Vielä samana iltana aloitettiin ankara työ. Kapteenin kehotuksesta
tasoitettiin joen rantaa jonkin matkaa putouksen ylä- ja alapuolelta ja
isovene laskettiin vesille. Jo seuraavana päivänä se kellui vedessä
putouksen yläpuolella, jonne se vedettiin rantaa pitkin. Päivälliseen
mennessä oli kaikki valmistukset tehty. Laiva oli ankkuroitu pieneen
suojaiseen poukamaan, ja viimeiset määräykset oli annettu Simolle ja
Jackille, jotka jäivät vartioimaan laivaa. Kapteeni, Esko-setä, Tom ja
minä lähdimme isollaveneellä Apinajokea ylöspäin. Tom oli antanut
joelle tämän nimen, ja sen kapteenikin hyväksyi.
Saimme heti alkuun hyvän sivutuulen, joka kuljetti meitä hyvää vauhtia
vastavirtaan. Tuumiskelin itsekseni, että varmaankin ensimmäistä kertaa
kynti nyt pohjalainen verkkovene näitä vesiä. Ja siitä olin iloinen.
Tiesin että jos myrsky meidät yllättäisi, selviytyisimme paljon
paremmin tutulla veneellä kuin kömpelöllä montariolla, joita Amazonilla
yleisesti käytetään. Nyt vasta ymmärsin, miksi kapteeni oli kuljettanut
veneen Pohjanlahdelta Amazon-virralle. Hän tunsi ennestään näiden
seutujen alukset eikä luottanut niihin. Olin vain hyvilläni enkä
ajatellut ollenkaan niitä ankaria nuhteita, jotka varmasti saisin
isäntärengiltä tämän matkan jälkeen. Ja sitäpaitsi minulla oli hyvä
omatunto, olinhan ilmoittanut kapteenille eriävän mielipiteeni veneen
mukaan ottamisesta ja valvonut siten talon etuja. Muutahan en voinut
tehdäkään.
Nopeutemme oli tässä tuulessa kuusitoista, ehkä kahdeksantoistakin
kilometriä tunnissa. Joki oli lähes parinsadan metrin levyinen. Rannat
eivät olleet aarniometsää, vaan tasaista pampasta. Loitompana näkyvä
tumma nauha osoitti kuitenkin, ettei metsä ollut kovin kaukana. Jokea
pitkin ehdimme metsän reunaan vielä samana päivänä. Sinne tultuamme
lakkasi tuuli vaikuttamasta, ja meidän oli pakko tarttua airoihin.
Pampaksen kohdalla ei joen rantoja rikkonut ainoakaan kanava, mutta
päästyämme metsäiselle taipaleelle alkoi sellaisia jälleen näkyä. Ne
olivat kuin salaperäisiä metsäpolkuja, jotka ihmeellisellä tenhollaan
houkuttelevat matkamiestä. Tunsin selittämätöntä halua lähteä tutkimaan
kanavien salaisuuksia. Jos olisin kulkenut täällä omin päin, olisin
varmasti poikennut jo ensimmäiseen. Ja Tom oli vieläkin levottomampi
niiden vuoksi. Mutta kapteeni vain hymyili hänen innolleen ja rauhoitti
häntä lupauksella, että poikkeaisimme yöksi johonkin kanavaan.
Joen rannat olivat erinomaisen kauniit. Pilvenkorkuiset, monenlaisten
köynnöskasvien toisiinsa kietomat puut muodostivat läpipääsemättömän
seinän. Moniväriset kukat, joista monet olivat uskomattoman suuria,
koristivat sekä puita että niissä kiemurtelevia köynnöksiä. Puiden
lehdet olivat niin kirkkaan vihreitä, että niitä katsellessani aloin
epäillä olinko ennen nähnytkään vihreätä väriä. Tiheän metsän
yläpuolelle kohosi siellä täällä yksinäisiä puujättiläisiä. Varsinkin
moratinja niminen puu oli suunnattoman pitkä. Sen latvukset, jotka
kohosivat korkealle muun metsän yläpuolelle, näyttivät erinomaisen
mahtavilta. Melkein yhtä pitkä oli eräs toinen puulaji, assakei, jota
intiaanit pitivät erittäin myrkyllisenä. Sen kuoreen leikatusta
haavasta juoksee maitomaista nestettä, jonka sanotaan olevan niin
myrkyllistä, että kun sitä panee terveelle iholle, siihen tulee
parantumattomia haavoja. Intiaanit pelkäävät tätä puuta niin paljon,
että he tekevät mieluummin pitkän mutkan kuin menevät sen oksien
alitse.
Eläinmaailma oli vieläkin kauniimpi ja jos mahdollista vaihtelevampikin
kuin kasvikunta. Apinat heittäytyivät silmiemme edessä puusta toiseen,
muutamat kirkuen ja mylvien, toiset leikkien ja rattoisasti
lörpötellen. Niillä oli kaikilla häntä ja ne olivat pieniä verrattuina
Afrikan apinoihin. Varsinkin hämähäkkiapinat olivat siroja ja kauniita.
Suomalainen orava näyttäisi kömpelöltä tämän eläimen rinnalla, jolle
viidenkymmenen jalan hyppäys näytti olevan leikintekoa. Kuten sanottu
eläimet olivat vilkkaita ja seurallisia, mutta niiden esiintymisessä
oli silti kummallinen mietteliäisyyden leima. Jos löi kätensä yhteen,
oli koko joukko hetkessä ties miten kaukana. Mutta jos kulki
äänettömästi ohi, pysyi koko eläintarha rauhallisesti askareissaan.
Moniväriset papukaijat antoivat metsälle oman leimansa. Nekin
liikkuivat parvissa kuten apinat ja olivat melkein yhtä meluisia kuin
nekin. Vieläpä kolibritkin, jotka perhosten tavoin lentelivät kukasta
kukkaan mettä etsimässä, olivat enimmäkseen parvissa. Mutta näimme me
sentään yksinäisiäkin lintuja. Ne olivat yleensä kaikkein kauneimpia.
Vain muutamat linnut osasivat laulamisen taidon. Erään laulajalinnun
liverrys muistutti erehdyttävästi huilun tai torven ääntä. Setä
mainitsikin, että intiaanit sanovat tätä lintua torvilinnuksi.
Viiden aikaan iltapäivällä kapteeni ohjasi veneen erääseen pieneen
kanavaan, joka poikkesi oikealle metsään ja näytti kulkukelpoiselta.
Monissa kanavissa ei kuulemma voinut päästä eteenpäin muuten kuin
kyyristymällä alas veneen pohjalle ja kiskomalla sitä eteenpäin
köynnöksistä ja alhaalla riippuvista oksista. Setä sanoi, että
sellaisetkin kanavat saattavat olla monen kilometrin pituisia. Usein ne
johtavat jollekin metsäjärvelle.
Sitä kanavaa, johon kapteeni nyt ohjasi veneemme, eivät haitanneet
köynnökset eivätkä oksat. Mutta hämärää siellä silti oli. Puiden
latvojen välistä tuli kuitenkin sen verran valoa, että näimme kulkea
eteenpäin, kunhan silmämme ensin olivat tottuneet uuteen valaistukseen.
Olimme nyt siis vihdoinkin sellaisessa kanavassa, jonne pääsystä Tom
oli jo kauan haaveillut. Ja ikään kuin arvaten Tomin kiihkeimmän
toivomuksen oli banaanipuu laskenut terttunsa niin alas, että Tom
saattoi pudottaa sen yhdellä puukonviillolla veneen pohjalle. Pojan
kasvot muuttuivat yhdeksi leveäksi hymyksi. Todellakin kuninkaallinen
illallinen!
Soudettuamme pari kolmesataa metriä tulimme pieneen lahteen, jonka
ympärillä puut vetäytyivät vähän kauemmaksi rannasta jättäen tilaa
viihtyisän näköiselle nurmikolle. Nyt kapteeni ohjasi veneen maihin, se
sidottiin hyvin huolellisesti rannalla kasvavaan matalaan palmuun.
Kapteeni ei sanonut tyytyvänsä siihen ateriaan, jonka Tom oli äsken
hankkinut. Hän ojensi minulle onkivehkeet, käski kiinnittää
suolasilakan syötiksi ja koetella onneani veneen perästä. En uskonut
saavani mitään, mutta tein kuitenkin niin kuin oli käsketty. Ja tuskin
koukku oli ehtinyt vaipua pohjaan, kun jo tuntui niin voimakas nykäisy,
että olin menettää otteen ongestani. "Pidä lujasti kiinni, poika",
sanoi kapteeni, "tässä ei auta ollenkaan kursailla." Minuutin kuluttua
sätkytteli veneen pohjalla siian näköinen ja kokoinen kala. Olisin
yrittänyt vielä kerran, mutta kapteeni sanoi, että vasta suurukseksi
otetaan toinen kala.
Luulin kalan tarttuneen onkeeni sattumalta, mutta kapteeni selitti,
että nämä luonnon muovailemat kanavat ovat oikeita kalalampia. Minun
saamani kala oli melkoisen maukas, ja kapteeni sanoi, että se vastaa
täydellisesti suomalaista rautua makunsa puolesta.
Aterian jälkeen kapteeni otti pyssynsä ja lähti kävelemään pitkin
lahden rantaa tähystellen herkeämättä rantavettä. Toisin paikoin oli
vedessä harvaa, pitkäkasvuista ruohoa, joka muistutti meidän
järviruokoamme. Päästyään erään tällaisen ruoiston kohdalle kapteeni
ojensi pyssynsä, tähtäsi tarkkaan ja ampui. Heti laukauksen kajahdettua
hän juoksi veteen ja heitti sieltä rannalle melkein kahden jalan
pituisen kilpikonnan. Se oli maannut aivan matalassa vedessä ja
kapteenin oli onnistunut ampua sitä niin tarkasti, että pää erkani
ruumiista. Kun koetin tyrkkiä irtonaista päätä lähemmäksi rantaa,
kapteeni varoitti minua koskemasta siihen käsilläni, koska se saattaisi
vieläkin puraista sormeni poikki. Hän pisti sormenpaksuisen oksan
avonaiseen kitaan, kuului rouskahdus ja oksa meni murskaksi.
Sinä iltana söin ensimmäistä kertaa eläissäni kilpikonnanlihaa. Se
paistettiin selkäkilvessä ja maistui aivan erinomaiselta.
Tällä välin Esko-setä oli kaatanut puun leiritulta varten ja raahannut
pari paksua pölkkyä leiripaikalle. Pölkkyjen tukemiseen ei löytynyt
kiviä, mutta setä toi mukanaan pari salkoa, jotka hän löi maahan.
Pölkyt asetettiin näiden väliin päällekkäin ja pölkkyjen rakoon pantiin
pari kiilaa. En puhunut mitään, naureskelin vain itsekseni tuota
yritystä rakentaa rakotuli kahdesta halkaisemattomasta, vetisen
tuoreesta lehtipuupölkystä. Rakovalkeaanhan tarvitaan kuiva ja
pihkainen kelohonka, eikä sekään syty kunnolla, ellei sivuja veistetä
lastukolle. Hämmästyin sanomattomasti, kun sedän kyhäämä nuotio alkoi
palaa sellaisella voimalla, että tuli oikein suhisi pölkkyjen välistä.
Puu oli niin pihkainen, että se paloi kuin tärpätillä kyllästetty
sieni. Mutta tuet ja kiilat setä oli valinnut sellaisesta puusta, että
ne eivät olleet vielä aamuunkaan mennessä muuta kuin vähän
kärventyneet.
Pian sen jälkeen kuin olimme sytyttäneet nuotiomme, laski aurinko ja
samassa oli ympärillämme pikimusta yö. Pohjolan ihana iltarusko on
näillä leveysasteilla tuntematon. Päivän ja yön raja on kuin
viivoittimella vedetty. Moskiittoihin olimme jo tottuneet Amazonilla ja
Solimöes-virralla purjehtiessamme. Täälläkin niitä oli runsaasti, mutta
onneksi niiden pisto ei aiheuttanut meissä malariaa.
Hetken kuluttua näimme jonkin kummallisen olion lepattelevan nuotion
ympärillä. Se näytti jättiläismäiseltä yölepakolta. Tom asettui keppi
kädessä vahtimaan, ja hänen onnistuikin tappaa tuo rauhamme häiritsijä.
Mitään niin rumaa otusta en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli
todellakin kuin manalan sanansaattaja, ja sitä katsellessani kävi
väristys läpi ruumiini. Siivenkärjestä toiseen mitattuna se oli yli
kaksi jalkaa pitkä. Suuret nahkamaiset korvat, nokan ihmeellinen
sarvikyhmy, irvistävä suu ja kiiltävän mustat silmät muodostivat
todellakin kammottavan ruman kokonaisuuden. Kapteeni sanoi, että Tom
oli tappanut vampyyrin, ja Tom luuli tehneensä suurenkin urotyön. Tom
uskoi, että ellei otusta olisi tapettu, se olisi yöllä valinnut jonkun
meistä uhrikseen ja imenyt veren hänen ruumiistaan. Tomin tietojen
mukaan vampyyri elää yksinomaan ihmisverellä. Siivillään se leyhyttelee
uhrinsa niin viileäksi, ettei tämä huomaa mitään, ennen kuin verityö on
tehty.
Mutta kapteeni sanoi, ettei mikään elävä olento ole saanut kärsiä
rumasta ulkonäöstään siinä määrin kuin tämä vaaraton yölepakko, joka
elättää itseään melkein yksinomaan hyönteisillä ja joka ei koskaan edes
yritä kajota ihmiseen. Kapteeni sanoi vielä, että Tomin pitäisi lukea
vähemmän rosvojuttuja ja enemmän luonnontieteellisiä kirjoja, ettei hän
olisi valmis uskomaan ensimmäisen vanhan merimiehen pöyristyttäviä
kertomuksia.
Mutta vaikka kapteeni varoittikin Tomia uskomasta kaikenlaisiin
merimiesjuttuihin, kertoi hän kuitenkin itse vielä samana
iltana tarinan, joka pani Tomin aivan sekaisin ja sai minunkin
mielikuvitukseni niin vilkkaaseen liikkeeseen, etten ollut saada unen
päästä kiinni.