Taisin jo mainitakin, etten ollut muistanut Tomin rahalöytöä kertaakaan
koko matkamme aikana, ennen kuin löysimme apinankuvan vesiputouksen
alta. Mutta Tom ei ollut unohtanut rahaansa päiväksikään, hän jopa
uskoi, että koko matka tehtiin juuri hänen löytönsä johdosta. Minulle
hän ei kuitenkaan ollut kertonut näitä ajatuksiaan. Ja kapteenilta hän
ei ollut uskaltanut kysyä matkan todellista tarkoitusta.
Mutta joka odottaa, se palkitaan. Tänä iltana kapteeni otti asian
puheeksi omasta aloitteestaan. Esko-sedän kanssa hän lienee puhunut
siitä jo aikaisemminkin.
Illallisen jälkeen ryhmityimme kaikki neljä nuotion ääreen. Kapteeni ja
Esko-setä sytyttivät piippunsa ja kapteeni alkoi kertoa:
-- Käydessäni eräästä syystä -- veljekset iskivät toisilleen silmää
--ensimmäistä kertaa tässä maassa, tapasin eräässä Paran
merimieskapakassa ns. metsäkapteenin, yhden viimeisistä.
Metsäkapteeneiksi sanottiin neekeriorjuuden kukoistusajalla miehiä,
jotka kuljeksivat aseistetun miesjoukon kanssa ristiin rastiin Brasilian
äärettömissä aarniometsissä pyydystämässä omistajiltaan karanneita
neekeriorjia. Kun he saivat kiinni jonkun orjan, antoivat he sen
lunastusta vastaan entiselle omistajalle tai myivät kenelle tahansa,
kuka vain tarjosi hyvän hinnan.
Luonnollisesti vain hurjimmat miehet ryhtyivät tällaiseen työhön.
Tultuaan metsistä asutuille seuduille he tuhlasivat ansionsa kapakoissa
ja palasivat sitten taas metsiin, jotka he yksin vain tunsivat. Monet
metsäkapteenit olivat kulkeneet useamman kuin kerran Atlantilta Tyynen
meren rannikolle ja takaisin. Koplaan eli komppaniaan kuului
kaikenlaista roskaväkeä, mutta kapteenit olivat yleensä sellaisia,
jotka olivat nähneet parempiakin päiviä. Joka tapauksessa he osasivat
pitää koplansa kurissa.
Tällainen metsäkapteeni oli se vanhus, jonka tapasin Parassa. Hän oli
luopunut seikkailuistaan jo parikymmentä vuotta sitten ja eli nyt
keräämillään säästöillä.
Tämä vanha seikkailija oli kokenut elämänsä aikana uskomattoman paljon,
ja mielellään hän myös kertoili kokemuksistaan. Se kertomus, joka on
osaltaan matkamme aiheuttaja, ei kuitenkaan ollut tämän vanhuksen
itsensä kokema, vaan hän oli kuullut sen nuoruudessaan isältään, joka
oli hänkin ollut metsäkapteeni.
Isä oli tutustunut ensimmäisellä partioretkellään erääseen merimieheen,
joka oli kotoisin Pohjois-Euroopasta ja joka oli maailman rantoja
harhaillessaan joutunut näille seuduille. Tämä merimies oli kertonut
joutuneensa aarniometsässä liikkuessaan maahan, jonka asukkailla oli
orjina jotakin tuntematonta rotua olevia ihmisiä. Nämä orjat eivät
olleet neekereitä eivätkä intiaaneja, vaan vieläkin alemmalla
kehitystasolla olevia olentoja. Niillä oli karvapeite koko ruumiissa ja
hännät kuin apinoilla. Ne olivat lyhytkasvuisia ja heikkoraajaisia,
mutta silti väkeviä ja työssä kestäviä. Muuan intiaanikansa käytti
näitä ihmisapinoita tai apinaihmisiä myllyjensä pyörittämiseen. Kertoja
ei kuitenkaan osannut selittää miten tuo työ tapahtui, sillä orjat
olivat olleet suljetuissa häkeissä, ja myllyt olivat häkkien
ulkopuolella. Kertoja sanoi yrittäneensä ostaa pari tuollaista orjaa,
mutta intiaanit eivät olleet tunteneet rahan arvoa, eikä kauppa siis
ollut onnistunut.
Merimies ei kuitenkaan halunnut heittää asiaa aivan silleenkään, hän
ymmärsi hyvin millaisia rikkauksia hän voisi hankkia, jos hän voisi
tuoda joskus tuollaisia orjia ulkomaailmaan. Koska hän ei tiennyt missä
osassa maata hän parhaillaan oli, hakkasi hän joen suulla olevaan
kallioon tuollaisen orjan kuvan, jotta löytäisi tien niiden luokse.
Merimies oli tullut jokea myöten aina Manaoksen kaupunkiin asti, joka
oli silloin vain pieni uudisasutus.
Kertojani isälle merimies oli näyttänyt vaskilevylle piirtämänsä kuvan,
jonka avulla hän sanoi olevan mahdollista löytää takaisin tuohon
kaukaiseen maahan. Hän oli ehdottanut yhteistoimintaa, koska hän ei
itse ymmärtänyt, miten orjia oli kohdeltava ja miten ne voitiin estää
karkaamasta.
Vanhan metsäkapteenin mielestä oli tuollainen kauppayritys tuuleen
perustettu. Maa oli liian kaukana. Yhtiöstä ei siis tullut mitään.
-- Tuohon maahan, noita salaperäisiä orjia etsimään olemme nyt
matkalla, päätti kapteeni puheensa.
Tom oli kuunnellut kapteenin kertomusta hengitystään pidätellen. Nyt
hän ei voinut enää hillitä itseään.
-- Mutta mitä kapteeni tekee noilla orjilla? Eikö orjakauppa ole
kielletty kaikissa maissa?
Kapteeni ja Esko-setä purskahtivat sydämelliseen nauruun.
-- Vai orjakauppiaiksiko sinä meitä nyt luulet? Eikö salakuljettajan
tai merirosvon virka ole sinusta enää kyllin repäisevä?
Tomia näytti vähän hävettävän, ja hän katsoi kapteenia kysyvä ilme
kasvoillaan. Mutta kapteeni ei ruvennut kertomaan sen enempää. Hän meni
telttaan, paneutui maata ja nukahti melkein samassa.
Minua ja Tomia ei sen sijaan nukuttanut. Jäimme istumaan vielä hetkeksi
nuotion ääreen. Esko-setä jäi seuraksemme, häntäkään ei näyttänyt
nukuttavan.
Setä oli tietenkin huomannut mikä meitä vaivasi. Hyväntahtoisesti hän
tyydytti uteliaisuuttamme.
Kapteenin tutkimukset olivat yhteen aikaan kohdistuneet sähköä
kehittäviin eläimiin. Hänellä oli ollut silloin suuria akvaarioita,
joissa hän hoivaili sähköankeriaita, sähkörauskuja ja ties mitä
vesieläimiä. Mutta kaikki hänen yrityksensä saada niistä sähköä
koneiden käyttövoimaksi olivat epäonnistuneet. Sitävastoin hän oli aina
uskonut, että jos löytyisi jokin lämminverinen sähköä tuottava
eläinlaji, niin siitä saatavaa sähköä voitaisiin hyvinkin käyttää tähän
tarkoitukseen. Kapteeni väittää, että jos hevosen energia esiintyisi
sähkön muodossa, sen päivittäinen rehuannos tuottaisi ehkä kymmenen
kertaa enemmän voimaa kuin mitä se nyt tuottaa. Eläimen ruumis käyttää
saamansa polttoaineen monta vertaa tehokkaammin kuin etevinkään
moottori.
Tämä kaikki tuntui meistä hyvin hämärältä, ja sitä emme käsittäneet
ollenkaan, miten sedän kertomus liittyisi hännällisiin orjiin. Tom joka
ei halua näyttää tietämättömyyttään ainakaan minun läsnäollessani,
sanoi vain: "Ahaa, vai sillä tavalla." Mutta minä kysyin sedältä vähän
tarkempaa selvitystä.
Saimme nyt tietää, että tuon vanhan metsäkapteenin kertomuksessa oli
ollut yksi kohta, joka oli herättänyt kapteenin mielenkiinnon. Hän oli
ihmetellyt sitä, että nuo kesyt apinat -- sillä apinoita ne olivat,
eivät mitään hännällisiä ihmisiä niin kuin merimies oli kuvitellut --
olivat käyttäneet myllyjä, jotka olivat häkkien ulkopuolella. Jos
myllyistä olisi johtanut häkkeihin jonkinlainen vivusto, ei merimies
olisi pitänyt koko juttua millään lailla merkillisenä, vaan olisi
jättänyt sen kertomatta. Se oli ihmeellistä, että nuo heikkoraajaiset
-- tätähän merimies oli nimenomaan korostanut -- eläimet pystyivät
saamaan myllyt kovaan liikkeeseen koskematta niihin ollenkaan. Kapteeni
oli alkanut aavistella, että tässä tapauksessa oli kysymys jostakin
tuntemattomasta sähkön lajista tai animaalisesta magnetismista, jota
intiaanikansa oli oppinut käyttämään hyväkseen. Tuon merkillisen
eläimen löytäminen oli matkamme tarkoituksena.
Päävirralla kulkiessamme emme olleet viime päivinä tavanneet
ainoatakaan ihmistä. Mutta herätessämme aamulla oli nuotion ääressä
nuori intiaani. Hän istui äänettömänä polvet koukussa leuan alla ja
näytti rauhalliselta ja pelottomalta. Harvoin näkee sopusuhtaisempaa
vartaloa kuin tällä vieraallamme. Pitkät jäsenet, leveä rinta ja
kauniit kasvot muistuttivat kreikkalaista voimistelijaa esittävää
veistosta. Etelä-Amerikan intiaanit ovat yleensäkin reipasta ja
voimakasta väkeä, mutta tämä nuorukainen näytti aivan erikoisen
uljaalta. Hänessä oli jotakin kuninkaallista.
Minulla oli hyvää aikaa katsella vierastamme, sillä hän istui hiljaa
paikallaan, kunnes kapteeni heräsi. Hän oli jostakin huomannut, että
kapteeni oli päällikkömme. Kapteenin herättyä vieras astui hänen
eteensä ja ilmoitti tupikielellä, että hän halusi liittyä seurueeseemme
ja matkustaa virtaa ylöspäin. Hänet oli lapsena ryöstetty oman heimonsa
keskuudesta ja myyty "palvelijaksi" valkoihoisille. Nyt hän oli
kierrellyt aarniometsissä jo pitkät ajat ja etsinyt omaa heimoaan. Hän
oli elänyt hedelmillä ja puhallusputkensa tuottamalla saaliilla.
Edelleen hän kertoi olevansa kristitty ja mainitsi nimekseen Joannes.
Kotiseudustaan hän ei tiennyt mitään muuta kuin että ryöstäjät olivat
laskeneet alas vesiputouksesta. Nyt hän sanoi löytäneensä ensimmäisen
todellisen vesiputouksen, ja tätä jokea seuraamalla hän uskoi
löytävänsä oman heimonsa asuinsijoille. Mies osasi paitsi tupi-kieltä
ja useita muita intiaanimurteita, myös jonkin verran espanjaa, jota hän
oli oppinut valkoihoisten palveluksessa ollessaan.
Kapteeni näytti olevan tyytyväinen nuorukaiseen, hän suostui heti tämän
pyyntöön. Jos matka jatkuisi vielä kauankin, olisi uusi soutaja hyvään
tarpeeseen. Mies kävi noutamassa rantapensaikosta pienen sirotekoisen
kanoottinsa, joka nostettiin veneeseemme. Heti aamiaisen jälkeen
lähdettiin taipaleelle.
Päivä oli pilvinen ja melko viileä, jonka vuoksi pidimme vain hyvin
lyhyen päivällistauon ja jatkoimme soutamista iltaan asti. Mutta
seuraavana päivänä kapteeni poikkesi päivällisen ajaksi erääseen
kanavaan, jotta saisimme levätä varjossa. Joannes pyysi saada lähteä
ampumaan jonkin linnun tai apinan päivällisruoaksi. Kapteeni suostui
pyyntöön ja antoi Tomin ja minun lähteä hänen mukaansa. Tom otti
haulikon, mutta minä heitin olkapäälleni luodikon, koska toivoin
tapaavani jonkin isomman eläimen. Läksimme kävelemään kanavan reunaa.
Vähän matkaa kuljettuamme Tom kuiskasi äkkiä minulle, että rannassa
makaa iso hylje. Hylkeen löytyminen täältä tuntui minusta kerrassaan
mahdottomalta, mutta hiivin kuitenkin pensaitten välistä lähemmäksi. Ja
siellä oli todellakin suuri hylkeen näköinen otus syömässä vedessä
kasvavaa ruohoa. Ammuin 12-kaliberisen kuulan keskelle eläimen päätä.
Työllä ja tuskalla saimme eläimen rantapenkalle, jossa avasimme sen ja
leikkasimme siitä pari hyvää palasta leirille vietäväksi. Eläin oli
suurimman Muklareilla näkemäni hylkeen kokoinen. Setä sanoi, että olin
ampunut merilehmän. Hän piti lihaa niin hyvänä, että lähetti Joanneksen
noutamaan sitä lisää eläimen ruhosta.
Liha ei ollutkaan huonoa, minusta se muistutti sianlihaa, vaikka se
olikin vähän karkeasyisempää. Sen sijaan paksuina kerroksina esiintyvä
vaaleanvihreä rasva maistui ällöttävältä.
Palatessamme merilehmän ruhon luota Joannes kertoi, että hän oli
huomannut kappaleen matkaa täältä olevalla hiekkasärkällä useita
kilpikonnia, jotka näyttivät paistattavan päivää. Koska leiripaikkamme
oli mukava, kapteeni määräsi että jäisimme tänne yöksi ja kävisimme nyt
illalla pyytämässä kilpikonnia.
Toisten kävellessä hiekkasärkälle päin poikkesin katsomaan ampumaani
merilehmää. Laskeutuessani pitkin rantapenkkaa sitä kohti huomasin
jonkin mustan eläimen liikkuvan ruhon vieressä. Hyvin tähdätyllä
laukauksella minun onnistui kaataa eläin. Se oli pikimusta jaguaari,
jota sanotaan täällä päin tiikeriksi. Olin suunnattoman iloinen hyvästä
laukauksestani, sillä koko matkan ajan olin haaveillut juuri jaguaarin
ampumisesta. Olin iloinen myös siitä, että peto oli kuollut heti ensi
laukauksella, sillä olin kuullut mainittavan sitä hyvin vaaralliseksi.
Päivä oli muodostunut minulle harvinaisen onnekkaaksi. Olin ampunut
merilehmän ja jaguaarin, sellaista ei satu joka päivä. Kapteeni sanoi,
että kokenutkin metsästäjä pitäisi tuollaista päivää erinomaisena.
Sillä vaikka täällä on riistaa paljonkin, voi joskus joutua samoilemaan
päiväkausia näkemättä edes apinaa. Kaikki eläimet viihtyvät täällä
laumoissa ja saattavat siirtyä äkkiarvaamatta paikasta toiseen ja
jättää äsken suosimansa seudun tyhjäksi ja äänettömäksi.
Myöskin Tom oli päiväänsä tyytyväinen. Hän oli tosin ollut vähällä
astua kalkkarokäärmeen päälle, mutta matelijan kaliseva ääni oli
sentään varoittanut häntä, niin että hän oli saanut tapetuksi tuon
vaarallisen eläimen. Ja kilpikonnan pyytäminen oli riemullisen hauskaa
puuhaa. Siinä ei tarvittu muuta kuin nopeutta. Kilpikonna oli
käännettävä selälleen, ja sillä se oli pyydystetty. Tom kertoi
juosseensa kaikista nopeimmin. "Kaikilla" hän tarkoitti tietysti
itseään, kapteenia ja setää, sillä intiaanin kanssa ei kukaan pystynyt
kilpailemaan. Toimme veneeseen toistakymmentä elävää kilpikonnaa, joten
meillä oli nyt muonavaroja monen päivän tarpeiksi. Mehukkaita hedelmiä,
banaaneja, pomeransseja, luumuja ja joitakin persikan näköisiä hedelmiä
poimimme suoraan puista jälkiruoaksi.
Seuraavina kahtena päivänä ei tapahtunut mitään merkillistä. Mutta
saapuessamme kolmantena päivänä eräälle suvantopaikalle oli tie nousta
äkkiä pystyyn. Edestämme kohosi pieni musta pilvi. Se kasvoi
uskomattoman nopeasti ja venyi pelottavan näköiseksi kärjeksi, joka
lähestyi meitä hurjasti pyörien. Vähän ennen kuin se oli meidän
päällämme se syöksi sisästään huikaisevan salaman, jota seurasi
hirvittävä jyrähdys. Joki ympärillämme muuttui kohisevaksi vaahdoksi.
Metsät virran kummaltakin rannalta vastasivat jyrinään kauhealla
kohinalla. Tuulen valtaisasta riehumisesta välittämättä metsä seisoi
kuitenkin huojumatta paikallaan, mutta katkenneita oksia tuli maahan ja
veteen satamalla.
Olimme hyvin tukalassa asemassa. Pilvenputoaman tapainen kaatosade
kasteli meidät hetkessä läpikotaisin. Aallot loiskivat veneeseen uhaten
upottaa sen. Kahden meistä täytyi ammentaa vettä herkeämättä. Muut
pitivät veneen kokkaa tuulta vasten.
Hetken riehuttuaan tuuli muuttui rauhallisemmaksi, aallot pitenivät ja
tuulen raivokas hyökkäys muuttui tavalliseksi myrskyksi, jonka veneemme
kesti hyvin. Tällä rannalla ei ollut mitään tuulensuojaa, mutta
vastakkaisella puolella näkyi montakin kanavan aukkoa. Joen toiselle
rannalle oli noin kolmesataa metriä. Kapteenin käskystä reivasimme
kiireesti kokkapurjeen, nostimme sen isonmaston sijaan, ja kymmenen
minuutin kuluttua olimme hyvässä turvassa pienessä kauniissa kanavassa
myrskyn raivotessa ylhäällä oksakatoksen päällä.
Oli vasta päivällisaika. Mutta koska olimme likomärät ja koska myrsky
ei näyttänyt talttuvan, kapteeni antoi määräyksen leiriytyä. Pystytimme
teltan ja sytytimme nuotion sen eteen. Pyysin kapteenilta luvan mennä
ampumaan jotakin riistaa illalliseksi. Kukaan ei ollut halukas
lähtemään mukaani, sillä Tom halusi mennä Joanneksen kanssa
pyydystämään jotakin isoa kalaa.
Otin siis pyssyni ja vesurini, jota ilman Brasilian aarniometsässä ei
pääse juuri askeltakaan eteenpäin.
Oli melkoisen kolkkoa taivaltaa jykevien ja hiljaisina seisovien
puunrunkojen välissä myrskyn pauhatessa korkealla puiden latvoissa.
Kuljin niin hiljaa ja äänettömästi kuin taisin ja pidin silmällä
mahdollisesti löytyvää riistaa. Näin linnun, jonka nokka oli kaksi
kertaa niin pitkä kuin ruumis -- myöhemmin sain kuulla, että se oli
tukaani -- mutta en saanut sitä ammutuksi.
Sitten tulin pienelle aukiolle, tai pikemminkin se oli vain vähän
harvempi paikka tässä ahdistavassa tiheikössä. Puut kasvoivat täällä
ryhmissä, joten nyt minulla oli suuremmat mahdollisuudet nähdä jokin
eläin jo kauempaa. Siinä kulkiessani en tullut tarkanneeksi kävelyni
suuntaa, ja äkkiä huomasin etten enää tiennyt varmasti missä päin leiri
oli. Käännyin ympäri ja käveltyäni jonkin matkaa luulin olevani
oikeilla jäljillä, mutta jo puolen tunnin kuluttua huomasin eräästä
yksinäisestä, omituisen muotoisesta puusta, että olin ruvennut
kulkemaan ympyrää.
Olin eksynyt aarniometsään.
Eksyminen on aina vaarallista. Yksinäisen henkilön eksyminen
seurueestaan asumattomilla seuduilla on suorastaan hengenvaarallinen
tapahtuma. Siellä missä on jokia ja puroja, voi eksynyt päästä usein
oikeille jäljille, mutta nuo tuhansin mutkin kiemurtelevat kanavat,
joiden vesi saattoi virrata milloin mihinkin suuntaan, eivät auttaneet
vähääkään, vaan sotkivat käsitykseni oikeasta suunnasta entistäkin
sekavammaksi. Maaperän yksitoikkoisuus oli myös harhauttava tekijä.
Täällä ei ollut mitään harjuja tai laaksoja, joista olisi voinut saada
kiintopisteen. Muurahaisten keot olivat suurimmat kummut, mitä näin.
Kovin synkkiä ajatuksia en kuitenkaan ruvennut hautomaan, siihen
minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan. Tiesin etten ollut pitemmällä
kuin kolmen tai korkeintaan neljän kilometrin päässä leiristä. Ja
leirissä oli neljä miestä, jotka eivät varmastikaan jättäisi minua
pulaan. Aukean alueen reunaan asti olin tehnyt pilkkoja puihin, kyllä
kai nekin auttaisivat etsijöitä heidän työssään.
Kello oli neljä. Vasta nyt otin kompassin esille ja määräsin sillä
"varman" suunnan. Mutta se ei auttanut minua paljoakaan, kompassista
huolimatta kiemurtelin metsässä kuin käärme kalliolla. Jos olisin
huomannut pitää kompassia koko ajan kädessäni, olisin ehkä paremmin
säilyttänyt suuntani, mutta kun nyt kymmenisen minuuttia taivallettuani
tarkastin suunnan kompassilla, huomasin jälleen loittonevani leiristä,
mikäli se nyt oli siellä missä arvelin sen olevan. Pari kertaa otin
uuden suunnan ja lähdin reippaasti marssimaan. Enkä osannut sen
paremmin kummallakaan kerralla. Puoli kuuden maissa, kun huomasin etten
missään tapauksessa ehtisi leirille yöksi, rupesin hätääntymään.
Ajattelin ampua merkkilaukauksen, mutta ymmärsin kuitenkin heti,
ettei se olisi mitään auttanut. Tuhansien metrien paksuinen
puuseinä, joka oli minun ja toverieni välissä, olisi tukahduttanut
kanuunanlaukauksenkin äänen.
Tiesin etten tulisi ampumaan mitään otusta tänä iltana. Puolustaakseni
itseäni petoeläinten mahdollisilta hyökkäyksiltä pistin molempiin
piippuihin kuulapatruunat. Rupesin etsiskelemään sopivaa puuta, jonka
alla voisin olla suojassa, jos yöllä alkaisi sataa. Tahdoin valita
yöpymispaikan vielä päivänvalolla, etten asettuisi mihinkään
käärmeenpesään. Näitäkään eläimiä en ollut pelännyt päivällä, mutta nyt
tuntui jokainen risahduskin pelottavalta. Oloni oli sanomattoman
tuskallinen, olin läpimärkä hiestä, arvatenkin tuskanhiestä.
Juuri kun olin löytänyt tuuhean puun ja ruvennut keräilemään oksia
pikku nuotiota varten, näin jotakin valkoista parin kolmen sadan metrin
päässä edessäni. Se näytti minusta melkein teltantapaiselta. Mieleni
piristyi hetkessä, sillä luulin nyt joutuneeni leirimme läheisyyteen.
Huikkasin riemastuneena ja aloin juosta minkä kintuista lähti. Samassa
alkoi rankkasade jälleen. Kun olin noin viidenkymmenen metrin päässä
oletetusta teltasta, aukeni eteeni kanava. Olinko siis joutunut sen
kanavan toiselle puolelle, jonka rannalle olimme leiriytyneet?
Vastarannalla ei näkynyt venettä eikä sieltä kuulunut mitään ääniä.
Nuotiotakaan en nähnyt palamassa.
Teltaksi luulemani valkoinen hahmo oli talo. Sen seinät oli ilmeisesti
joskus maalattu kalkintapaisella värillä, mutta tuuli ja sade näyttivät
poistaneen siitä suurimman osan. Talo oli nyt vain rapistunut hökkeli,
mutta silti se oli näyttänyt kauempaa valkoiselta. Talo oli tehty
puunrungoista, jotka oli salvettu koirankaulalle, ja katto oli peitetty
paksulla palmunlehtikerroksella.
Kaikesta näkyi, ettei talossa tai majassa ollut asuttu pitkiin
aikoihin. Ehkäpä joku maailmanrannan kiertäjä -- mahdollisesti juuri
tuo merimies, josta kapteeni kertoi -- oli asunut täällä muutamia
vuosia ja jättänyt sitten talonsa ränsistymään pois lähtiessään.
Tuollaiset talot pysyvät yleensä kauan autioina. Kansa luulee, että
entisen asukkaan henki jää asustamaan hyljättyyn taloon. Ei yksikään
brasilialainen tai intiaani asettuisi vapaaehtoisesti tuollaiseen
tyhjillään olevaan majaan edes yhdeksi yöksi.
Mutta minun ei kannattanut nirsoilla. Kiiruhdin kaatunutta puunrunkoa
pitkin kanavan yli ja astuin avonaisesta oviaukosta sisälle majaan.
Huone oli tyhjä. Siinä ei ollut sen kummempaa lattiaa kuin kovaksi
poljettu maa. Muutamilla kuivilla palmunlehdillä kuivasin pyssyni.
Öljysinkin sen vielä, koska halusin pitää sen käyttökelpoisena. Sitten
väänsin vaatteeni kuiviksi, kasasin muutamia kuivia palmunlehtiä
nurkkaan ja heittäydyin pitkälleni. Huoneessa ei ollut kylmä eikä aivan
pimeäkään, sillä vähän väliä leimahtelevat salamat valaisivat hyvinkin
tehokkaasti.
Olin melko uuvuksissa, mutta silti en voinut nukkua. Kohtaloni rupesi
minua huolestuttamaan. Miten osaisin takaisin toverieni luo? Ja ellen
osaisi, niin mitä sitten? Montakohan viikkoa eläisin tällaisessa
metsässä, ennen kuin kuolisin nälkään tai saisin surmani jonkin pedon
kynsissä? Rauhoituin kuitenkin jonkin verran, kun muistin kompassini ja
päätökseni, että käyttäisin sitä huomenna huolellisemmin. Ainakin
Apinavirralle osaisin varmasti.
Pimeää en ole koskaan aikaisemmin pelännyt. Tomin hirvittäville
kummitusjutuille olen aina nauranut. Mutta nyt tässä autiossa majassa
maatessani en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani.
Tom oli kertonut minulle juuri edellisenä iltana pöyristyttävän jutun
vanhasta skottilaisesta herraskartanosta, joka ei pysynyt kauan
kenenkään ostajan käsissä, koska siinä kummitteli aivan hirveästi.
Satoja vuosia sitten oli kartanon herra, oikea ritari Siniparta,
takonut vaimonsa kahleisiin ja sulkenut syrjäiseen tornihuoneeseen,
jossa tämä oli kuollut. Vielä nytkin kulki naisen haamu joka yö linnan
käytävissä vetäen perässään kiliseviä kahleitaan siinä toivossa, että
joku vapauttaisi hänet niistä. Ennen haamun ilmestymistä kuului aina
tuulen suhinaa, sitten seurasi tuskaista voihkinaa, ja vihdoin tuli
itse onneton nainen näkyviin puettuna valkoiseen vaatteeseen ja
lukittuna kaliseviin kahleisiin.
Niin vähän kuin olinpaikkani muistutti linnaa tai kartanoa, tuli tuo
kertomus nyt joka tapauksessa mieleeni. Koetin olla ajattelematta sitä,
mutta en pystynyt saamaan sitä muististani karkotetuksi. Hermoni olivat
äärimmäisen kireällä, mutta lopulta vaivuin kuitenkin levottomaan
uneen.
En osaa sanoa kuinka kauan olin nukkunut, kun voimakas kylmä viima
herätti minut. Rajuilma ei ollut vieläkään päättynyt. Siniset
leimahdukset valaisivat huonetta vähän väliä, mutta mitään jyrinää ei
enää kuulunut. Tomin kertomuksen linnanrouva palautui taas mieleeni.
Kuulin tuulen suhisevan seinän raoissa ja tunsin väriseväni kauhusta.
Nousin istumaan ja kohdistin katseeni vastapäiseen seinään. Kylmä hiki
nousi äkkiä selkääni. Hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Olin
kuulevinani hiljaisia askeleita ja näin selvästi jonkin valkoisiin
verhotun päättömän olennon edessäni seinäkomerossa. Näky oli
kauhistuttavan todellinen. Samassa kuulin selvästi kahleitten kalinaa,
ja tuo päätön kummitus näytti tulevan minua kohti kädet levällään.
Jouduin niin kauhistuttavan pelon valtaan, että hyppäsin paikaltani ja
olin rynnätä suoraan ovesta ulos.
Onneksi en sitä kuitenkaan tehnyt. En tehnyt sitä siksi, että minut
valtasi samassa voimakas häpeän tunne. Miten voisin enää koskaan
ilveillä Tomin kummitustarinoille, jos kerran kuvittelin niitä itsekin
näkeväni. Pyssy kädessäni astuin tuon olennon luo. Tiesin kyllä, ettei
aseesta ollut mihinkään, jos olento oli todellakin oikea haamu. Mutta
jos se olisikin elävä olento, olisi pyssy hyvä olemassa.
Mutta mitä näinkään!
Edessäni oli paita. Aivan tavallinen, hurstikankaasta tehty miehen
paita.
Paita oli ripustettu ristikeppiin niin kuin variksenpelätti
hernemaahan. Mitähän Tom sanoisi, jos hän tietäisi variksenpelätin
saaneen minut suunniltaan? Kyllä saisin siitä kuulla lopun ikääni.
En ollut huomannut sisälle tullessani, että huoneessa oli kaksikin
oviaukkoa, ne olivat vastakkaisilla seinillä. Se josta olin tullut
sisään oli aivan avonainen, mutta tämän toisen eteen oli ripustettu
paita. Tuulen sitä pullistellessa se oli todellakin näyttänyt elävältä
olennolta, mikä ei olekaan ihme.
Mutta entäs kahleiden kalina?
Keppiin oli ripustettu helminauha. Se oli sellainen lasihelminauha,
jotka ovat täällä hyvin suosittuja vaihtotavaroita. Samalla kun
tuulenpuuska pullisti paitaa, sai se myöskin helminauhan kilisemään ja
kalisemaan.
Nyt olin päässyt kokonaan kummitustaudistani. Rupesin pitkälleni
lehtivuoteelle ja nukahdin heti. Heräsin vasta sitten, kun kirkas
auringonpaiste valaisi yömajani.
Sanoin edellä, että onneksi en syöksynyt suoraan ovesta ulos, silloin
kun olin vauhkoontunut kummituskuvitelmistani. Kun nyt vilkaisin ulos,
näin aivan oven edessä valtavan suuren kokoonkääriytyneen käärmeen. Jos
olisin polkaissut sitä yöllä, niin olisin varmasti lakannut pelkäämästä
sekä kummituksia että kaikkea muutakin.
En uskaltanut vieläkään poistua majasta, sillä tiesin sedän ja
kapteenin kertomuksista, miten nopeita nuo käärmeet ovat. Pyssyni
oli sellainen, että kun viritti sen molemmat hanat ja veti
vasemmanpuoleisesta liipaisimesta, laukesivat molemmat piiput yhtä
aikaa. En ollut koskaan aikaisemmin uskaltanut tätä tehdä, sillä
pelkäsin potkausta. Mutta nyt minulla oli pahempaakin pelättävää.
Viritin siis aseeni, tähtäsin käärmeen silmien väliin ja vedin
vasemmasta liipaisimesta.
En tullut tarkanneeksi aseen potkaisua. Kuului hirvittävä pamaus, huone
täyttyi ruudinsavusta ja käärme katosi näkyvistäni.
Hypähdin pyssy kädessäni ovesta ulos. Siellä oli kaikki yhtä ainutta
sekasotkua. Käärme kiemurteli rajusti pääsemättä kuitenkaan liikkumaan
paikaltaan. Heitin sääreni paksuisen oksan sen kiemuroihin. Kuului pari
naksahdusta ja oksa katkesi kuin oljenkorsi. Pitkään toviin en
uskaltanut mennä lähemmäksi. Vähitellen käärmeen liikkeet rupesivat
kuitenkin talttumaan. Nopealla vesurin iskulla irrotin silloin käärmeen
pään sen muusta ruumiista. Olin pelastunut.
Tämän taistelun käytyäni tuntui minusta aivan luonnolliselta, että
toverini ilmestyivät kanavan yli johtavalle sillan tapaiselle.
Viittasin heille väsyneesti ja istahdin loitolle saaliistani.
Viipymiseni oli saattanut koko leirin levottomaksi, ja heti auringon
noustua minua oli lähdetty etsimään. Jälkieni seuraaminen oli
ollut intiaanille hyvin yksinkertaista. Hän nauroi eiliselle
levottomuudelleni ja sanoi, että kulkemalla aina yhteen suuntaan joutuu
varmasti isolle virralle tai jollekin sen sivujoelle. Siitä eteenpäin
on hyvin helppoa suunnistaa. Tekemällä itselleni kanootin olisin
varmasti pelastunut. Olisin voinut purjehtia sillä vaikka valtamereen
asti. Ja ruokaahan minulla olisi ollut ympärilläni vaikka minkä verran.
Olin ampunut Sucurujun. Sillä nimellä intiaanit tuntevat tuon anacondan
eli vesikäärmeen, joksi kapteeni sanoi käärmettä. Se oli kaksikymmentä
jalkaa pitkä, siis todella vaarallinen vastustaja. Kuitenkaan ei tämä
minun saaliini ollut mitenkään merkillisen suuri anaconda; intiaanit
väittävät, että ne voivat kasvaa jopa kaksi kertaa pitemmiksi.
Kapteeni ja Esko-setä olivat nähneet montakin tapettua anacondaa, joten
saaliini ei heitä ihmeemmin kiinnostanut. Sen sijaan he katselivat
tuota majaa, jossa olin viettänyt yöni. Setä tarkasteli erikoisesti
talon salvutapaa ja totesi, ettei maja ollut valkoisen miehen
rakentama.
Joannes meni sisälle majaan ja palasi sieltä hetken kuluttua
kummastuneen näköisenä. Hänkin oli sitä mieltä, että talo oli
intiaanien pystyttämä. Hän oli kuullut puhuttavan tällaisista majoista,
mutta ei ollut koskaan uskonut, että niitä todellakin on olemassa.
Vaikka rakennus oli jo pahoin ränsistynyt, ei se silti voinut olla
kovinkaan monta kymmentä vuotta vanha. Tässä kosteassa ilmastossa ei
puurakennus säily kauan. Joannes arveli, että talo oli ollut intiaanien
piilopaikka ja pyhättö.
Etelä-Amerikan intiaanien uskonnosta tiedetään hyvin vähän. Muutamat
tutkijat ovat tulleet siihen käsitykseen, ettei näillä heimoilla ole
ollut minkäänlaista uskontoa, korkeintaan he pelkäsivät poppamiehiään
ja velhojaan. Toiset taas arvelevat, että olisi elettävä vuosikymmeniä
näiden intiaanien parissa, ennen kuin voisi käsittää heidän tapojaan ja
saada heidät kertomaan salaisuuksistaan. Melkein kaikki luonnonkansat
pelkäävät näet sitä, että jos kertoo salaisia asioita muukalaiselle,
tulevat nuo asiat -- taikakeinot ja muut -- tehottomiksi. Sen verran
kuitenkin tiedetään, etteivät näiden seutujen intiaanit ole pitäneet
mitään jumalanpalveluksia eivätkä uhranneet.
Joannes, joka oli joutunut valkoihoisten käsiin jo nuorena ja joka oli
kristitty, oli kuullut kerrottavan, että muutamat pakanalliset
intiaaniheimot olivat ruvenneet matkimaan valkoihoisten kirkollisia
menoja, pystyttäneet pyhättöjä syrjäisiin paikkoihin ja ruvenneet
kantamaan niihin lahjoja.
Mahdollisesti tätä paikkaa oli pidetty muinoin piilopaikkana. Ehkäpä
jokin nykyinen heimo oli sitten rakentanut tämän majan tuollaiseksi
uudenaikaiseksi pyhätöksi. Huoneesta löytyi nyt sitä päivän valolla
tarkastettaessa muitakin intiaaneille arvokkaita esineitä kuin näkemäni
paita ja helminauha. Seinillä riippui nuolikimppuja, lisää
helminauhoja, veitsiä ym. esineitä.
Mutta Joannes oli löytänyt jotakin, joka muistutti häntä hänen omasta
heimostaan. Majan oven yläpuolelle oli maalattu apinankuva. Se oli
aivan samannäköinen kuin kaksi aikaisemmin löytämäämme apinankuvaa.
Nyt Joannes avasi juhlallisen näköisenä paitansa rintamuksen. Hänen
rintaansa oli tatuoitu aivan samannäköinen apina kuin nuo edellisetkin.
Kuva oli hieman epätasainen, sillä se oli tatuoitu Joanneksen rintaan
silloin, kun hän oli pieni poika. Mutta vaikka se oli vuosien mittaan
venynyt, oli sen yhdennäköisyys seinään maalatun apinankuvan kanssa
kiistämätön.
Kapteeni otti nyt povitaskustaan kahden taalarin rahan ja näytti sitä
intiaanille sanoen, että meidän pitäisi olla viimeistään kolmen viikon
päästä siinä maassa, missä apinaintiaanit asuvat. Samalla hän kertoi
Joannekselle matkamme syystä. Kaikki tämä näytti kiinnostavan Joannesta
suuresti. Näkyi selvästi, että hän rupesi pitämään meitä tästä lähtien
ystävinään eikä vain matkatovereinaan.
En tahdo vaivata lukijaani seuraavien viikkojen tapahtumilla. Enkä
sitäpaitsi osaisikaan kuvailla jokaista uutta päivää, niin viehättäviä
ne olivat. Kapteeni ei näyttänyt pitävän kiirettä nyt enää, kun hän
tiesi olevansa oikeilla jäljillä. Ehdimme kalastamaan ja metsästämään
kylliksemme. Saimme käväistä kanavissa, syödä niiden herkullisia
hedelmiä ja nauttia koko ajan kauniista ilmasta. Ammuin vielä toisenkin
jaguaarin, ja Tom sai ammutuksi tapiirin, joka oli melkein sian
näköinen.
Vihdoin eräänä säteilevän kauniina iltapäivänä saavuimme avonaiseen
laaksoon, jonka viljavilla rinteillä oli hyvinvoivan näköinen
intiaanikylä.
Olimme huomanneet merkkejä ihmisten läsnäolosta jo parin päivän aikana.
Mutta siitä huolimatta tuntui kylän majarivien näkeminen
hätkähdyttävältä.