PELASTUS

_In medias res: vallaton satu alkaa. Vähän kaikesta, mitä Angelika

tekee, mitä hän rakastaa ja kuinka hän yht'äkkiä lennättää Tähdellä

kaupunkiin tulipaloon._

Aikainen syksy. Elokuun viimeiset päivät. Koivikossa, jonka keskeltä

Pähkinämäen punainen talo paistaa, lentelevät keltaiset lehdet.

Pähkinämäen tytär, nuori Angelika, seisoo puutarhansa veräjällä.

Ihastelee hedelmäpuitaan. Hän on kyllä kaunis, — jätämme kumminkin

jokaisen itsensä kuviteltavaksi tuon kauneuden laadun, koska kullakin

on oma makunsa! Ainoastaan sen verran täytynee sanoa, että hän on

kookas ja solakka, silmät siniset, niiden katse ihmeellisen avoin, nyt

ihastusta sädehtivä. Tukka ei väriltään varsin kuin pellava, vaan

paremminkin kuin tuores rukiinolki, hieman kihara.

Angelika ihastelee:

— Kesäomenapuissa punottavat jo hedelmät aivan kypsiltä.

Entä sitten kirsikkapuut! Onko mitään makeampaa suuhun pistää kuin

tummat, mehukkaat kirsikat?

Kauniita ovat pihlajatkin, joissa tertut muuttuvat yhä iloisemman

punaisiksi.

Ja siinä Angelika ajattelee jälleen puutarhansa suurentamista.

Pitäisipä tänne viimein hankkia, kun hän ensi talven kuluttua pääsee

tyttökoulusta ja ikävänlaisesta elämästä kaupungissa, edes yksi

pähkinäpuukin, kuten täällä tietysti on aikoinaan kasvanut, koska talon

nimi on Pähkinämäki...

Ajatukset häiriytyvät, sillä nyt juosta kahistaa jotain hänen luokseen,

kiipeää ylös hänen esiliinaansa pitkin. Orava! Angelikan kesy orava,

jonka Alvar-veikko, innokas metsämies, toi hänelle poikasena pesästä.

Sitä nyt Pyynti, talon koira, ahdistaa, nuori ja vielä tottumaton

täkäläisiin tapoihin. Orava työntäytyy tavalliseen olinpaikkaansa,

Angelikan esiliinan taskuun. Sitä täytyy hyväillä, sille innokkaan

hellästi puhella, ja samalla torua Pyyntiä, joka kuuntelee toinen korva

pystyssä kuin rukkasenpeukalo.

Ja sitten kajahtaa kartanolta toisten eläinten ääniä: karja kutsuu

Angelikaa.

Hetken kuluttua seisookin hän karjatarhan aidan vieressä kädet

kyynärpäihin asti suuruksessa ja katselee onnellisena, kuinka lehmät

nauttivat iltajuomaansa, jonka hän on niille jauhoilla ja suolalla

seannut. Sitten jakelee hän niille vielä viimeiset iltaherkut, metsästä

hakemansa mehuisat tatit. Mutta tämän jälkeen, kun palvelustyttöjen

lypsämä maito kuohuu kiuluihin, — itse ei Angelika lypsä, eikä varmaan

tahdokaan sitä koskaan tehdä, — ja kun toiset ammut ovat jo asettuneet

makuulle tarhaan, joka on täytetty melkein puolen metrin paksuudelta

puhtailla pehkuilla, joten ne lepäävät kuin hyvätkin herrasväet

jousipatjoilla, — kuuluu Pähkinämäen rouvan, Angelikan äidin ääni,

huutaen tytärtä avuksi järjestettäessä maitokamarissa separaattoria

kuntoon. Maitokamari on toisessa päässä väentupaa, joka on maalattu

punaiseksi sekin. Sinne nyt Angelika kohta! Ohimennen täytyy hänen

kuitenkin ensin tepsutella sanomassa hyvääyötä possuille, jotka ovat

vetäytyneet olkien sisään omaan pikku asumukseensa, mutta töhähtävät

hänet huomatessaan valveille, tulevat kaikki neljä ulos aitaukseensa ja

kellahtavat maahan kyljelleen kuin säkit, että hän hiukan pikku oksalla

niitä kutittaisi. Julmaan kohtaloon tuomitut! Niiden lihaakaan ei

Angelika voi sitten syödä — ennenkuin kevättalvella!

Ja ennen kaikkea pitää vilkaista hiukan kanoja, joita asuu suuri parvi

häkissä karjapihan nurkkauksessa. Kanat nukkuvat, mutta kukko kurahtaa

kuitenkin tapansa mukaan tervehdyksensä ovenluukusta ja tirkistelee

perheensä ruokkijaa punertavalla silmällään.

Ja nyt menee Angelika, joka on koko päivän riennellyt edestakaisin

moninaisissa askareissa, auttamaan yhtä uutteraa äitiään. Mielessä on

hänellä kuitenkin jo valmiina aikomus vaihtaa kanoille vielä uutta ja

puhdasta juomavettä; vanhin kana, tyhmyri, on varmaankin läikyttänyt

entisen juoman vähiin. Sen hän toki muistaakin tehdä maitokamarista

päästyään. Ja viimeisteltyään sitten palvelus- ja isäntäväen

ruokapöytien kattamista juoksee hän lopuksi, ennen illalliskellon

soittoa, — ateriain ajasta kuten muustakin on varsinkin Alvar,

Pähkinämäen kahdesta lapsesta vanhempi, joka nyt lukee täällä

tutkintojaan, kovin täsmällinen, — nopeasti vielä sanomaan hyvää yötä

kaikkein parhaalle lemmikilleen: se on hevonen nimeltään Tähti. Nuori

orhi. Vaaleanpunertava, melkein valkea. Tulinen ja voimakas, mutta

hiukan vauhko — kaikille muille paitsi ei Angelikalle. Rantahakaan,

jossa se viettää öitä, ei ole pitkälti. Murun sokeria se nyt

saa Angelikalta ja palan kovaa leipää. Sill'aikaa hiljentää

separaattori ylhäällä mäellä viimeisiä hyrrääviä kierrähdyksiään, niin

että karjatarhasta erottaa jo pahnoilla märehtivien lehmäin

kellonkalahduksia. Syöttäessään taputtelee Angelika otsalle vihaista

Tähteä, joka pari kertaa tavoittaa näykkäistä vaalijaansakin... vaikka

ei enää oikein tosissaan.

Ja koko ajan on kesy orava nukkunut Angelikan taskussa.

Mutta mitäs nyt?

Kuuluu ikäänkuin kirkonkellojen kuminaa!

Mitä kirkonkellot soittavat? Kaupungista, — eivät tämän kunnan kirkon

kellot.

Ja näin, melkein yöllä? Ja arkena!

Kaupungissa riehuu luultavasti tulipalo.

Kaupunkiin ei Pähkinämäeltä ole enempää kuin seitsemän kilometriä.

Kuu ilmestyy yht'äkkiä kurkistamaan tuolta saaren takaa. Yht'äkkiä,

vallan säikähdyttäen: sillä sekin kuumottaa suurena ja punaisena kuin

tulipalo.

Kuu kohoaa nopeasti ja pienenee. Se valaa järven yli hopeana säteilevän

sillan, joka johtaa, kuinka vertaisi, suoraan taivaaseen... Kuin

sielujen tie...

Mutta tämä kellojen kumina!

Angelika ei halua säikähdyttää vanhempiaan siitä kertomalla. Kartanolle

riennettyään kiipeää hän suoraan yliskamariin, jossa Alvar asuu. Siellä

istuu Alvar jo elokuisen lampun ääressä lainopillista kurssikirjaansa

lukien.

Luku ei kuitenkaan nyt oikein tahdo sujua. Elokuinen lamppu! Se näyttää

hänestä, joka yleensä on niin reipas ja riehakas, ikäänkuin

alakuloiselta! Hän itse on nimittäin alakuloinen: hänen on aivan pian

lähdettävä Helsinkiin, luovuttava vapauksista, joita hän välisti

kesälukujen lomassa on itselleen sallinut. Kesä kadonnut...

No, olkoon menneeksi! Se on selvä! ajattelee Alvar.

Tuossa hohtaa syksyinen mimosakimppu, jonka Angelika asetti tänään

pöydälle hänen työlamppunsa viereen...

"Tule katsomaan, Alvar", huudahti Angelika. "Kuuluu kuin kirkonkellot

soisivat kaupungissa."

He menivät ikkunaan.

Sieltä näkyi loimotusta järven ja metsän ääriviivojen ylitse, kaupungin

kohdalta.

Välisti huomaa tulenkieliäkin välkähtelevän ilmaan kuumotuksen seasta.

Angelika huudahtaa jälleen:

"Tosiaan tulipalo. Jumala varjelkoon! Suuri tulipalo, koska

kirkonkellotkin soittavat! Minkälaisessa hädässä siellä ihmiset

ovatkaan!"

He aukaisevat ikkunan, he kuulevat nyt heikosti myöskin palotorvien

toitotusta. Kirkon harmaa torninkupu näkyy päivin tänne asti. Nyt se

näkyy yölläkin: valkean tornin harmaa kupukatto punertaa joskus

tulenhohteessa.

Ja lyseo kukkulalla hulmahtaa välisti näkyviin veripunaisena...

"Poloiset ihmiset!" hokee Angelika. "Minäpä ajan kaupunkiin! Siellä

tarvittaisiin apua."

Sisarukset juoksevat alas ilmoittamaan tulipalosta vanhemmilleen. Alvar

kursailematta, Angelika koettaen tapahtumaa pienentää, mutta lausuen

jyrkän päätöksensä ajaa kaupunkiin hätään.

Työntääpä hän jo oravankin taskustaan häkkiin, jossa se tekee

herättämisestä häkeltyneenä pyörällään muutaman hyrräyksen ja painuu

sitten pesäänsä.

Angelika uhkaa noutaa Tähden laitumelta.

Turhaa oli Mikael Laurellin, Angelikan isän, pudistella päätänsä

Angelikan aikomukselle:

"Onhan se kyllä ehkä hyvinkin raskas onnettomuus, mutta — lähdetköhän

sinä nyt kuitenkaan..."

Turhaa Alvarin yhtyä häneen väittäen, että liika väki sellaisissa

tilaisuuksissa tungeksii tiellä ja että kaupungissa on palokunta

tällaista hätää varten. Turhaa Cecilia-rouvan valitella, — minkä

tulipalon vaaraan joutuneiden onnettomuutta sääliessään ennätti, —

että Tähti oli vielä vallan mahdoton sellaiseen hälinään: se

säikähtäisi siellä pahemmin kuin koskaan ennen ja lennättäisi ajajansa

ellei tuleen, niin ehkä laiturilta veteen. Rouva melkein siunaili

kuvitellessaan Angelikan vaaraa, — jos hänen puhettaan voi sanoa

siunailuksi: sillä perhe oli vanhaa sekä herran että rouvan puolelta ja

siten tottunut pitämään liialliset tunteenpurkaukset, jopa hälisevän

puhetavankin, josta kuitenkin Alvar teki poikkeuksen, melkeinpä

sopivaisuuden loukkauksena. Turhaa!

Kun he kaikki menivät yläkertaan ja katselivat tulipalon yltyvää

loimotusta, niin Angelika kiihtyi ilmeisesti uskomaan, että hän olisi

kaupungissa aivan välttämätön:

"Ajatelkaa ihmisten hätää! Enkä joudu sinne muuten kuin Tähdellä,

mitäpä työhevosista. Minä tunnen Tähden ja se minut. Minähän luotan

siihen, ei se ole enää yhtään paha, kun puhuu sille kauniisti, onhan

isä ja äiti sen jo nähneet. Ja se saa jäädä kaupungin syrjälle, jos se

tuntuu pelkäävän. Alvar tulkoon mukaan, hän vartioi sitä, kun se on

sidottu johonkin aitaan tai puuhun. Vai pelkäisikö nuori ylioppilas

hevosta, joka on ollut villi? Minä tohtisin lähteä sillä vaikka ajamaan

vesitynnyreitä tulipaloon."

"So so, Angelika", vastasi Alvar. "Miesten asia on syöksyä päin tulta,

mertä ja vertäkin, jos tarvitaan. Pystyttäneen aina siihen, mihin nuori

tyttölapsikin."

"Vertä! Hirveitä sanoja", valitti Cecilia-rouva.

Huomautamme tässä ohimennen, että kertoelma liikkuu vuosissa, jotka

olivat vähää ennen vapaussotaamme, siis ajoissa, jolloin nuorisossa

alkoi herätä ajatuksia karkoittaa Venäjä maastamme asevoimin.

Alvar jatkoi:

"Yksin ei tyttölapsi, reipaskaan, sinne lähde. Täytyy olla sankari

mukana! Pukeuduhan nyt, Angelika, palosotilaaksi, niin mies pistää

Tähtesi aisoihin, kun ensin sukaisee ylleen huonot vaatteet, jotka

eivät noesta turmellu. Tosinhan se pyrstötähti enää tuskin muuta kuin

ehkä pyrstöään viuhtoo, — muutenhan sitä ei olisikaan voitu jättää

melkein pelkästään sinun hoitoosi, mutta tulipalo on aina tulipalo."

"Mutta minä kuskaan sitä. Minäpä sen kesytinkin!" jatkoi Angelika.

"Tähti on minun!"

Tuskin puolta tuntia, — Angelika vain siveli pari voileipää valmiista

pöydästä, työnsi ne Alvarille, hyvästeli vielä nopsasti leppäkerttuja,

joita hänellä oli niitäkin häkissä ruokasalissa, — sitten rattaille ja

sisarukset kiidättivät kartanolta. Pyynti räyski mukaan pääsyä, se

puikki Alvarin uhkaamana pihalle takaisin. Angelika ohjaksissa. Alvar

hyppelee availemassa pari porttia. Siten kuun valaisemaa tietä

läheiseen kylään, joka kyyröttää tiheänä rykelmänä pitkän hiekkaharjun

rinteellä. Kylä ei vielä nukkunut: pihoilla ja raitilla seisoskeli

miehiä ja eukkoja tähystelemässä tulipaloa! Nyt ohitse hedelmätarhain,

joita on melkein jokaisessa talossa, ja Angelika pingoittaa ohjaksia,

vauhti kiihtyy, kaula pystyssä samoaa vaalea hevonen. Se ei säiky,

sillä Angelikan sanat kuuluvat koko ajan rauhoittavina sen virkkuihin

korviin.

Kun noustaan kummulle, jonka juurella Tuulensilmän saha näkyy, kaikuu

kirkonkellojen valittava kumina yhä selvempänä ja loimotus metsän takaa

paistaa yhä kamalammin.

Cecilia-rouva Pähkinämäellä Alvarin huoneessa istahtaa tuolille,

ikäänkuin jalat eivät jaksaisi hänen kevyttä painoaankaan kantaa, ja

hän valittaa pelkäävänsä, että lapsille tapahtuu jokin onnettomuus. Hän

ei saisi unta silmäänsä ennenkuin he tulisivat takaisin:

"Enkä voi tuota loimotustakaan katsella, se tekee niin pahaa!"

"Älä katsele", vastaa Mikael Laurell. "Parasta, että menemme täältä

alas. Emmehän muutakaan voi. Mutta lapset ovat Luojan käsissä... Ehkäpä

tässä on jokin tarkoitus... Huomasitko, miten Angelika vakuutti, että

hän kenties joutuisi sinne todelliseksi avuksi. Eihän saa estää nuoria

sydämiä hyvistä ja kauniista teoista."

"Totta", myönsi rouva. "Mutta tulipalo! Tuskassa olen aina silloinkin,

kun Angelika lähtee viemään apua tölleihin, joissa raivoaa tulirokko

tai jokin muu vaarallinen tauti."

Alhaalla he kaksi sitten juttelivat Angelikan hellyydestä köyhiä

kohtaan... Ja siitä, ettei hänen sydämessään piillyt ylpeyden

rahtuakaan... Kuinka hän lähestyi puhuttelemaan jotain muonamiestä,

jonka saappaat, kun hän tulee vainiolta, ovat saviset tai haiskahtavat

työn mukaan! Angelika kättelee iloisesti jokaista vaivojen kangistamaa

kouraa. Pysähtyy pakinoimaan kylän eukko-parkojen kanssa, joiden

vaatteet ovat yhtä ja pelkkää paikkatilkkua, jotavastoin talon

tyttäretkin, kekastellen uusmuotisissa leningeissään kuin ylhäiset

neidit, suvaitsevat nostaa moisille nenäänsä. Angelikalle ei muorien

todellakaan tarvitse lyyhistää niin että tausta maata viistää. Niin,

kotikutoisissa Angelika kulkee oikein ylpeydekseen, hänessä ei

turhamaisuutta, ei kevytmielisyyttä. Silti on hänellä kyllä

omapäisyyttä:

"Saipa minut", sanoo Mikael Laurell, "tuohonkin, että polttaisin kaksi

piipullista vähemmän päivässä. Hän tahtoo hyvää, ja pakottaa itsensä

sitä tekemään. Ahkeruus... on hänelle kaikki kaikessa... Ompelee

puolittain väkisten nappeja köyhäintalon heikkopäisten hoidokkienkin

paitain kauluksiin ja saa heiltä, onnettomilta, välisti palkaksi kuulla

pöyristäviä törkeyksiä. Mutta ole huoletta, Cecilia: mikään karkeus ei

tartu lumpeenkukkaamme..."

"Ei, sitä en pelkääkään", vastasi rouva. "Kunhan vain sairaita

autellessa... taudit eivät tarttuisi häneen..."

Mitä kaikkea tulipaloissa sattuu, ja miten Angelika pelasti pikku

pojan.

_Sillä välin Angelika ja Alvar joutuivat kaupunkiin._

Ja nyt Angelika tuli keskelle hävitystä Myllymäelle, etukaupunkiin,

jossa tulipalo raivosi. Eräällä pihalla törröttivät jo kahden

rakennuksen savupiiput tuhkakeolla. Väkeä kuhisi, paloruiskujen

tangoissa heiluivat miehet noen ja hien vallassa, palotorvet vonkuivat,

kirkonkellot pauhasivat. Tuli riehui edelleen monissa taloissa.

Sokeainkoulu oli vaarassa, sen katolla kiipeili palosotilaita

vesisankoineen, sokeita talutettiin pakoon.

Angelikan hevonen oli korskahtanut etukaupungin reunassa vastarintaan.

Se oli sidottu poppeliin syrjäisen rakennuksen seinämälle ja Alvar jäi

sitä vartioimaan.

Niin, liekit loimusivat siellä, köyhälistön korttelissa. Ikkunoita

räiskähti murskaksi, aukoista tuprahti tulta, savua ja pölyä.

Säästyneiden talojen ruudut välkehtivät kaameaa, veripunaista valoa.

Kuin manalan haamut häärivät onnettomat ja auttamaan tai katselemaan

juosseet palavien rakennusten välissä. Palotornista vongahteli silloin

tällöin hälyytyskone käheästi ja huikeasti kuin hirviö. Ja kirkosta, —

sinne oli pari lyseolaisvintiötä tunkeutunut, kun urkuri, nuori

säveltäjä, joka siellä eilisiltana oli harjoitellut uruilla, unohti

lukitsematta sakariston oven, — kirkosta kumisi yhä suuren kellon

läppäys.

"Teemmehän kaupungille hyvän työn", väitti toinen pojista, "herätämme

vartijan palotornissa. Viime kerralla hän nukkui: hänet täytyi mennä

valveille töykkäisemään."

Siis suuri kello moukui, pojat kiikkuivat vuorotellen köydessä.

Eräällä portilla, jossa ei kuule mitään, niin rämisevät siellä vettä

ajavien pyörät, hevoset korskuvat, ruiskut jyskyttävät ja miehet

huutavat toisilleen lennättäen letkuista rätiseviä suihkuja vimmattuun

tuleen, palokuntalaisten kirveet halkovat ovia ja palohaat kiskovat

ryminällä alas punaisia kattotelineitä, — siellä näkee Angelika

Laurell pienen eukon, joka istuu maassa keskellä tietä ja on kerännyt

ympärilleen suunnattoman kasan vanhoja kenkiä. Angelika koettaa viedä

eukkoa pois ihmisten jaloista. Mutta eukko lukee kenkiään, puuttuisiko

vielä jokunen pari. Ja kuitenkin ovat ne kymmenet kengät vanhoja,

rikkonaisia, tietysti parittomiakin. Muutamat katselijoista naurelevat

eukolle ja hänen kengilleen. On siinä nauhakenkää ja saapasta, pieksua

ja puolikenkää, töppöstä, tohvelia ja tallukasta, kaikki rikkonaisia ja

irvisteleviä, pohjattomia, varrettomia, vailla anturoita ja korkoja.

"Ei hän ole ihan köyhä", sanoo joku. "Hänen muu omaisuutensa palaa,

vaatteet, huonekalut ja kaikki. Ja hän on pelastanut röykkiön kenkiä."

Angelika ravistaa eukon tajuihinsa, vaatii tietää, missä hänen

asuntonsa on, kiidättää hänet sinne. Se pää rakennusta, jossa eukko

asuu, ei olekaan vielä tulessa. Ja niinpä hänen oikeat tavaransa

tulevat Angelikan avulla pelastetuiksi.

Mutta nyt: tuossa palavan talon ikkunan takana seisoo mies, jolle

palosotilaat huutavat:

"Tule klasista ulos, ovesta et pääse. Lyö klasi rikki!"

"Pokat menevät pilalle", vastaa mies eikä tule ulos.

Yleisö hätäilee, joku nauraa:

"Tuossa toinen: koko mörskä palaa häneltä, ja hän säälii ikkunapokiaan

niin että mieluummin itse palaisi."

Angelika huudahtaa:

"Kuinka te nauratte!"

Ja odottamatta palokuntalaisia sieppaa hän pihalta tuolin ja lyö

ikkunan rikki. Hän saa apua: yksi palosotilaista levittää ikkunaa ja

vetää talon isännän pyörtyneenä ulos. Angelika ryhtyy valelemaan hänen

harmaita kasvojaan vedellä.

Sitten tulee hänelle uutta työtä. Eräät sällit kurkottelevat

rikkonaisista ikkunoista sisälle ja pistelevät taskuihinsa vierasta

tavaraa, tällaiseen suureen tulipaloon on vartioketju riittämätön.

Angelika vaatii joutavat katselijat vartijoiksi ja toiset kokoamaan

syrjään tavaroita, joita pikku pojat alkoivat huvikseen kuljetella

sinne tänne ja survoa hauskasti ritiseviä lasiesineitä jalkoihinsakin.

Toisen rakennuksen pihalla sai Angelika kuulla, miten tulipalon

oletettiin syttyneen. Juoksusta huohottava ryhmä naisia oli sen verran

rauhoittunut, että saattoi puhua ja tutkia onnettomuuden syitä:

"Se oli toimittaja Ilolan poika", sanoi eräs. "Näin hänen juoksevan

pihan poikki asuntoonsa, kuulin hänen huutavan: Antakaa märkää riepua,

äiti! Kiireesti märkää riepua!"

"Se kiipeileekin kaikkialla, tikapuilla, ullakoilla ja katoilla",

jatkoi toinen.

"Se juoksi silloin tuolta, jossa ensiksi syttyi", sanoi muudan pitkä

mies paljasjaloin ja luuta olalla. "Selkään sille pitäisi antaa niin

että nikertyisi."

"Tyhjäntoimittaja on hänen isänsä. Oli lehden toimittajana. Joi, sai

potkut. Ja rupesi sitten kirjailijaksi."

"Ei maksa velkojaan. Juo minkä saa lainatuksi."

"Ja kun saa lainatuksi, ajaa autolla."

"Ja tänäänkin oli tapellut rouvansa kanssa. Kilvan huusivat toisilleen:

Minä tapan sinut!"

"Sellaisessa kasvaakin lapsia, jotka polttavat maailman. Se poika — se

varmaan vehkeili tulitikuilla! Kuka se sanoi nähneensä hänet tulitikut

kourassa?"

"Mutta missä nuo onnettomat nyt ovat?" kysyi Angelika.

Joku uskalsi:

"Olkoot, — kunhan oikeat ihmiset pelastuvat!"

Angelika oikaisi vartaloaan, hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta, vaikka

ympärillä kaikki paistoi punaiselta, — niin liikutettu hän oli.

Solakkana, yllään tiukka, vanha, harmaa jakku, johon hän oli pukeutunut

voidakseen huoletta liikkua tulipalossa, hän näytti komealta. Hän

huusi:

"Ihmiskullat, vastatkaa! Olkoon Ilola mikä hyvänsä, perhe, ja hänet

itsensäkin, täytyy koettaa pelastaa. Missä he asuivat?"

Hänelle selitettiin, viitottiin. Ja joku lähti juoksemaan edeltä

näyttääkseen tietä.

Se talo oli jonkinmoinen pieni vuokrakasarmi. Sekin rakennuksen osa,

jossa Ilolat asuivat, loimusi tulessa. Palokuntalaisia ei täällä ollut.

Tuli oli päässyt irti tallirakennuksista ja tuuli oli ajanut sen ensin

toiselle suunnalle.

Angelikan vaatimuksesta lyötiin ikkunat rikki, ja pari miestä tunkeutui

hänen kanssaan ensimmäiseen huoneeseen. Se oli kamari, savua täynnä.

Siellä ei ketään. Avattiin toinen ovi, liekit vastassa kuin seinä, —

sinne ei mikään olisi päässyt, tuskin saatiin ovi jälleen kiinni.

Huudeltiin Iloloita, heitä ei näkynyt missään.

"Mutta lapsi! Se poika!" huudahti Angelika kamarissa epätoivoissaan.

"Täytyy vielä etsiä! Eikö heillä ollut muita huoneita?"

"Ei, ainoastaan nämä kaksi."

Tässä ei ollut paljon tarkastettavaa: vain sänky, kirjoituspöytä, — ja

pöydällä pullo ja sen vieressä maassa kumollaan kaksi tuolia.

Mutta Angelika väänsi sänkyvaatteetkin nurin.

Ja silloin hän löysi alemman patjan alta pikku pojan! Hän kaappasi

lapsen syliinsä ja antoi hänet ikkunasta ulos. Aikoi mennä vielä

uudestaan keittiöön, mutta onneksi hänet estettiin; samassa murtui

väliovi yltyneen tulen paineesta ja näytti keittiön sisustan yhtenä

tulipätsinä, josta kiilui kekäleitä ja tuprusi tikahduttaen keltaisen

samea savu. Liekkien kärventämät miehet tempasivat nyt Angelikan ulos

ja huusivat:

"Neiti Laurell pelasti Ilolan pojan. Vanhemmat paloivat."

"Niin", huokasi eräs kuiva matami, "ellei mies makaa jossakin

kaupungilla pöhnässä".

_Kaimo Ilola luulee olevansa nero. Niin luulevat enimmät ihmiset:

suuret itsensä suuriksi neroiksi, pienet — ainakin hyvin

vaatimattomiksi neroiksi, muutenhan ei voitaisi elää itseluottamuksen

puutteesta. — Mitä henkevyyttä Kaimo Ilolan nerous vaatii elääkseen,

mitä velvollisuuksia yhteiskunnalla on neroa kohtaan jotain häneltä

saadakseen, ja miten Kaimo Ilola osaa vapauttaa itsensä. Mutta mitä

lopultakin tämä kaikki jyrkkä ja itsetuntoinen nerous merkitsee?_

Kumminkin paloi ainoastaan toinen vanhemmista, äiti.

Äidin ruumiin jäännökset löydettiin sitten raunioista, mutta ei itsensä

toimittaja Ilolan. Luultiin ensin hänenkin hajonneen tuhkaksi, vaikka

luultiinpa hänestä yhtä ja toista muutakin.

Todellisuudessa Kaimo Ilola olikin — paennut: siirtynyt kauas toiselle

paikkakunnalle ja muuttanut nimensä!

Ja hän pakeni juuri tänä tulipaloyönä.

Vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen poikansa, seisoi hän erään

tallirakennuksen solassa; talon vuokralaisina asui näet muun muassa

kolme ajuria. Siellä hän piiloitteli miehiltä, jotka tulivat

pelastamaan hevosiaan ja sikojaan.

Hän oli vieläkin päissään, vaikka makasikin koko iltapuolen hutikkaansa

metsässä. Mutta sen verran oli hän selvennyt, että kuuli kuinka ihmiset

syytivät soimauksia hänelle itselleen ja hänen pojalleen.

Tunnontuskat vaivasivat Kaimo Ilolaa kyllä, joskin ne olivat aivan omaa

laatuaan. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ihmisten tuomiota. Ja oli yhä

katkera vaimolleen ja elämälleen tämänaamuisesta.

Ihmiset puhuivat täällä hänen rappeutumisestaan, juoppoudestaan,

raakuudestaan. Hänen, entisen neron!

Hänen, jonka vaimo, perhe oli pilannut.

Hänen, joka muuten olisi voinut olla hyvin suuri, — kuten hän

sittenkin tunsi olevansa! Suureksi hän olisi päässyt, jos vaimoa ei

olisi ollut olemassa.

Jospa ihmiset olisivat tietäneet, mitä vikoja tuolla naisella, joka

kyllä hoiteli kodin ja keitti luusopan samoista luista viisi kertaa,

joka paikkasi ja parsi kymmeneen kertaan samat vaatteet, — jospa he

olisivat tietäneet, mikä hänen vaimonsa oli! Suurin vika se, ettei

vaimo osannut — lentää! Todellakin, lentää: inspiroitua: hän ei

ymmärtänyt kirjailijaa, joksi Ilola oli sanomalehdestä lähdettyään

ruvennut.

Lentämättömyydellä Ilola tarkoitti sitä, ettei vaimo käsittänyt, että

Ilolan täytyi saada juoda. Niin sieluton, aatteeton hän oli! Ilolan

täytyi saada joskus juoda, — ainakin kerta päivässä oikein tukeva

ryyppy tai kymmenen viatonta, pienempää. Sielunsa siivekkyyden,

inspiratsioninsa vuoksi. Muuten ei hän osannut suunnitella kirjojaan.

Häneltä oli ilmestynyt kaksi romaania, joissa kuvattiin naisen

aineellisuuden vuoksi traagilliseksi muuttunutta miestä ja mielikuvien

ihannenaista, jollaiseen Ilola hankki malleja Seurahuoneen

tarjoilijattarista tai kadultakin, tuoden heitä kotiinsa autolla

jatkamaan juhlaa, niistä tuomisista syttyi kotona ainakin jälkeenpäin

tora, kiista, viime aikoina ilmeinen tappelu. Niin tänäänkin, edellisen

yön kapakkajuhlan jälkeen. Oikein ruumiillinen tappelu! Kaimo Ilola

ajoi aamulla naisseurassa kotiin, riemuiten, tietämättä mitään maailman

murheista. Päässä oli hänellä — uusi kohta uuteen romaaniin, ja hän

tunsi itsensä aatteistaan haltioituneeksi. Silloin vaimo turmeli

kaiken: tempoi hänet siivestä alas ilmasta, pilvistä, taivaasta. Ja

häpäisi miehen, joka oli herra talossaan, karkoittamalla sieltä nuo

herttaiset naiset, Kaimo Ilolan henkevän seuran. Naiset menivät. Ilola

nakkeli ensin pöytäastiat pirstaleiksi permantoon, näyttäen, että

hänellä oli demonisia talangeja. Ja sitten hän löi tuota sielutonta

kotinautaa, joka valitti heidän varattomuuttaan, löi ja veti hiuksista

pitkin lattiaa, niin että vaimo sai pahan sydänkohtauksen ja jäi

puolihengettömänä sänkyyn, keittiöön, sillä siellä hän nukkui erillään

poikansa kanssa, mies asui yksinään komeasti kamaria. Itse Ilola meni

metsään, makasi siellä, ja joutui parhaiksi nähdäkseen kotinsa tulessa.

Kyllä Ilola hieman kärsi tunnontuskia, mutta vielä enemmän, näin

aamuisen tappelun jälkeen ja pää yhä juhlista kiihtyneenä, vihaa

perhettään kohtaan. Hän ei kiiruhtanut pelastamaan... ei vaikka

kaikkein pahinta olisi tullut! Siinäkö kirjailijan elämäntehtävä,

kutsumus: olla perheolento? Ajatella naista ja lasta? Eikö hänen

täytynyt luoda henkisesti, tuottaa hengenlapsia?

Oikeastaan yhteiskunta voi tuntea itsensä ylpeäksi, kun kirjailija vain

suvaitsi antaa lapselle elämän. Yhteiskunnan velvollisuus olisi sitten

pitää puolestaan huoli, ettei lapsi, tuo neron lahja yhteiskunnalle,

kärsisi nälkää eikä alastomuutta. Yhteiskunnan velvollisuus oli ottaa

lapsi haltuunsa, elättää se...

Tietysti Kaimo Ilola uskoi jo senkin suureksi lahjaksi maailmalle, että

hänellä oli poika! Tietysti hänen kyömyinen, punertava nokkansa

ansaitsi jatkumisen vastaisuudessa, puhumattakaan sitten hänen

hengenlahjoistaan; varsinkin hänen matemaattisista kyvyistään, joissa

hän oli aikomaan koulussa erikoistunut! Tietysti hänellekin oli lapsi

välttämätön — hänen oman itsensä vuoksi! Mutta hänen mielestään olisi

yhteiskunnan pitänyt hoitaa hänen poikaansa niinkuin leppälinnut

käenpoikia.

Yhteiskunta ei ilmestynyt hänelle hätään.

Siispä hän antoi perheensä palaa: ihmiset täällä puhuivat ja Ilola itse

uskoi, että ainakin vaimo, joka ei sydänkohtauksessaan päässyt pakoon,

oli läkähtynyt tulipaloon.

Mutta pahemmin Ilola pelkäsi ihmisten tuomiota, kuten ilmaistu. Mikä

häpeä!

Ja jos poika kenties olisikin pelastunut, niin — miten Ilola sen

yksinään hoitaisi? Ilman vaimoa. Siitäpä vasta risti tulisi hänelle,

onnettomalle! Marttyyri hän olisi. Siipirikko, joka ponnisteli pois

aineesta, mutta pysyisi nyt aineellisesti sidottuna — poikaansa,

pakotettuna kieltäytymään omasta kutsumuksestaan.

Entä sitten se, että milloin hän vain näkisi pojan tummat silmät,

muistaisi hän myöskin äidin, joka oli jäänyt vuoteeseen palamaan

miehensä rusikoimana.

"Ei, pakoon! Pois tuhon paikalta! Pois koko tästä kaupungista! Menen

ehkä Amerikkaan, jätän koko maan... ellen pääse sanomalehtisensoriksi:

sellaiset miehet ovat nykyiselle puolivenäläiselle senaatille

tervetulleet! Muutan nimeni. Saan elää huomaamatonta, vaatimatonta

elämää. Piileskelen omassa huoneessani niinkuin sensorien on tapana."

Ilola livisti palopaikalta vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen

poikansa, Samin.

_Sam leikki kaskenpolttoa ja poltti monta taloa_.

Angelika seisoi monenmoisten särkyneiden ja eheinä säilyneiden

esineiden keskellä ja piti Ilolan poikaa kädestä. Eräät kyselivät pojan

ikää. Sam vastasi täyttäneensä kuusi vuotta:

"Oikeana Maarianpäivänä, ei Marian nimipäivänä."

Toiset säälittelivät hänen pöksyjään, joiden tausta riippui pitkinä

riekaleina, ja arvelivat, että mahtoi tässä vika olla äidissäkin,

lapsen asusta päättäen, vaikka myöskin isässä: maisterismiehen lapseksi

ei tällaista luulisi; mutta kaipa nyt nainen saisi aina käsiinsä

parsinneulan ja edes seililankaa ainoan pienokaisensa housut

paikatakseen. — Eräät sanoivat:

"Nyt isä hävennee silmät päästänsä, kun ei tule tänne."

"Kai hän on palanut..."

Eräs eukko sanoi säälitellen:

"Onko lapsella ikävä, kun äitikin paloi?"

Pojan silmät saivat hyvin oudon ilmeen.

Mutta Angelika sanoi Samille:

"Ihmiset puhuvat roskaa, ei Samin äidillä ole hätää. Kyllä hän ilmestyy

pikku Saminsa luokse."

Sitten hän kääntyi yleisön puoleen:

"Mutta nyt, ihmiset, täytyisi ajatella, minne Sam pannaan yöksi, kuka

hänet ottaa?"

Joku esitti, että pojasta pitäisi ilmoittaa viranomaisille. Olihan

tuolla poliiseja. Eräs sanoi:

"Pitäisi viedä hänet köyhäintalolle. Mutta siitä tulee uusi juoksu

tässä kiireessä."

"Voithan ottaa hänet itse", sutkautti toinen. "Omaksesi."

"Niin juuri", huudahti Angelika.

"Minulla on jo tarpeeksi vaivaa omistani", vastasi ahdistettu.

"Sinulla?" hymähti toinen pilkallisesti. "Sinulla on kolme, mutta minä

elätän kuutta lasta, kaikki omiani."

Puhuja oli mies.

"Tässä on pariskunta, jolla ei ole yhtään lasta", esitti eräs

vanhahtava naisen ääni. "Heidän sopisi ottaa hänet, jos hän jää

orvoksi. Niin, se olisi suorastaan heidän velvollisuutensa, onhan

heillä musta villakoirakin."

Pariskunta joutui pahaan kiipeliin. Mies alkoi vetäytyä nopeasti

pihalta pois, ja tulipalon punotuksessakin, joka teki kaiken

punaiseksi, erotti, että rouva lehahti hyvin punaiseksi; hänen leukansa

vapisi, kun hän kuiskasi miehelleen:

"Ilkeä vanhapiika! Ei anna ihmisten olla rauhassa."

Ja hän kivahti ääneen:

"Ottakoon postineiti hänet itse. Hänellä itselläänkin on kissa."

"Minulla on monta lasta, minulla", vastasi postineiti.

"Oho-hoo!" naurettiin.

"Niitä on", vahvisti neiti. "Ettekö tiedä, että minä käyn auttamassa

lastenkodissa ja ompelen kaiken talvea lapsille, joiden vanhemmat ovat

onnettomia omasta syystään tai kovasta kohtalostaan? Ottaisin

hommatakseni tämänkin lastenkotiin, ellei, — niin, ehkäpä hänen

isänsäkin ilmestyy vielä, mutta lieneekö kirjailijasta lastensa

elättäjäksi... niin, ottaisin sen tehdäkseni, ellei minun mielestäni

muillakin kerran olisi velvollisuuksia, ja kun tämä lapseton pari on

kunnon ihmisiä, niin ajattelin..."

Lapseton aviomies laski päänsä riipuksiin, pudisteli sitä, huokasi ja

sanoi moraalisesti:

"Niinhän se on. Velvollisuus vaatisi ihmisiä auttamaan. Mutta kun

ainakin isä oli tai on rappeutunut, eikä toisestakaan vanhemmasta liene

varmuutta... Ei tietäisi, mihin suruun joutuisi vieraiden ihmisten

lapsi, jonka veressä saattaa piillä perinnöllisiä vikoja..."

Sam värisi. Vilustako? Olihan syyspuolen yö, eikä tulipalo ole mikään

takka. Sam ei puhunut mitään.

"Onko sinulla vilu?" kysyi Angelika Laurell. Poika myönsi vapisevin

huulin. Angelika riisui villajakkunsa ja kietoi hänet siihen. Kauan ei

hän enää kuunnellut mitä ihmisjoukko, enimmäkseen pikkuväkeä, puheli

pojasta, toiset peloissaan väistyen, toiset Iloloita kaikin puolin

arvostellen, muutamat asettuen siveellisen vastuun painon alle

päästäkseen ottamasta onnetonta turvaansa. Hypähtipä eräs ajurinvaimo

Samin eteenkin, heristeli hänelle nyrkkiään ja muistutti taas, että

poika oli tämän tulipalon sytyttänyt, mikäli tiedettiin. Silloin

Angelika sanoi:

"Meille tulee täällä kylmä, Sam! Me lähdemme täältä. Täällä on kaikilla

niin kova touhu, kuten tulipalossa ainakin, ettei kukaan nyt jouda

pitämään huolta meistä. Mutta meilläpä onkin oma paikka, minne menemme,

kunnes isä tai äiti tulevat Samin luo. Siellä on meille lämmintä. Ja

siellä on ruokaa, — onko sinulla nälkä? Me ajamme sinne! Oikein

kauniilla, virkulla hevosella! Melkein valkea heppa, Sam! Kiidämme

sinne kuin tuuli."

Ja Angelika vei Samin paikalta pois. Alvar tuli jo läheisessä

kadunkulmassa vastaan. Tähti oli rauhoittunut, mutta veli levoton

siskostaan.

Pian kiidettiin kolmisin kaupungista maalle, Pähkinämäen tytär

ohjaksissa, Alvar hänen vieressään, Sam Alvarin polvella.

Samin isästä ja äidistä ei hiiskuttu sanaakaan. Kunnes poikanen, joka

oli kovin vaiti, yht'äkkiä parahti itkuun:

"Äiti!"

Silloin täytyi hänen ajatuksensa johtaa muualle. Alvar sen teki, alkaen

kysellä, mitä Sam hommaili päivät pitkät, kenen kanssa hänen oli tapana

leikkiä ja mitä leikkiä. Kysymys oli varomaton: eihän Alvar koskaan

niin tarkoin sanojaan pohtinut! Alvar tunsi Samin vapisevan. Mutta Sam

kertoi, tukahduttaen miehekkäästi itkunsa:

"Minä menin polttamaan kaskea vossikka Vahteran heinäparvelle. Se on

niin mukava mies, se Vahtera. Asuu meidän vieressä, ja pojat juoksevat

aina hänen roskiensa perästä, kun hän ajaa kaupungista, ja sanovat:

Siinäpä se on se kiltti vossikka sieltä Myllymäestä, ja hänpä se antaa

meidän ookata ilmaiseksi. Usein hän ottaa meidät roskiinsa, mutta jos

ei ota, niin pojat huutavat: Mätä vossikka, mätä vossikka Myllymäestä!

Ja silloin hän lyö piiskalla niin että korvissa vinkuu, ja — kaikki

käpälämäkeen. Ei hän minua lyö, me ollaan ystäviä. Hän antaa minun

leikkiä missä tahdon. Mutta siellä heinäparvella..."

Kuu paistoi suoraan vastaan. Alvar näki, että Samin kasvot vääntyivät

hädästä.

"En minä sitä aikonut", vakuutti Sam.

"Yks mies, hän oli itäpuolelta Suomea, kertoi, että siellä poltetaan

sellaista kuin kaskea... Ja vossikka Vahteran vinnillä oli heiniä ja

putkia, ne olivat puita. Minä kaasin puita kirveellä, keppi se vain

oli. Ja kun kaikki oli kaadettu, keräsin hyvin, hyvin pienen kasken,

tein sen keskelle lattiaa, ei siinä ollut muita heiniä likellä. Ja

sitten menin ja otin tulitikut, kun äiti nukkui kipeänä... isä oli

lyönyt. Ja sitten... kaikki paloi. Minä juoksin äidin luo ja huusin:

Antakaa märkää riepua; mutta äiti ei voinut antaa. Ja sitten näkyi

ikkunasta, että Vahteran talli paloi."

"Ja sinä menit piiloon sänkyyn patjain alle. Voi sinua pikku raukkaa",

säälitteli Angelika.

"Niin, kun pelkäsin", vastasi Sam. "Isä olisi lyönyt. Hän lyö minua...

Etenkin, jos en osaa murtolukuja."

"Murtolukuja", ihmetteli Alvar. "Sinä, naapero!"

"Kyllä minä ne osaan, mutta en oikein jakolaskua", väitti Sam.

"Ohoh, kunhan osaisit kertomataulunkin", epäili Alvar. "Koetellaanko?"

He koettelivat. Se meni todellakin pikku Samilta virheettömästi.

Angelika ja Alvar huudahtivat yht'aikaa keskenään:

"Mutta kuinka hänelle näin aikaisin on opetettu murtolukuja?" Ja sitten

Samille: "Osaatko sinä sitten jo laskea kokonaisluvuilla!"

Sam muuttui vähäksi aikaa mykäksi: hänen mieleensä johtui, että kun hän

pari kertaa oli jutellut ihmisille, kuinka isä opetti hänelle

laskentoa, ja sattui heille sanomaan, että isän silmät näyttivät

silloin veristäviltä ja hän saattoi lyödä kovasti aivan aavistamatta,

kuten hän paiskeli kilttiä äitiäkin ja riepotteli tukasta pitkin

permantoa, — kun hän niin kertoi, huomasi hän, että kuulijat utelivat

lisää ja — nauroivat säälivästi. Samissa oli herännyt epäilys, että

siinä naurussa oli jotain hävettävää tai ilkeää. Niiden parin kerran

jälkeen ei hän jutellut kotiasioistaan kenellekään mitään muuten kuin

erehdyksessä. Se erehdys sattui nytkin, mutta siihenpä tunnustukset

keskeytyivätkin! Sam vastasi ainoastaan, että isä oli opettanut hänelle

murtolaskut.

Alvar koetteli nyt Samia pienillä murtoluvuilla, ja huomasi, ettei

poika valehdellut.

"Sinä olet minun miehiäni", sanoi Alvar silloin. "Taidat osata jo

kirjoittaakin? Ainakin numeroita? Puhumattakaan lukemisesta?"

Sam naurahti:

"Melkein kaikkihan osaavat lukea. Ja äiti kertoo minulle satuja. Lainaa

kirjastosta kirjoja. Sellaisia, joita meillä ei ole."

"Satukirjoja, muita tietysti on?" kysyi Angelika.

"Ei ole mitään. Äiti lainaa, hän aikoo panna minut kouluunkin", vastasi

Sam. "Mutta mitähän äiti nyt sanoo, kun minä hävisin ja lähdin tänne

ajelemaan?"

Taas jouduttiin kovin surullisiin asioihin. Angelika ja Alvar

viettelivät niistä Samin pois: he yllyttivät hänet kertomaan satuja.

Sam alkoi kertoa Punahilkasta ja sudesta, mutta tuskinpa sisarukset

enää tunsivat sitä samaksi kuin olivat sen lapsina kuulleet, niin

paljon siinä oli lisäyksiä, sivuvaiheita ja yhdistelmiä varmaankin

toisista saduista. Ja sitä innostusta! Samin ääni oli aivan kesken

katketa, hengitys salpautui vähän väliä niin, että hänen täytyi sitä

oikein rintansa pohjasta vetäistä, ja silloin hän rykäisi pari kolme

kertaa nopeasti ja riensi sitten taas edelleen mielikuvituksen huimaa

ilmatietä, silmissä kiiluva innostus ja elehtien pienillä, siroilla

käsillään, ojentaen nyt oikeansa, nyt taas vasempansa näyttääkseen

jotain uljasta liikettä: metsämiehen, tuon reippaan sankarin, joka

ampui julman suden. Hän oli nähnyt ampumistakin: ryssiä kaupungissa

ampumakentällä. Ja hän alkoi matkia ryssien puhetta ja loilottelevaa

laulua. Mutta sitten kiinnitti maaseutu hänen huomiotaan:

"Mikä tuo tuolla puussa on? Tuulenpesä? Mikä se on? Asuuko tuuli siinä

pesässään? Onko tuulella poikasia? Ei kai tuuli haudo munia, linnut

hautovat. Semmoisessako pesässä Puhurin poika on syntynyt? Ja mitä

tuolla on? Kuhilaita? Nehän ovat kuin telttoja, niiden alla voisi asua.

Minä olen rakentanut oikeita taloja: leikkitaloja, oikeista tiilistä,

leikkitiilistä. Kävin Vahteran poikien kanssa tiili-tehtaalla ja

näin kuinka tiiliä poltetaan, ja nyt osaan polttaa. Puristan

tulitikkulaatikkoon savea ja hiekkaa sekaisin, ja kun niitä oikein

paistaa uunissa, jonka tein kalliolle, niin ne tulevat vähän yhtä

koviksi kuin oikeat tiilet. Olen rakentanut oikean kirkon, mutta se on

kallionkolossa, sillä pojat rikkoisivat sen muuten, parempi se on

eheänä, ja siinä on seurakunta, joka veisaa, ja pappi, joka saarnaa..."

"Pappi? Mikä pappi siellä olisi?" ihmetteli Angelika.

"Pörriäinen pappina. Äiti sanoo, että on parempi sanoa pörriäinen eikä

se, joka kiiltää kuin pappi eikä ole nappi ja on musta kuin pappi,

vaikkei ole pappi. Ajuri Vahtera opetti minulle sellaisen arvoituksen.

Ja Vahteraskan Tomi repi kerran napit äitinsä uudesta saketista, kun

pelasi niillä nappikuoppaa. Mutta seurakunta ei tahdo pysyä kirkossa,

se lentää pois ikkunoista, täytyy tuketa ikkunat. Se on ikävystynyt

saarnaan, se pihisee hiljaa: Sit, sit, sit... Ja lentäessään se soittaa

kuin urut."

Sitten Sam matki kaupungin vanhan kirkkoherran saarnatapaa ja ääntä

niin elävästi, että Angelikan täytyi väkistenkin nauraa. Sam vetäisi

taas vähän henkeään. Ja nyt hän jatkoi kuuta killistellen:

"Kuu olisi välisti hyvä istua: se on kuin keinutuoli. Sellainen oli

meillä, mutta ulosottomies vei sen. Tai ripustaa kuun sarveen hattunsa.

Entä tuo tuolla, jonka luota lensi variksia kuin kärpäsiä pullon

suulta?"

"Se on heinäauma", vastasi Angelika ja selitti, mikä auma on.

Niin meni matka nopeasti, ja Pyyntikoiran räiskyvä haukunta kajahti jo

Pähkinämäen portilta.

"Tässä tulee mies, jonka suuhun proviantti taitaisi kelvata", sanoi

Alvar kohta keittiössä vanhemmilleen, jotka riensivät vastaan. "Hänen

suu-raukkansa, se on tehnyt kovasti matkalla työtä: hänen kielensä

hyrrää kuin moottori. Ja sitäpaitsi on hän tänään raivannut roiman

kasken."

"Hyst", keskeytti Angelika.

Ruokasalissa odotti pöytä sellaisena kuin sisarusten lähtiessäkin.

Palaakaan ei vanha pari ollut tällä välin maistanut, niin he olivat

lapsiaan odotelleet. Nyt meni Cecilia-rouva valkeassa yöröijyssään

hössötellen kantamaan hellalta lämmitettyjä ruokia pöytään. Ja Angelika

talutti rääsyisen pikku vieraansa muiden joukkoon syömään.

_Miten ihmiset utelivat Samin kohtaloa ja olivat huolissaan siitä;

aivan turhaan, sillä järkkymätön sattuma oli jo kaiken päättänyt. Miten

vouti ja Angelika eri lavoilla kasvattivat Tähteä, mutta Kottu Hulaus,

Henriikanpoika, lähti iloisena ja lauleskellen Pähkinämäeltä._

Seuraavana päivänä kävi Pähkinämäellä paljonkin kylän väkeä. Kävi

vähäisiä, kävi pari rouvaakin, ja illalla itse ruustinna. Kaikki

hankkimassa uutisia tuosta kauheasta tulipalosta, tänne tuodusta

pojasta, jonka kerrottiin pahanilkisesti tuikanneen tulen rakennuksiin,

ja hänen vastaisesta kohtalostaan. Vieläpä siitäkin, miten Laurellin

sisarukset olivat selvinneet tulipalossa sellaisella hevosella kuin

Tähti, joka viime aikoihin asti oli ollut niin pahankurien.

Samia ei vieraille näytetty. Kohta kun ensimmäinen heistä kyseli syytä

tulipaloon, vei Angelika suojattinsa erilleen toiseen kamariin, pistäen

siellä hänen käteensä erään entisen satukirjansa, jossa oli paitsi

kauniita värillisiä kuvia oikein runsaasti luettavaakin: osasihan tuo

pikku veitikka nimittäin jo lukea, sen oli Angelika todellakin nähnyt,

— jos nyt vain olisi lukemaan pystynyt, niin hän ikävöi ja itkeskeli

haikeasti äitiään.

Muut Laurellit myönsivät Angelikan hellänvarovaiset toimenpiteet

oikeiksi, vaikka tosin juuri Cecilia-rouva itse lienee päästänyt

palvelijain korviin jotain sellaista, josta juttu sitten kulkeutui

kylälle ja keräsi taloon tuollaisen vierasparven. Nytpä rouva katui,

mitä lapsesta oli puhunut, ja peitteli parhaimpansa mukaan tarinaa

Samin tuhotyöstä tai oletti sitä ainakin liioitelluksi:

"Se voi olla perätöntä. Ja sellaisesta voi raukalle aikuisena koitua

surua, ehkä haittaakin. Mihinkäkö poika nyt joutuu? Kaipa hänen isänsä

tulee hänet täältä ottamaan, jos on pelastunut... Muutahan ei vielä

voida päättää."

"Mutta se nyt ei ole mikään ihme, että me ajoimme Tähdellä tulipaloon",

keskeytti Angelika siirtäen pakinan toisaalle. "Uskon, että Tähti menee

tottelevasti ja siivosti vaikkapa tuleen — jos siihen luottaa ja sitä

kohtelee hyvin."

Se oli kaikista ihme ja kumma, sillä vielä kesän alussa oli Pähkinämäen

ori sellainen, että rikkoi säikyksissään reet ja rattaat, ja palvelijat

kertoivat sen vielä siihen aikaan pureskelleenkin.

Tähden oli Mikael Laurell hankkinut täsmälleen vuoden vanhana

syntymäpäivälahjaksi Angelikalle. Hyvinpä sopikin: hepo oli syntynyt

samana päivänä kuin Angelika. Ja niinpä silloin leivottiin Tähdellekin

Angelikan syntymäpäiväksi iso ruisleipärinkeli ja varsan päähän pantiin

näsiänoksasta kiedottu, vaaleanpunainen kukkaseppele, jonka itse

Cecilia-rouva solmi miehensä kehoituksesta tuokio ennen kuin Angelikan

tuleva hepo talutettiin hänen luokseen. Angelika sai sen nimikokseen,

melkeinpä omakseen.

Se olikin hyvä hevosen alku. Itse Mikael Laurell, tottunut

maanviljelijä, oli sen valinnut.

Ja sitten hän opetti sen vetämään rekeä ja rattaitakin.

Mutta kuinkas ollakaan! Kului aikaa, niin sälkö alkoi säikkyä autoja

maantiellä, junaa kaupungissa, jokaista pitkää ja tuuheaa katajaakin

tien varressa. Siitä tuli kiusaa ja pelkoa.

Aiottiin jo myydä se.

Herra Mikael Laurell ei ollut juuri ajanut sillä sen jälkeen kuin oli

sen opettanut. Hän piti vanhasta ruunastaan Hiposta, ja Tähdellä

ajaminen, jos hän sen välisti otti, tuntui hänestä melkein

uskottomuudelta Hippoa kohtaan, joka oli palvellut Pähkinämäellä miltei

koko sen ajan kuin Mikael Laurell yksinään omisti talon, kuusitoista

vuotta. Lieneekö ollut niinkin, ettei hän halunnut pöyhkeillä komealla

oriilla, hän, joka rakasti hiljaista kulkua ja rauhaa, hän, jo

ikääntyvä rauhan mies.

Tähti oli siis alkanut säikkyä. Ja sitten se kerran puraisi rintaan

karjakko Riikkaa, joka pahaa aavistamatta kulki sen editse. Julman

haavan! Siitä nyt varsinkin Cecilia-rouvalle kauhistus, puhumattakaan

monista lääkärimatkoista ja lääkkeistä, joita vamma tarvitsi.

Pian kertoivat toiset palvelustytöt Tähden tulleen niin ilkeäksi ja

ovelaksi, että kun sille tarjosi leipää aidan takaa, — sille oli paras

nykyään sitä tarjota hyvin varovasti, — otti se palasia ja söi, mutta

nähdessään leivän lähestyvän loppumistaan, se vilkuili tarkoin, milloin

se loppui, ja saatuaan viimeisen murun se tavoitti iskeä antajaan

hirmuiset, pitkät hampaansa. Ainoastaan Angelikaa ei se ollut vielä

koskaan yrittänyt purra.

Vihdoinkin, viime talvena Angelika, ollessaan kotona joululomalla,

pääsi selville, mitä Tähdelle oli tapahtunut, miten se oli turmeltu!

Hän seisoi eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä odottaen tanhualle

Tähteä ja edellisenä keväänä taloon pestattua voutia, sillä aiottiin

lähteä vieraisille Tuulensilmän sahalle, Vennolammin herrasväen luo.

Keittiössä istui palvelusväki parhaillaan päivällisellä. Siinä Riikka,

joka haukkasi oikeasta kädestään leipää ja perunaa ja vasemmasta

kokonaista silliä, jota hän piti täydellä kouralla kiinni. Se oli

Riikan sillinsyöntitapa. Suolavesi valui rasvaisesta sillistä sormien

välitse ranteelle, joka ei ollut aivan puhdas, — mutta sitä puhtaampia

lehmät, joita Riikka hoiti Pähkinämäellä jo kahdeksatta vuotta.

Riikasta hiukan erillään istui kaksi palvelustyttöä, renkipoika Kottu

Hulaus ja lisäksi Lullin pappa: vanha torppari, oikea isännän uskottu

ja ystävä. Satoi lunta, yhä sakeammin. Ilma tuprusi ikäänkuin

peltokanan höyheniä täynnä... Ja Angelika ihasteli talven raikasta,

reipasta ihanuutta.

Silloin törmäsi Tähti pihaan. Ja vouti. Mutta kuinka he tulivat? Kuski

ei vierailureen pukilla leveänä istuen, vaan riippuen ohjaksissa ja

viistäen pitkin maata. Tähti laukkasi vauhkona melkein irrallaan, —

mutta eihän: maassa laahautuva vouti ei hellittänyt ohjaksista. Tuskin

kuului nyt edes hänen rumia, kauheita kirouksiansakaan, — vain silloin

tällöin voihkaus, ja koko ajan karkea, vihainen:

"Ptruu! Ptruu!"

Tähti kiisi ympäri pihaa kuin sotahevonen. Kamalaa sitä menoa oli

nähdä. Niin ohitse portaista, mies möhkäleenä ohjaksissa reen takana

milloin kasvoillaan tai kupeellaan, milloin selällään. Hän oli joko

sekaantunut ohjaksiin tai ei niitä tosiaan hellittänyt käsistään, hän

oli niin itsepäinen. Kinos ryöppysi ilmaan kuin tuisku. Nyt, toisella

pihan kierroksella, välkkyvä reki kaatui, se rämähti rikki tikapuihin.

"Ptruu! Ptruu!"

Onneksi Tähti pysähtyi pakostakin vasten puutarhan korkeata säleaitaa,

huohottaen ja vaahdossa. Vouti nousi maasta, juoksi etsimään jotakin

reestä: ruoskaa! Ruoskakin näytti pudonneen. Angelika riensi ulos

hevosta puolustamaan. Vouti kimposi vastaan. Angelika nouti

peräkamarista isänsä. Ja sitten palvelusväki sai katsella keittiön

ikkunasta, kuinka herra tyttärensä kanssa hillitsi vimmastunutta

voutia, Angelika palasi viimein keittiöön. Silloin sanoi pappa Lulli:

"Eipä voi enää olla puhumatta... Mahtaisipa vouti saada elukalla kyydin

vaikkapa säleaidan ylitse, jos pistelisi sitä seipäällä, jonka päähän

on asetettu neula."

Renkipoika Kottu, pari vuotta nuorempi Angelikaa, punakka ja

sinisilmäinen, veti päätänsä hartiain väliin ikäänkuin iskua torjuen

virkkoi:

"Myrsky, sanoi ukko, kun pani kahvipannun piiloon!"

Mutta Kustaa Lulli jatkoi suuttuneena:

"Älä puhu siinä! Synti se on kuitenkin eläintä kohtaan. Vallan synti."

"Tuo Kottupa se Tähteä neulakepillä pisteli", jatkoi Riikka.

"Kenraalin komennuksesta", puolustautui Kottu.

Angelika tiukkasi nyt selvyyttä. Ja silloin tuli vähäpuheisten, tässä

asiassa liiankin vähäpuheisten, alustalaisten suusta ilmi koko Tähden

asia. Etenkin Kustaa Lullin suusta, jonka valkea ja pitkä parta nyt

aivan tutisi:

"Ikävä kannella, mutta täytyy..."

Vouti oli kerran edellisenä kesänä, kun Tähti ei ruvennut hyppäämään

liian korkeaksi jätetystä rantahaan veräjästä, kehoittanut Kottua

pistämään sitä neulalla.

Ja sitten talvella oli vouti riuhtonut harjaantumatonta oritta aina

pahasti suitsista ja antanut sille ruoskaa. Salaa oli hän sitä tehnyt,

herran ollessa paikalta poissa, milloin puunajossa tai suohaudalla

Hipolla, milloin kaupungissa samalla vanhalla uskotullaan.

Tähti oli alkanut siitämöisin pelätä ja säikkyä. Sen huomatessaan oli

vouti ajolle lähtiessään kiinnittänyt Tähden päitsiin tavallisten

silmäläppien lisäksi tuohesta jatkon, ettei se muka näkisi korkeita

katajia eikä ajajan ruoskaa. Ja ruoskan siimaan oli vouti solminnut

pienen rautamutterin. Ja kiinnittänyt reen sepään paksun rautalangan,

niin ettei Tähti potkiessaan rikkoisi rekeä. Tähti potki kuitenkin,

arvaahan sen. Silloin vouti köytti hevosen häntään vanhan

kanuunankuulan, jonka löysi renkituvan ullakolta.

Nyt Kustaa Lulli kaiken viimeinkin kertoi.

Angelika sai kyynelet silmiinsä, kun ajatteli, että hänen oli täytynyt

olla tällaista tehtäessä poissa kotoaan, koulussa. Cecilia-rouvakin oli

tullut keittiöön, ja hän oli vähällä pyörtyä tätä kuullessaan. Mutta

tuskin herra joutui voudin kanssa sisään ja osalle asiasta, niin hän

päätti heti antaa palkanjäännöksen sekä voudille että renkipojalle.

Vouti lähtikin kohta Pähkinämäeltä, uhitellen ja vimmoissaan; mutta

nuori Kottu pyysi anteeksi: hän oli pistänyt hevosta neulalla vain sen

yhden ainoan kerran, ja siitäkin oli aikaa.

Hän olisikin saanut jäädä, mutta eipä jäänyt. Hänkin lähti.

Ei hän kuitenkaan lähtenyt vihaisena ja uhitellen, vaan iloisena

ja reippaasti. Hän kiitti kaikesta herrasväkeään ja etenkin

Angelika-neitiä. Ja niin hän katosi kauniiseen, huurteesta

kiiltelevään koivikkoon ja lauloi:

"Kun aseman kello soi kolme kertaa,

Niin marmorijuna lähti..."

"Minne se poika sitten täältä meni?" kysyivät vieraat.

"Minne lienee", vastasi rouva Laurell. "Ei hän sanonut, nauroi vain,

että kyllä hänestä vielä kerran kuuluu. Ei hänellä ole kotiakaan. Eikä

vanhempia. Ei edes äitiä: sanoi, että isänsä oli ollut niin

hajamielinen, ettei ollut muistanut hommata hänelle edes sukunimeä,

Sentähden hän oli vain Kottu Henriikanpoika. Toisen kerran laski

leikkiä: Isä kuoli, äiti naitiin ja — minä jäin leskeksi —. Luulen,

että hänestä tosiaan vielä kerran jotain kuuluu. Kun vain kuuluisi

hyvää."

"Minulle hän kertoi tahtovansa johonkin kauppapuotiin", tiesi Angelika.

"Vaihtoikin täällä kylällä aina miesten kanssa kelloja, niin että

oikein harmitti. Mutta uskon, että hänestä kerran tulee oikein hyvä."

"Kuten Tähdenkin uskollasi paransit", huomautti Mikael Laurell.

"Niin, Tähtihän oli hyvä", vastasi Angelika. "Ja siitä tuli taas hyvä,

kun kohteli sitä oikein, kun esimerkiksi maantiellä näytti aina sille,

ettei ollut mitään syytä pelätä katajia, tai meni itse sen eteen ja

taputteli sitä kaulalle, kun auto tuli. Sillä tavalla se rauhoittui

entiselleen, Ei se ole enää kahteen kuukauteen ketään yrittänytkään

purra. Mutta mamma ei vain nousisi enää sen rattaille, vaikka saisi

satatuhatta markkaa."

_Samin isää odotetaan. — Mitä Sam askartelee, ja kuinka hän on

pikainen vihastumaan. — Sam joutuu Oravanpesään._

Sitten Angelika lähti kaupunkiin kouluun, joskaan hän ei nyt paremmin

kuin ennenkään tietänyt, mitä se oikein hyödyttäisi: pystyisikö sen

antama oppi häneen... Sillä hän piti itseään varsin typeränä; tunsi

olevansa luotu vain maalle, jonka uutta kevättä hän jo alkoi toivoa.

Kevättä, jolloin rentukat taas katselisivat niittyjen lampareista niin

iloa säteilevin silmin, että kävi sääliksi noukkia niitä maljakkoihin.

Kevättä, jolloin Pähkinämäen rantahaka upeilisi taas tuomenkukkia

tulvillaan, vaikka tosin — neljässä päivässä lakastuvia ja sitten

kauheain toukkienkin kiusaamia. Kevättä, jolloin hämäläinen kylä

paistaa aivan valkeanaan omena-, päärynä- ja kirsikkapuun kukkia...

Valkeana ja punertavana kuten keidas erämaassa, niinkuin Tuulensilmän

sahan poika, pian ylioppilaaksi joutuva Venti vertailee. Myöskin

Angelikan parhaassa puussa tuhansia, tuhansia kukkia: kelpaapa

siitä ylpeillä. Ja näytellä kävelijöille koko kylää! Sen suuria

puutarhoja. Ja pieniäkin... kesällä loistaa jokaisen töllin pihalla

keisarinkruunuja, akleijoja, georgiinejakin, monet niistä itsensä

Angelikan sinne viemiä ja levittämiä. Ja järven saarissa kieloja, niin

puhtaita, — mutta melkein liian huumaavia.

Nyt oli taas kielojen ja muiden kukkien aika mennyt. Mutta se tulisi

takaisin! Kesä terveine, iloisine maalaistouhuineen! Ensi kesänä ajaisi

Angelika jo itse nimikkohevosellaan heiniä vajaan. Ja viljankorjuu...

Angelika kulkisi jälleen kahvipannua kantaen kestitsemässä muonamiehiä,

talon rouvan istuessa sukankudin kädessä ja hymyillen jollakin

rauniolla...

Ja ensi syksynä saisi Angelika ainaiseksi jäädä tänne.

Ihmiset höpisevät sellaisesta kuin naimisiin menosta. Niin että

Angelika itsekseenkin sitä ajatellessaan punastuu. Siitä nyt jo! Ei,

kunhan saisi olla täällä, maalaiskodin työssä ja iloissa, eläinten ja

monien kelpo ihmisten parissa.

Angelika siis lähti kouluun.

Ja jäi samoin kuin hänen vanhempansakin odottamaan, milloin Samin isä

tulisi noutamaan lastansa tai — voisiko hän enää tullakaan.

Ja heti seuraavana lauantaina Angelika jo kippasi sunnuntaiksi maalle,

jalkaisin. Olihan kyllä puhuttu, että hänen olisi tarpeetonta tullakaan

näin ensimmäisen viikon jälkeen, ja oli päätetty, ettei lähetettäisi

hevosta vastaan. Ja luvattu antaa tietoja, jos Samin asiasta kuuluisi

jotain erikoista.

Pojan isästä ei kuulunut mitään. Tietoja ei siis Pähkinämäeltä ollut

lähettää.

Ja nyt Angelika tuli kotiin. Ennen kaikkea Samin tähden hän sinne

tahtoi, ja hän moitti itseään siitä, että melkein toivoi, ettei Ilola

olisi Pähkinämäellä käynytkään. Ainakaan ei kaupungissa hänestä

tiedetty sen enempää, Hautajaiset oli pidetty äidille, joka löytyi

raunioista. Arveltiin isänkin palaneen.

Nämä Angelikan tuomat tiedot oli Pähkinämäen herrasväki jo sieltä

täältä saanut. Mutta talon palvelusväelle ja vieraillekin oli sanottu,

ettei heidän pitäisi hiiskahtaa Samille hänen äitinsä hautaamisesta

eikä koko tulipalostakaan mitään.

Kun Angelika, joka ei pelännyt pimeää, ilmestyi odottamatta, savivelliä

kuohuvat tiet käveltyään, — sillä olihan satanut monta päivää, —

yht'äkkiä kotiin, nukkui Sam jo keittiössä, jonne hänelle oli tuotu

pukkisänky.

"Miten Sam voi?" kysyi Angelika heti.

Ei ollut Samista ilmoitettavaa muuta kuin että hän oli alkanut jo

sanoa: "Meillä!" Niin selitti Cecilia-rouva, päivitellen pulmaa, joka

yhä oli hänen mielessään, nimittäin mitä nyt tehdä pojalle, joka oli

menettänyt molemmat vanhempansa:

"Hän sanoo: Meillä! Ensin ikävöi kuin tuo Pyynti, kun isä toi sen

penikkana tänne, Angelika."

Lämpiävän leivinuunin ääressä kenkiään riisuessaan ja itseään

kuivatellessaan jatkoi Angelika äitinsä puhetta:

"Niin, Pyynti! Hirveän ikävä sillä silloin oli, sinulla,

Pyynti-raiskalla. Monta päivää istuit ensin oven luona nurkassa,

jörönä ukkona. Et voinut syödä, et oikein juodakaan. Tahdoit vain

vikisten ulos, livistääksesi takaisin kotimaille, Rovaniemelle. Ja

muistatko, Alvar, ulkonakin se ketjuissa pompahteli ilmaan kuin

jostakin esteestä yli hypätäkseen. Eihän se ollut tottunut kahleisiin.

Ja sisällä — taasen nurkkaan, huokasi raskaasti, kyyrötti maassa, ja

välisti ulvoi. Ei poloinen nukkunutkaan, tai jos nukahti, niin heräsi

yht'äkkiä kuin kauniista unista ja alkoi uuden olinpaikan huomatessaan

ulvoa. Muistatko, äiti, miten säikähdit ensimmäisenä yönä sen kamalaa

ääntä? Sehän ikäänkuin nauroi, — melkein kuuli sanoja. Se piehtaroi

tuskasta, koti-ikävästä. Ja sittenhän se rauhoittui..."

"Kolmessa päivässä koira koteutuu", vakuutti rouva Laurell vanhalla

kansan sananparrella.

"Ja nyt on Sam koteutunut, niinhän?" iloitsi Angelika. "Muistatko,

miten kalpeana hän ensin pyysi äidin luo. Mikään ei auttanut: eivät

namuset, hevoset, Pyynti, orava, linnut. Pyysi ja vaati rajusti;

ymmärtäähän sen."

"Aikoi hän täältä vielä tiistainakin karata. Lähti juoksemaan

kaupunkiin päin. Riikka otti portin ulkopuolelta kiinni. Mutta vekara,

minkäpäs teki: iski nyrkillään Riikkaa ja rimpuili raivoten. Hän taitaa

olla onnettoman tuitukko."

"No sen nyt ehkä ymmärtää", puolusti Angelika. "Mutta nyt hän jo sanoo:

Meidän."

"Niin sanoo. Ja juoksentelee kuin kotonaan. Keksii leikkejä.

Autteleekin näppärästi pikku askareissa, joita hänelle on annettu, että

hän unohtaisi. Niin, kyllähän koira koteutuu. Mutta ihmisessä, joskin

lapsessa, sellainen unohtaminen tuntuu oudolta..."

Angelika ei kuunnellut. Hän kyseli:

"Sam siis auttelee mielellään askareissa? On näppärä ja vilkas?"

"Se on totta", vastasi rouva. "Kun kahvilastut loppuvat keittiöstä:

Sam, juoksepas! Ja hän juoksee ja tuo kuin lennossa. Itsestäänkin hän

on valmis... Kulkee perästäni metsään, seuraisi mielellään kintereillä;

näkee risuja, kerää ne syliinsä kotiin hellaa varten. Todellista pikku

apua: milloin ryömittävä aitan alle etsimään kananpesää, — vips: poika

menee kuin sisilisko. Milloin tuotava porkkanoita, ei hän raasta

punajuuria porkkanain asemesta, kun van neuvoo. Milloin kahvia

jauhettava: jo istuu permannolla ja mylly hurisee. — Ja hän on

nähtävästi hyväpäinen: sanoin jotain hänen kohtalostaan ruotsiksi

Mikaelille, ja hän rupesi kohta matkimaan lausetta, vaikk'ei sitä

ymmärtänytkään, niin etten enää siitä uskaltanut puhua."

"Niin, Samhan osaa jo murtolukujakin", huudahti Angelika.

"Nonsensia", väitti Alvar. "Olen nyt koetellut Samia siinä suhteessa.

No, alkeita hän kyllä osaa, mutta jatko on hataraa. Hänelle on ajettu

kaikki päähän pänttäämällä ja peloitellen. Mutta kehittämällä hänestä

kyllä voisi tulla vaikka matemaatikko."

"So, so, Alvar", huomautti Mikael Laurell, "suvaitsepas olla vähemmän

miehekäs ja muistaa, että hän on lapsi. — Mutta, Angelika, mihinkähän

tällä nyt oikein pyrkinemme?"

"Mihinkä? Isä sen kyllä tietää", vastasi Angelika. "Ja äiti myöskin.

Ilolalle on varmaan käynyt onnettomasti."

Keskustelu, joka oli kulkenut hiljaisella äänellä, — paitsi Alvarin,

joka tietysti melkein huusi, — muuttui vaikenemiseksi. Cecilia-rouva

huokasi ja vilkaisi alakuloisesti mieheensä. Mikael Laurell pudisti

päätänsä ja huokasi hänkin, ja ikäänkuin kaihtoi Angelikan sinisiä

silmiä. Niissä silmissä ei nyt näkynyt hymyä, vaan pelkkää vakavuutta.

Ja sitten Mikael Laurell supisi jotain vastuusta ja perinnöllisyydestä:

"Vaikea tehtävä..."

"Niin ne kaikki siellä tulipalossakin sanoivat", virkkoi Angelika

päätänsä nyökäyttäen.

Mikael Laurell katsoi puolisoaan silmiin:

"Oikeassa on Angelika: autettava olisi seurauksia ajattelematta...

Mennäänpäs nyt tuonne oikein istuen asiaa pohtimaan."

Siirryttiin ruokasaliin. Sielläkin oltiin kauan vaiti. Viimein

Mikael-herra virkkoi:

"Mitäpä kirjassasi, Cecilia, sanotaan?"

Cecilia-rouvan ei tarvinnut ottaa kirjaansa. Ulkoa, ikäänkuin

itsekseen, luki hän siinä keinutuolissaan erään värssyn Markuksen

evankeliumia, ja hänen silmänsä saivat merkillisen lempeän, hymyilevän

loisteen.

Se luku oli 9:s ja värssy 37:s.

Angelika sanoi:

"Varmaan onneton Ilola on palanut. Köyhäintaloonko siis? Olenhan kyllä

käynyt siellä, ja hyvä on toki niinkin, että meillä on edes sellainen.

Saavathan lapset siellä toki oikeat vaatteet, joskin kaikki samaa

ruskeaa kangasta, ja edes puukengät. Enkä suinkaan puhu näistä

vaatteista ja kengistä siksi, että niissä olisi vikaa, eivät ne

rikkaillekaan olisi häpeäksi, ei: minun mielestäni heidänkin pitäisi

antaa välisti lastensa kulkea sellaisissa, näyttääkseen, ettei se ole

mikään häpeä. Mutta kuitenkin: Sam puukengissä! Ja minähän Samin

löysinkin."

Jälleen hiljaisuus.

Sitten huomautti Mikael Laurell, että hän ja äiti olivat jo melkoisen

iäkkäitä. Niin oli käynyt, että hän itse oli viettänyt, ei auta

kieltää, — huikentelevan nuoruuden; ja siksi oli Cecilia saanut

odottaa liian kauan...

Cecilia-rouva moitti näitä sanoja. Mutta Mikael Laurell keskeytti

hänet, jatkaen vain:

"Ja ajattelen äitiä. Sitä, että hänellä on niin paljon puuhaa talossa,

kun sinun, Angelika, tietysti täytyy pysyä siellä koulussa ja Alvarkin

pian menee yliopistoon. Oikea, harras kasvatus ei ole leikin asia...

Varsinkin... niin, jos sittenkin olisi tuota — perinnöllistä. — Ja

ajattelen, että mitäs sitten, jos Samin isä kuitenkin yht'äkkiä

ilmestyy ja vaatii hänet pois? Taitaisit antaa, Angelika? Isän

kuolemasta ei olla aivan varmoja. Silloin sinä, Angelika ja luultavasti

Cecilia ja minäkin olisimme häneen jo tottuneet."

Kyllä Mikael Laurell tosin arveli löytyvän keinon siihenkin, että Samin

isä mahdollisesti ilmestyisi ja silloin jatkaisi yhä huonoa elämäänsä.

Ellei isä olisi tosiaan muuttanut tapojaan, voitaisiin lapsi ottaa

hänen käsistään vaikkapa viranomaisten avulla.

Ja sitten, — kun olisi odotettu tarpeeksi kauan, — sopisi Pähkinämäen

omistajien ajatella asiaa.

"Mutta mitäs arvelisit, Angelika", esitti Mikael Laurell, "jos

sijoittaisimme hänet ainakin siksi aikaa, kunnes sinä pääset koulusta

oikein kotiin, jonnekin hyvään paikkaan? Odottaessamme isää

katselisimme, mihin hän kelpaisi luonteeltaan ja lahjoiltaankin, siis

miten saisimme hänestä oikein onnellisen. Eiköhän Lullin pari vaalisi

Samia ensi kesään asti. Heiltähän ovat lapset kuolleet, kaikki neljä:

suru, jota tuskin hennoisi sanoa koettelemukseksi. Ja he ovat

todellakin oikeita helmiä Hämeen kruunussa: hiljaisia, mutta ahkeria ja

auttavaisia; hiljaisia, mutta leikillinen hymy huulilla, milloin ei

lähimmäisen murhe tuo kyyneltä silmään. Oravanpesä on kyllin lähellä,

joten Lullien ei tarvitsisi vaalia orpoa ilman apua, puhumattakaan

siitä, että tietysti koettaisin antaa heille korvausta."

"Ja sitten kesällä tulee Sam tänne!" huudahti Angelika. "Minäpä lähden

itse huomenna puhumaan Lulleille."

Mikael Laurell huomautti vieläkin:

"Niin, jos isää ei ilmesty tai jos hän on auttamaton rappioitunut..."

Seuraavana aamuna keppasi Angelika Oravanpesään, Pähkinämäen kolmesta

torpasta lähimpään, joka oli kalliokunnaalla keskellä ihania, tasaisia

vainioita, pienen, melkein aina tyynen järven rannalla. Tyynen: niin

korkeat, pitkinä kiertävät harjut ympäröivät sitä hiljaista laaksoa.

Tölli oli vanhuuttaan tummanpunainen, Sitä ympäröi kiviaita, jonka

porttiaukon kahden puolen seisoi kaksi pilarikatajaa, läpinäkymättömän

tiheitä, rungoiltaan kuusi tuumaa paksuja: oikea puuastiantekijäin

himonäky, — mutta siinäpä ne vain olivat saaneet kasvaa varmaankin

satoja vuosia.

Töllissä oli pieni kuisti. Kuistilla penkit niin kapeat, että Kustaa

Lulli ja hänen vaimonsa istuivat niillä kesäiltoina lepohetkillään kuin

kanat orrella.

Hedelmätarha peitti koko pienen pihan kuin suunnaton sateenvarjo. Ja

omena- ja kirsikkapuiden juureen oli Angelika tuonut kukkasia, joita

nyt Lullin muori tarkoin vaali. Georgiinit kukkivat yhä vielä.

Angelika tapasi kelpo Lullit kotona, ukin kantamassa keittiöön

kellanpaistavia tervaleppiä, jotka hän oli pilkkonut ja latonut pieneen

ja sievään pinoon navetan ja ylen pienen saunan seinustalle: siinä

olivat halot kuin mitkäkin leluset. Emäntä jälleen kuului puhelevan

navetassa kahdelle lehmälleen, jotka näkyivät ovesta pyöreinä ja

välkkyvinä kuin hylkeet, possulleen, joka oli niin lihava, että sai

tuskin enää karsinan kaukaloaukosta ulos kärsänsä, ja lampaalleen, joka

oli kuusi vuotta vanha, kun pariskunta ei hennonut sitä teurastaa: niin

säälittävää oli heistä tappaa oma lammas-raukka!

Neidin nähdessään otti ukki arvokkaasti hatun päästänsä ja kätteli

vierasta. Ja nyt mentiin ensin mamman luo navetan puolelle, jossa

neidillä oli ihastelemista etenkin kananpojissa, niin ne olivat hänen

mielestään viime näkemältä kasvaneet, aivan kummallisesti kasvaneet ja

tulleet pitkäkoipisiksi. Sitten kierreltiin pikimmältään, matkalla

tupaan, katselemassa perunat, porkkanat, punajuuret, sipulit, eikä

Angelika unohtanut papan tupakkamaatakaan, joka röysäsi puolen miehen

korkuisena, tai hänen omenapuitaan, jotka olivat täynnä veden kielelle

tuovia pompeleita. Sillä välin oli Lullin emäntä kuitenkin jo

pujahtanut sisään, ja ennenkuin Angelika joutui estelemään, istui maija

hellalla ja muori väänsi seinäkaapista esille hirveän pitkää ja leveää,

kauniin kellertävää nisupalmikkoa ja työnsi neidin puoliväkisin

kamariin, joka oli verhottu tapeteilla, ikkunoissa pitkät uutimet,

seinällä suurennetut valokuvat torpan pariskunnasta ja piirongilla

kaksi koiranmuotoista konjakkikarahvia.

"Keinutooliin! Se on neidin paikka!" sanoi emäntä, ja sattui samassa

käymään itse asiaan: "Ja Herra siunatkoon, kun neiti nyt on sellainen

pikku äiti!"

Muori alkoi puhua tuosta kauheasta tulipalosta ja pojasta, jonka

Angelika oli pelastanut:

"Teistä se vasta hyvä rouva tulee. Sitä päivää vallan odotan, kun minut

kutsutaan neidin häihin."

Angelikan valkea otsakin lehahti punaiseksi, Hän torui muoria, sotki

asian, sanoi itseään vain höperöksi, josta ei paljoa mihinkään olisi,

ja kiiruhti kertomaan, mitä varten oli tänne tullut. Mutta tuskin hän

sitten ennätti pyyntönsä esittää, niin muori huudahti kimeällä

vanhannaisen äänellään:

"Ymmärrän minä: ette voikaan poikaa pitää, — ja antaisitte nyt meille

sen surun, että meidän pitää siitä erota, kun sen isä tulee ottamaan

lapsensa pois."

Muori helähti nauramaan, se oli häneltä leikkiä.

"Totta maar!" tokaisi Kustaa Lulli ylimalkaan; se oli hänen

sanantapansa.

Ja nyt heltyi muori valittamaan, kuinka hän kaipasi kuolleita lapsiaan.

Omituista: ne olivat kaikki kuolleet tautiin, vaikka he itse olivat

niin terveitä. Muori-raiska lyyhistyi tuolille itkeskelemään:

"Niin köyhiä me olemme, — vaikka on jaksettu pistää rahtunen

kirstunpohjallekin. Ei lapsia, — mikä onnettomuus ihmisille."

"Totta maar, mutta se on niinkuin määrätään", oikaisi Kustaa Lulli.

Emäntä vakuutti, että hän kyllä oli mielestään hoitanut lapsiaan hyvin,

ne olivat aina saaneet runsaasti ruokaa, kelpo vaatteet ja

siisteyttä... Jumala oli vain ne nähnyt hyväksi kutsua luokseen. Mutta

kuinkas se on: olikohan tämä leikkinyt tulitikuilla?

"No, lapsihan se on, raiska", jatkoi muori samassa. "Olen kuullut: ei,

neidin ei tarvitse pelätä, kuinkas minä nyt siitä menisin hänelle

puhumaan! Eikä puhettakaan, jos sitä asiaa täytyisi todella ajatella,

että me ottaisimme jotain ikäänkuin palkkaa. Herrasväkihän on tehnyt

papalle ja minulle niin paljon hyvää, että jos me vain voitaisiin

jossakin kohden auttaa, niin... Emme me rahaa tarvitse! Kyllä meillä on

rahaa! Sitä me kaikkein vähimmän tarvitsemme!"

Joka aamu saisi poika, kun tulisi tänne kevääseen asti, lämmintä maitoa

jo vuoteeseen, niinkuin ennen muinoin muorin omat lapset. Vaatteita

olisi ehkä vielä tallella, kun kirstuista hennoisi kaivella. Mutta

opetus sitten: nuorenahan vitsa olisi väännettävä... vaikkei sitä

silti tarvitseisi turhista rapsutella, eikä sydän antaisikaan myöten

rapsutella. Mutta opetus:

"Ukki ei näe enää oikein lukea, ja minun aikani pyrkii menemään

eläinten kanssa."

"Älkää surko", sanoi Angelika. "Sam osaa jo paljon enemmän kuin

aapisen. Ja sitten kesällä minä kyllä opetan ressua: sillä emme me voi

antaa Samia teille kuin kesään asti, muistakaa se."

"Totta maar! Ainakin kesään asti", vahvisti Kustaa Lulli, ja toiset

purskahtivat nauramaan.

Keskipäivällä kepsutti Angelika takaisin kotiin esiliina täynnä

kesäomenia, eikä nyt Mikael Laurellille jäänyt muuta huolta kuin

houkutella torpanväkensä ottamaan orpopojasta edes pieni kuukausiraha:

"Kesään asti", lopetti herra Laurell.

"Totta maar!" vastasi Kustaa Lulli. "Minä tein Samille nyt jo oman

sängynkin."

_Miten lyseolainen ajaa vaunuilla ja autolla: kuinkas muuten, torpan

pojan esikoinen! — Amor herää hänen sydämessään. — Ja mitä nyt

Samista kuuluu._

Angelika asui kaupungissa Kolinin, lyseon matematiikanlehtorin

perheessä. Milloin ei itse hakannut läksyjä päähänsä, kuten hän sanoi,

autteli hän talousaskareissa tai opetti Kolinin lapsia, joita oli iso

liuta.

Tänä syksynä ja talvena ei Kolinin lapsista edes vanhin, joka oli

kuudennella luokalla ja luonteeltaan hieman raukkamainen, koskapa

kanteli silloin tällöin tovereistaan isälleen, enää juuri ivaillut

Angelikaa kuskiksi, eläintenkesyttäjäksi tai hevosten sukupuuksi, koska

Angelika muka tunsi kaikkien hevosten nimet kaupungissakin, — eikä

pilkannut laupeudensisareksi, joka kätteli kaikkia tuntemiaan köyhiä,

ei liioin nauranut hänelle, kun hän sanoi: "Tooli", "plikka", "vesen"

j.n.e. Tämä muutos johtui siitä, että yleensä myönnettiin Angelikan

suorittaneen ylistettävän teon: kaikki kaupungissa tunsivat suuren

tulipalon. Ja sitäpaitsi sanoi varsinkin lehtorin rouva, että Angelika

alkoi jo tulla aikuiseksi.

Niin eleli ja ahkeroi Angelika viikot, mutta meni aina lauantaisin

kotiin, joko Pähkinämäen hevosilla, jotka lähetettiin vastaan, tai

usein kävellenkin. Sillä Mikael Laurellin periaatteena oli antaa tuon

kävelyn tapahtua: hän tahtoi kasvattaa lapsistaan sekä vaatimattomia

että rohkeita.

Mutta Venti Vennolampi, Tuulensilmän sahan poika, vanhin

sisaruksistaan, hänet tuotiin joka aamu kouluun komealla

palkintohevosella tai vielä komeammalla autolla ja noudettiin sieltä

kotiin samoin.

Venti oli hoikka ja pitkä, mutta niin siro, että näytti pienemmältä

kuin Angelika. Hänen kasvonsa hohtivat vaaleahipiäisinä; huulet

punaiset, silmät siniset, mutta ikäänkuin hieman vetiset.

Hän puhui hiljaisella äänellä. Hymyili melkein aina. Oli kohtelias

kaikille.

Kauan oli koulupoika ihaillut Pähkinämäen tyttöä, mutta ei ollut nähnyt

Angelikaa muualla kuin kaduilla koulusta tultaessa.

— Angelika, oli Venti ajatellut, — kuinka hän on ihmeellinen.

Kerrottiinhan Angelikan rohkeudesta. Kerrottiin, että hän oli

kesyttänyt vallan hirveän hevosenkin! Kuinka hän oli voinut? Kuinka hän

oli saattanut!

Angelika! Hänen silmistään säteili aina omituinen, puhdas loiste, niin

että Venti tunsi itsensä vähäiseksi, halvaksi.

Mitä hän, Venti, voi sille, että hän oli ainoastaan tällainen?

Miksi eräät toverit ivasivat hänen vaatteitaan, hänen kalvosimiaan ja

niiden hopeisia nappeja? Hänen kravattineulaansa, jossa oli oikea

jalokivi:

"Se on vain pieni ametisti, äidin lahja", selitti Venti.

Ja nuo kalvosimien napit, nekin olivat toki äidin valitsemat, joskin

isä kehui monessa paikassa, että hänen pojallaan oli jalokivet ja

hopeiset napit ja kaikkea sen sellaista.

Ja miksi ei Ventillä olisi niitä saanut olla? Nehän olivat kauniit.

Venti rakasti kaikkea kaunista koko sydämestään.

Minkä Venti sille mahtoi, että hänen isänsä oli sahan ja suurien

maatilojen omistaja? Hän itse olisi mielellään ollut köyhä. Rikkaan

isänsä tähden köyhä.

Ventiä sanoivat toverit pilkkanimellä komesrootiksi siitä syystä,

että hänen isänsä pyrki kauppaneuvokseksi. Tunkeutui kaikkien

mahtavien ja vaikutusvaltaisten tuttavuuteen, suorastaan työntäytyi

sisälle ovista: pormestarin, eräiden harvojen seudulla asuvien

ruotsinkielisten tilanomistajain, itse kuvernöörin ja venäläissyntyisen

poliisimestarinkin. Kutsui heitä kotiinsa, johon oli teettänyt kaikki

komeudet, englantilaiset kamiinit ja parkettilattiat, hän, nopeasti

rikastunut talonpojan poika, joka solkkasi melkoisesti ruotsia, halusi

mielellään solkata venäjää ja esiintyi suomenmielisenä kaikkialla

paitsi ei ruotsikkojen seurassa.

Pahimmin loukkasi Ventiä, että hän huomasi syytettävän isää siitäkin,

että hän oli muka ottanut Ventin äidin, joka oli hyvää ruotsalaista

sukua, vain hankkiakseen itselleen ulkonaista menestystä.

Siksikö äiti oli niin sulkeutunut? Ei seurustellut paljon missään.

Lueskeli vain kotona monia kirjojaan: hänellä oli aikamoinen kirjasto.

No niin. Venti ei ollut käynyt Kolineilla pitkään aikaan, vaikka hänen

isänsä ja lehtori olivat ystäviä. Pahansuovat kertoivat lehtorin

onkineen tuon tuostakin sahanomistajan nimen vekseleihinsäkin. Tämä jo

loukkasi Ventiä. Mutta vielä pahempana käynnin esteenä oli se, että

eräs kaikkein myrkkykielisin Ventin tovereista väitti hänen isänsä muka

vuosi sitten syksyllä kantaneen matematiikanlehtorille ison siankinkun,

jotta Venti selviäisi algebranehdoistaan. Venti, joka saattoi olla

kiivaskin, huusi jyrkän vastalauseensa, ja kyynelet herahtivat hänen

poskilleen. Hän sanoi kyllä olevansa algebrassa heikko eikä todellakaan

ymmärtävänsä, mitä hän sinuksilla ja kosinuksilla tekisi; hän ei

välittäisi elämässään mistään, mikä vivahtaisi laskelmiin; mutta hän

tiesi tosiaan osanneensa ehtonsa, lukeneensa otsansa hiessä niitä. Ja

eikö Kolin haukkunut Ventiä aasiksi yhtä karkeasti kuin muitakin? Mutta

sisällisesti ei Venti sittenkään ollut varma, etteikö isä ehkä ollut

yrittänyt Kolinia lahjoa.

Ja kumminkin teki hänen mielensä Kolinille.

Viimein ei hän malttanut olla sinne lähtemättä, kun sattui hyvä

tilaisuus: lehtorin vanhin poika piti näet syntymäpäiviään, kekkerit,

jotka hänen isänsä mielellään salli, sillä poika oli hänestä

jonkinmoinen matemaattinen äly, selväjärkinen, asiansa reaalisesti

hoitava: sen näki jo siitäkin, että hän ymmärsi lukea erikoisen

ahkerasti venäjänkieltä, jota siihen aikaan ruvettiin maassa yhä

enemmän vaatimaan.

Eikä lehtori Kolin suinkaan ollut ahdasmielinen! Sitä ei voi sanoa: kun

Vennolampien iso liuta, nimittäin lapset Venti, Kauppo Sulho, Ahti

Aake, Hjördis ja Turo, jopa nuorinkin, Ilta Anja, — itse ukko ei

joutanut tulemaan, — saapuivat autolla ja reellä pauhaten lehtorin

taloon, istui siellä poikain huoneessa koululaisvieraita pelaamassa

korttia. Tosin vain marjapussia.

"Se riittää kyllä teille", oli lehtori sanonut, "vaikka mies, joka ei

tunne kortinsilmiä, ei ansaitse housuja".

Osasihan Venti korttia, tokipa toki! Pelattiinhan Tuulensilmässä

korttia. Välisti rahastakin: isä sellaista vierailleen ehdotti, —

mutta sunnuntaina ei hän antanut pelata aamupäivin, koska hän silloin

piti koko palveluskunnalleen saarnan, epistola- ja evankeliumitekstin

mukaan, sepittäen tekstin ympärille omia sukkeluutta tapailevia

selityksiään.

Mutta nyt ei Venti pelata voinut. Ei edes marjapussia.

Sillä seurassa istui Angelika, ja Venti oli tullut tänne Angelikan

tähden. Syksyllä oli hänen ihailunsa Angelikaa kohtaan kiihtynyt

rajattomasti. Miksi? Juuri tuon ihmeellisen, reippaan teon vuoksi,

jonka koko kaupunki tiesi: että Angelika oli pelastanut riehuvasta

tulipalosta orvon, onnettoman pojan!

Kuinka Angelika saattoi! Kuinka hän voi sellaista tehdä!

Siinä pöydässä istui Angelika hieman avuttomana: hän teki pelissä

virheitä, ja hänelle naurettiin, mutta ei suinkaan ilkeästi.

Venti, joka oli seuroihin tottunein koko joukossa, näytti nyt melkein

tolvanalta. Hän ei muistanut tervehtiäkään talonväkeä tai uusia

vieraita, hän katsoi suu auki, ei kuullut mitä ihmiset puhuivat...

koska hän kuuli vain Angelikan äänen.

Venti näki nyt hänen kasvonsakin, jotka lehahtivat toisten

leikkisanoista punaisiksi: hän ei todellakaan osannut pelata, sillä

eihän Pähkinämäellä välitetty korteista, äiti oli vähän pahoillaan

siitäkin, että Alvar, ja oikeastaan hän yksinään, oli opetellut kortit:

rouva varoitteli poikaansa pelaamisen seuraamuksista.

Ventin sydämessä, sielussa, koko olemuksessa vavahti, järkytti ja

liikutti niin omituisesti: tuossa hän oli, Angelika, joka oli niin

hyvä, ystävällinen köyhille ja orvoille! Ja niin peloittavan reipas...

Venti huomasi sitten suuren, epäkohteliaan noloutensa. Hän asettui

toiseen marjapussiryhmään, mutta pelasi kauan aikaa kasvot häpeästä

punaisina.

Onneksi sattui silloin pikku tapaus, joka käänsi kekkeriväen huomion

hänestä pois. Tultiin ilmoittamaan, että Pähkinämäen herrasväki oli

lähettänyt tänne pienen lahjan päivän sankarille, että pihalla odotteli

pari Pähkinämäen henkilöä ja se kuuluisa hevonen Tähti!

Pian seisoi Angelika kuutamoisella pihalla alkavan talven pakkasessa

Tähden vieressä, joka käänsi heti kaulansa häneen päin, tahtoi hyväillä

emäntäänsä. Koululaislauman ympäröimänä tervehti Angelika sitten

vuoroin Oravanpesän muoria ja ukkia, jotka olivat tuoneet lehtorin

pojalle rouva Laurellin leipoman kakun, ja kyseli innokkaasti uutisia:

nyt vanhemmistaan, nyt oravasta, nyt Samista, Pyynnistä, kilvan

kaikista. Lullin muori oli hänkin tahtonut pitkästä aikaa nähdä

kaupunkia, hän ei antanut ukin lähteä yksin:

"Eihän tiedä, miten pappa täällä nuorempaa naisväkeä katselisi, sen nyt

ymmärtää..."

Ei, muori veti itsekin jalkaansa lämpöiset tallukkaat ja työntäytyi

mukaan.

Mentiin sisään, Lullit vietiin keittiön puolelle.

Mutta ruokasalin ovelta kuuli Venti Vennolampi sitten, mitä Angelika

jutteli keittiössä Lullien ja lehtorin väen kanssa.

Angelika tiedusteli jälleen uutisia hoidokistaan Samista.

"En minä taida Samia enää neidille antaakaan", sanoi Lullin muori. "No,

näyttää siltä kuin neiti olisi oikein pelästynyt? Mutta totta on, että

minun taitaa tulla vaikeaksi hänestä luopua."

Ja Lullit kertoivat Samista. Varsinkin muori se kertoi. Ukki sanoi

enimmäkseen vain:

"Totta maar."

Sam osasi kyllä lukea, se oli ihmeellistä.

Joka sunnuntai luki hän heille virsikirjasta asiaan kuuluvat kohdat. Ja

kun Lullin muori otti arkusta esille suuren, vanhan kuvaraamattunsa,

niin siihenkös nyt poika tarttui, ei kuvia katsellakseen, vaan

"tuteeratakseen". Muorin täytyi riistää häneltä raamattu pois, sillä

aikuisten asioitahan se sellainen on. Neidin pitäisi nyt hommata

pojalle kirjoja, kun hän tahtoo aina jotain tehdä eikä näin talvella

ole paljon ulkonakaan puuhaa. — Mutta se nyt muoria arvelutti, oliko

oikein, että Sam laski leikkiä kirjoista: nimittäin aapisesta, ainoasta

varsinaisesta lasten kirjasta, mitä muorilla oli hänelle antaa,

vanhasta aapisesta, jonka hän oli löytänyt omien lastensa peruista. Kun

oli luettava:

"Koira haukkuu kartanolla,

vierahia tulee.

Varas vaikka varvastaisi,

kyllä koira kuulee..."

niin Sam luki, tekeytyen sen näköiseksi kuin pappa:

"Koira haukkuu kartanolla,

vierahia tulee,

pankaapas, Lullin mummi,

se kahvipannu tulelle!"

Tällekös nyt Kolinin keittiössä naurettiin.

"Vai niin hän matkii teitä, pappa?" nauroi Angelika. "Mistä hän sen on

oppinut?"

"Totta maar!" sanoi Kustaa Lulli. "Sam on meillä käyneiltä sälleillä

sellaista kuullut."

"Älähän", kivahti Lullin muori, "ei ole oikein, että annat hänen matkia

itseäsi".

"Totta maar", toisti pappa. "Sam on sivelevinään partaansa, keikistelee

päätänsä niinkuin minä ja myhäilee niinkuin minä, ja puhuu minun

äänelläni."

"Mutta minä väliin pölkään, miksi hän niin matkii", huomautti Lullin

muori. "Se on vallan kuin pappa, kun se ottaa sellaisen naaman. Mutta

se matkii rovastiakin. Mehän on viety hänet kirkkoon mukaan."

"Totta maar se matkii", sanoi Kustaa Lulli. "Ja matkii pukkia kanssa.

Oli hypittää mamman hengiltä, kun alkoi kerran mäkättää pihalla. Mamma

näet luuli, että pukki oli päässyt kylästä kalvamaan omenapuitamme,

juoksi pihalle, ja siellä mäkätti Sam. On semmoinen vertaus, että kun

pukki putoaa kaivoon, niin se siellä huutaa ja mäkättää: Miä-heet! Ja

Sam se nyt mäkätti: Miä-heet! Hä-tään!"

"Sinä vain naurat", torui muori. "Miksi se lapsi niin matkii? Matkii

lehmät, lampaat, kaikki. Siellä tulivat rusakkojänikset syömään taas

omenapuita, niin Sam katselee klasista polvillaan tuolilla, ennenkuin

muistaa lähteä ajamaan niitä pois. Ja kääntää naamansa jänikseksi,

lerputtaa käsillään niinkuin jäniksen kurvilla, — on vallan kuin

ristiturpa-jänis."

"Hm, hm", murahteli lehtori Kolin mustia kulmakarvojaan liikutellen.

"Jonkinlaisia lahjoja hänellä lienee. Näyttelijän kenties? Mutta

mahtaisikohan poika pystyä muuksi kuin näyttelijäksi? Eikö hänessä ole

mitään oikeampaa, reaalisempaa? Kuinka on luonteen laita?"

"Luonteen? Luonnetta ei siltä puutu", vastasi Kustaa Lulli. "Se

kiipeilee puissa ja katoilla, se ei pelkää mitään."

"Ei rehtori sitä tarkoita, vaan mielenlaatua", oikaisi muori. "Ja

siitäpä minulla onkin pahin huoli. Se on aina kyllä valmis kaikkiin

askareisiin. Kerran varsin koetin, miten pitkälle sitä auliutta

riittää: pyysin vielä johonkin pikku askareeseen, vaikka hän oli jo

kaiken päivää saanut vallan liikaa juosta. Pyysin kesken omaa tointaan,

vuoli autopiiliä, jonka sanoi kaupungissa nähneensä. Mitäpäs hän?

Kepsahtaa heti pystyyn ja sanoo: Kyllä minä! Ja lähtee viemään kanoille

yöruokaa, pimeässä. Mutta välisti se on niin kiivas! Ukki kun on

antanut hänelle luvan luoda katolta lunta..."

"Niin, eipähän meillä putoaisi korkealta, vain luudalta lattialle",

naurahti ukki. "Eikä hän putoakaan, sellainen villikissa kiipeämään."

"Minä näin sen", jatkoi muori. "Pappa ei ollut kotona, vaan talossa

töissä. Minä tiukkasin Samia katolta alas. Hän ei totellut, naassi.

Kippasin töppösistä kiinni. Hän huutaa vain: Minä en putoa ja vaija

lupasi; — hänkin kutsuu meidän pappaa vaijaksi kuin omaa ainakin. —

No, minä vedin Samin alas. Silloin hän, kun ei muuta voinut, koska minä

olen sentään väkevämpi, ryhtyy lyömään, ja viimein, — koettaa purra

minua ranteeseen! Kun ei muuta jaksa! No, ei sellainen maailmassa

sovellu. Siitä antaa maailma takaisin, ja minunkin täytyi antaa

puremisesta vitsaa. Minä rapsutinkin. Mutta hän: ei valittanut, ei

ääntä, ei itkunpirahdusta! Puri vain hampaansa yhteen ja sanoi: Minä

pysyn katolla, vaija lupasi. Ja hänen silmänsä olivat sellaiset

kauheat, että minun oikein teki pahaa! Viimein itse itkin, enkä voinut

muuta kuin pyytää anteeksi Samilta, että löin."

"Totta maar, Sam oli saanut luvan", naurahti Kustaa Lulli.

"Mutta miksi hän on niin kauhean tuitukko?" kysyi muori.

"Otella luonnotonta ylivoimaa vastaan, sama kuin iskisimme päämme

kiviseinään", sanoi lehtori Kolin. "Ja sinä, Angelika, väitit kerran,

että hänellä olisi hyvä matemaatikon pää!"

Angelika väitti nytkin: erikoisesti se Samilla olikin:

"Ajatelkaa, murtolukuja muistilaskuina jo kuusivuotiaana!"

Ja nyt alkoi Angelika, Lullin pariskunnan säestämänä, luetella

uudestaan kaikki Samin avut ja kyvyt, kooten tarkoituksensa siihen

vaatimukseen, että Sam olisi, kun se aika tulisi, — hommattava

lyseoon, ja se aika voisi Angelikan mielestä tulla tavallista

aikaisemmin! Pohjaopetuksen saisi Sam ehkä kotonakin, jollakin

tavoin... Lehtorin pitäisi vain innostaa asiaan Angelikan vanhempia.

"No niin", arveli lehtori Kolin, "joskaan minua eivät nuo muut temput,

matkimiset ja sen sellaiset erikoisesti vakuuta... ja joskin luonne,

— no niin, saammehan nähdä, siihen nyt on aikaa... Mutta jos hän

todellakin osaa jo murtolukuja, ja se minulle todetaan, niin hommaan

hänet vapaaoppilaaksi. Siitä asiasta pidän minä opettajakollegiossa

huolen!"

Ruokasalin ovella seisoi siis Venti Vennolampikin eräiden toisten

koulupoikain joukossa, ja hän ajatteli jälleen:

— Angelika, kuinka hän on hyvä! Kuinka hän on näppärä: niin taitavasti

hän osasi suositella tuikean lehtorin auttamaan suojattiaan! Hän jo

ajattelee orponsa vastaisuuttakin! Ja kuinka Angelika on kaunis: hänen

silmänsä aivan häikäisevät... niin ne ovat hyvät.

Venti poistui näistä kekkereistä omituisen yht'äkkiä. Keksi jonkin

verukkeen. Mutta kun hän ja Angelika sattuivat hänen lähtiessään

joutumaan eteisessä kahden kesken, ei Venti voinut olla huudahtamatta:

"Kuinka sinä olet hyvä, Angelika! Kuinka sinä pidät huolta tuosta pikku

onnettomasta, jonka pelastit. Pelastit ihmisen! Sano, miten sinä voit

sellainen olla? Mistä olet sen oppinut?"

Sitten Venti pujahti kiireesti ulos ovesta.

Angelika ei tästä mitään ymmärtänyt, tuli vain iloiseksi huomatessaan,

että Venti oli niin hyväsydäminen. Ja niin hieno asultaan hän oli, ja

säntillinen tavoiltaan, se tiedettiin.

_Mistä kirjallisuudesta Venti pitää. — Pyhän Fransiskuksen ihailija

kylmillä pohjolan mailla._

Venti ei noloa käytöstään Kolinin pojan kekkereissä hävennyt. Eikä

Angelikalle ilmaisemaansa ihastusta: hän tunsi, että hänen sydämessään

asui nyt jotain, mitä ei tarvinnut hävetä, runsas vastine siitä

noloudesta.

Silti ei hän taas pitkään aikaan enää uskaltanut pyrkiä Angelikan

lähistölle: sellaisessa tilaisuudessa ei hän kykenisi käyttäytymään

oikein.

Kipeää kuitenkin teki, ettei hän voinut Angelikan luo mennä. Ettei

hänestä ollut enää ihmisseuroihin: hän ei nimittäin nykyään tahtonut

enää käydä missään.

Ja lomahetkiensä ratoksi hän alkoi silloin lueskella äitinsä kirjoja.

Runoutta, ulkomaisiakin runoilijoita, sillä olihan Venti vahva

kielissä; ainoastaan runoilijat nyt pystyivät hänen mielentilaansa

tulkitsemaan.

Mutta miksi Heine niin usein turmeli hellät, puhtaat säkeistönsä

sellaisilla lopuilla, joiden ajatustakaan Venti ei ymmärtänyt? Yhtä

kummalliselta ja pilkkaavalta tuntui Fröding. Toista oli Schiller:

ihanteellinen, korkea, puhdas. Entä sitten Goethe: hieno, herkkä,

unelmoiva! — Vielä tuskallisemmin kuin venäläiset, — jotka olivat

niin synkkiä ja kieroja, hehän näkivät elämässä aina likaa, — vaikutti

Ventiin ranskalaisten kylmä, tarkasteleva järki...

Lukiessaan alkoi Venti itsekin siinä vähän kirjoitella.

Mutta isä, joka kerran löysi esikoisensa pöytälaatikosta hänen

suorasanaisia runojaan ja oli muuten vihoissaan hänen huonontuneista

kuukausinumeroistaan, sanoi silloin päivällispöydässä monien vieraiden

kuullen:

"Kuules, Venti, menisit myymään kirjoituksiasi torilla, markkinoilla."

Sitten jatkoi hän kuin jotain erinomaista keksien: "Ah, mutta tässäkin

olisi ehkä idea! Markkinoilla! Kirjoittaisit jotain hauskaa,

repäisevää! Sillä ehdolla saisit kirjoitella."

Venti loukkautui pahoin siitä, että isä meni kaivelemaan hänen

vihkojaan, joiden sisällys oli niin arkaa, ettei hän ollut näyttänyt

sitä edes äidilleen. Ja nyt ne isän mielestä piti kai muuttaa

jonkinlaisiksi markkinaviisuiksi.

Isä, joka oli yht'äkkiä tehnyt tämän uuden keksintönsä, kehoitti Ventiä

esiintymään runoelmillaan konventissa. Venti ei kehoituksesta

välittänyt.

Eikö maailma ollut muuta kuin markkinaräminää? Kuin jokin suunnaton

kukkaro, tai jättiläissäkki, johon kerättiin luita pelloilta: isähän

kehui työläisilleen, — ei muille — aloittaneensa loistavan

afääriuransa kokoamalla pikku poikana luita luujauhotehtaaseen.

Ja Venti alkoi yhä kipeämmin tuntea kaipuuta pois kodista.

Sattuipa nyt niin, että hän juuri sen kevään lopulla löysi äitinsä

kirjoista Assisin Pyhän Fransiskuksen elämäkerran. Tanskaa, — tekijää

ei Venti aluksi painanut mieleensä.

Mitä mielikuvia se toi hänen sieluunsa... keskiajasta ja autereisista

etelän maista!

Ja kuinka se kiihdytti hänen ikäväänsä päästä vapaaksi — rikkauden

tahroista! Siitä tuli hänen mielikirjansa.

Ja aina sitä lukiessaan hän ajatteli salaa Angelikaa...

Kirjan loppu kuvaili, kuinka Pyhä Klaara, Fransiskuksen ystävätär,

makasi kuolinvuoteellaan. Ihmeelliset harpunsävelet alkoivat helistä

ilmassa. Ovi aukesi itsestään, ja sisään leijui parvi neitosia

valkeissa vaatteissa. Ja yksi heistä, jolla oli päässä kultainen

kruunu, säteili niin että koko luostarikammio tuli valoisaksi. Hän

kosketti kuolevaan... Valkeain vaatteittensa liepeissä kantoi hän, pyhä

Jumalanäiti, Klaaran sielun ikuiseen autuuteen...

Venti alkoi pysähtyä kuten Angelika vastaan tulevien halpojen ja

köyhien puheille, ja antoi heille välisti rahaakin: olihan hänellä

sitä!

_Sattuma vie Ventin Pähkinämäelle, Angelikan kanssa puhutaan

kaalimadoista, vaaraimista, Angelikan uudesta kukosta, kirjallisuudesta

ja kauneimmasta, mitä Venti uneksii. Syreenimaja, ja mitä Alvar

heinäpellolla tällaisesta ajattelee. — Vanha asia: Samin tuittu- ja

itsepäisyys, ja miksi hän ei syö rosollia._

Sam, joka oli kesän alusta siirretty Oravanpesästä Laurellien kotiin

Pähkinämäelle, lähetettiin kerran tilaamaan Tuulensilmän sahalta

lautoja, kun Angelika tahtoi laajentaa siipikarjatarhaansa: olihan talo

pieni, ja rahaa aina tarvittiin. Sam pystyi erinomaisesti tähän pikku

tehtävään, — johan nyt toki: isompiinkin. Hän selitti, ettei

Pähkinämäeltä tulisi hevosta, — Tähtikin oli kiireellisissä töissä, —

joten lautakuorma pyydettiin saada sahan hevosilla. Mutta sahaltakin

sattuivat kaikki ajomiehet olemaan poissa. Kaikki muut paitsi pieni

renkipoika, jota Ahti Aake oli kuitenkin jousipyssyllä ampunut

takalistoon niin että hän sairasteli. Venti kuuli tämän tilauksen,

ja koetti nyt seurata uusia nöyriä oppejaan, joita oli lukenut

Fransiskus-kirjasta: hän lähti, isältään salaa, viemään kuormaa

Pähkinämäelle; renkipoika auttoi vain hänelle hevosen valjaisiin.

Perillä riensi Alvar purkamaan kuormaa, ja Angelika vei Ventin

ruokasaliin, jossa hieno ajomies sai kahvit. Siinä tilaisuudessa lausui

Sam muuten hauskan lastenlorun, jonka Alvar oli hänelle äskettäin

opettanut, lausui reippaasti ja selvästi, seisoen kuin sotamies, ja

sitten lähti Angelika näyttämään vieraalle hedelmäpuunsa,

mansikkapenkkinsä, uuden komean kukkonsa j.n.e.

Ventiä pyydettiin käymään talossa vastakin. Ja hän tuli pian.

Tekosyyksi keksi hän nyt sen, että tahtoi opettaa näppärälle Samille

ruotsia. Alvar nauroi hänelle, että ruotsi tuskin olisi ylen kauan

tässä maassa tarpeellista, enempää kuin ryssäkään. Cecilia-rouva

ihmetteli Alvarin väitettä, ja Mikael Laurell pudisti sille päätänsä:

se nyt tuntui taas vain Alvarin ja nykyaikaisen nuorison kummallisilta

tuulentuvilta ja vaaralliseltakin uhittelulta, — samoin kuin se, että

Alvar nosti juhlapäivinä sinivalkoisen Suomen lipun Pähkinämäen

katolle, melkeinpä houkutellen taloon santarmeja kiusantekoon! — No,

Ventin kielenopetus jätettiin. Mutta Pähkinämäellä hän alkoi sitten

uutterasti käydä. Alvar ei joutanut hänen kanssaan seurustelemaan,

hänellä oli ainaiset lukunsa ja muutakin työtä. Angelika ei suostunut

pitkää aikaa istumaan salissa, ja niinpä hän nyt kierteli jälleen

näyttämässä Ventille mansikkamaitaan, joista Venti sai suuhunsa

herkullisia marjoja, hernepenkkejään, joissa Angelikalla ja hänen

apulaisellaan Samilla riitti aina sitomista, tai kaalisarkojaan, joita

Samin huolena oli erikoisesti tarkastaa: Angelika oli luvannut pojalle

kymmenen penniä jokaisesta sadasta kaalimadosta, ja Samin tulot

alkoivat paisua suorastaan mahtaviksi, — mutta sittenkin perhoset

levittivät uutta tuhoa. Taikka koottiin kaikin kolmin vaaraimia, joita

kasvoi kylän vierellä maantien varsilla kilometrejä pitkät pensastot.

Enimmäkseen Venti näissä töissä ainoastaan jutteli: kuinkas muuten,

olihan Venti talossa vieras!

Tähteäkin Venti uskalsi kosketella, kun Angelika ja Sam sitä

harjasivat!

Mutta jonkin viikon kuluttua istuivat Angelika ja Venti jo, kun

kesäinen illan rusko kimmelteli varjoihin vaipuvan puutarhan läpi,

syreenimajassa ison kuistin edustalla. Angelika ompeli, muiden töitten

loputtua, ja Venti kertoi hänelle kirjallisuudesta tai Pyhästä

Fransiskuksesta. Niin, Fransiskuksesta, rikkaan kauppiaan, Bernardonen

pojasta, joka syntyi tallissa kuin Kristus-lapsi. Nuorukaisesta, joka

tuhlasi isänsä omaisuutta mielettömyyksiin, ympärillään ritaristoa ja

trubaduureja, — tiesihän Angelika, mitä trubaduuri oli, — jotka

lauloivat ihanasta maailmasta... Kummallisesta nuorukaisesta: hän lähti

kiertelemään jonglöörinä, — sen sanan Venti selitti Angelikalle, —

pitkin kauniin Italian teitä... Kunnes hän yht'äkkiä muuttui: tuli

uskonnolliseksi. Olihan eräs toivioretkeläinen kerran vakuuttanut, että

pojasta tulisi Jumalan mies. Ja, omituista: sitten Fransiskus rupesi

kerjäläiseksi! Antautui elämään ihmisten almuilla, anellen kirkon

portailla. Ruokiinsakin hän riputti Veli Tuhkaa, kuten hän nimitti,

etteivät ne maistuisi liian hyville.

Venti aprikoi, saattaisiko tavalliselta ihmiseltä niin suurta

kieltäytymistä vaatia. Angelika ei tietänyt, mitä siihen sanoa...

Ja sitten Pyhä Fransiskus, joka nimitti itseään Jumalan pikku köyhäksi,

kävi auttamassa köyhiä ja vaalimassa sairaita... Suuteli nöyrästi —

spitaalistenkin käsiä...

Pilkkaa ja pahaa kohtelua hän sai kärsiä. Katupojatkin juoksivat

kivittäen hänen kintereillään, kun hän avopäin ja paljasjaloin

kuljeksi, ja huusivat kilpaa: "Hullu, hullu."

Ja isä teki hänet perinnöttömäksi.

"Mitä hän siitä? Sitä hän tahtoikin", arveli Venti Vennolampi.

Fransiskukselle tuli oppilaita, hän perusti veljeskunnan,

paljasjalkaisten ja paljaspäisten, almuilla elävien. Se veljeskunta

opasti ihmisiä ihanteeseen: hyvyyden uskontoon. — Ja sisarkuntakin

perustettiin. Keskellä palmusunnuntain jumalanpalvelusta alkoi

ylimysnainen Klaara kirkossa, öljypuunoksien huiskiessa ja kuoron

laulaessa hoosiannaa, yht'äkkiä itkeä, pakeni kotoaan, — kieltäytyi

menemästä avioliittoon ja perusti toisten samanhenkisten naisten kanssa

oman luostarinsa, jossa noudatettiin Pyhän Fransiskuksen oppeja.

Angelikasta tämä kyllä oli niin kaunista. Kaunista pyhimyksen puhe

Sisar Peipposesta, Sisar Leivosesta; kaunista kuvaus koko Italiasta,

jossa valmut jo huhtikuulla paistavat niin punaisina öljypuiden

varjossa... Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin nuo — munkit ja nunnat

olisivat jotain vihanneet. Vihasivatko he maailmaa?

Venti selitti lempeästi, ettei Pyhä Fransiskus suinkaan vihannut

maailmaa: hän ei vihannut mitään eikä ketään.

Hän tunnusti ohimennen, että hän itsekin oli ensin melkein vihannut

Fransiskuksen isää. Mutta sehän oli väärin: Fransiskus ei suinkaan

vihannut isäänsä. Ei ketään, joka eli toisin kuin hän itse. Hänen

ohjeensa oli antaa jokaisen kulkea rauhassa omia teitään:

"Millainen hölmö todellakin olin. Oikea Veli Aasi, kuten Fransiskus

itseään kutsui!"

Angelika aprikoi ja päätteli lopulta, että ihaninta pyhimyksessä oli

kuitenkin se, että hän autteli ihmisiä. Ja samassa hän kysyi Ventiltä,

haluaisiko hän tulla mukaan erääseen tölliin, jossa kitui sairas?

Angelika menisi vielä tuota poloista katsomaan.

Venti olikin valmis, ja niin he lähtivät.

Sellaista sattui monta kertaa sinä kesänä.

Mutta mitäpä Alvar tästä seurustelusta arveli? Kesken lukujaankin Alvar

ryntäsi heinäpellolle, sillä oli jo tullut heinäaika, avuksi

kiireeseen. Hän ajoi itse vaikeimmat sarat, hän komensi ja nauroi.

Mutta Ventille, joka istui vaarainrauniolla ja laususkeli Pyhän

Fransiskuksen Aurinkolaulua, hän huusi:

"Hei vieras, aurinko on aurinko, mutta me maan poikia, ja jos aurinko

peittää naamansa ukkospilveen ja heinät pilven itkusta kastuvat, niin

ei elämästä tule mitään. Pikku Samkin teiskuu ja polkee ladossa, hän ei

itke, jos muurahaiset kutittelevat hikeä valuvaa niskaa. _Tantum homo

habet de scientia quantum operatur!_ Se oli sinulta oikea sana, veli

fransiskaani!"

Angelika ei tietänyt, mikä oikeus Alvarilla oli karkailla näin

oudosti Ventin kimppuun: olihan Venti vieras ja niin kohtelias ja

hyväsydäminen! — Mutta palvelusväelle Angelika vasta oikein suuttui,

kun he alkoivat vihjailla hänen ja Ventin väleihin. Millaista roskaa,

jotakin muka tärkeää! Ja suuttui etenkin Lullin muorille, joka taas

kehui Angelikaa hyväksi — äidinaluksi. Muori nolostui kovin ja käänsi

puheen toisaalle, hän ryhtyi kehumaan Samia, joka tosiaan uurasti

ladossa:

"Nythän se vasta kauniisiin tapoihin oppii. Kyllähän sen meilläkin

täytyi lukea aamurukouksensa, mutta en hennonut ajaa sitä aamulla

vuoteesta hiukan itseään venyttelemästä. Täällä ylös heti herättyään!

Ja kuinka se on siisti! Jos tahra tarttuu vaatteisiin, kohta valittaa,

kunnes se hangataan pois, — mutta ei sitä meillä älytty käskeä itse

hankaamaan tahroja pois, niinkuin neiti vaatii. Emmekä me arvanneet,

että lapselle kahvi olisi niin pahaa! Ja, Herran terttu, miten hän nyt

tervehtii vieraita, lyö kantojaan yhteen niin että naksuu kuin pässin

sorkat. Ja syö herrasväen kanssa samassa pöydässä..."

"Ja istuu suorana kuin tikku", ylpeili Angelika, muistaen, miten hän

siinä suhteessa oli Samia opettanut, kumartuen alussa vähän väliä

kuiskaamaan hänen korvaansa, pojan vieressä pöydässä istuessaan: "Sam,

älä makaa."

"Ja miten hänen täytyy tehdä työtä pienten voimiensa mukaan", kehuskeli

muori Angelikaa.

Niin juteltiin Samista. Angelika kiitteli hänen tekevän kaikkea

mielellään. Sam ei saanut hävetä mitään työtä. Hänen piti kattaa

Angelikan mukana pöytää, kiilloittaa veitsiä ja kenkiä, auttaa

lakanoita vedettäessä, viedä kultaa rabarbereille, jauhaa kahvia,

polttaa kanoille luita, kitkeä puutarhan käytäviä, — sekös

Samista ilkeää: nykkiä pieniä ruohoja, istuen määrätuntinsa

auringonpaisteessa... Usein hän karkasikin metsään tai rantaan. Mutta

seuraavana päivänä hänen täytyi korvata se laiminlyöntinsä. Ja sitten

tulivat palkinnot ja ilot. Pääsi viemään renkien kanssa hevosia hakaan:

"Ajatelkaas, hän ratsastaa jo Tähdellä! Ja Alvar opettaa hänelle jo

oikeaa sammakkouintia. Tavallisen uinnin hän oppi itsestään. Ja Alvar

sanoo opettavansa hänet ampumaankin, kun muutamia vuosia kuluu."

Mutta tärkeämpää kuin kaikki tämä oli Angelikalle Samin valmistaminen

— lyseota varten, johon hän aikoi toimittaa pojan niin pian kuin

mahdollista. Angelikalle innokasta touhua! Kyllähän Sam lukea osasi,

puhumattakaan laskennosta, siitä liian aikaisin aletusta hulluttelusta,

jonka heikkouden Alvar oli todistanut. Mutta miten hän luki! Hotki

kirjoja, kaikki, mitkä käsiinsä sai, mutta väärin vaikeimmat sanat tai

hyppäsi niiden ylitse. Kirjoitti numeroita nurin, tai ei pysynyt

kirjoittaessa rivillä. Koko opetus oli alettava alusta, tavaamisesta

asti, hitaasti, järjestyksessä. Angelikan selitettävä jokainen pojalle

outo sana ja — sen johto: siitä tytölle vaivaa enemmän kuin hänellä

oli itsellään tyttökoulussa ollut; nyt täytyi hänen illalla tutkia

omia entisiä koulukirjojaan, ottaa oikea selko asiasta, tarkempi

kuin koulussa. Ja sittenkin tuli hänen pakko joskus turvautua

kaikkimuistiseen Alvariin. Aamulla melkein ensi töiksi kuulusteltava

Samin läksyt ja annettava uudet seuraavaksi päiväksi. Sitten Sam

leikkimään:

"Keksinnöistä ei hänellä silloin puutetta."

Tähän keskustelu katkesi, Angelikan ja muorin täytyi ryhtyä jälleen

heinää korjaamaan. Mutta Angelika jatkoi yhä ajatuksiaan, miten saisi

Samille kaiken mahdollisen opin, hänelle kaikki selitetyksi. Kyselihän

Sam häneltä yhtä mittaa jos jotakin merkillistä:

"Neiti, mikä on mandariini?" — Ota selvä mandariinien kaikista

lajeista! — "Mikä on auranluotti? Miksi ei sanota olumpialaiset?

Minkälaista on kreikankieli? Angelika-neiti, kirjoittakaapas tähän

kreikkaa! Minkä näköinen on kampela? Missä on taivaasta pudonnut kiviä?

Lullin mummi sanoi, että Jumala pudottaa ukkosella kiviä päähän. Miksi

kukko niin kurittaa tuota yhtä kanaa? Kumpaiset ovat parempia,

arabialaiset vai orloffilaiset hevoset?"

Usein luki Angelika kirjoja myöhään yöhön, Samin tähden, lainaten niitä

sieltä ja täältä, etenkin Ventiltä hän niitä sai.

Kaikkein omituisinta oli kuitenkin Samin tuittu- ja itsepäisyys.

Pari päivää sitten ei Sam esimerkiksi suostunut syömään rosollia.

Hänen ei tarvinnut ottaa etikkaa muulloin kuin vieraiden mukana,

nimeksi: kauniin seuratavan vuoksi.

Ja nyt kävi niin, että ruuaksi tehtiin rosollia, jossa oli etikkaa.

Vieraita ei Pähkinämäellä silloin ollut. Ja Sam kieltäytyi syömästä.

Hän sai poistua pöydästä.

Hyvä: hän meni metsään. Pysyi siellä iltaan asti ilman ruokaa. Eikä

huolinut rosollia sittenkään. Ei, Sam kiipesi nälkäisenä nukkumaan

yliskamariin, jossa hän asui Alvarin kanssa.

Aamulla viimein pälkähti Angelikan päähän kysellä Samilta selitystä. Se

tuli: Sam oli nähnyt keittäjättären kaatavan rosolliin etikkaa, ja

Samille oli luvattu, ettei hänen tarvitsisi syödä etikkaa muulloin kuin

vieraiden seurassa.

"Miksi et sitä ennen sanonut", kysyi Angelika.

"Se oli luvattu!" vastasi Sam vieläkin vihaisena, eikä mitään muuta.

Liian omituista Angelikan täysin ymmärtää...

Nyt Angelikan ajatukset katkesivat, sillä heinäväen joukosta kuului

naurunremakkaa, ja kun Angelika katseli sinne päin, näki hän Samin

seisovan kuormalla. Sam matki Venti Vennolampia. Puhui aivan kuin

Venti:

"Oi, minä olen Veli Tuhka! Minä olen Veli Aasi."

"Hyvä!" huusi Alvar. "Mistä sinä olet saanut tuollaisen naaman, joka

venyy kuin kumi?"

"Veli Lampaalta. Veli Särjeltä", vastasi Sam.

Angelikalle tulivat melkein kyynelet silmiin Ventin vuoksi. Mutta Venti

naureskeli mukana:

"Minulta sinä sen naaman sait, tunnusta pois, Sam. Sinä olet kyllä

oikeassa, Sam."

No niin: täten Angelika pelasti orvon ja nimettömän pojan onnelliseen

elämään.