumeen
riuduttamat kasvot, hänen silmiensä kummastunut ja säteilevä ilo, niin,
tuon kunnioitettavan naisen lumivalkean yöröijyn hihatkin, jotka
ojentuivat hänen puoleensa aivan välittömästi, kuin olisi rouva nyt
ensi kertaa tunnustanut hänet tavallaan itselleen läheiseksi, — kaikki
saivat Samin heltymään, vannomaan, ilman erikoisia ajatuksia, —
saksaksi, jota hän oli alkanut omin päin lukea ja jolla keksinnöllään
hän erikoisesti ylpeili, _uskollisuuden, hartauden ja rehellisyyden_
kansan kielellä:
"_Ich werde gelobt worden sein_."
Mikä hullunkurisen liikuttava vala! Mutta antakaamme asiain puhua. Ei
tänä vuonna, jossa tapauksemme liikkuvat, vaan edellisen lopulla,
joulukuussa ja eräänä lauantai-iltana, istuivat lyseon rehtori ja
voimistelunopettaja lehtori Kolinin luona, kaikki kolme juuri
opettajakokouksesta tulleina, maistellen suoraan sanoen korpikuusen
kyynelistä tehtyjä tuutinkeja. Viinastako? Kotikeittoisesta? Niin
juuri, — koska konjakki, jos sitä enää saikaan, oli nyt mahdottoman
kallista:
"Yksi parhaillaan pauhaavan sodan seurauksia", sanoi lehtori Kolin.
Mutta rehtori vastasi:
"Parempi olla mahtaakin maistella näitä omia korpikuusen kyyneliä, tätä
oman isänmaan tuotetta kuin tuhlailla köyhän kansamme varoja
ulkomaalaisille, heidän konjakkiinsa ja armanjakkiinsa. Ja mitä itse
pääasiaan, maistelemiseen, kuuluu, niin suvaitsihan meidän jumalallinen
Esikuvammekin iloitseville rahtusen viinaa Kaanaan häissä, tosin
silloista palestiinalaista viiniä, joskin taidolla ja tahdilla
nautittavaksi."
Rehtori Kilian Kiiliä toimi lyseossa uskonnon opettajana.
Puhuttiin politiikkaa, levottomasta mielialasta, jota suuren venäläisen
sotaväen majoitus maahan tuotti, lisääntyvästä, varsinkin rehtorin
mieltä ärsyttävästä kuohunnasta tehtaissamme, kasvavasta elintarpeiden
puutteesta, voimistelunopettaja toiveista, että Suomi riuhtautuisi
itsenäiseksi: rehtorille ilo, lehtorille närkästys.
"Huis, hais", viuhkaisi lehtori Kolin kädellään, "lasten loruja."
Mielialaan pyrki samaa masennusta kuin vallitsi ulkonakin, jossa
piilipuiden alastomat oksat hämärässä talven valossa värähtelivät
kylmässä tuulessa. Sitten siirsi lehtori Kolin, Sam Ilolan erikoinen
suosija, — sillä Sam osasi mainiosti matematiikkaa ja asui muuten
Kolinin luona tarpeellisena kotiopettajana, — puheen siihen, että
rehtori tahtoi äsken kokouksessa Sam Ilolan käytösnumeron
alennettavaksi.
Samilla on siis kuitenkin vikoja! Huono käytös!
Malttakaa hiukan! Antaa ukkelien jutella. Siihen on heillä hyvä
tilaisuus: asianomainen Sam on lähtenyt pyhäksi kotiin maalle, ja Ilta
Anja Vennolampi, joka niinikään asuu lehtorin, isänsä ystävän luona,
mennyt kaupungille lehtorskan ja hänen nuorimpain lastensa kanssa, ja
palvelijat, ainoat kuulijat talossa, pysyvät keittiössä.
Rehtori Kiiliä tahtoi siis Samille käytöksen alennusta.
Hän vastasi nyt Kolinille:
"Itsepä kiivailit samaa viime keväänä. Jopa viitosta."
"Niin, minä pidin sitä suurena kurittomuutena. Minun täytyi puolustaa
venäjänkielenkolleegan, oman kolleegamme arvoa. Ja pidän edelleen
moista, että luokka, Sam mukana, antoi silloin minun pojalleni, joka
aikoo venäjänkielen opettajaksi, noudattaen tietysti vanhimpani
esimerkkiä, joka on jo siinä virassa, ruumiillista kuria, — pidän sitä
ilkeänä tekona. Saattaahan siinäkin hyödyttää isänmaatansa;
tarvitaanhan meillä keisarikunnan kieltä osaavia suomalaisia. Mitä
peliä se oli? Tulee kouluun venäjänkielen tarkastaja, oikein
hallituksen erikoisesti lähettämä, ja luokka päättää, ettei venäjää
juuri silloin osata, — Sam ensimmäisenä: hän ei muka osaisi venäjää!
Minun poikani vastasi korrektisti, ja sitten toverit haukkuivat Kainoa
tulevaksi tsinovnikaksi — ja rökittivät niin että hän itki."
"Mutta luut eivät taitaneet ruhjoutua", pisti rehtori Kiiliä, kääntäen
juhlallisesti ylöspäin kasvojaan ja kohottaen vatsaansa, joka pullotti
huonosti istuvan takin liepeistä kuin hyvän ruissäkin kylki.
"Mutta nyt... minun täytyy Samia puolustaa", jatkoi lehtori Kolin. "Se
oli silloin... hän tuottaa minulle, ja sitä mukaa teillekin, kerran
varmasti suurta kunniaa. Hänestä tulee tosiaan etevä matemaatikko."
"Niin sanovat kaikki hänestä omiin aineisiinsa nähden", vastasi
rehtori. "Sam, Sam Ilola! Tiettävästi hän osaa melkiän selkiästi
laskea, montako nisunjyväistä mahtuu aikamoiseen elolaariin, joka on
peninkulmaa leveä, toisen pitkä ja samaten peninkulmaa korkea. Enkä
epäile, etteikö hän pystyisi toisen asteen yhtälöllä ratkaisemaan
laivankapteenin ikää, kun ilmaiset hänelle, kuinka pitkä haahden masto
ja leveä sen peräpeili olla mahtavat. Ja kemistinä hän näyttää helposti
tovereilleen vesilasista oikean Ilomantsin leimauksen... Mutta..."
"Niin, hän harrastaa yhä enemmän kemiaa", mainitsi Kolin vilkkaasti.
"Tekee kokeita omin päin. Kotonaankin siellä maalla. Se on varsin
läheistä matematiikalle, joka on koetuskivi: sillä tutkitaan, riittääkö
ihmisellä reaaliasioihin sovellettavaa järkeä. Täällä poikien kamarissa
on hänellä hyllyllinen retortteja, jauheita, nesteitä ja preparaatteja.
Jo ennenkuin kemiaa alettiin lukea, hankki hän itselleen rahaa
kokeisiinsa piirtämällä toisille pojille verenkiertotauluja, — hän on
tarkka piirtäjä, — ja nyt hän on lisännyt työvälineitään suomentamalla
sanomalehtiin kertomuksia ranskan ja englannin kielestä, roskaa tosin,
lurituksia, ymmärrätte, ja laatinut sanomalehteen salanimellä kaksi
artikkeliakin: ymmärrättehän, kovin lapsellisia tietysti vielä,
isänmaallisia haavekuvia ja kiivailuja! Rahantajuntaa tässä kaikessa
kuitenkin kuultaa: siis matemaatikko."
"Verenkiertotaulut olivat aivan oikeat", sanoi voimistelunopettaja,
pieni, punakka ja reipas. "Yhtä tarkat kuin irvikuvatkin, joita hän
meistä piirtää. Miellyttävätkö teitä, kolleegat, peilikuvanne? Taisit
olla, Kolin, oikeaan osattu pukinpartoinesi?"
Kolin luimautti tuuheita kulmakarvojaan, joihin näinä vuosina oli
ilmestynyt harmaata, mutta nauroi sitten. Ja Kiiliä arveli:
"No, onhan meillä kaikilla omat inhimilliset heikkoutemme. Minulla tuo
maha, jota hän ei jätä rauhaan... Minusta se hänen lahjakkuutensa puoli
tuntuukin vähemmänarvoiselta. Hänestä tulisi pappikin, tai
uskonnonopettaja. Kuka tietää, vaikka hän vielä tuomiorovastina
saarnaisi, tai piispanristi kiiluisi hänen rinnallaan. Päänsä
huonoudesta ei hänen ainakaan tarvitse Jumalaa vastaan nurkua. Minua
harmitti, se minun täytyy tunnustaa, tuo hänen röyhkeänlainen
piirtelynsä, vaikkei hän tunnilla sitä tehnytkään; se täytyy tunnustaa,
ettei hän käytä, tietääksemme, siihen luvatonta aikaa. Niinpä minä
koetin hieman kiusoitellakin miestä kirkkohistorian kertauksessa
silloin toissa keväänä. Olin harmikseni nähnyt, ettei hän lukenut
ainettani kotona, vaan jätti kirjat kouluun."
"Hänen ei tarvitse kotona lukea, hän on matemaatikko", intti lehtori
Kolin.
"No niin, valmistin koirankepposta jo edeltä: annoin hänen mököttää
pari kuukautta kyselemättä, salaisella aikomuksella pistää hänet
kerrankin pussiin, polkeakseni rikki hänen itsevarmuutensa käärmeen
pään. Kertauksessa nitistelin junkkaria melkein koko tunnin. Mutta hän
— osasi. En tarkoita siinä suhteessa junkkari, että hänellä olisi
mitään harhakujeita, mutta siksi, ettei hän hiukan tuuleta kirjojaan
kotimatkalla. No, hän lasketteli heti alussa neljä sivua ulkoa.
Gnostisismista. Ja tuosta vanhasta demiurgoksesta. Hyppäsin yht'äkkiä
toisiin asioihin ja taas toisiin. Hän tiesi Amerikan uskonlahkoista,
siitä surkeudesta ja anarkiasta, enemmänkin, hm, kuin en aina minäkään.
Mustalaissilmänsä säteilivät sitä iloisemmin ja valppaammin, mitä
selvemmin hän huomasi minun itseään kiristävän. Kysyin lopulta, kun en
muuta keksinyt, jo mielessäni heltyen, mikä sitten luostari olisi
latinan, kreikan, saksan, englannin, ranskan, ja — ryssänkielillä. Ja
tietysti — hän nekin osasi. Sain — pitkän nenän. Sanoin, että jos
Ilola tulisi kotiini vielä vähän tutkittavakseni, niin antaisin hänelle
täyden kymmösen. Mutta hän oli pöyhkeäkin: vastasi tyytyvänsä
vähempäänkin. Täysi kymmönen täytyi hänelle antaa, — vaikka olin
suuttunut siitä möhömahaisesta kuvastakin."
"En minä pilakuvista suutu", kehui voimistelunopettaja. "Piirretäänhän
niitä kaikista suurmiehistäkin, ja urheilijoista niitä vasta
piirretäänkin; ne ovat hauskoja, repäiseviä."
Rehtori jatkoi, ettei hänkään enää nyt siitä vanhasta asiasta, mutta
se, että hän kokouksessa esitti Samille käytöksen alennusta, johtui
siitä, että hän ilmeisesti valehteli:
"Huusihan koko luokka ranskankielen kolleegan ulos, ja hän väitti
yksinään huutaneensa."
Lehtori Kolin ja voimistelunopettaja riensivät puolustamaan Samia.
Viimeksimainittu, joka oli nopsasti seannut itselleen kolmannen
tuutingin, innosteli:
"Muista, rehtori, että tässä ei tapahtunut oikeastaan rikos eikä
ilkivaltaisuus, joka todistaisi halpamaista luonnetta. Tämä on
miehuullinen rikos! He, minusta ei sekään ollut aivan tavatonta, että
neljäs luokka silloin pystytti tuoliin laulunopettajan mahtavaa
manttaalia varten pienen neulan. Laululla me emme paljon selviä, kun
tulee kysymykseen saada maamme vapaaksi. Emme laulusilla. Emme
yleensäkään nuorukaisilla, joiden pää on kaljuuntunut ylitsevuotavista
neronleimauksista. Reippaita poikia me tarvitsemme, sellaisia, joita
muinainen Hellas saa kiittää maineestaan ja sivistyksestään, sillä
olisiko edes Kreikan jumalallista, tervettä kuvanveistotaidetta, ellei
kreikkalaisilla ollut urheilua, josta taide sai mallinsa? Ja Sam on
paras voimistelijani, niin, minun paras reippailijani. Tuota noin, minä
puolustan poikaa! Hän ei ole raastanut lehteä juhlasalin virsikirjasta,
tapaus, josta veli Kolin eräänä vuonna aamurukousvuorollaan joutui
auttamattomaan pulaan. Jos hän olisi tehnyt niin pahaa, suuttuisin
minäkin, sillä pyhien asiain kunnioittaminen on tietysti
sotilaallinenkin avu, mutta..."
"Kuinka ne junkkarit vielä olisivat uskaltaneetkaan", huudahti rehtori.
"Sisuni nousee, kun muistelen tuota tapausta! Oliko heissä p—le vai
piruko heitä riivasi? Saivat kai tarpeekseen silloin, — mutta eihän
Sam ollut sillä luokalla."
Voimistelunopettaja jatkoi:
"Kunnianmiehen rikos: ottaa yksinään vastuulleen koko luokan
huutaminen. Kuin spartalainen, joka kantoi varastamaansa kettua
povellaan ja antoi sen halkaista vatsansa ennenkuin ilmaisi tekonsa.
Sen myöntäisin hävyttömäksi, että tiputellaan tulitikkurasiallinen
kirppuja opettajattaren kaulaan, mutta tämä: henkistä voimaa, jollaista
juuri urheilijan alulla saattaa olla. Ajattele, että poika, jota
fransmanni ravisteli niskasta, on sairaalloinen. Kehno raukka
lapsuudesta asti, saanut vapautuksen voimistelustakin, se kelmeä,
säälittävä. Taiteelliset lahjat hänellä kyllä on, hän maalailee
maisemia, mutta taiteellisuushan voi kukoistaa jopa henkisen
saastaisuudenkin parissa, mainitakseni vain yhtenä esimerkillisenä
persoonallisuutena jotkut näyttelijättäremme: millaista raukkamaista
elämää he viettävät! — No niin tuo raihnas poika ei osannut, ranskan
tunnilla muuten, luetella enää niin sulavasti ja hyvässä järjestyksessä
kuin alemmilla luokilla ollessaan: Jangtsekiang, Sikiang, Mekong,
Menam, Ihravati ja Bramaputra, vaan asetti putran tuon ihravadin
edelle. Krapulassaan, — sillä hän maistelee liikaa, joskin myönnän,
ettei puhtaasti henkisyyden edustajalle alkoholi ole niin vaarallista
kuin fyysillisen kunnon edustajalle, mikä jälleen todistaa
viimeksimainitun etevyyttä henkisen kunnon rinnalla, — ainaisessa
krapulassaan kolleegamme sekautui kuulustelemaan kielitunnilla toista
ainettaan! Ja kun kääperö ei muistanut enää vastata oikein, riepotteli
hän raukkaa niin, että tämä taas sairastui. Ja siksipä nyt luokka
päätti kiljua veljemme ulos, kun hän ensi kerralla ilmestyisi
yläkoridooriin. Niin he tekivät, herrasmiesten luokka, seitsemäs."
"Tosiaan kiekuivat kuin sata pirua", kiivastui rehtori.
"Me opettajat ryntäsimme kapinaan. — Kuka huutaa? annoit sinä,
rehtori, pasuunasi kajahtaa. Pojat pelästyivät kaikki — paitsi Sam.
Hän pystyyn: — Minä huusin! — Sinäkö yksinäsi? — Vaikka niin, jos
tarvitaan."
Rehtori jatkoi:
"Hän uskalsi matkia minun virsiänikin:
"'Sorttuu ja raadollist' auttakaa,
Jota vihataan siellä ja täällä!'"
"Ja hän kertoi", jatkoi voimistelunopettaja, "miten sairasta oppilasta
oli kohdeltu, ja siksi hän oli huutanut."
"Kahdenkymmenen pojan voimalla ja väellä", myönsi rehtori.
"Aina tosin liiankin uhkapäinen", huomautti Kolin. "Sellainen hän oli
jo pienenä. Kun rakensi alaluokilla poikieni kanssa tänne pihalle
lumilinnan ja isot hyökkäsivät kimppuun, puolusti hän sitä viimein
yksin: silmät, korvat lunta täynnä, otsa jääpalloista muhkuissa...
hautautuu muuriensa alle, huutaa: En antaudu, teette _vääryyttä_,
rikotte meidän linnamme. Verikin valui poskesta. Ja silloin isot pojat
leppyivät ja tunnustivat: Sinä olet urhoollinen, Sam!"
"Niin hän teki nytkin toisten puolesta", jatkoi voimistelunopettaja.
"Ja silloin koko luokka peruuttaa: Me kaikkihan huusimme!"
Rehtori arveli:
"Niin, kyllä hän oli oikeassa, kun sanoi vetoavansa koululakiin, ellei
toveri saisi hyvitystä... Mutta..."
"Ja nyt sinä, Kiiliä, tahdot hänelle käytöksen alennuksen, vaikka sinun
oli pakko antaa kolleegallemme varoitus! Ja sinäkö sen sanoit? Sinäkö
sen tekisit Samille... sinä hänelle, joka tietää niin tarkalleen,
milloin Abraham syntyi, sinä ja sinä vuonna hänen poikansa Iisakki ja
sitten Jaakoppi ja sitten..."
"Älä rienaa, on asioita, joissa en leikkiä kärsi", puhahti rehtori.
"Ja milloin professori Lutherus antautui paavilaisten erhetyksiä
vastaansanomaan; puhumattakaan niistä, joita ei taito tiedä, tieto
ymmärrä: kuinka kaksi yhtyi yhdeksi ja muodosti ymmärryksen ylitse
kolme persoonaa..."
"Älä rienaa", kiehahti rehtori. "Vai pitääkö minun sinullekin huutaa?"
Kolin koetti rauhoittaa. Nuori voimistelunopettaja kiivaili:
"Minä puolustan sitä reipasta poikaa! Paitsi että hän kolmannella
luokalla on jo kirjoittanut sellaisia aineita, että mainittiin niiden
läpäisevän vaikka ylioppilaskirjoituksissa; paitsi että hän tietää
Napoleonin sellaiseksi mestariksi, joka uskalsi sotaretkillä pyyhkiä
nuuskaa säämiskähousuihinsa; paitsi että hän miehekkäästi tohti lyödä
nyrkkinsä pulpettiin, kun venäjän maisteri vakuutteli, että meidän on
tunnettava itsemme keisarikunnan lapsiksi; paitsi että hän osaa
solkenaan tuollaista: sostsistshaijushajasja shenstshina, tai osaa
lausua Bordeaux x:llä, tai latinat: orum, jorum, liirum, laarum, —
paitsi kaikkia tätä hän on terve nuorukainen, sitä kulttuuria,
jota me tarvitsemme, hän hyppää, kiipeää tankoihin, köysiin,
loikkaa, notkistaa polviaan, oikaisee ne jälleen. Kas näin.
Muistatteko, me notkistimme hänen kanssaan minun luonani yhtenä iltana
kolmetuhattaviisisataaseitsemänkymmentäkaksi kertaa polviamme, ja kaksi
päivää sen jälkeen täytyi minun itseni hyppiä kouluportaita ylös, niin
olivat polveni tottuneet siihen treenaukseen, mutta Sam käveli
rauhallisesti kuin ennenkin. Hänen erikoisalansa on pyramiidi, jo ensi
luokalla hän kiipesi kuin orava pyramiidin huipuksi, mutta nyt hän
kantaa kolmea, neljää olkapäillään. Hän ui, juoksee, heittää painia,
työntää kuulaa, lyö palloa, nakkelee kiekkoa, kuulaa, väkivasaraa,
nuijaa, sinkauttaa niin että pallo litteänä lentää näkymättömiin.
Viimeisessä kilpajuoksussa, jonka yläluokilla järjestin, olisi hänen
aikansa tullut vieläkin paremmaksi, ellei olisi käynyt vastatuuli,
mutta senttimetrin voitto Suomen mestarista sekin jo oli. Ja hänen
potkupalloilustaan voin mainita; että vaikka aurinko paistoi
häiritsevästi suoraan silmiin, oli hän vähällä tasoittaa pelin, joskin
vastapuoli, johon minä kuuluin, valitsi laitavastaisen auringon, mikä
teko Samin miehekkäälle luonteelle olisi sopinut. Ja kukapa tietää,
mitä olisi tullutkin, sillä minun joukkoni löi ja haavoittui ja
seuraavat kaksi kuolivat. Ja se on varma, että Samista koituu kerran
mies, joka, kun sota loppuu, ja se loppuu viimein meidän eduksemme,
tuottaa maallemme kunniaa, mies, jota kerran palvellaan kuten hän
ansaitsee, sillä ihmissielussa piilee lopultakin pohjalla kaipuu nähdä
sankaruutensa lihassa ja veressä, senhän ymmärrätte. Nykyinen sota-aika
on korostanut ja painostanut juuri tällaisen tähdellisyyttä, ja olen
varma, että hänessä olisi ainesta, joka puolestamme lentäisi arenalle,
tekisi meitä maailmalla tunnetuiksi, sillä sellaiset nerot kuin
Sibelius ja Sam Ilola Amerikassa, Australiassa..."
Lehtori Kolin innostui:
"Ja kuitenkin hänellä on järkeä myöskin kyntää peltoa, vääntää kiviä,
metsästää ja kalastaa, joka on parasta ja hyödyllisintä urheilua, ja
Sam tekee myöskin sitä."
Lehtori Kolin oli nimittäin elintarvepulaa aavistaen hankkinut
itselleen kauppaneuvos Vennolammin avulla maatilan, ja sitä
maalaiskulttuuriaan hän nyt puolusti.
Voimistelunopettaja:
"No niin, mutta — eihän kaikilla ole tilaisuutta saada
kivenvääntämistä. Entä sitten maamme maine, juuri olympialaiset! Niistä
on reklaamia maallemme, ja hädän tullen, vastaiseen vapaussotaamme tämä
tuskin ehtii, — saamme ulkomaalta sitten kannatusta, rahaa, lainoja.
Aseita, miehiä."
"Luota sinä sellaisiin sympatioihin!" epäili Kolin. "Muuta me silloin
tarvitaan, eikä se aika muuten tulekaan. Suuri Napoleonkin sanoi, että
sotaan tarvitaan ensimmäiseksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi
rahaa. Ja sitä saadaan oikeastaan parhaiten kyntämällä, raivaamalla,
metsänhoidolla. Mutta — olkoon menneeksi, myönnän mielelläni, että Sam
ehkä urheilijana, loistohevosena voi kerran olla reklaami maallemme. Ja
kelpo reklaamintekijänä ja varmaan tulevana dollarien sieppaajana en
antaisikaan nyt Samiin koskea: en siitäkään syystä. Hänellä on järkeä
päässä, hän on matemaattinen kyky."
"Niin, mutta koko seitsemäs luokka oli hävytön minullekin, kun koetin
erottaa pahimmat mielenosoittajat yleisjoukosta", sanoi rehtori. "Ei
sellainen käy laatuun, oppilasten täytyy olla kuuliaisia. Jouduin
todellakin asemaan, josta voitaisiin vanhan virsikirjan värssyllä
sanoa:
"'Sonnit suuret mun ympäröi,
Mullit lihavat mun puskevat.'"
Viimein Kolin esitti, että hän tarvitsisi Samia lastensa
kotiopettajanakin, ja senkään vuoksi ei hän tahtonut poikaa ärsyttää.
"No, jos nyt tässä sittenkin päätettäisiin, että asia painetaan
villaisella", lopetti rehtori Kiiliä. "Sitäpaitsi on Laurellin vanha
pari raihnaita: he tulisivat ehkä kovin pahoilleen Sam Ilolan
menettelystä, jota eivät ehkä ymmärtäisi."
Ja niinpä kävi, että Sam sai jouluksi täyden käytösnumeron ja hänen
luokkatovereilleen tuli syy taas hurrata tapansa mukaan:
"Eläköön Sam Ilola, gentlemanni!"
Sam oli komea poika. Tukka tumma, kiharainen. Silmät, jotka välkehtivät
iloa, paitsi milloin hän vihastui, ja silloin ne säkenöivät kuin
murhaava teräs, suuret; korvat pienet, kasvot säännölliset, "tukka
sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat taaksepäin
kääntyneet", kuten realistisissa ja psykologisissa romaaneissa
sanotaan; posket kauniit: kaikki kaunista.
Ja omituiset kasvot: sillä hän saattoi muuttaa niiden muotoa toiseksi
miten vain halusi, esimerkiksi konventinjuhlissa näytellessään.
Muuten hän oli hyvin terve poika, vailla aikaiskypsyyttä: hän ei ollut
tähän asti vielä kertaakaan oikeastaan katsahtanut tyttöihin.
Kotioloissakin oltiin häneen tyytyväisiä. Tulipa pellolta raivata jokin
itsepäinen kivi, joka oli tehnyt niittokoneelle haittaa koko Laurellien
suvulle, — ja siitä oli kauan, talohan oli kulkenut suvussa satoja
vuosia; tulipa renkien kyntää kuivana keväänä hirveän raskas savinen
sarka, joka kumisi kuin kallio, ja jos he valittivat, — tänä vuonna
oli muuten toinen rengeistä lähtenyt poiskin, sillä hänen vaatimansa
palkka kävi Mikael Laurellin poloiselle kukkarolle mahdottomaksi, —
niin, Sam tuli toki kotiin joko sunnuntailomalle tai muuten vain
arki-iltana käymään. Olipa haettava lääkäri Mikael-herralle, joka oli
tullut kivulloiseksi; otettava yht'äkkiä tömähtäneet vieraat vastaan,
kun vanha rouva hääräili vielä kädet suolavedessä tai Angelika
ravisteli kanakamarissa esiliinastaan pölyjä; pitipä korjata vanha
seinäkello, maalata, takoa kyläsepän apuna pajassa jotain, keksiä
verkoille uusi väri; olipa hevonen sairastunut: Sam tutki kaikki asiat,
kirjoista tai ihmisiltä, joiden kanssa hän jutteli uutta oppiakseen.
Talven hiljaisina, alakuloisina lauantai-iltoina hän luki ääneen jotain
vanhanaikaisen lempeää kirjaa naisille, jotka tekivät käsitöitään
pöydän ääressä, ja herralle, joka loikoi nahkasohvalla lisääntyvistä
huolistakin väsyneenä. Ei siis aivan ihmeellistä, että Mikael Laurell
kaksi vuotta sitten oli antanut Samille joululahjaksi oman kellonsa,
vanhan, kauniin hopeakellon. Ja välisti puhuttiin siihenkin suuntaan,
että Sam voisi ylioppilaaksi päästyään jäädä hoitamaan Pähkinämäkeä.
Enimmäkseen Sam kutenkin halusi juristiksi: kunnioittamansa Alvar
Laurelan malliin vain!
Ah, jospa me muut olisimme nuorina olleet sellaisia kuin tämä mainio
Sam! Kuinka sydämessämme nyt tuntuisi lohdulliselta!
Mutta, myöntäkäämme: näkyivätpä hänessä vanhat salaiset heikkoudetkin:
kiivaus, ylpeys ja niskurinpuuskat! Vielä kolme vuotta sitten oli tämä
ihannoitu kieltäytynyt tulemasta Laurellien kanssa samaan valokuvaan,
kun Mikael-herra tuotti kaupungista kuvaajan perhettä ikuistamaan.
Myöskin Alvar perheineen oli silloin Pähkinämäellä. Varustauduttiin
ryhmään, mutta — Sam väistyi koivikkoon, sieltä yhä syvemmälle
yksinäiseen metsään. Huudellaan. Etsitään. Miestä ei tule. Ja täytyi
otattaa valokuva, jossa ei Samia ollut. Angelika loukkautui niin, ettei
Samia edes torunut, mutta Alvar uhkasi:
"Selkääsi ansaitset!"
"Koetapas antaa!" vastasi Sam ja valkeni, ja Alvar näki hänet niin
vihastuneeksi, että uskoi hänen turvautuvan, jos heikommaksi jäisi,
vaikka johonkin aseeseen, ja jätti hänet halveksien rauhaan.
"Kummallista tuo uhma", ihmettelivät Laurellit keskenään surren.
Ah, jospa edes Angelika olisi aavistanut, että silloinen uusi renki
puoli tuntia aikaisemmin puhui Samille jotain — hänen suvustaan.
Renttu-isästä! Äidistä, joka — mikä lienee hänkin ollut, äidistä,
josta Samille ei ollut koskaan kerrottu mitään. Nyt renki kertoi, ja
parjasi. Ja vielä tulipalosta, murhapoltosta, jonka Sam kuului pienenä
kaupungissa sytyttäneen. Oli polttanut äitinsä.
Tämä toi Samille sellaisen raskaan, synkän tunteen, ettei hän muka
kuulunutkaan Laurelleihin, hyväntekijöihinsä!
Hän oli jotain muuta...
Kirottu, joka oli pienenä polttanut kokonaisen kaupunginosan ja — ehkä
oman äitinsä.
Sam alkoi surukseen tuntea synkän erikoisuutensa, jossa hänen —
täytyisi pysyä. Häpeäksi olisi hän nyt tullut valokuvaan toisten
joukkoon!
_Ohimennen: miten kauppaneuvos Vennolampi kellahti nurin, ihailijainsa
kummaksi ja harvojen suureksi suruksi._
Ennen tämän vuoden maaliskuuta, joka kävi ansaitsemattoman
kohtalokkaaksi Laurellien perheelle, niin, helmikuussa, jolloin
Pietarista alkoi kuulua kaameita huhuja vallankumouksesta, sattui se
suurien asiain rinnalla pienehkö kumma, että ukko Vennolampi romahti
nurin. Hän, jota ihailtiin, — ja epäiltiin. Joka imarteli kaikkia
puolueita, työntyi joka paikkaan, liehasi kaikkialla, rehenteli ja
hölysi. Hän, joka osti metsiä, fonoloita, lautoja, vuotia, lankkuja
ynnä kupariromua ja vanhoja säkkejä Venäjän armeijaa varten. Hän,
joka vei koivut kirkkomailtakin, — sattui tosiaan, että pari
maalaiskuntaa niitä möi. Hän, joka osasi antaa pojilleen, joista
yksikään ainoa paitsi Venti ei tullut edes ylioppilaaksi, jonkinmoiset
johtajan-tittelit ja hankkia heille virastoja kumartelemalla paikatkin.
Hän, joka keskellä sotaa osasi lähettää sotilasviranomaisilta
mairimillaan passeilla lapsensa Ruotsiin, Ventin puutarhaopistoon ja
nuorimmat Tukholmaan oikein hienoa käytöstä oppimaan, hyväkin
suomenmielinen. Hän: kupperiskeikka yht'äkkiä. Täydellinen!
Kuka sitä uskoi mahtavasta ukko Vennolammista!
Nyt puhuttiin, nyt tiedettiin, nyt parjattiin! Ukko oli muka vuosi
sitten tehnyt arpanopillaan tavattoman uhkaheiton: ostanut, sodan
pikaiseen loppumiseen uskoen, aivan ennenkuulumattoman tukkivaraston ja
sahauttanut sen, aikoen kaupata ulkomaille.
Sota ei loppunutkaan. Yhäti se pauhaa.
Valtavat lauta-, lankku- ja muut varastot jäivät seisomaan, sintymään.
Velkojat ahdistamaan. Ja siinä se olikin loppu:
"Kaikki tietävät, kuinka tuhannenmoisesti Vennolampi vehkeili
selvitäkseen. Touhusi ja kerskui, piti kemuja, kiemurteli kuin onkimato
koukussa. Lateli suuria tulevaisuuden unelmiaan, pyyteli nimiä, mutta
kukapa ystävä nyt enää olisi antanut? Pyyteli kasvot maireina, nuo
kasvot, jotka ovat tosiaan yhdistelmä kettua ja porsasta. Niin, ihmiset
eivät ole armeliaita sillekään, jota ovat äsken hänen menestyksensä
vuoksi kehuneet erikoiseksi tutukseen. Väittävät Vennolammin
pelastuneen vain armosta vankilasta, sellaisia rötöksiä hän kaikessa
hiljaisuudessa on tehnyt. Kiittäköön onneaan, kun pääsee konkurssilla!"
Siinä meni saha, siinä monen miljoonan tilat, laivat, autot, fonolat ja
päristimet, vaunuhevoset, siinä vuoroin saarnojen lukeminen, vuoroin
markkinoilla käynti: koko reklaamihoito. Lapset hommattiin Tukholmasta
pois, rouva-vainajan omaisten luo maaseudulle:
"Raukat, kovillepa heidän vielä kerran ottaa opetella jotain muutakin
kuin tanssia ja hienoja vieraita kieliä!"
Anja jäi yhä lehtori Kolinin luo, niin uskollinen on Kolin sittenkin
entistä ystäväänsä ja auttajaansa kohtaan, — vaikka teeskenteleekin
pohjaavansa elämänsä kylmiin reaaliasioihin!
Venti voi jatkaa opiskelunsa loppuun osuudella, jonka äiti-vainaja
määräsi hänelle myötäjäisistään. Paljon se ei ole, mutta se riittänee
kyllä. Kurssi päättyy ensi kesänä, ja sitä ennen ei Venti voi tulla
lohduttamaan edes isäänsä, joka on nyt onnettomuuden syvimpään kuiluun
syösty: hänelle jättivät pesänselvittäjät ainoastaan pienen myllyn
sahalla. Armosta.
Siellä hän nyt jauhattaa, kauppaneuvos, omassa myllyssään ikäänkuin
renkinä, hoitelee kiviä, kantaa jauhosäkkejä.
Ja — itkee vähän väliä.
_Tuho lähestyy Samia. Kaikki muuttuu. Niin, niin, elämä on liian rikas
salliakseen mitään iskusanoja, kaikkein pyhimpiäkään kuten esimerkiksi:
isä, äiti! Sillä nekin saattavat välisti olla pelkkiä iskusanoja._
Eräänä iltana maaliskuun alussa hankkiutui Sam juuri lähtöön maalle.
Oli arki, mutta lyseolla lomaa oikeinpa kaksi päivää, sillä
sanomalehdet kertoivat peittelemättä mellakoista, jotka raivosivat
Pietarissa; siellä ammuttiin kaduilla, siellä syöstiin muka santarmeja
katoilta alas pistimien kärkiin. Pakolaisia Venäjältä ryöppysi kuin
tulipalon vaarasta, kirjava lauma venäläisiä, kaikkia kansallisuuksia,
— ken aikoi tätä tietä ulkomaille, ken hakea meiltä suojaa;
keskeytyipä monen matka tähänkin kaupunkiin, joka oli pakotien
varrella. Tuossa kauppasi harmaa vanhus, jalassa kenraalin kirjavat,
leveärantuiset kaatiot, paria hopealusikkaa ja lyijykyniä, tuossa
kenraalitar jalokiviä tai — vanhaa pataa; tuossa puiston penkillä
istui ylhäinen parooni, toivottomuudesta tylsä, joka oli pelastanut
kaikestaan muutaman kirjan ja — rikkonaisen lampunkuvun. Kuin
tulipalossa akka arvottomat kenkärajat. Kirjatko arvottomia? No niin,
niin...! Mutta siinä vain hänen kaikki omistuksensa ja matkatavaransa
näkyivät sanomalehteen käärittyinä. — Jo huhuttiin julmuuksista
Helsingissäkin upseereita kohtaan, sotamiehet halkoivat heidän päitään
sapeleilla, polttivat heitä tulisella höyryllä, kaivoivat
piilopaikoistaan. Täälläkin sotaväki lähti kasarmeistaan ja liikehti
rauhattomana ja vallattomana. Mitä lienevät aikoneetkaan, nuo
vastenmieliset harmaamekot. Punakaartikin oli perustettu... Suomi vaati
vapauttaan, niin porvarillinen kuin punainenkin, kumpikin omaansa.
Rehtori Kiiliä, — muut opettajat, etenkin Kolin, pysyivät toistaiseksi
varovaisina, — antautui koko sielullaan ajan pauhuun. Siinä määrin,
että melkein yllytti pienessä kiivaassa puheessa opettajia ja
yläluokkain oppilaita yhtymään kansanjoukkoihin silloin kun venäläisten
kätyreitä vaadittaisiin voimalla ja väellä tilille: laputtamaan
viroistaan ja maasta pois. Sitten olikin kansankokous erottanut
poliisimestarin, riisunut santarmit aseista, vetänyt leijonalipun
Raatihuoneen katolle. Sam oli kulkenut mukana, innostunut, hyökännyt
ensimmäisten joukossa santarmilta sapelia ottamaan. Kun lehtori Kolin
sulki omat lapsensa ikäänkuin kotiarestiin, kirjoitti Sam heidän
läsnäollessaan jonkinlaisen sotaisen vapaudenhymnin, jonka vei toiseen
kaupungin lehdistä; Samia oli mahdoton pitää vankina. Sensori ei
vieläkään tahtonut jättää hänen kirjoitustaan mustalla ristillä
merkitsemättä; silloin hän sai toimitussihteeriltä ja lyseolaiselta
pienen könistyksen.
Nyt kaikki hiljeni toistaiseksi. Odotettiin, mitä sotamiehet ja
punakaarti puuhailivat... ne näyttivät hautovan yhteisiä aikeita.
Sam ajatteli, että Pähkinämäellä oltiin levottomia, siellä ei tiedetty
viimeisiä uutisia. Ja hän hankkiutui siis sinne.
Hän sammutti juuri sähkön Kolinin eteisestä astuakseen kirjareppuineen,
jossa ei ollut kirjoja, vaan sanomalehtiä ja vähän eväitä, ulos illan
hämärään ja lumiselle kadulle, josta tässä touhussa oli unohdettu
kinoksetkin korjata pois, kun palvelijatar tuli ulkoa vastaan ja
ilmoitti, että joku vieras seisoi portaiden edessä tahtoen päästä Samin
puheille.
Tulija oli pitkä ja tummaverinen mies, muuta ei enää erottanut. Sam
sytytti jälleen sähkön ja näki hänet selvemmin.
Ensi vaikutus oli inhottava.
Se täytti Samin — salaperäisellä tuskalla. Melkein surulla, joka
paisui sietämättömäksi: hän ei ehtinyt ajatella, mistä syystä.
Mies oli senmoisten näköinen, joita syyllä kutsutaan — roikaleiksi.
Poskissa, jotka olivat kuopille painuneet ja kelmeät, versoi karkea
parransänki, moneen vuorokauteen ei se valkean- ja harmaankirjava parta
ollut kokenut partaveistä, tai jos lienee, sitten tylsää kuin huono
keittiöveitsi. Silmien alla riippuivat punaiset ja siniset pussit.
Ne silmät — veristivät.
Sam ikäänkuin muisti jotain, eikä kuitenkaan muistanut.
Mies seisoi hontelona ohut päällystakki yllä, jalassa matalat kengät,
joiden pohjat näyttivät ratkeilleen. Hän seisoi... hymyili
omituisesti.
Vihdoin hän ojensi kätensä, joka oli inhottavan veltto, pehmeä,
ikäänkuin tahmea, ja sanoi:
"Poika, etkö tunne?"
Ei, Sam ei tuntenut. Hän kysyi herran asiaa.
"Sitä minulla on liian paljon näin porstuassa jutellaksemme", vastasi
mies röyhkeästi. "Viehän saliin."
"Viehän?" toisti Sam. "Ketä saan kunnian puhutella?"
"So, so so", vastasi mies äskeistäkin röyhkeämmin. "Totta kai me on
oltu ennenkin sinut. Ainakin sinä minulle. Näytähän nyt minulle ovi."
Sam tahtoi ottaa vieraalta päällystakin ja asettaa sen naulakkoon. Mies
torjui, ei antanut.
Ja sitten hän tallusteli kursailematta saliin.
Siinä, vieraan mennessä ohitse, Sam huomasi, että hänestä tuulahti
vastenmielinen löyhkä, kuin pinttyneen lian, — ilma olikin kostea,
räystäät tippuivat päivällä, ja rentun päällystakki märkä, — ja vielä
lisäksi jokin muu merkillinen haju. Se muu selvisi hyvin pian: mies
meni lähimmän pöydän luo, veti höllällä riippuvan vaatetuksensa
taskusta pullon, joka holskui puolillaan jotain viheriää nestettä:
pontikkaa, näinä aikoina poltettua kotiviinaa. Hän löi pullon pöytään
mahtavalla eleellä, mutta varoen ettei se särkyisi, ja kehuskeli:
"Tässä on minun työvehkeeni, poika."
Sam estelemään, ettei likainen pullo jättäisi merkkiä Kolinin
mahonkipöytään, löysi tyhjän teevadin ja asetti sen pullon alle. Mutta
nyt istahti pitkä rötkö märkine palttoineen, jonka reunat kukkivat
repaleina, Kolinin vaalealla irtopäällyksellä verhottuun nojatuoliin.
Sam esittämään, että kentiespä vieras antaisi sittenkin riisua
päällystakkinsa.
"Älä, älä", torjui pontikan tuulahduksien levittäjä. "Ole sinä hiljaa",
naurahti hän sitten. "Onko lehtori kotona? Katsos, minulla ei ole
takkia eikä liivejä."
Syntyi hiljaisuus.
Ja taas mies kehaisi:
"Katsohan, tällainen mies minä olen."
Mies-sanan lausui hän pöyhkeästi. Ja avasi päällystakkinsa ja näytti
Samille likaisen paidan, jossa ei ollut ainoaakaan nappia, ja paljaan,
hyvin haivenisen rinnan:
"Tällainen renttu minä olen. No, kai sinä tunnet minut?"
Ei, Sam ei kuolemakseen tuntenut. Eikä mies, joka kulautti siinä
samassa pullostaan niinkuin rintatautinen vie lasiputkensa suulleen,
ennenkuin jaksaa puhua, — siltä tuntui Samista, — näyttänyt
välittävän jouduttaa tutustumista. Hän jatkoi ikäänkuin tunnettuja
asioita:
"Niin, tässä sitä nyt viimein kohdataan. Sittenkin! Mutta, etpäs ole
vielä minun pituiseni. Tulepas mittasille. Etkö tule? Toisen näköinen
minä olin sinun iälläsi... arvaa sen, kaunis mies! On minulla vielä
voimaakin! Koettelisit vain käsivarsiani, joita kyllä aikoinasi olet
kokenut, niin näkisit, kumpi meistä on vahvempi. Kyllä minä pystyisin
vaikka kivenhakkaajaksi! Mutta älähän hätäile! Nappula sinä olet vielä.
Et tunne elämää. Osaatko jo edes ryypätä? Minä sinun iälläsi osasin.
Niin, minä sitä olen ryypännyt, kuten sanottu. Puteljuksen kanssa
menettänyt monta paikkaa. Hyviäkin. Oluttehtailija Blöcker Loviisasta,
tunnetko sinä hänet?"
Kuinkapa Sam olisi hänet tuntenut!
"Asetti minut panimoonsa disponentiksi. Oltiin juotu yhdessä pari
viikkoa. Siellä olisi kelvannut elää. Minä ryyppäsin, menetin paikkani.
Olin sitten taas sanomalehtimiehenä, juopotellen, siellä ja täällä.
Kerran panttikonttorissakin Helsingissä, virkailijana... Tuttuhan se
paikka! Mutta kun menin sinne takaisin, — läksin näet maalle ja
viivyin poissa kolme viikkoa, — niin sanottiin, ettei virkaa enää
ollutkaan. Nyt tulen Vaasasta, palvelin siellä korkeassa virassa:
sensorina. Sanomalehtisensorina. Hihii... _Alii aliter vivunt!_
Potkivat pois, antoivat selkäänkin, tiedäthän: tämä kirottu
vallankumous. Hyvä, etteivät hengiltä nitistäneet. Hirteen tästä olisi
parasta mennä! Mutta vielä minä...! Tiedätkö sinä, mitä on kirjailla,
poika? Minä olen nähnyt vähän eri tavalla elämää. Älähän rehentele!"
Kirjailija! Sam alkoi jotain aavistaa. Tietysti ihmiset olivat
maininneet, milloin harvoin olivat Samin isästä puhuneet, — ja
viimeisestäkin oli jo monet vuodet, niin oli Ilola unohdettu, — että
hän oli ollut kirjailija.
Välisti Sam kaipasi, etenkin näinä lähestyvän nuoruutensa aikoina,
öisin yksinään valvoessaan, isäänsä, ja vielä enemmän äitiään, monin
verroin enemmän. Isä tuntui vastenmieliseltä, ja hän toivoi, että siinä
vivahteessa, joka oli ilmennyt ihmisten puhuessa hänen isästään, —
Samin mieleen painuivat merkillisesti heidän puheensa, — olisi ollut
jotain liioiteltua, että miestä, ihmistä olisi ymmärretty, nähty jotain
hyvääkin tuossa hänet kieltämättä hylänneessä miehessä, joka oli
kohdellut hänen äiti-vainajaansakin niin pahoin!
Ja tässä se kaivattu ja puolustettu nyt oli! Tuossa se istui —
pontikalle ja lialle tuoksuen, tunteettomana, julkeana, rehentelevänä.
Samin silmissä säkenöi ja pimeni!
Hänen sielunsa ympäröi yht'äkkiä yhä enemmän synkkä varjo: todellinen
entisyyden varjo.
Se karkasi kimppuun kuin hirviö.
Mies ilmaisikin sitten eräillä pikku tapauksilla, jotka nousivat
yht'äkkiä Samin mieleen hänen lapsuudestaan, että hän oli Samin isä.
Tuollainen isä! Tuossa tilassa! Itsensä rappiolle renttuillut! Sensori!
Vieras esitteli itsensä:
"Kuule, onko sinulla liikoja vaatteita? Minähän olen isäsi. Anna
minulle!"
"Teille? Mutta... Siihen minulla ei ole edes lupaa! Ne ovat
kasvattajaini lahja. Ja olette kookkaampi minua, kuten väitittekin.
Pukuni olisi teille — liian pieni!"
"Mutta minähän olen isäsi, — häpeäisit. Mene nyt etsimään. Jotain.
Kyllä ne kelpaavat, vaikka ovat ahtaatkin."
Sam häpesi todellakin, mutta omalla tavallaan:
— Mitäs, jos Kolinit näkisivät tuon rentun täällä. Rentun, minun
isäni!
Tuska raateli Samia niin, että hän meni sekaannuksissaan poikien
kamariin, keksi Kolinin pojille jonkin verukkeen, otti sieltä pari
kirjaa ja samalla paremman takkinsa ja vei saliin.
Mies riisui kursailematta palttoonsa:
"Liivit myöskin."
Sam nouti liivit.
"Housut myöskin", komensi mies.
Silloin Sam asettui vastarintaan: eihän täällä salissa toki käynyt
riisuutuminen.
"So, so, älä opeta!" ivasi mies. "Muna kanan opettajaksi. Tuo housut!
Luuletko, etten minä osaa hienosti käyttäytyä. Jutellaanhan nyt —
asioista. Minä tulin tänne — sinua katsomaan, poikani. Niin, niin...
Minä olen muuten nämä vuodet käyttänyt nimeä Kormano. Mutta nyt täytyy
nimen taas muuttua Ilolaksi, muuten pistelisivät sillä sensorilla minua
kaiken ikäni. Niin, poikani, minä tulin katsomaan sinua."
Hänen äänensä tekeytyi hyvin helläksi ja maireaksi.
"Asun tuolla Myllymäessä. Erään saunoittajan luona. Hän on tosin vanha
akka, toinen silmä poskelle valahtanut... Eikä ole edes rahaa
maksaakseni hänelle ruuasta. Mutta, kuten sanottu, puhellaan nyt
sinusta, poikani!"
Hän oli kuullut Samin lahjoista, suorastaan ihmelapsen maineesta.
Seitsemännellä luokalla, eikä vielä kuudentoista ikäinen! Totta kai hän
poikansa syntymäpäivän muistaa. Hän oli ajatellut Samin kohtaloa.
Ja hän oli Samista ylpeä:
"Minä olen sinusta ylpeä, poikani! Minun poikani! Arvaahan sen: minun,
joka olin ainakin etevä matemaatikko, kunnes ne lahjat menivät tähän —
tähän."
Ja Kormano kulautti pullostaan.
Sam oli vaiti, — kunnes yht'äkkiä virkkoi:
"Silti ette kertaakaan kirjoittanut minulle. Ette käynyt minua
katsomassa", eikä hän enempää jaksanutkaan.
"Häh?" kysyi Kormano ja sotki pois asian: "Ja nyt koitti minulle
sittenkin onni. Tuli pelastus pojassani, pojassani. Kohdakkoin
ylioppilas. Saat virkoja, — korkeita virkoja, se sinun täytyy. Ja sinä
minut elätät!"
"Elätän", huudahti Sam. "Te ette ole kertaakaan edes kirjoittanut
minulle", toisti hän. "Ja olette ollut sensorina! Tiedättekö, mikä
alhaisuuden kuilu? Tuhria musteella, kahlita vapaata sanaa..."
"No, no, älähän kukkoile! Et sinä elämästä mitään tiedä!... Minä menen
ehkä juoppoparantolaan. Ja sitten voisin ruveta vaikka rengiksi. Erään
entisen luokkatoverini taloon pääsisin..."
"Se tehkää, ja heti! Niin sitten nähdään", kehoitti Sam.
"So soh", tuli kohta äkäisesti. "Älähän neuvo. Suoraan sanoen: muutama
vuosi, niin olet virassa, elätät minut — joka tapauksessa."
Imarteleva, isän ylpeyttä teeskentelevä sävy muuttui taas kokonaan.
Miehen silmät säkenöivät tummina ja hän astui uhaten Samia kohti:
"Elätät — pakosta! Ei minun tarvitse juoppoparantolaan, jos en tahdo.
Ja rengiksi minä — ohoh. Sinä juuri hankit minulle kamarin, kaluston,
ruuan, — ai ai: minä pidän makeista ruuista! Ja hieman taskurahoja
isällesi!"
"Entäpä jos en suostu tuollaiselle pyytäjälle", uhkasi Sam.
"Et suostu? Sinä et nähtävästi aio juristiksi? Kuulin, että aikoisit.
Siinä tapauksessa sinä jo tietäisit, että puolellani on laki,
selvä laki! Määrää työkyvyttömän vanhemman täysikäisen lapsensa
elätettäväksi. Olet ainoa lapseni. Minä olen kurjuuden kuilussa! Olen
siis: jaksan kyllä odottaa, minulla on sitkeyttä. Ja sitten elän
hyväpalkkaisen virkamiehen isänä, sinun. Ja me elämme niin rattoisasti,
ettet arvaakaan!"
Siinä Sam kuuli vanhemman rakkauden suloisen soinnun! Jumala varjelkoon
muita ihmisiä sellaisesta!
Turhaan nuorukainen vetosi siveelliseen oikeuteen. Hän oli, kuten
olemme monesti huomanneet, tavattoman arka oikeasta ja väärästä. Isä
kömpi pystyyn, jälleen täysin juovuksissa, ja uhkasi:
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi: tunnetko sen käskyn? Ja selvä laki: sinä
elätät minut! Mutta kai sinulla on alkajaisiksi antaa vähän rahaa?
Sinähän ansaitset jo sanomalehtikirjoituksilla. Minun täytyy maksaa
sille akalle."
Samille tuli kiire kaivella taskujaan, keskellä suruaan ja hirvittävää
häpeäänsä: saattaisivathan Kolinit lopulta tulla saliin! Omaa rahaa ei
hänellä nyt ollut; mutta kyllä muutama markka kasvattiäidin uutteralla,
kauniilla elämällä koottuja pikku säästöjä.
— Jos Kolinit tulevat!
Jos he tulisivat, ennenkuin Sam saisi ulos tuon hirviön, joka suvaitsi
rehennellä olevansa hänen isänsä ja sitten heti uhata kiristyksellä,
mikä tuskan syvyys! Sam työnsi Kormanolle kaikki rahansa.
Kaimo Kormano katsoi pulloaan: se oli tyhjä. Katsoi kauniisti kokoon
taitettuja markanseteleitä, jotka siihen aikaan olivat käytännössä,
irvisti ja sanoi:
"Nyt saan — viinaa. Minä poistun toistaiseksi."
Hän meni jo eteiseen, mutta siellä hän pysähtyi ja kerjäsi uudestaan:
"Mutta minun pitäisi saada ruokaakin. Ensi hätään. Etkö voisi hankkia
minulle pari voileipää?"
Onneksi oli Samilla selkärepussa voileipiä, ne pikku eväät, jotka
ystävällinen lehtorinrouva tyrkytti hänelle kotimatkalle. Ne hän nyt
kaivoi esille. Isä sieppasi voileivät ja alkoi haukata. Sitten hän
poistui sanoen:
"Minä jään asumaan tähän kaupunkiin. Kohta tavataan."
Sam odotti tuokion. Syöksyi sitten ulos ja alkoi samota Pähkinämäelle.
Siellä kummasteltiin, mikä ihme hänelle oli tullut. Hän oli niin hurjan
näköinen. Ei syönyt parasta herkkuaan, puolukkaleipiä, joita Angelika
oli hänelle paistanut. Ei vastannut mihinkään. Ei kertonut paljon
mitään uutisia; oli ärtyisä, epäkohtelias, julkeakin, — taas
harvinaisella pikku hirviön tuulellaan!
Älkäämme ihmetelkö, että kuulaskin pää tällaisesta sekaantuu ja sydän
myrkyttyy! Samin pää oli liian täynnä tätä yhtä ja ainoaa asiaa.
Tämä oli hänelle suuri onnettomuus, entisyyden ja tulevaisuuden
yht'aikaa.
Isä, joka mairii! Isä, joka ylpeilee pojastaan ansiottomasti jos
kukaan: sillä hän oli isä, joka jätti lapsensa ja vaimonsa tulipaloon,
oman onnensa nojaan kuolemaan, — livistäen itse pakoon: niinhän
ihmiset olivat vihjailleet.
Isä, joka muuttuu ansiottomasta pöyhkeilijästä imartelijaksi ja sitten
uhkaajaksi!
Jälleen ja taas: millä _oikeudella_ Kaimo Kormano ylpeili hänestä?
Sellaiseen ei ollut oikeutta muilla kuin Laurelleilla, jotka olivat
Samin vaalineet ja hänen tähtensä jotain uhranneet.
Kuinka typerä ihminen ylpeydessään! Sam häpesi sitä typeryyttä, että
isä niin ansiottomasti saattoi ajatella näin. Ja kummasteli sitä
julmuutta, ettei hän ylpeilyn asemesta edes — pyytänyt kaikkea
mennyttä lapseltaan anteeksi!
Isä ei itkenyt, ei katunut, hän, joka ei ollut välittänyt näinä pitkinä
vuosina Samista kerrassaan mitään. Ei käsittänyt, kuinka ihmisen olisi
täytynyt hänen asemassaan nöyrtyä.
Ei, hän vaati: julisti vanhemmankunnioituksen käskyä! Ja — hennoi
vedota lakiin.
Kauheaa oli Samin nyt enää mennä kaupunkiin. Mutta hänen täytyi. Hän
meni.
Ehkäpä isä ensi kerralla olisi toisenlainen...
Mitä vielä: kohta Kolineilla Sam kuuli, että isä oli käynyt siellä taas
etsimässä poikaansa. Kolin itse tästä Samille kertoi. Kaimo Ilola, joka
kummallisesti sittenkin oli ilmestynyt elävien joukkoon, oli ollut
juovuksissa ja kerskunut saavansa Samista itselleen elättäjän. Kolin
lohdutteli Samia:
"Älä ole milläsikään, kyllähän mies jotenkin pysytetään aisoissaan."
Sam nauroi, näytti ylen iloista miiniä:
"Mitäpä tämä minua liikuttaa?"
Hän oli ylpeä, ja hän osasi näytellä.
Kolin oli kyllä kieltänyt perheensä hiiskumasta asiasta mitään. Mutta
siihen ei se silti pysähtynyt. Kaupungillakin tiedettiin jo Samin
katkera salaisuus! Renttu oli sitä itse levitellyt.
Ihme keskellä maailman melskeitäkin, että palaneeksi luultu toimittaja
Ilola tuli entiseen kotikaupunkiinsa takaisin!
Ja vanha tulipalojuttu joutui jälleen ihmisten suuhun.
Kaimo Ilola kuului siellä ja täällä esitelleen itsensä tuona aikoinaan
huomattavana matemaatikkona, jonka poika Sam oli, ja hän oli yrittänyt
lainata rahaa Samin laskuun. Oli rehjustellut juovuksissa. Kertonut
ihmisille sauna-akastaan, toissilmäisestä ystävättärestään.
Ja rehennellyt pakottavansa lain voimalla poikansa elättämään häntä:
"Kestän kyllä nämä muutamat vuodet herra Putelin ja saunaämmien
parissa."
Siellä ja siellä hän kuului nurisseen:
"Poika on laiska: ei viitsinyt edes lukea useampien luokkien ylitse!
Nyt olisi virassa..."
Sam oli nimittäin lukenut kolmannen luokan ylitse, ja niin hän kai
olisi tehnyt toisenkin kerran, ellei Mikael Laurell olisi hillinnyt
tyttärensä liikaa intoa ja luottamusta Samiin.
Toisaalla taas:
"Sam tahtoi minua juoppoparantolaan. Kyllä kai. Minä olen sitkeä ja
voimakas mies, kestän näinkin!"
Tovereiltakin, — muilta paitsi Kolinin lapsilta, — Samin täytyi
kuulla isästään.
Sam kaivoi Kolinin kirjastosta salaa käsiinsä lakiteoksen ja tutki,
oliko todellakin muka niin luonnoton laki, että lapsen, jonka vanhempi
oli hylännyt, jolle vanhempi ei ollut elämässään tehnyt mitään hyvää,
— ainoa perintö, minkä Kaimo Kormano Samille jätti, olivat nämä synkät
muistot, — oliko totta, että lapsen täytyi vielä alistua moisen
vanhemman orjaksi? Totta se oli! Sam ei ensin uskonut silmiään.
Haavoitettuna kunniantuntonsa syvimpään hän luki moneen kertaan.
Valitettavasti asia on niin.
"Silloin täytyy lain muuttua!" kimmahti Sam itsekseen. "En kärsi
vääryyttä. Vuodatan oikeuden puolesta vereni! Epäsiveellinen laki."
Nyt hänelle valkeni asia, jota hän ei ollut vielä ihan varmasti
päättänyt, nimittäin mille elämänuralle hän antautuisi. Kaikkihan oli
tuntunut hänestä yhtä helpolta. Nyt:
"Pitää todellakin ruveta juristiksi, niinkuin Alvar Laurell!"
Sam muisti lukeneensa jostakin tällaisen jutun: Kiinassa, jossa
vanhemmat kuitenkin olivat suorastaan lastensa hengen itsevaltiaita
omistajia, ei pojalla, jolle vanhemmat eivät olleet opettaneet mitään
ammattia, muka ollut mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan. Sam
ajatteli:
— Odotetaanpas! Juristiksi! Ja pääsen kerran eduskuntaan, ja tämä
lakimme muutetaan! En voi kärsiä — vääryyttä! Mielelläni auttaisin
isää, jos hän katuisi. Jos olisi ilmaissut edes kiitollisuutensa
Laurelleille. Auttaisin kohta... ottaisin jo nyt jotain rahatyötä,
samoin kesällä, ja hommaisin hänet hoitoon. Mutta tällainen isä! Miten
köyhäksi ja onnettomaksi tulin, minä orpo ja köyhä, kun — sain
itselleni isän! Enkö minnekään hänestä pääse? Enkö voi lyödä itsestäni
irti tuota vierasta, joka vaatii oikeuksia minuun ja ylpeilee —
kärsimyksilläni, niinkuin hän olisi niillä ansioitunut?
Yht'äkkiä pälkähti Samin päähän ajatus, joka oli hänenikäiselleen
ja -luontoiselleen pojalle sairaalloisen aikaiskypsä, hänelle, joka ei
ollut vielä edes vilkaissut naisiin:
— Vanhemman ansio? Riittääkö se muka ansioksi, että tekee maailmaan
lapsen? Tylsinkin pystyy siihen... koirakin! Pöyhkeillä moisella: olla
lapsen vanhempi!
Sitten jatkui sielussa salainen hävitys. Muistot, surulliset muistot,
tulipalo, säkenöivät silmät: isän, joka löi, kun poika ei, niin
pienenä, osannut hänen ylhäistä tiedettään! Ja löi äitiä... antoi
hänen palaa, poltti hänet!
Muistot nousivat kuin kummitus kaukaa entisyydestä.
Moinenhan teki aivan sekapäiseksi: "Enkö koskaan pääse tuosta
julkeasta, joka vetää minua näin syvyyteen, — julmiin muistoihin?
Vetää hukkumaan kuin kiviriippa lasta, jonka sen äiti tahtoo tappaa!
Tuosta vieraasta, joka on minussa kiinni kuin kasvannainen ruumiissa.
Kuin paise, kuin loiskasvi, joka imee varjossa elävän puun mehua!
Pahahenki — isäni. Kummitus, haudan aave! Täytyykö minun koko elämäni
ajatella tätä, vetää jaloissani näitä muiston kahleita, jollaiset
taotaan vain pahimmille kuritushuonevangeille, — isääni! Nähdä hänet
luonani, lähelläni, kaiken sen jälkeen, mitä hän minulle on tehnyt!
Tätä — tuonentoukkaa: isääni?"
_Miten nykyaikanakin joku Oidipus tai Orestes voi syntyä, —
terveellinen lääkekö, vai myrkkyä huonoilla vaistoilla varustetuille
sydämille? Tiedämme ainoastaan, että tuskat ovat tosia, että emme voi
nuorukaiselta rajatonta ymmärrystä vaatia ja — että lääkkeihin
sisältyy usein myrkkyä._
Samin käytös muuttui kokonaan yhden viikon päivinä. Poika, joka ei
ollut kertaakaan koko lyseoaikanaan jäänyt pois tunneilta, — ei
kertaakaan, niin uskomattomalta kuin se kuuluneekin, sillä hän oli
ruumiillisesti mallikelpoisen terve ja kykeni lisäksi pakottamaan
itsensä kuriin sellaisissa pikku vaivoissa kuin päänsärky tai
vilustuminen, — Sam karkasi nyt koulusta. Vetelehtimään, kuten outo
olisi väittänyt. Mieluimmin maalle, Pähkinämäen metsiin... jollakin
verukkeella. Päästäkseen kohtaamasta kaupungissa inhottavaa isäänsä ja
kuulemasta juttuja hänestä. Siitä piti Kaimo Kormano hyvän huolen, että
ihmisillä riitti hänestä puhumista. Hän renttusi ajurien ja suutarien
kanssa kuin toveriensa, ja — kehui siellä, miten hyvät päivät hänelle
tulisivat Samin luona! Eräs suutari, joka tunnettiin niin syvään
rappioon joutuneeksi, että tarvitsi joka aamu kahvin asemesta
maitolasin spriitä ennenkuin sai järkensä hiukan liikkumaan, suvaitsi
kerran ilmestyä kadulla tahmaisena Samin eteen ja vaatia häneltä rahaa,
jonka oli Samin isälle lainannut. Samilla ei ollut mitään; eikä hän nyt
tahtonut omistaa mitään.
Sam pakeni Pähkinämäelle, jossa ei kuitenkaan kertonut isästään: hän
häpesi omaa vanhempaansa.
Suutari pititteli Samin isän sanoneen, että Sam oli tylsä luonne: sitä
todisti sekin, että hän oli jo lapsena vähällä polttaa koko kaupungin.