Lontoo on suuri kaupunki. Minunlaiseni pojanjäärät tekevät viisaasti,
kun eivät lähde omin päin sen vilinään. Sen sain kokea jo seuraavana
päivänä, kun tavalla tai toisella jouduin erilleen Tomin ja Esko-sedän
seurasta. Puolen päivää sain kuljeksia ympäriinsä, ennen kuin löysin
takaisin joelle. Kysyin kyllä moneltakin Thamesia, mutta yksi viittasi
yhtäälle, toinen toisaalle. En varmaankaan osannut ääntää nimeä oikein.
Kun vihdoin pääsin Thamesin rantaan, menin luonnollisesti väärään
suuntaan. En näet tiennyt olinko sen paikan ylä- vai alapuolella, johon
laivamme oli kiinnitetty. Onneksi tiesin sen verran, että nyt oli
nousuveden aika ja että vesi virtasi siis joen suusta ylöspäin. Muuten
en kaiketi koskaan olisi löytänyt laivaa. Vihdoin tulin eräälle
sillalle, ja kun muistin, ettemme olleet kulkeneet sellaisen paikan
ohi, ymmärsin että olin kulkenut väärään suuntaan ja että minun oli
käännyttävä takaisin. Alkoi jo hämärtää, kun vihdoin viimein tulin
laivalle, jossa kaikki olivat olleet levottomia minun tähteni. Tom
lupasi taluttaa minua seuraavana päivänä käsiraudoissa, jotta en
häviäisi jossakin kadunkulmassa. Ja minä puolestani lupasin pehmittää
hänen selkänahkansa siitä syystä, ettei hän ollut opettanut minulle
tarpeeksi englantia pystyäkseni ääntämään Thamesin nimen
ymmärrettävästi.
Lontoossa kapteeni pestasi kaksi uutta miestä. Toinen oli yli
kuudenkymmenen ikäinen merikarhu, jonka joka suuntaan törröttävä
tukka pysyi vain vaivoin merimieslakin alla. Hän tunsi nimen Bob,
ja kun toisen miehen nimi oli Jack, ei Tom voinut ajatellakaan
ihanteellisempaa laivanmiehistöä. Hän oli itsepintaisesti sanonut minua
Tobyksi jo niin kauan, että vähitellen aloin itsekin uskoa, että se oli
nimeni.
Sitten kun kapteeni oli täydentänyt muonavarastoa ja ostanut meille
kullekin kaksi uutta pukua ja yhden sadepuvun, lähdimme jälleen
purjehtimaan.
Tuulet suosivat matkaamme alussa ja pääsimme joka päivä hyvän taipaleen
etelään päin. Sellaisissa olosuhteissa ei laivan hoitaminen vaatinut
kovinkaan paljon työtä, ja niin Esko-setä alkoi opettaa Tomille ja
minulle tärkeimpiä merimiestietoja. Varsinkin Tom edistyi nopeasti,
hänellä oli hyvä lukupää. Merimiehen taipumukset olivat kulkeneet hänen
suvussaan ties kuinka monessa polvessa. Minä en edistynyt yhtä
nopeasti. Mutta ennen kuin saavuimme Amerikkaan osasin jo kuitenkin
käyttää sekstanttia ja pystyin merkitsemään merikortille laivan
suunnan. Bob ja Jack osasivat vain englantia, ja heidän avullaan opin
nopeasti tärkeimmät englannin kielen sanat, opinpa tuota kieltä vähän
puhumaankin. Kun Tom eräänä päivänä kauppasi minua vanhalle Bobille,
joka tarjosi minusta kapan tuhkaa, ymmärsin jo panna vastaan ja
selittää, että Tom oli jo myynyt minut kapteenille Suomessa.
Ilmoitukseni jälkeen ei kaupasta tietenkään tullut mitään.
Ensikertalaisina pelkäsimme kovasti Biskajan lahtea, jonka kohdalle
olimme nyt tulossa. Vanha Bob kertoi, ettei hän ollut koskaan selvinnyt
myrskyttä sen ohi, eikä varmaan selviäisi nytkään.
Mutta tällä kertaa Bob ennusti väärin, mistä hän ei kuitenkaan
näyttänyt tulevan pahoilleen. Hän selitteli, että sääprofeetan työ oli
hyvin epäkiitollista. Tom tahtoi tietenkin kujeilla ukon kustannuksella
ja kysyi: "No, old boy, millaisen ilman saamme yöksi?" Bob otti lakin
päästään, raapi vakavan näköisenä korvallistaan ja vastasi sitten:
"Ellei tule kova sade tai myrsky, luulisin että saamme jokseenkin
siedettävän ilman."
Tomilla näytti olevan kiireellistä asiaa alas skanssiin, mutta Bob
siirtyi rauhallisesti kaiteen ääreen ja lähetti mereen pisimmän ruskean
sylkensä. Hänen ilmeensä ei osoittanut mitään merkillisempää
kunnioitusta kyseliäitä poikia kohtaan.
Kummalliselta näyttää laivan kannelle köliveden voimakkaasti välkkyvä
valo. Yhtä ihmeellisiltä meistä tuntuivat kämmenenkokoisina loistavat
maneetit, joita Bob sanoi rakoiksi. Niitä oli meressä kaikkialla. Ja
lentokalojen kaaria en voinut kylliksi ihailla. Joskus putosi lentokala
kannellekin. Lentoevät toimivat siipinä niin kauan kuin ne pysyvät
kosteina ja notkeina, mutta ilmassa ne jäykistyvät nopeasti ja kannelle
pudonneena tuollainen kala näyttää jokseenkin samanlaiselta kuin
kuollut särki, jonka kokoinenkin se tavallisesti on. Haikalaa emme
olleet vielä nähneet. Mutta sekä Bob että Esko-setä vakuuttivat, ettei
meidän tarvitse odottaa niitä kauan.
Eräänä kauniina iltana olimme Tomin kanssa iltavahdissa. Olimme
nyt molemmat niin tottuneita peränpitäjiä, että kapteeni saattoi
uskoa meille vahtivuoron kauniilla ilmalla. Aurinko oli juuri
laskemaisillaan. Illan muuttuminen pimeäksi yöksi tapahtui hyvin
nopeasti. Pyhä kirjailija, joka ylistäessään Jumalan lahjojen
täydellisyyttä sanoo "Aamun ja illan portit täytät sinä riemulla", on
varmastikin seurannut auringonlaskua merellä, sillä juuri siihen sopii
vertaus portin sulkeutumisesta.
Tunnin kuluttua nousi syvyydestä "pienempi valo, jonka Herra Jumala loi
hallitsemaan yötä". Se nousi kellertävän punaisena ja vaaleni sitä
mukaa kuin se kohosi ylemmäksi, ja pian se rakensi aalloille hopeisen
sillan. Tuuli oli heikentynyt, mutta vielä kuului keulasta hiljainen
porina eikä yksikään purje riippunut velttona. Hiljaisuus ympärillämme
toi kodin mieleen. Mitä mahtoivatkaan nyt isäntärenki, naapurit ja
kaikki hyvät ihmiset ajatella siellä kotona. Aivan varmaan he uskoivat
meidän kuolleen. Olisinpa antanut paljon, jos olisin saanut aamulla
mennä Pikkuniitylle heinää niittämään. Vuosi sitten olimme Tomin kanssa
raivanneet tämän niityn joen rannalle ja kyhänneet metsänreunaan pienen
ladon.
Tomin ajatukset lienevät vaeltaneet samoja reittejä kuin minunkin.
Aioin juuri ruveta puhumaan kodista hänen kanssaan, kun Esko-setä
samassa tuli kannelle, tarkisti suunnan ja istuutui viereeni.
Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet, kuinka sedän tukka ja parta
olivat tulleet lumivalkoisiksi, vaikka hän näytti olevan vasta
keski-ikäinen mies. Mutta emme olleet koskaan kysyneet sitä häneltä.
Nyt setä ryhtyi kysymättä kertomaan:
-- Vaikka ette ole mitään kysyneet, olen kyllä huomannut, että olette
ihmetelleet valkoista päätäni. Tahdotteko kuulla kuinka se on muuttunut
näin valkoiseksi?
Meitä hävetti sanoa, että olimme puhuneet tästä asiasta monestikin
keskenämme. Tom sai sen kuitenkin sanotuksi.
-- Toivottavasti minun ei tarvitse koskaan mennä siihen maahan, jossa
tukkani valkeni. Ja jos kohtalo kuitenkin heittää minut sinne joskus,
tiedän etten joudu hankaluuksiin teidän takianne. Uskallan siis kertoa
teille tämän jutun.
Kaksikymmentä vuotta sitten oli veljeni komean parkkilaivan
päällikkönä. Laivan tullessa Cadizin edustalle hukkui hänen
perämiehensä. Olin silloin kotona Suomessa, ja eräänä päivänä sain
sähkösanoman, jossa veljeni tarjosi minulle perämiehen paikkaa ja
kehotti minua lähtemään suoraa päätä Cadiziin. Jo samana iltana olin
matkalla ja kahdeksan päivää myöhemmin olin kaupungissa, jossa lähdin
suoraan konsulinvirastoon saadakseni tietää, missä veljeni laiva oli
ankkurissa.
Tuskin olin astunut junasta, kun kaksi poliisia tarttui minuun, pani
minut rautoihin ja raahasi vankilaan. Se ei käynyt heiltä kovinkaan
helposti, heidän oli hankittava pari toveriaan avuksi. Olin silloin
nuori ja kiivas mies. Olin viaton, juuri kaupunkiin saapunut
matkustaja, ja suutuksissani käsittelin poliiseja ehkä liiankin
kovakouraisesti. Viattoman ei pitäisi koskaan tehdä niin, vastustelu
pahentaa aina hänen asemaansa. Mutta näin en osannut silloin ajatella,
kun kimppuuni hyökättiin niin äkkiä.
Kauan ei minun tarvinnut odottaa ennen kuin minut vietiin oikeuden
eteen. Minua syytettiin miestaposta, poliisin vastustamisesta ja
törkeästä pahoinpitelystä. Ensimmäisen syytöksen väitin tietysti heti
perättömäksi. Poliisin vastustamiseen ja pahoinpitelyyn myönsin
syyllistyneeni, mutta vain siitä syystä, että minun kimppuuni oli
hyökätty syyttä suotta; olin siis vain puolustanut itseäni, enkä voinut
pitää sitä rikoksena. Passistani ja muistakin papereistani kävi
selville, että olin ollut kahdeksan päivää aikaisemmin Helsingissä.
Pyysin että asia lykättäisiin muutamaksi päiväksi, jotta voisin
todistaa olleeni Madridissa edellisenä aamuna, jolloin murha oli tehty.
Mutta puheeni eivät minua auttaneet. Kuusi englantilaista matruusia
kutsuttiin sisään, ja kaikki vannoivat nähneensä, että olin edellisen
päivän aamuna ampunut laivani kannella heidän upseerinsa, joka oli
pudonnut kuolleena veneeseen.
Aloin nyt ymmärtää mistä oli kysymys. Vielä kerran vakuutin
viattomuuttani ja pyysin uudelleen, että tuomioistuin myöntäisi minulle
oikeuden todistaa, että olin ollut edellisenä aamuna Madridissa. Minut
vietiin ulos oikeussalista ja kun minut sitten taas tuotiin sisään,
sain kuulla tuomioni: Mitään lykkäystä ei myönnetä, koska kuusi
silminnäkijää on valallaan vannonut minut murhan tekijäksi ja koska
olen itse tunnustanut muut syytökset oikeutetuiksi. Minut tuomittiin
elinkautiseen vankeuteen, josta ensimmäiset neljä vuotta piti suorittaa
pakkoluokassa yksinäisessä kopissa.
Nämä neljä vuotta, jotka istuin yksinäni kopissa ilman minkäänlaista
työtä, saivat hiukseni valkenemaan. En ymmärrä miten olisin voinut
kestää nuo vuodet, ellen olisi kerran ensimmäisen vankeusvuoteni
lopulla löytänyt koppini lattialta paperisuikaletta, johon oli
kirjoitettu sanat: "Älä väsy, luota tulevaisuuteen!" Ymmärsin silloin,
että veljeni oli saanut tietää kohtalostani ja että hän tekisi kaiken
mahdollisen puolestani.
Koppiaikana en ollut raudoissa. Mutta kun minut siirrettiin koeluokkaan
ja minun piti aloittaa työnteko muiden vankien kanssa, pantiin minulle
jalkaraudat. Ne otettiin kuitenkin aina illalla pois. Kun työ oli
kivenporaamista, eivät raudat pahemmin haitanneet. Aikani alkoi nyt
kulua paremmin, ja toivoani elvytti suuresti se seikka, että vankien
tuomioita lyhennettiin jonkin kuninkaallisessa perheessä sattuneen
ilahduttavan tapauksen johdosta. Monta vankia vapautettiin
heti, ja minun elinkautiseni muutettiin kahdenkymmenen vuoden
vankeusrangaistukseksi, josta siis yli neljä vuotta oli jo suoritettu.
Vapaasta ihmisestä voi tuntua omituiselta tämä minun ilonaiheeni, onhan
viisitoistakin vuotta toivottoman pitkä aika. Mutta näin ei ajattele
elinkautinen.
Työpaikkamme oli meren rannalla. Siinä oli äkkijyrkkä, kolmen- tai
neljänkymmenen jalan korkuinen kallio. Vangit katselivat kaivaten
ohi purjehtivia laivoja, jotka olivat lähellä mutta kuitenkin
tavoittamattomissa. Monena päivänä olin kiinnittänyt huomiota erääseen
huvijahtiin, jossa oli vain kaksi miestä. Kalliolla työskennellessämme
vahtisotilaat istuivat tavallisesti jonkin matkan päässä sivummalla
rupattelemassa ja tupakoimassa, eivätkä he ensinkään välittäneet siitä,
että me vangit kokoonnuimme joskus aivan jyrkänteen reunalle. He
tiesivät, että kahleemme painoivat yli kymmenen kiloa ja että mereen
heittäytyminen oli samaa kuin itsemurha. Mutta he eivät tienneet sitä,
että minä pystyisin uimaan nämä kahleet jaloissani sata tai kaksikin
sataa metriä. Minä olin näet voimakas mies vielä silloinkin.
Eräänä päivänä ruokalevon aikana -- muona tuotiin aina vankilasta
työpaikalle -- seisoi taas koko vankijoukko kallion reunalla
katselemassa huvijahtia, joka lipui tuskin sadan metrin päässä
rannasta. Samassa tunsin perämiehen, se oli veljeni! Hän antoi minulle
merkin kädellään.
Huudahdin tovereilleni hyvästit ja syöksyin pää edellä veteen. Pari
minuuttia myöhemmin olin jahdissa, joka suuntasi kulkunsa täyttä
vauhtia avomerelle. Odotimme nyt, että sotamiehet ampuisivat, mutta
mitään ei kuulunut. Jälkeen päin kuulin eräältä vapautuneelta vangilta,
ettei katoamistani ollut huomattu ennen kuin illalla, jolloin vangit
kerättiin koppeihin vientiä varten. Miehet olivat silloin sanoneet,
että olin väsynyt pitkään urakkaan, hypännyt mereen ja painunut pohjaan
kuin kivi. Jos kahleet haluttiin hankkia takaisin, oli parasta naarata
juuri työpaikan kohdalta.
Espanjalaiset vankilaviranomaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että
naaraus- ja hautaamiskustannukset nousisivat suuremmiksi kuin mitä
kahleet ja vaatteet maksoivat. Ne poistettiin luetteloista ja samalla
pyyhittiin nimeni vankilan kirjoista.
Pienellä jahdilla purjehdimme nyt kolmeen mieheen Atlantin yli, ja
neljä viikkoa myöhemmin nousimme maihin Brasilian rannikolla. Veljeni
mukana ollut mies oli amerikkalainen seikkailija, eikä häneen voinut
oikein luottaa. Vasta sitten, kun olimme eronneet hänestä, sain
lähempiä tietoja siitä asiasta, josta olin tuomittu.
Kapteenin laiva oli ollut ankkurissa ulommaisella redillä Cadizin
edustalla valmiina purjehtimaan Brasiliaan. Odotettiin vain minun
saapumistani. Silloin oli paikalle tullut englantilainen sotalaiva,
joka oli heittänyt ankkurinsa kauppalaivojen keskelle aivan kapteenin
laivan viereen. Pian saatiin kuulla, että sotalaiva oli menettänyt
suuren osan miehistöstään, ja kauppalaivojen kapteenit alkoivat pelätä,
että englantilainen yrittäisi täydentää miesvahvuuttaan väkipakolla. Jo
samana iltana purjehti kaksi kauppalaivaa merelle ennen aikojaan, mutta
veljeni jäi odottamaan minua.
Varhain seuraavana aamuna laskettiin sotalaivasta vene, joka
miehitettiin upseerilla ja kuudella miehellä. Vene lähti soutamaan
suoraan kohti veljeni laivaa. Veljeni oli ilmoittanut megafonilla, että
jos joku yrittää nousta luvatta hänen laivaansa, niin hän ampuu tämän
heti kuoliaaksi. Vene ei välittänyt tästä varoituksesta, vaan jatkoi
kulkuaan suoraan kohti laivan köysitikkaita, joita ei ollut vielä
vedetty ylös. Kapteeni meni silloin laivan partaalle, kielsi miehiä
nousemasta laivaan ja toisti uhkauksensa, että ensimmäinen mies, jonka
pää näkyy partaan yli ammutaan heti. Upseeri joka ei luultavasti
uskonut, että kapteeni uskaltaisi panna uhkauksensa täytäntöön
sotalaivan ollessa tuskin kilometrin päässä, oli vain heilauttanut
pilkallisesti kättään ja noussut ylös köysitikkaita. Kapteeni astui
silloin vähän sivummalle, ja samassa kun upseerin pää ilmestyi näkyviin
partaan takaa, pamahti laukaus. Upseeri putosi kuin säkki takaisin
veneeseen, ja matruusit soutivat heti laivalleen.
Heti kun upseeri kaatui, komensi kapteeni joka miehen paikalleen, nosti
ankkurin ja purjeet, ja ennen kuin englantilainen vene oli ehtinyt
laivansa luo, oli veljeni laiva jo täydessä menossa.
Sotalaiva lähetti heti isonveneensä ajamaan takaa pakenevia, mutta pian
kävi ilmeiseksi, ettei se saavuttaisi heitä. Sotalaivasta ammuttiin nyt
useita tykinlaukauksia, josta monet osuivat maaliinsa. Mutta luodit
olivat pieniä, ja kun kaikki osuivat vesirajan yläpuolelle, olivat
reiät helposti korjattavissa, ja laiva saattoi jatkaa matkaansa
Atlantin yli.
Brasiliaan tultuaan veljeni luki englantilaisista sanomalehdistä, että
hän oli antanut laivansa lähteä purjehtimaan, mutta hiipinyt itse
kaupunkiin, jossa hän kuitenkin oli joutunut kiinni jo samana päivänä
ja saanut ansaitsemansa palkan. Kapteeni ymmärsi heti, että minut oli
otettu kiinni hänen asemestaan. Hän kääntyi erään brasilialaisen
asianajajan puoleen ja pyysi tätä asiamiehekseen. Asianajaja tunsi
kuitenkin hyvin espanjalaiset olot ja kielsi veljeäni tekemästä mitään
koko asialle tässä vaiheessa. Minua ei missään tapauksessa päästettäisi
vapaaksi, ja jos asia otettaisiin käsiteltäväksi, kuluisi siilien joka
tapauksessa monta vuotta, ja nämä vuodet pitäisi kapteenin virua
tutkintovankina jossakin kurjassa espanjalaisessa vankilassa.
Asianajajan mielestä kapteenilla oli ollut täysi oikeus ampua tuo
englantilainen upseeri, joka yritti tulla laivaan vastoin kieltoa.
Mutta oli jotakuinkin mahdotonta saada Espanjassa oikeutta asiassa,
joka koski englantilaisen upseerin henkeä. Ainoa keino saada minut
mahdollisesti vapauteen oli yrittää sitä omin avuin ja omalla
oikeudella. Niin kauan kuin minun täytyi istua kopissa, oli pakeneminen
mahdotonta. Mutta kunhan minut siirrettäisiin muiden vankien joukkoon,
siihen saattaisi löytyä tilaisuus.
Raskain sydämin täytyi veljeni myöntää asianajajan olevan oikeassa.
Lahjuksia maksamalla hänen onnistui saada paperilappu koppiini. Lopun
tiedättekin, lopetti Esko-setä kertomuksensa.
-- Missä setä on sen jälkeen purjehtinut? kysyi Tom.
-- Kymmenkunta vuotta Amazon-virralla ja nämä viimeiset vuodet eri
vesillä. Useimpina vuosina olemme kuitenkin talvehtineet Muklareilla,
koska veljeni tieteelliset työt ovat vaatineet rauhallisen olinpaikan.
-- Ja nyt purjehdimme Amazon-virralle?
-- Aivan niin. Tomin löytö näyttää kiinnostavan kapteenia tavattomasti.
Hän istuu usein monta tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta on parasta
olla kysymättä häneltä mitään, ennen kuin hän itse ottaa asian
puheeksi.
Kap Verden saarien luona laskimme ankkurin ottaaksemme raikasta vettä.
Sataman edustalla oli pari Itä-Intiaan matkalla olevaa laivaa.
Ankkurissa ollessamme meitä huvitti erikoisesti seurata alkuasukkaiden
uimatemppuja. Jos jostakin laivasta heitettiin mereen kolikko, syöksyi
lähimmästä veneestä heti pari kolme miestä tai poikaa sen perään. He
sukelsivat syvyyksiin kilpaillen siitä, kuka saisi ensimmäisenä kolikon
käteensä. Jos kaksi miestä sattui tarttumaan rahaan samalla kertaa,
syntyi vedenalainen taistelu, molemmat yrittivät päästä kolikon
omistajaksi. Matkustajat eivät näyttäneet säästelevän pikkurahojaan,
enkä koskaan nähnyt yhdenkään rahan menevän hukkaan. Huvia jatkettiin
tuntikausia.
Kapteeni antoi Tomille ja minulle lomaa, jotta voisimme mennä kaupunkia
katselemaan. Kuljimme jonkin aikaa pitkin katuja. Eräältä
hedelmänkaupustelijalta ostimme muutamia appelsiineja ja kimpun
banaaneja, joita söimme varjossa istuessamme. Banaania en ollut ennen
syönyt. Ostamamme banaanit olivat lähes jalan pituisia ja erittäin
maukkaita. Edessämme teuhasi joukko ilkosen alastomia neekerilapsia
hiekassa. Meitä ne eivät näyttäneet ollenkaan ujostelevan, ja leikki
jatkui täydessä sovussa. Viskasin lapsille appelsiinin, mutta kukaan ei
välittänyt siitä. Tuo korea hedelmä ei näyttänyt kiinnostavan ketään
sen enempää kuin peruna meikäläistä lasta. Tom koetti minkä vaikutuksen
karamelli tekisi, ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kirkuen kuin
kalalokit syöksyivät kaikki karamellin kimppuun, joka papereineen
hävisi vikkelimmän tenavan leveään suuhun.
Tom otti nyt taskustaan uuden karamellin, nousi ylös ja kohotti
makupalan korkealle ilmaan kiusatakseen kirkuvaa joukkoa. Samassa
kiipesi puoli tusinaa alastonta olentoa hänen päällensä. Tom kaatui
maahan, ja viisi sekuntia myöhemmin hänen taskunsa oli tyhjennetty ja
voittajat kadonneet kirkuen mikä minnekin. Tom näytti nololta ja yritti
saada edes yhden pienen ryövärin kiinni jakaakseen lakia ja oikeutta.
Mutta vaikka pienimmät olivat korkeintaan nelivuotiaita, oli Tomin
juoksu turhaa. Hän sai kiinni yhden velikullan käsivarresta, mutta
liukkaana kuin sirkusporsas selviytyi tuo naskali pinteestään ja oli
tiessään. Hänen vihlova hätähuutonsa kutsui paikalle jättimäisen
neekerin, ja niin meidän itsemme oli otettava jalat allemme ja
palattava kiireesti laivaan.
Seuraavan päivänä jätimme Kap Verden saaret ja suuntasimme kulkumme
suoraan Amazon-virran suuta kohti. Raikas myötätuuli suosi lähtöämme,
mutta se heikkeni pian ja lakkasi muutaman tunnin kuluttua kokonaan.
Tunnin kuluessa luulen laivamme kääntyneen kaksi tai kolme kertaa
ympäri. Setä oli jo valmis panemaan koneen käyntiin, mutta kapteeni
tahtoi säästää sähkövoimaa kaikin tavoin eikä antanut lupaa. Hän
arveli, että tuuli alkaisi taas pian huokua.
Kapteeni olikin oikeassa, jo puolen päivän aikaan saimme hyvän tuulen.
Olimme jo hetken ajan katselleet jotakin veden pinnalla olevaa
esinettä. Se oli parin kilometrin päässä laivastamme ja täsmälleen
siinä suunnassa, jonne olimme matkalla. Lähestyessämme esinettä meni
kapteeni hakemaan kajuutasta pyssyään. Tuo outo esine näytti nyt
äärettömän suurelta käärmeeltä. Se oli kaksi kertaa laivan pituinen ja
näytti makaavan aalloilla renkaan muotoon kiertyneenä. Vanha Bob seisoi
peräsimessä, ja kapteeni käski hänen ohjata suoraan esineen päälle.
Itse hän meni keulaan kivääri kädessä.
Näin Bobin sylkäisevän kolme kertaa, ja kun olimme tulleet aivan
lähelle tuota otusta, käänsi Bob peräsinratasta niin, että purjehdimme
muutaman kymmenen metrin päästä sen ohitse. Samassa kun laivan
kokka-aalto saavutti sen, nousi sen toinen pää ylös merestä, ja silloin
kapteeni ampui.
Heti laukauksen kajahdettua juoksi kapteeni peräsinrattaan luo ja antoi
Bobille kajahtavan korvapuustin ja tarttui itse rattaaseen. Laiva
kääntyi, kapteeni viittasi minut peräsinratasta hoitelemaan ja antoi
minulle saman määräyksen kuin äsken Bobille, joka virui vielä
liikkumattomana kannella. Tottelemattomuus palveluksessa oli kapteenin
käsityksen mukaan törkein rikos, minkä kukaan voi tehdä.
Tiesin siis mikä minua odotti, ellen ohjannut suoraan hirviön päälle.
En yritä väittääkään, etten pelännyt tuona hetkenä. Pelkäsin meressä
näkemääni hirviötä, mutta vieläkin enemmän pelkäsin kapteenia. Käteni
oli aivan vakava, kun ohjasin suoraan kohti uivaa merihirviötä.
Kapteeni seisoi nytkin keulassa kivääri kädessä, mutta tällä kertaa hän
ei ampunut. Tuntui pieni tärähdys, hirviön molemmat päät nousivat ylös
ilmaan -- olimme purjehtineet sen yli. Kerran vielä käännyimme ja nyt
kapteeni käski ohjata otuksen kostepuolelle.
Kiinnitimme nyt köyden tuon pitkän ruumiin keskikohdalle ja kiskoimme
sitä laivan reunalle asti. Se oli tältä kohdalta jalan vahvuinen, ja
kapteeni hakkasi sen kirveellä poikki. Suuri merikäärmeemme osoittautui
yli sadan jalan pituiseksi ruskolevän kappaleeksi. Olimme kaikki nolon
näköisiä, paitsi kapteeni joka oli vihainen. Kukaan ei uskaltanut
nauraa sille, että hän oli ampunut tuota viatonta kasvinlonkeroa.
Vasta yöllä, kun olin Bobin kanssa vahdissa, kysyi tuo vanha merikarhu,
kuinka olin uskaltanut ohjata suoraan suuren merikäärmeen päälle.
Kerroin hänelle silloin koko tapauksen. Kerroin kuinka olimme
ällistyneet, kun käärmeen huomattiin olevan vain kappale ruskolevää,
jonka tuuli kaiketi oli riistänyt irti rungostaan ja joka oli alkanut
mädäntyä ja kellunut mädäntymiskaasuista täyttyneenä melko korkealla
vedessä.
Bob ei nähtävästi uskonut sanaakaan kertomuksestani. Hän oli nähnyt
omin silmin merihirviön iljettävän, litteän pään, nähnyt kaksihaaraisen
kielen putoavan sen suusta kapteenin ampuessa. Itse luulin nähneeni
jotakin samantapaista, mutta nyt tiesin, että olin erehtynyt.
Bob sanoi, että kapteenilla oli oikeus panna hänet rautoihin
tottelemattomuuden vuoksi ja vaatia hänelle rangaistusta satamaan
tultua. Mutta mieluummin hän istui vankilassa vaikka koko jäljellä
olevan ikänsä kuin tottelisi moista mieletöntä hulluttelijaa.
Merihirviöitä on paljon, ja on aina viisainta antaa niiden olla
rauhassa.
Vanha merikarhu näytti olevan puhetuulella. Ilmeisesti hän uskoi
päässeensä pahastakin vaarasta. Päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja
kysyä, uskoiko Bob todella suuren merikäärmeen olemassaoloon. Vanha
matruusi tuli äkkiä hyvin vakavaksi, katseli pimeää merenpintaa
ympärillämme ja tuumasi, että on parasta olla puhumatta siitä, joka
saattaa millä hetkellä hyvänsä nostaa päänsä partaan yli ja siepata
saaliikseen jommankumman meistä. Uudistettuani kysymyksen ukko kertoi
kuitenkin seuraavaa:
-- En nähnyt eilen ensimmäistä kertaa merikäärmettä. Olen kerran
ennenkin ollut samanlaisen jumalattoman veitikan laivassa kuin nyt.
(Olin hiljaisuudessa eri mieltä kapteenin jumalattomuudesta,
sillä säästä piittaamatta hän piti joka ilta miehistölleen
jumalanpalveluksen, En kuitenkaan sanonut mitään, sillä en tahtonut
loukata vanhaa toveriani ilmaisemalla eriävän mielipiteeni.) Intian
valtamerellä näimme suuren merikäärmeen. Se oli vielä suurempi kuin se,
jonka eilen tapasimme. Se makasi aalloilla ja ilma oli yhtä kaunis kuin
eilenkin. Olisimme aivan hyvin voineet väistää sitä, sillä tähystäjä
huomasi sen hyvissä ajoin. Mutta tuo hirtehinen kapteeni käski ohjata
suoraan päälle. Peräsimessä oli silloin muuan nuori mies, samanlainen
houkkio kuin kapteeni itsekin. Hullu teki mitä hupsu pyysi. Olin
silloin märssymiehenä, mutta kun huomasin, mitä tulisi tapahtumaan,
kiipesin ylös keulaprammiraa'alle asti ollakseni edes jonkinlaisessa
turvassa.
Samassa silmänräpäyksessä kun laivan keula kosketti käärmettä, se nosti
päänsä ja kaulansa -- sillä oli kaksi päätä tuolla hirviöllä -- ja
katsoi vihaisin, tulta säihkyvin silmin rauhansa häiritsijöihin. Laiva
lipui kuitenkin käärmeen ohi, ja toivoimme jo, ettei kapteenin
mielettömyydellä olisi sen pahempia seurauksia. Mutta tuskin olimme
päässeet sen ohi kun se jo oikaisi itsensä ja alkoi uida perässämme.
Vesi kohisi merihirviön ympärillä kuin pahimmassakin koskessa, eikä
kestänyt montakaan minuuttia ennen kuin se jo ui laivamme vierellä
katsellen hirveillä silmillään miehistöä. Näytti kuin se olisi
miettinyt kenet se valitsisi uhrikseen. Kapteeni seisoi komentosillalla
ja ampui niin nopeasti kuin vain sai uusia patruunoita kivääriinsä.
Mutta eiväthän ruuti ja luodit pysty sellaiseen pahukseen. Luodit
sattuivat kyllä, ne menivät eläimen läpi niin että veri roiskui, mutta
peto ei edes puistellut päätään.
Olimme kaikki hirveän jännityksen vallassa, kun hirviön pää nousi
uudelleen ilmaan ja tempasi kitaansa kaksi märssymiestä. Miehet
huusivat hirveästi ja pitivät epätoivoisesti kiinni touveista, mutta
mitäpä merkitsi ihmisvoima tässä epätasaisessa taistelussa. Käärme
katosi uhreineen syvyyteen. Sen hengityskin oli niin myrkyllistä, että
tuskin olisin kestänyt sitä monta minuuttia putoamatta kannelle. Ja
minä olin sentään yli kymmenen jalkaa korkeammalla kuin ne, jotka peto
tempasi mukaansa. En jaksa muistaa mitä muuta tuona kauheana päivänä
tapahtui. Mutta joka tapauksessa laiva saapui Kalkuttaan ensimmäisen
perämiehen ollessa päällikkönä ja konsulinvirastoon ilmoitettiin, että
kapteeni ja kolme miestä oli hukkunut.
En saanut tietää kuinka kapteenin ja nuoren peränpitäjän oli käynyt,
sillä kielitaitoni oli vielä epätäydellinen. Sen vain tiedän, että
Kalkuttaan saapuessamme he olivat poissa joukostamme.
-- Niin, poika, merikäärmeitten kanssa ei ole leikkimistä, lopetti
vanha Bob kertomuksensa.
En tiennyt mitä minun oli ajateltava Bobin tarinasta. Ensin uskoin,
että ukko yritti syöttää minulle pajunköyttä siten lyhentääkseen öistä
vahtivuoroa. Mutta Bob näytti olevan tosissaan. Ehkäpä laiva oli
törmännyt jättiläismustekalaan, nehän voivat olla valtavan kokoisia.
Esimerkiksi se mustekala, joka vuonna 1853 ajelehti Juutinmaan
rannikolle, oli tavattoman suuri. Ja se jonka Alecton laiva kohtasi
Madeiran lähistöllä, oli viisikymmentä jalkaa pitkä. Olen kuullut, että
Dublinin museossa säilytettävä mustekalan lonkero on yli kolmekymmentä
jalkaa pitkä.
Kun arvelin, että merihirviö oli ollut suuri mustekala, hymyili Bob
halveksivasti. Mustekaloja hän sanoi nähneensä monta kertaa. Mustekala
on pieni eläin, se on aivan kuluneen köysiluudan näköinen. Vaikka sillä
on ilkeät silmät, ei se ole vaarallinen muille kuin korkeintaan vedessä
pulikoiville pikkulapsille. Yhden ainoan kerran hän sanoi kuulleensa
mustekalasta, joka olisi voinut siepata täysikasvuisen miehen veneestä.
Mutta se eläin, joka oli ajanut heitä takaa, oli ollut yhtä pitkä kuin
suurin valaskala ja olisi varmastikin voinut kaataa pienen kuunarin
kumoon. Tuollaisia merihirviöitä saattaa olla monta eri lajia, mutta
merimiehet sanovat niitä kaikkia merikäärmeiksi. Merenkulkijoille ne
ovat hyvin vaarallisia, jos niitä härnätään. Merimiehet ovatkin sitä
mieltä, että sellaiselta kapteenilta, joka ei anna merikäärmeen olla
rauhassa, pitäisi evätä oikeus kuljettaa laivaa.
Olin oikein iloinen siitä, että Tom makasi kojussaan eikä kuullut Bobin
kertomusta. Muuten en olisi saanut pitkiin aikoihin nukkua rauhassa
hänen uniltaan. Muutenkin hän herätti minut melkein joka yö huudoillaan
"hollantilainen -- lentävä hollantilainen -- huh, se tulee päälleni --
auttakaa, auttakaa!"
Oli todella merkillinen yhteensattuma, kun Bob sai vielä samana päivänä
kokea, ettei mustekala ole sentään vain kuivunut köysiluuta vaan
hyvinkin pelottava otus.
Edellisenä iltana oli laivan ympärillä näkynyt useita albakorakaloja.
Albakoran liha on kyllä karkeaa ja öljyistä, mutta merimiehet pyytävät
sitä kuitenkin mielellään uistimella. Kala muistuttaa jossain määrin
merilohta, mutta sen selkäpuoli on kauniin tummansininen. Mustat
miekanmuotoiset rintaevät ovat erittäin voimakkaat ja uppoavat
vastaaviin loviin kalan kupeilla.
Aamulla oli merenpinta peilikirkas, siellä täällä särki jokin albakora
sen kimmeltävän kalvon. Bob ehdotti, että yrittäisimme uistinta
soutamalla saada jonkin niistä. Olin heti valmis pyydystämään noita
koreita kaloja. Tomilla oli vahtivuoro, joten hän ei voinut tulla
mukaan.
Soutelimme ensin laivan lähettyvillä, mutta kala ei nykäissyt
kertaakaan. Soutamiseen kyllästyneenä ehdotin, että heittäisimme
uistinta niin kuin virvelimies haukea tavoittaessaan. Bob ei tuntenut
tätä pyyntitapaa, mutta hän kehotti minua yrittämään. Monta kertaa
minun ei tarvinnutkaan uistinta heittää, ennen kuin runsaan metrin
pituinen albakora tarttui kiinni. Kala oli paljon voimakkaampi kuin
samansuuruinen hauki. Se taisteli raivokkaasti vapautensa puolesta,
mutta vähitellen saimme sen kuitenkin vedetyksi lähemmäksi venettä.
Olin niin innostunut ottelusta, etten ollenkaan huomannut limaista
lonkeroa, joka oli kalassa kiinni, kun nostin sen veneeseen. Samassa
päästi Bob hirveän hätähuudon. Toinen lonkero oli kietoutunut hänen
ympärilleen ja yritti vetää häntä veneestä. Vene kallistui jo
arveluttavasti toiselle laidalleen, mutta viime tingassa sain
katkaistuksi kirveellä tuon iljettävän lonkeron. Mutta samassa oli
kalan mukana veneeseen noussut lonkero siirtänyt otteensa nilkkaani,
josta se yritti vetää minua kumoon. Jumalan kiitos se ei onnistunut.
Huomasin näet merihirviön silmät, jotka tuijottivat minua vedenkalvon
alta aivan veneen vierestä. Iskin kirveeni toiseen silmään niin
voimakkaasti, että se tarttui siihen kiinni. Ote jalkani ympäriltä
hellitti, eläin ruiskutti ympärilleen tummaa nestettä ja katosi
syvyyteen. Huokasin kiitokseni Hänelle, joka oli auttanut minut
pulasta, ja myöskin Bob liitti kätensä yhteen.
Seuraavana päivänä alkoivat pasaatituulet, jotka melkein säännöllisinä
saattoivat meitä Amerikan rannikolle asti. Näin selvittiin laivassa
huomattavasti vähemmällä työllä, ja Tomin ja minun koulunkäyntini
edistyi nopeasti. Moni vahtivuoro muuttui nyt koulutunniksi.
Varmastikaan en olisi nyt enää syyllistynyt sellaiseen virheeseen kuin
ensimmäisenä päivänä Lontoosta lähtömme jälkeen. Niin kauan kuin meitä
oli vain neljä miestä laivassa, ei meillä ollut säännöllisiä
vahtivuoroja, mutta Lontoosta lähdettyämme alkoi tavanomainen
vahtipalvelus. En tiennyt vielä silloin, että ainoastaan yövahti
jaetaan kahdeksaan lasiin, muut vain neljään. Tyhmyyksissäni tulin
antaneeksi Tomin hoitaa osan vahtivuoroani, ja siitä munauksesta olen
tosiaankin saanut kuulla sen jälkeen.
Olimme vielä noin neljänkymmenen peninkulman päässä Amerikan
rannikosta, kun meressä näkyi eräänä päivänä tavallisuudesta poikkeava
värivivahdus. Nostaessani merestä pesuvettä maistoin sitä. Se oli
tuskin sen suolaisempaa kuin kotirannikon vesi, jota voi aivan huoletta
juoda. Kun kerroin sedälle huomiostani, hän vastasi, että olemme juuri
Amazonin vesien ja valtameren rajalla ja että jo huomenna vesi olisi
aivan suolatonta. Tämä jättiläisvirta tuo mereen neljä miljoonaa
kuutiometriä vettä minuutissa ja sen vaikutus yltää kymmenen
peninkulman päähän rannikosta.
Seuraavana aamuna saavuimme Paran satamakaupunkiin. Edessämme oli
suunnaton virta, jota on sanottu Etelä-Amerikan Välimereksi. Kauan
saimme purjehtia tätä vesiaapaa, ennen kuin aloin käsittää, että se oli
todellakin virta. Tältä kohtaa joki oli kuuden peninkulman levyinen, ja
monta kertaa sattui myöhemminkin, ettei kumpaakaan rantaa voinut nähdä
laivan kannelta. Tuntui kuin olisimme purjehtineet aavalla merellä.
Satamassa sattui olemaan laiva, joka oli lähdössä Englantiin. Bob oli
ottanut pestin vain Paraan asti ja hän halusi nyt palata takaisin
Lontooseen. Hän nosti saatavansa ja oli vapaa lähtemään. Ikävä oli
erota tuosta hyväntahtoisesta ukosta, sillä vaikka hän oli välistä
hyvin harvapuheinen, jopa jurokin, oli hän lyhentänyt monta ikävää
yövahtivuoroani. Neljäkymmentä vuotta hän oli kulkenut kaikilla
maailman merillä ja loputtomasti hänellä tuntui olevan tarinoita
kokemuksistaan.
Ukko kertoi nyt Tomille ja minulle, että tämä tulisi olemaan hänen
viimeinen matkansa Atlantin yli. Hän kuuluu saapuneen onnellisesti
kotimaahansa, jossa hänellä on aivan Thamesin rannalla pieni talo.
Kapteenin oli nyt otettava uusi mies Bobin tilalle. Nuori ja
seikkailunhaluinen Jack lupasi ilman muuta seurata mukanamme ylös
Amazon-virtaa. Hänestä oli samantekevää purjehdittaisiinko suolaisessa
vai suolattomassa vedessä, kunhan vain kuukausipalkka oli hyvä ja
ruokaa runsaasti.
Jo seuraavana aamuna saimme kapteenin mieleisen miehen, samanlaisen
vanhan merikarhun kuin Bob.
Kuljeksiessamme satama-alueella satuimme kävelemään erään suuriäänisen
seurueen ohi, joka oli kokoontunut vanhan, lörpöttelevän merimiehen
ympärille. Miehet puhuivat enimmäkseen englantia ja portugalin kieltä,
muutama ranskalainenkin lause erottui aina välistä. Melkein kaikki
tuntuivat ymmärtävän myös erästä intiaanimurretta, Etelä-Amerikan
intiaanien esperantoa.
Kun puhuttelimme erästä vanhaa merimiestä, tuli vastaus aina samalla
kielellä, millä kysymys oli tehty. Mies kehuikin puhuvansa maailman
kaikkia kieliä. Esko-setä tahtoi huvittaa meitä nolaamalla
kerskailijan. Näissä aikeissa hän astui lähemmäksi, löi miestä olalle
ja kysyi:
-- Osaattekos suomea myös?
-- Enköhän tuota vielä vähän osaisi, kun kerran kelpaan Härmän
kirkonkirjoihin, tuli vastaukseksi.
Nolatuksi tulikin nyt setä itse. Olimme tavanneet maanmiehemme.
Vietimme yhdessä hauskan illan, jonka päätteeksi uusi tuttavamme
Simo vietiin laivan kirjoihin. Hän otti konstaapelin pestin
sadanviidenkymmenen peninkulman päässä olevaan Manaoksen kaupunkiin
asti ja lupasi tarpeen tullen seurata kauemmaksikin.
Matkasta Manaokseen, joka on Rio Negron suulla Amazon-virran
alajuoksulla, ei ole paljoa kertomista. Suurimman osan taipaleesta
kuljimme purjehtien, vain muutaman kerran oli kapteenin turvauduttava
moottoriin. Pimeinä ja tuulisina öinä laskimme ankkurin, ja silloin
kapteeni pystytti kannelle tuulimoottorin, joka kehitti sähköä
akkumulaattoreihin. Moottori purettiin osiin ja siirrettiin kannen alle
aina kun lähdimme liikkeelle.
Tänä vuodenaikana puhaltavat Amazon-virralla pasaatituulet melkein yhtä
säännöllisinä kuin valtamerelläkin. Purjehtiminen kävi siis enimmäkseen
myötätuulessa. Muutamat harvat myrskyt, jotka olivat yhtä lyhytaikaisia
kuin rajujakin, häiritsivät matkantekoa jossain määrin.
Tällä matkaosuudella sattui vain yksi omituinen tapaus, itse asiassa
sitä voisi sanoa pikku seikkailuksi. Ja vaikka tapauksella epäilemättä
oli luonnollinen selityksensä, teki se minuun kuitenkin voimakkaan
vaikutuksen. Se sattui ensimmäisen joella kohtaamamme myrskyn aikana.
Oli kaunis aurinkoinen päivä. Kuumuus oli ollut painostava jo
aamupäivällä, vaikka se tavallisesti muuttuu sietämättömäksi vasta
päivällisen jälkeen. Esko-setä ehdotti, että laiva ohjattaisiin
johonkin varjoisaan pikkukanavaan.
Kello oli yksitoista, kun aloimme ohjata toista rantaa kohti, mutta
samassa ilma muuttui. Idästä virran suulta nousi pilvi, joka muistutti
merisumua. Se saavutti meidät muutamassa hetkessä ja toi mukanaan
melkoisen tuulen. Pilven tai sumun, miksi sitä nyt sanoisi, tullessa
päällemme laski lämpömittari muutamassa minuutissa kaksikymmentäviisi
astetta. Vähän aikaisemmin se oli näyttänyt kolmeakymmentäviittä
astetta, nyt se oli pudonnut kymmeneen. Tuo lämpötila tuntui tällä
tavallisesti kuumalla seudulla sietämättömän kylmältä.
Kapteeni tuli heti kannelle, tarkasteli lämpömittaria ja ilmapuntaria
ja näytti neuvottomalta. Mutta hän ei sanonut sanaakaan. Tuuli yltyi
pian melkeinpä myrskyksi, ja katsoessani vasemmalle sivullemme näin
vieraan laivan purjehtivan rinnallamme vajaan puolen kaapelinmitan
päässä meistä. Sillä oli sama suunta kuin meilläkin ja vaikka se oli
puolta suurempi kuin oma laivamme, ei se kuitenkaan näyttänyt pääsevän
edelle. Vieras laiva nousi ja laski aalloilla samassa tahdissa kuin
mekin, ja varsinkin sivusta katsottuna tuo liike näytti pelottavalta.
Amazonin aallot ovat myrskyllä hirvittävän jyrkkiä, ne näyttävät melkein
samanlaisilta kuin aallot valtameressä tuulen äkkiä käännyttyä. Kun
laiva syöksyi aallon harjalta alas pohjaan, pelkäsin jo monta kertaa,
ettei se enää kohoaisi, vaan vaipuisi alas syvyyksiin. Mutta
onnellisesti tuo naapuri näytti kuitenkin selviytyvän.
Ihmettelimme juuri tätä Tomin kanssa, kun kuulin takaani sanat: "Minut
saa tervata ja pistää höyhensäkkiin, ellei tuo ole itse Lentävä
hollantilainen. Mikään muu laiva ei voi kohota noiden sukelluksien
jälkeen."
Katsoin taakseni. Siellä seisoi Simo hajasäärin ja näytti yhtä
huolettomalta kuin ennenkin. Luulin että Tom hyväksyisi heti Simon
selityksen, mutta siinä minä erehdyin. Tom asettuikin vastahankaan. Hän
oli lukenut Lentävästä hollantilaisesta niin monta kirjaa, että hän
suhtautui Simon uskotteluun asiantuntijan halveksunnalla. Tuo ikuisesti
purjehtimaan tuomittu rikoksentekijä näyttäytyy tavallisimmin
Hyväntoivon niemen vesillä ja joskus myös aavalla valtamerellä, ja aina
sen ilmestyminen tietää pahaa ilmaa tai jotakin muuta onnettomuutta.
Lentävää hollantilaista ei ole koskaan nähty sisämerissä, eikä
tietystikään joessa. Tuo onneton ei saa koskaan ohjata laivaansa
suolattomaan veteen, vaan sen miehistön täytyy särpiä alituisesti
valtameren suolaista vettä.
Näistä oikaisuista huolimatta Simo pysyi kannallaan. Hän oli nähnyt
Lentävän hollantilaisen kerran aikaisemminkin, ja samana päivänä oli
eräs mies pudonnut prammiraa'alta ja hukkunut heti. Tämä tapahtui
kylläkin aivan Hyväntoivon niemen lähettyvillä. Mutta aivan samoin kuin
nyt oli laivan edellä kulkenut silloinkin kylmä sumu, joka haisi
ruumiilta. Mitä taas tuli siihen, että Lentävä hollantilainen sai
purjehtia ainoastaan merivedessä, pitäisi Tomin muistaa, että tämä
paikka oli ainoastaan parinkymmenen peninkulman päässä Atlantista ja
että valtameren nousuvesi oli huomattavissa Amazonilla vielä 700
kilometrin päässä virran suusta. Vieressämme näkyvä laiva oli
kummituslaiva. Ja mitä nyt tulee tapahtumaan, sitä ei voida millään
keinoin väistää.
Kiistellessämme vieraasta laivasta oli kapteeni jälleen tullut kannelle
ja ryhtynyt tarkastelemaan sumukaukoputkella tuota omituista
matkatoveriamme. Simo oli vihaisen näköinen. Hänen mielestään
kummituslaivaa ei saa katsella kaukoputkella, sellaisesta seuraa
onnettomuutta. Ja ikään kuin vahvistukseksi vanhan miehen mutinalle
vieras laiva kaatui samassa kumoon, kääntyi ylösalaisin ja jatkoi
kulkuaan köli ilmassa ja mastot alas päin kääntyneinä. Muutaman
minuutin kuluttua näky katosi. Se ikään kuin haihtui ilmaan, myrsky
lakkasi yhtäkkiä ja puolen tunnin kuluttua paistoi aurinko jälleen
pilvettömältä taivaalta.
Kummituslaivan kadottua kapteeni pani kaukoputkensa kokoon ja meni
jälleen alas. Ja vaikka hän olisi jäänytkin kannelle, emme olisi
uskaltaneet kysyä häneltä selitystä näkemäämme ilmiöön. Mutta jo samana
iltana kapteeni otti tuon tapahtuman puheeksi miehistön ollessa koolla.
Kummituslaivan esiintyminen samoin kuin sen kaatuminen ja häviäminenkin
oli ollut vain kangastusta. Meitä ympäröivässä kylmässä sumussa olimme
nähneet oman laivamme suurennetun peilikuvan. Ymmärsin että kapteeni
tunsi nämä asiat paremmin kuin me taitamattomat merimiehenkokelaat;
olin täysin vakuuttunut siitä, että hänen selityksensä oli oikea. Mutta
silti en voi olla tuntematta pientä väristystä, kun ajattelen tuota
ylösalaisin purjehtivaa laivaa. Muistan vieläkin tuon kammottavan näyn.
Manaoksessa kapteeni sai taas akkumulaattorinsa ladatuksi. Laivaan
hankittiin myös tuoretta ruokaa, ja muutaman päivän kuluttua jatkoimme
matkaa pitkin Amazon-virran yläjuoksua. Tätä kohtaa virrasta sanotaan
Solimöesiksi. Solimöes on sekin suuri ja mahtava virta, jonka rannat
ovat monin paikoin silmänkantamattoman kaukana toisistaan. Vähän
Manaoksen yläpuolella oli virran leveys noin puoli peninkulmaa.
Pasaatituulet, jotka puhaltavat kuivimpana vuodenaikana, siis loka- ja
marraskuussa, Amazonin alajuoksulla aina Rio Negroon asti, eivät tunnu
enää Solimöes-virralla. Tästä syystä on ilma Solimöesillä varsin
kosteaa. Selkeätä säätä on harvoin kauempaa kuin kaksi viikkoa, ilma
tuntuu seisovan paikallaan ja se on tavattoman kuumaa.
Metsät ovat täällä paljon tiheämpiä kuin Amazonin alajuoksulla, se
johtunee juuri kosteammasta ilmastosta. Puut ovat suunnattoman suuria,
ja pitkät köynnöskasvit yhdistävät ne toisiinsa läpipääsemättömäksi
viidakoksi. Ilman kirvestä tai vesuria ei tässä aarniometsässä pääse
etenemään montakaan askelta. Mutta vettä pitkin voi liikkua melko
vaivattomasti. Ihmisasuntoja, jotka ovat enimmäkseen pieniä
intiaanimajoja, näkee tässä viidakossa vain harvoin.
Maaperää on kahdenlaista: joko sitkeätä lietesavea tai möyheätä
ruokamultaa, jota saattaa olla jopa kolmenkymmenen jalan vahvuudelta.
Ruokamullan alla oleva savikerros näkyy selvästi joen rannoilla. Joki
virtaa näet syvässä uomassa, jonka vesi on kaivanut itselleen
vuosisatojen, kenties vuosituhansien aikana. Sateisena vuodenaikana
saattaa virta kuitenkin tulvia siinä määrin, että rantatörmä
jättiläispuineen kaatuu veteen ukkosenkaltaisella jyrinällä.
Virta vie koko ryteikön mukanaan ja kasaa ne mataliin paikkoihin
läpipääsemättömiksi röykkiöiksi. Näissä asustaa käärmeitä ja muita
eläimiä, joten matkamiehen on niitä visusti kartettava.
Ei ole ihme, että tällaisessa ilmastossa ja tällaisessa maaperässä
kaikki elollinen kehittyy tavattoman rikkaaksi ja monipuoliseksi. Jo
Atlantin läheisyydessä näyttää luonto erittäin värikkäältä, mutta mitä
kauemmaksi länteen tullaan, sitä rehevämmäksi ja vaihtelevammaksi se
muuttuu. Lukemattomat erilajiset hedelmät, jotka jo meren rannalla ovat
erittäin maukkaita, kehittyvät täällä monta vertaa suuremmiksi ja
herkullisemmiksi. Puissa kasvaa villeinä hedelmiä, joiden veroisia
tuskin löytyy idän huolellisesti hoidetuista puutarhoista. Ja kukat,
jotka ihmisten ilmoilla kukkivat vain kerran vuodessa, pysyvät täällä
ympäri vuoden yhtä hehkeinä.
Kaiken tämän kertoi Esko-setä minulle. Sillä itse en pystynyt
paljoakaan näkemään keskellä jokea purjehtivasta laivasta. Kapteenilla
ei ollut aikaa pysähdellä, hän halusi vain eteenpäin, nopeasti
eteenpäin. Ja onkin luonnollista, ettei hän ollut kiinnostunut näistä
rannoista, jotka hän oli nähnyt lukemattomia kertoja koko joen
pituudelta. Mutta Tom ja minä olisimme halunneet oppia tuntemaan
myöskin rantojen elämää. Ja siitä Tom oli aivan erikoisen onneton,
ettei hän saanut meloskella rannan ihmeellisissä holvikattoisissa
kanavissa, joista kapteeni oli meille Muklareilla kertonut.
Purjehtiessamme rannan läheisyydessä saatoimme usein nähdä kanavien
suut. Mutta kapteeni purjehti vain eteenpäin piittaamatta niistä
vähääkään.
Amazonin sivujoen Rio Negron suulta olimme nyt purjehtineet lähes 250
peninkulmaa. Olimmepa kumman rannan läheisyydessä hyvänsä, aina kohosi
metsä korkeana seinänä vieressämme. Vain lisäjokien kohdalla avautui
laajempia näköaloja pohjoiseen ja etelään. Vihdoin kapteeni selitti
eräänä päivänä, että purjehtiminen Solimöes-joella päättyy tähän ja
että jatkamme matkaa erästä sen sivujokea pitkin.
Huokasin helpotuksesta. Tällä loputtomalla virralla purjehtiminen alkoi
jo tuntua synkeän yksitoikkoiselta. Varsinkin sateisina päivinä --
sellaisia oli ollut viime aikoina hyvin usein -- tuntui virta autiolta,
melkeinpä kammottavalta. Eivät edes saaret, joita ohitimme satamäärin,
voineet poistaa tuota autiuden tuntua. Mutta nyt oli odotettavissa
vaihtelua. Esko-setäkin näytti helpottuneelta, ja Tom oli suorastaan
riemuissaan. Hän näet uskoi, että tästä lähin voitaisiin pistäytyä
kanavissakin.
Tähän asti olimme purjehtineet myös öisin, jos vain kuutamo oli
tarpeeksi kirkas. Mutta nyt kapteeni määräsi, että matkaa jatkettaisiin
vain päiväsaikaan ja aina pitkin pohjoista rantaa. Emme kulkeneet enää
suorinta tietä niemen kärjestä toiseen, vaan rupesimme noudattelemaan
joen mutkia. Kansivahti sai määräyksen olla erikoisen tarkkana, ja
hänen piti ilmoittaa heti kapteenille, kun jokin lisäjoki ilmaantui
näkyviin. Kapteenin etsimä lisäjoki tunnettaisiin kalliosta, joka
pistää selvästi esiin maasta.
Sen parempaa tuntomerkkiä ei olisi voinut ajatellakaan. Siitä lähtien
kun olimme tulleet Amazonille ja sivuuttaneet niin sanotut
Taffelvuoret, en ollut nähnyt ainoatakaan mukulakiveä, kalliosta
puhumattakaan. Peruskallio oli näillä seuduilla varmaankin satojen
metrien syvyydessä. Tuntui mahdottomalta, että tästä savisesta
maastosta voisi putkahtaa esiin oikein selvästi näkyvä kallio.
Mutta kapteeni näytti tietävän mitä puhui. Muutaman päivän kuluttua
kuulimme yhtäkkiä kosken kohinaa, ja vielä samana päivänä saavuimme
erään melko suuren lisäjoen kohdalle, jonka vesi syöksyi matalana
putouksena pääjokeen. Putouksen korkeus oli vain kymmenkunta jalkaa,
mutta sen kautta virtaavan veden paljous sai sen silti näyttämään
mahtavalta. Peruskallion kapea, joen suuntainen harjanne oli tässä
kohonnut melkein maanpinnalle ja estänyt lisäjokea kaivamasta itselleen
syvempää uomaa.
Laivan ankkuri laskettiin, ja me menimme maihin. Kapteeni alkoi tutkia
hyvin huolellisesti tuota vuorta, joka oli tässä kohdassa noin sadan
metrin pituudelta näkyvissä mutta joka sitten taas katosi maan alle.
Tähän tutkimukseen kului monta tuntia. Kapteeni ei näyttänyt
tyytyväiseltä sen päätyttyä. Soudimme nyt putouksen vastakkaiselle
puolelle, jossa piti suorittaa samanlainen tutkimus. Kapteeni ja setä
nousivat maihin, minä ja Tom saimme jäädä veneeseen odottamaan.
Kuten sanottu tuo itse asiassa melko matala putous teki mahtavan
vaikutuksen. Varsinaisena sadekautena, joka oli pian tulossa, putous
oli luultavasti enemmän kosken kuin vesiputouksen näköinen. Kallio,
jonka yli vettä syöksyi viidenkymmenen metrin leveydeltä, oli
äkkijyrkkä ja muodosti pääjoen pinnan yläpuolelle pengermän, joka
tuntui houkuttelevan Tomia tavattomasti. Minustakin tuo hupaisa
piilopaikka oli houkutteleva, ja kun edessämme oli kenties monenkin
tunnin odotus polttavassa auringonpaisteessa, soudimme Tomin
ehdotuksesta sen luo. Veden virtaaminen sai aikaan pientä tuulen
tapaista, joten ilma tuntui putouksen läheisyydessä huomattavasti
viileämmältä kuin kauempana joella.
Alas syöksyvän veden vauhti oli niin suuri, että kalliopengermä pysyi
melkein kuivana, mutta aivan sen reunan edessä kohisi vaahtoava vesi.
Olimme jo istuneet veneessä putouksen vieressä melkoisen tovin, kun Tom
äkkiä väitti näkevänsä itse putouksen alla olevassa kallioseinässä
jonkin kuvan. Hän tahtoi mennä katsomaan mikä se oli, mutta minusta
tuntui liian uhkarohkealta mennä tuon vesiseinän taakse ja niin
komensin Tomin pysymään veneessä. Mutta poika ei ollut niin vain
kiellettävissä, hän tahtoi ehdottomasti tyydyttää uteliaisuutensa.
Lopulta minun oli annettava periksi. Tiesin kyllä, että Tom oli hyvä
uimari, ja olisinhan minä veneineni lähettyvillä, jos vesi rupeaisi
viemään häntä mukanaan. Näillä seuduin emme olleet nähneet yhtään
alligaattoria, jotka monin paikoin rumentavat joen rantoja.
Tom viipyi kauan pengermällä, jonka taustana olevassa kallioseinässä
minäkin huomasin nyt muutamia kummallisen näköisiä syvennyksiä.
Palattuaan Tom vaati kiihkeästi, että minäkin lähtisin katsomaan tuota
paikkaa. Mutta minulla ei ollut halua kiivetä sinne, sillä Tom oli
kastunut melkein läpikotaisin. Sitäpaitsi en ollut varma siitä, että
voisin selviytyä kiipeämisestä yhtä hyvin kuin Tom. Jos vesi tempaisisi
minut mukaansa -- ja niin tapahtuisi varmasti, jos lipsahtaisin
kerrankaan -- olisi edessä pitkä sukellus. En kuitenkaan voinut kestää
Tomin ivallista ilmettä, se tappoi kaikki arveluni. Hyvin varovasti
hivuttauduin pitkin kallioseinää tuohon kummalliseen paikkaan, jossa
vesi syöksyi vähän kauemmaksi kalliosta ja jätti niukasti tilaa parille
ihmiselle.
Käännyin nyt katsomaan kallioseinää, ja edessäni oli -- apinan kuva. Se
oli hakattu kallioon ilmeisesti jollakin teräsaseella.
Minun täytyy tunnustaa, että siitä hetkestä lähtien kun olimme
nostaneet purjeet Muklarien satamassa, en ollut kertaakaan muistanut
Tomin rahalöytöä. Mutta nyt se tuli mieleeni tällä oudolla paikalla,
maapallon toisella puolella. Rahaan kaiverrettu apinankuva ja kallioon
hakattu apina olivat saman miehen käsialaa, siitä ei voinut olla
epäilystäkään. Juuri löytämämme kuva oli kahden jalan korkuinen. Sen
hakkaaminen kallioon oli varmastikin vaatinut monen päivän työn, ellei
sitä ollut tehnyt tottunut kivenhakkaaja, jolla oli vasara ja taltta
käytettävissään.
Palasin Tomin luo ällistyneenä ja äänettömänä. Myöskin Tomin kasvoilla
oli kysyvä ilme.
Olimme heti yhtä mieltä siitä, että tästä löydöstä piti ilmoittaa
kapteenille, jolla Tomin rahalöytö oli luultavasti vielä tallella.
Ainoa pulmamme oli siinä, ettemme olleet uskaltaneet puhutella
kapteenia koko laivamatkan aikana muuta kuin virka-asioissa. Ehdotin
Tomille, että hän ilmoittaisi löydöstä kapteenille.
Saimme odottaa vielä monta tuntia, ennen kuin kapteeni ja setä
palasivat. He näyttivät väsyneiltä ja tyytymättömiltä. Astuessaan
veneeseen kapteeni sanoi, ettei tämä lisäjoki näyttänyt olevan se jota
hän etsi, vaan että meidän oli sittenkin jatkettava matkaamme pääjokea
pitkin.
Nyökkäsin nyt Tomille, että hän puhuisi löydöstään. Tom aloitti
selostuksensa hyvin kaavamaisesti:
-- Herra kapteeni, saanko lausua muutaman sanan?
-- Puhu vain, poikaseni, mutta tee se lyhyesti. Olen väsynyt enkä halua
kuulla mitään aiheettomia valituksia.
-- Herra kapteeni, tuohon kallioseinään vesiputouksen taakse on hakattu
aivan samanlainen apinan kuva kuin se, joka oli kaiverrettu
salakäytävästä löytämääni rahaan.
Kapteeni ponnahti pystyyn kuin vieterin tempaisemana.
-- Jos nyt valehtelet, poika, niin heitän sinut pää edellä koskeen.
Mutta jos puhut totta, niin lasken sinun kouraasi vielä tänään tuhat
kirkkainta punnanrahaa, mitä Lontoon rahapajassa on koskaan lyöty.
Kapteeni lähti katsomaan kuvaa Tomin kanssa. Kun hän palasi, oli
väsymys kuin pois pyyhkäisty. Saman päivän iltana laskettiin Tomin
ihmettelevien silmien eteen tuhat kiiltävää kultarahaa, jotka kapteeni
kuitenkin lupasi säilyttää Tomin nimenomaisesta pyynnöstä.