III.

En ole vielä tähän mennessä kertonut mitään eräästä asiasta, joka

kuitenkin heti Muklareille tultuamme herätti meissä molemmissa suurta

uteliaisuutta ja ihmettelyä. Meidän veneemme eivät olleet sataman

ainoat alukset. Satamassa oli tullessamme laiva. Ja tämä laiva oli

arvatenkin ollut jo monta vuotta tuolla paikallaan.

Laiva oli vajonnut syvälle hiekkaan. Tom arveli, että laivan pohja oli

ainakin kahden tai kolmen jalan syvyydessä hiekan alla. Laivan muoto

miellytti kovasti Tomin merimiehensilmää. Hän väitti sen olleen aivan

erinomainen purjehtija. Ja noustessamme ensimmäistä kertaa sen kannelle

Tom sanoi, ettei alus ollut kauppalaivaksi rakennettu. Kauppalaivoissa

eivät pylpyrät ja helat ja muut yksityiskohdat ole koskaan niin siistiä

ja arvatenkin myös kallista tekoa kuin ne tässä laivassa olivat.

Kauppalaivaa ei kannata noin kalliisti varustaa.

Vaikka aluksen pituus ei ollut viittäkymmentä jalkaa, se oli kuunariksi

taklattu. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, pienintäkään kuunarin

varustukseen kuuluvaa osaa ei puuttunut, sikäli kun nyt osasimme sitä

arvostella purjeiden ollessa poistettuina. Niitä säilytettiin

arvatenkin kannen alla. Laiva ei näyttänyt hyljätyltä, pikemminkin vain

talvikuntoon laitetulta. Kannella oli kaikki siistiä aivan kuin

miehistö olisi poistunut laivasta vasta eilispäivänä.

Kävimme laivassa joka päivä, ja Tom piti minulle pitkiä luentoja

kuunarin rakenteesta ja hoidosta. Parin viikon kuluttua tiesin jo

teoriassa kaiken mitä puolimatruusin tulee tietää. Vahinko vain, että

köysistä olivat ainoastaan kiintonaiset köydet paikoillaan. Luistava

köysistö oli kokonaan poissa, luultavasti sekin kannen alla.

Melkein kaikki pislat ja helat olivat messinkiä. Niissä oli tuo

miellyttävä harmaanvihertävä sävy, jonka messinki saa ulkoilmassa ja

joka on myös käytännössä sopivin. Kiillotetut pislat näyttävät tosin

komeilta, mutta ne häikäisevät pahasti silmiä. Kajuutan portaiden

kaiteet olivat kuitenkin kirkkaiksi kiillotetut. Tom väitti, että se

oli laivan haltian työtä, tämä kun ei jätä laivaa talveksikaan. Asia

näytti todellakin olevan näin, sillä eihän messinki pysy ulkoilmassa

viikkokausia kirkkaana ilman että sitä kiillotetaan. En kuitenkaan

uskonut Tomin haltioihin, vaan pidin omat luuloni täistä asiasta.

Eräänä päivänä, kun olimme taas tulleet laivalle, löysin kannelta

aivan tuoreen lastun. Panin lastun Tomin käteen ja kysyin oliko

laivanhaltioilla tapana leikellä tuollaisia lastuja. Tom ei sanonut

tietävänsä mitään varmaa siitä puolesta, mutta arveli että lastu on

meidän itsemme sinne jättämä, vaikka emme sitä nyt muistaneetkaan.

Mutta minun epäilyksiäni tuo selitys ei tyydyttänyt. Ehdotin siis

Tomille, että ottaisimme selkoa laivanhaltian öisistä toimista.

Arvelin, että meidän olisi parasta käyttää samaa keinoa, jolla muinoin

Daniel paljasti Belin pappien öiset syömingit epäjumalan temppelissä.

Tomilla ei ollut mitään ehdotustani vastaan, hän oli itsekin kovin

utelias näkemään oliko hänen selityksensä oikea. Menimme siis illalla

laivalle ja ripotimme tuhkaa kannelle ja kajuutan portaiden sekä

miehistösuojan eteen.

Iltayöstä yritin turhaan saada unta silmiini. Odotin liian suurella

jännityksellä kokeemme tulosta. Puolenyön aikaan menin rannalle. Kun en

kerran voinut nukkua, voisin yhtä hyvin istua rannalla vartioimassa

näkyisikö laivassa mitään. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa. Tai

oikeastaan en tiedä kuinka kauan odotin, sillä vaikka olin tullut

rannalle unettomana, taisin siinä istuessani vähän torkahtaa. Joka

tapauksessa havahduin siihen, että kajuutan ikkunoista näkyi valoa.

Niihin oli tosiin vedetty paksut keltaiset silkkiverhot, mutta valo

pääsi silti raoista näkyviin. Kiiruhdin herättämään Tomin ja toin hänet

mukanani rannalle. Myöskin Tom huomasi heti valon. Kysyin häneltä oliko

tontuilla tapana puuhailla lampun valossa. Tom sanoi tietävänsä, että

haltiat oleskelevat vain laivan pimeimmissä sopukoissa ja kaihtavat

valoa kuin pahempaakin. Siellä oli nyt varmasti ihminen liikkeellä eikä

mikään laivanhaltia.

Ehdotin nyt Tomille, että menisimme heti laivalle ja yrittäisimme tehdä

tuttavuutta noiden ihmisten kanssa, jotka olivat sisällä. Tom ei

kuitenkaan halunnut menetellä näin moukkamaisesti. Hänen mielestään ei

aamuyö ollut sopiva aika ensivierailulle. Ja sitä paitsi laivassa

olevat ihmiset olivat varmasti jo huomanneet meidän olevan saarella.

Jos he olisivat halunneet meihin tutustua, niin he olisivat kyllä

tulleet luoksemme. Ehkäpä he olivat salakuljettajia tai harjoittivat

jotakin muuta yhtä luvatonta tointa ja halusivat juuri sen vuoksi

pysytellä erossa todistajista.

Tom saattoi olla oikeassa. Annoin periksi, ja niin läksimme takaisin

saunalle, jossa kohta unikin taas otti valtaansa.

Heräsin vasta myöhään aamupäivällä. En olisi ehkä herännyt vielä

silloinkaan, ellei Tom olisi keittänyt kahvia, jonka tuoksu voi saada

puolikuolleenkin havahtumaan. Olin jo melkein valveilla, kun Tom meni

rantaan hakemaan selvikettä, mutta siinä välillä lupsahtivat silmäni

uudestaan umpeen. Nousin kuitenkin erittäin vikkelästi, kun Tom

pirskotti tuomaansa vettä kasvoilleni. En suuttunut vaan kumarruin

kuivaamaan kasvojani, mutta silloin tuo peijooni kaatoi lopun veden

niskaani.

Tämä oli sentään liikaa, sen ymmärsi Tomkin, joka kaapaisi nopeasti

käpälämäkeen. Kun en saanut poikaa kiinni, palasin saunaan ja panin

oven sisäpuolelta hakaan. Sitten vaihdoin kuivan paidan päälleni ja

tyhjensin kahvipannun. Saatuani viimeisenkin tilkan mahaani tunsin

itseni taas kuivaksi ja lämpimäksi ja olin jo Tomille täysin leppynyt.

Päästin siis oven haasta ja julistin Tomille jalomielisesti

anteeksiantoni.

Kun Tom huomasi vaaran olevan ohitse, hän tuli saunaan ja vilkaisi

ilkkuen paitaani, jonka olin levittänyt kuivamaan. Mutta näyttipä poika

kohtalaisen nololta, kun hän yritti turhaan kaataa kahvia kuppiinsa.

Koston laki näytti hänelle selviävän, ja hänen täytyi tyytyä

kohtaloonsa.

Läksimme nyt laivalle ansojamme kokemaan. Aavistukseni oli käynyt

toteen. Kajuutan portaiden edessä olevista jäljistä näimme selvästi,

että paikalla oli käyty ja että kävijä oli käyttänyt joko kalosseja tai

kumipohjaisia kenkiä. Koska kumipohjakengillä voi kulkea täysin

äänettömästi, innostui Tom heti väittämään, että mies on epäilemättä

salakuljettaja.

-- Miehet, kai tarkoitat. Jos heistä toinen on salakuljettaja, niin kai

toinen myös.

-- On kai, jos miehiä on kaksi. Mutta eihän näistä jäljistä voi nähdä

onko miehiä yksi vai kymmenen.

-- Kaksi niitä ainakin on.

-- Oletko varma?

-- Vertailepa noita molempia oikean jalan jälkiä.

-- Kas todellakin, anturan korot näkyvät selvemmin toisessa jäljessä

kuin toisessa. Sinustahan saattaa tulla vaikka salapoliisi.

-- Kukapa tietää mitä mistäkin tulee. Mutta noin paljon näkee jo

tavallinen maalaispoliisikin. Ja sen niistä näkee myöskin, että miehet

eivät ole enää laivassa, koska viimeksi astutut jäljet vievät

kajuutasta poispäin eikä miehistösuojan edessä näy mitään jälkiä.

-- Oikeassa olet, hirtettävä.

Yritin saada jäljistä selville vielä enemmänkin, mutta se oli turhaa

vaivannäköä. Vastaamatta jäivät myös Tomin kysymykset mitä miehet

olivat illalliseksi syöneet, oliko heistä jompikumpi luonteeltaan

äkkipikainen vaiko hidasverinen ja minkä väriset heidän silmänsä

olivat. Tom väitti, että oikea salapoliisi pystyisi sanomaan tämän ja

vielä paljon muutakin.

Mutta vaikka en pystynytkään jälkien perusteella näin hienoihin

tuloksiin, sain kuitenkin pian selville, mitä tietä miehet olivat

laivasta poistuneet ja arvatenkin myös sinne tulleet. Jäljet johtivat

isonmaston vanteille ja niitä pitkin ylöspäin. Tämän huomasin siitä,

että muutama tuhkahitunen oli tarttunut myös väylinkeihin. Nousimme

ensin vantteja ylös ja jatkoimme niiltä maston päähän asti. Ylin tanko,

itse mastonnenä oli korjattu pois, emmekä ylhäältä sitten muuta

löytäneetkään.

Tomille asia näytti sitäkin selvemmältä. Hän muistutti miten Krakla,

joka ui aalloilla saunanrakentajaukon edellä, oli saarille tultuaan

levittänyt siipensä ja lentänyt pois. Turhaan yritin väittää Tomille,

että hänen selityksensä oli mahdoton. Krakloja ei ollut kuin yksi ainoa

ja sekin vain kansan uskomuksissa. Eikä se niissäkään esiinny

kumikalossit jalassa.

Alas mennessämme Tom löysi kuitenkin jotakin, joka muutti hänen uskonsa

täydellisesti. Mastonhäkkiin oli toinen kävijöistä kopauttanut

piippunsa tyhjäksi. Nyt heräsivät Tomin salapoliisinvaistot äkkiä. Hän

haisteli tupakamjätteitä ja väitti niiden olevan "Kultaista ruusua",

jota merimiehet yleisesti polttelevat ja jota hänkin oli joskus

isältään salaa maistellut. Ylpeänä hän väitti, ettei kukaan joka

vähänkään ymmärtää tupakan päälle, voi erehtyä tämän tupakkalajin

verrattoman hienosta tuoksusta. Häpeäkseni täytyi minun myöntää, etten

pysty erottamaan nurkantakuisia ryssänlehdistä. Minun oli siis pakko

luottaa kokonaan Tomin asiantuntemukseen ja uskoa hänen uusi teoriansa,

että kävijät olivat ihmisiä, arvatenkin merimiehiä. Ja koska jokaisella

mieron ruojalla ei ole varaa tupruttaa "Kultaista ruusua", olivat

kävijät arvatenkin varoissaan olevaa väkeä. Toivottavasti he ovat

salakuljettajia, lisäsi Tom vielä.

Palasimme siis oman saaremme rannalle jokseenkin yhtä viisaina kuin

olimme sieltä lähteneetkin. Mutta uteliaisuuteni ei antanut minulle

rauhaa, halusin tietää minne miehet olivat laivasta poistuneet. Olimme

jo aikaisemminkin kulkeneet saaremme metsät ristiin rastiin, mutta

ihmisistä emme olleet löytäneet jälkeäkään. Se saari, josta olimme

tuoneet saunan kehikon, oli vain aaltojen sileäksi hioma kallio.

Rottakaan ei olisi löytänyt sieltä piilopaikkaa. Jos miehet siis

ylipäänsä oleskelivat näillä main -- mikä minusta oli melkein varmaa --

niin he eivät voineet asustaa missään muualla kuin kolmannella

saarella, siis samalla, jonka rannassa heidän laivansakin oli. Mutta

tälle saarelle oli mahdotonta päästä, siltä meistä ainakin tuntui.

Kolmas saari oli melkein yhtä suuri kuin se, jolla me asuimme ja jota

olimme ruvenneet kutsumaan Kotisaareksi. Tuo saari oli joka puolelta

hyvin jyrkkärantainen. Tomin isäkin kertoi: aikoinaan, ettei yhdessä

Muklarien saaressa ole koskaan käyty, sinne pääseminen oli kerta

kaikkiaan mahdotonta.

Olimme jo aikaisemmin soutaneet saaren ympäri pari kierrosta löytämättä

kuitenkaan maihinnousupaikkaa. Nyt teimme vielä yhden kierroksen, jonka

jälkeen olimme varmoja, ettei saarelle voinut nousta ilman pitkiä

tikapuita. Tikapuut olisimme kyllä pystyneet tekemään, mutta niiden

pystyttäminen kalliota vasten oli taas juttu erikseen.

Keskustelumme tikapuista oli herättänyt minussa uuden ajatuksen.

Kierreltyämme saaren poikkesimme vielä kerran laivalle. Kallioseinä oli

laivan vieressä melkein pystysuora, ja laivan kyljestä oli siihen vain

muutama jalka. Kiipesin taas mastonpäähän ja heitin nuoraan kiinnitetyn

vaarnan ylös kalliolle. Heitto oli vaikea suorittaa, eikä se

onnistunutkaan ennen kuin kolmannella yrityksellä. Vedin nuoraa

hiljakseen takaisin kunnes vaarna luiskahti alas jyrkänteeltä. Maston

päästä kallion reunalle oli tasan kaksikymmentä jalkaa vinosti ylöspäin

mitattuna. Tarkastin nyt maston päässä olevaa huipputangon kenkää. Se

oli mustaksi lakeerattua rautaa, läpimitaltaan kaksitoista senttiä.

Minusta tuntui kummalliselta, että kengän yläreunasta oli lakeeraus

kulunut pois kallion puolelta. Mutta kun samassa huomasin, että kengän

sisäpuoli näytti kuluneen vastaiselta puolelta, käsitin heti, ettei

äsken keksimäni keino -- jolla ehkä pääsisimme kalliolle -- ollut

suinkaan uusi. Sitä oli käytetty jo monta kertaa aikaisemminkin. Ja jos

laivassa kävijät olivat päässeet siten kalliolle ja laivaan, piti tuon

tempun luontua meiltäkin. Sitä oli nyt kokeiltava.

Tämä päätös mielessäni luisuin mastosta alas ja seisoin hetkisen

kuluttua Tomin vieressä kannella.

Kehotin Tomia kiipeämään maston päähän ja katsomaan tarkoin

huipputangon kenkää. Alas tultuaan Tom selitti minulle, että

huipputanko oli ollut huolimattomasti harustettu ja siksi hangannut

kenkänsä sisäpuolta toisesta syrjästä.

Kysyin Tomilta oliko huolimaton harustus kuluttanut lakeerauksen myös

kengän yläosasta. Tätä Tom ei ollut huomannut, mutta hän lähti

vikkelänä kuin orava uudestaan mastonpäähän. Kannelle tultuaan hän

sanoi olevansa varma, että tangon päässä olevaan kenkään oli pistetty

kalliolta jonkinlainen tanko. Tätä tietä olivat laivassa kävijät

varmaankin sekä tulleet että menneet. Tom sanoi pyrkivänsä huomenna

kalliolle samaa temppua käyttäen.

Laakasaaren korkeimmalla kohdalla oli viiden sylen pituinen

reimaritanko, jonka ajojäät olivat sinne vieneet. Veimme sen vielä

samana iltana laivaan, kiinnitimme köyden sen ohuempaan päähän ja

saimme jonkin aikaa ponnisteltuamme tuon raskaan esineen mastoa vasten

nojalleen.

Varhain seuraavana aamuna palasimme laivalle köysikimppu ja muutamia

pylpyröitä mukanamme. Muutaman tunnin ankaran työskentelyn jälkeen

meidän onnistui kallistaa tangon pää kalliota vasten. Silta oli

rakennettu.

Tom tahtoi heti paikalla kiivetä kalliolle katsomaan. Mutta koska työ

oli ollut hyvin raskasta, kielsin Tomia lähtemästä ennen kuin oli vähän

levätty. Tom pani ensin kovasti vastaan, mutta huomattuaan että minä

olin valmis vaikkapa sitomaan hänet paikalleen, tuli hänkin kannelle ja

lähti kanssani kotisaarelle murkinoimaan.

Syötyämme ja otettuamme pienet ruokaunet palasimme jälleen laivalle.

Kiipesimme heti mastonhuippuun, ja minuutin kuluttua Tom seisoi ylpeänä

kallion laella. Minun piti nyt seurata samaa heiluvaa tietä. Mutta

minun isäni ei ollutkaan merimies vaan aito maanmyyrä, en siis ollut

perinyt merimiehen hurjaa mieltä. Kun katselin alas laivankyljen ja

kallion väliin, rupesi päätäni huimaamaan. Eipä paljoa puuttunut, kun

olisin palannut nuivin nenin mastosta kannelle. Mutta Tomin ilkkuva

naama pelasti minut tästä häpeästä. Syljin kouriini ja läksin

kiipeämään.

Puolivälissä matkaa rupesi tanko ankarasti heilumaan, ja sydämeni alkoi

vavahdella samassa tahdissa. Heiluminen lakkasi kuitenkin ylemmäksi

päästyäni. Sen verran olin joka tapauksessa säikähtänyt ja pöllähtänyt,

että jatkoin kiipeämistä, vaikka olin jo kallion kohdalla ja vaikka

olisin voinut hypätä jo vaaratta tangolta. Samassa tanko keikahti irti

kengästään, ja minun oli pakko hellittää otteeni. Ellei Tom olisi

saanut minua hartioista kiinni, olisin varmasti seurannut tankoa

syvyyteen. Nyt jäin kuin jäinkin Tomin viereen aivan kallion reunalle.

Arvelenpa ettemme näyttäneet kovin älykkäiltä sillä hetkellä. Olimme

päässeet perille mutta samalla olimme joutuneet vangeiksi kalliolle.

Vain yhdestä paikasta oli kallio sen verran viettävä, että olisimme

ehkä voineet luisua siitä mereen. Mutta uintimatka laivalle, missä

veneemmekin keinui, oli ainakin neljäsataa metriä. Ja vesi oli vielä

niin kylmää, että siinä olisi voinut helposti kangistua. Eikä sitä

paitsi "kuivan kosken laskeminen" pitkin kalliota tuntunut erikoisemmin

houkuttelevalta.

Rupesimme tarkastelemaan vankilaamme lähemmin. Aivan jalkaimme vieressä

oli pensaikossa tanko, joka oli vieläkin pitempi kuin äsken

menettämämme. Se oli saarnipuuta, ohuempi mutta kuitenkin jäykempi kuin

meidän tankomme, ja sen toisessa päässä oli merkillinen hela. Se oli

aivan ilmeisesti tehty maston toisessa päässä olevaan kenkään

sopivaksi. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, mitä tietä laivassa

kävijät olivat kulkeneet.

Olisimme nyt voineet punnertaa tangon paikoilleen ja palata laivaan,

mutta se ei tullut mieleemmekään. Kun kerran olimme saarelle tulleet,

emme lähtisi ennen kuin olisimme tutustuneet siihen ja sen asukkaisiin,

jos täällä nyt sellaisia oli.

Nälkää meidän ei tarvinnut pelätä, vaikka jäisimme saarelle useaksikin

päiväksi. Täällä pesi näet paljon vesilintuja, ja useimpien munat

olivat suuria. Tiesimme kyllä, ettei ollut luvallista ottaa

vesilintujen pesistä munia, emmekä aikoneetkaan turvautua tähän ruokaan

ennen kuin viimeisessä hädässä.

Katselimme siis ympärillemme ja huomasimme, että luodon rannat olivat

sen korkeimmat paikat. Koko luoto oli näet sisäänpäin viettävä

umpilaakso, jonka keskellä oli vähäinen järvi. Luodon pinta-ala saattoi

olla siinä neliökilometrin paikkeilla, tästä otti järvi noin kolmannen

osan. Järven pinta näytti olevan huomattavasti merenpintaa alempana.

Vaikka luoto näyttikin ulospäin hyvin kolkolta ja elottomalta, olivat

sen sisäosat kuitenkin melkoisen vehmaat. Kivien välissä kasvoi tuomia

ja pihlajia, olipa siellä täällä jokunen ruotsinpihlajakin. Muutamat

tuomet olivat jo täydessä kukassa.

Läksimme kävelemään alas järvelle päin. Paitsi tuota löytämäämme tankoa

emme löytäneet mitään merkkejä ihmisistä. Suuri osa järven pintaa oli

meille tuntemattomien vesikasvien peitossa. Yhdessä kohtaa tätä

kasvustoa oli niin lähellä rantaa, että onnistuimme vetämään siitä

muutaman säikeen ylös. Se oli sitkeätä kuin nuora. Rupesimme lappamaan

sitä maalle, mutta loppua ei vain tullut, vaikka olimme kiskoneet jo

monta kymmentä metriä. Leikkasimme vesiköynnöksestä palasen ja panimme

sen kalliolle kuivamaan. Päätimme antaa sen tilaisuuden tullen

opettajalle, joka oli aina kovin innoissaan saadessaan jonkin uuden

kasvin kokoelmiinsa. Tällaista kummallista meriliekoa emme olleet

niissä kokoelmissa koskaan nähneet.

Jatkoimme nyt kulkuamme pitkin rantaa aikoen kulkea järven ympäri.

Kävelimme pensaikossa vähän matkan päässä itse rannasta. Kauas emme

kuitenkaan ehtineet, ennen kuin edessämme oli jälleen ranta ja vettä.

Luulimme siitä ensin puroksi, mutta sitten huomasimme sen olevan kapea

ja syvä järvenpoukama. Poukaman vastainen ranta oli äkkijyrkkää

kalliota.

Tässä poukamassa kellui vierekkäin kaksi suurta kannellista lotjaa. Ne

täyttivät lahden koko sen leveydeltä ja ne oli kiinnitetty

rautaketjuilla molemmille rannoille. Lotjat uivat niin syvässä, että

kansi oli vain pari jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Emme jaksaneet

ymmärtää missä tarkoituksessa nämä isot lotjat oli rakennettu

mitättömään sisäjärveen, josta niitä ei saisi millään keinolla mereen.

Tom, joka yhä vain uneksi salakuljettajistaan, arveli niiden sisältävän

romminassakoita, silkkikankaita ja muitakin hienoja tavaroita.

Istuimme hetkisen toisen lotjan kannella ja ihailimme veden kirkkautta.

Vaikka järven syvyys oli tässä paikassa kymmenkunta metriä, näkyi

epätasainen pohja kuitenkin aivan selvästi. Lotjien pohjan alla

huomasimme muutamia paksuja rautatankoja, jotka näyttivät johtavan

kallion seinämään.

Koska tästä ei näyttänyt pääsevän pitemmälle, palasimme hetken kuluttua

samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Päästyämme siihen paikkaan, missä

olimme vetäneet vesiköynnöksen kuiville, huomasimme veden laskeneen

ainakin jalan verran. Köynnöskimppu oli jäänyt lähtiessämme melkein

vesirajaan, mutta nyt se oli korkealla kalliolla. Sitä paitsi oli

rannalla nyt runsaasti tyhjiä näkinkenkiä, joita emme olleet

aikaisemmin huomanneet. Rupesimme molemmat niitä kokoilemaan.

Siinä puuhatessamme oli Tom ehtinyt minusta noin sadan metrin päähän

pitkin rantaa kulkiessaan.

Olin juuri kahlannut veteen ottamaan erikoisen kaunista ja isoa

näkinkenkää, kun äkkiarvaamatta kuulin Tomin päästävän hirvittävän

hätähuudon. Näin että hän samalla huitoi kädessään olevalla kepillä

jalkoihinsa. Mitään muuta asetta kuin tuo hento keppi hänellä ei ollut,

ja huudosta kuulin selvästi, että poika oli hengenhädässä. Nähtävästi

joku eläin oli hyökännyt hänen kimppuunsa.

Ei kestänyt puoltakaan minuuttia, ennen kuin olin Tomin apuna. Hänen

ahdistajansa oli kaatanut hänet kumoon ja yritti saada häntä veteen.

Tom piti molemmin käsin pienestä pensaasta, joka kasvoi lähellä rantaa.

Hänen molemmissa jaloissaan oli kiinni kaksi suunnattoman suurta

merikrapua, jotka yrittivät kiskoa häntä veteen. Tom oli heittänyt

keppinsä ja koetti potkimalla päästä ahdistamistaan. Mutta turhaan.

Löin heti voimieni takaa kirveen talalla lähinnä olevaa nilviäistä

päähän. Mutta kirveeni oli liian kevyt, ja ainoa seuraus iskustani oli

se, että tuo hirviö ojensi toisen saksensa minua kohti. Tähtäsin nyt

kirveen terällä saksen tyveen ja onnistuin osumaan niin hyvin, että

saksen toinen haara putosi pois. Runsaasti kahden jalan pituinen eläin

ei näyttänyt välittävän tästä vähääkään. Mutta kun uudella iskulla

osuin Tomin jalkaa puristavan saksen ylimpään niveleeseen ja sain sen

poikki, pakeni äyriäinen nopeasti veteen.

Yritin nyt pelastaa Tomin toisestakin vihollisestaan, mutta en ehtinyt

vielä saada asettani oikein suunnatuksi, kun jo tunsin ruuvipihtien

puristuksen oman sääreni ympärillä ja pian toisen otteen ensimmäisen

alapuolella. En kerinnyt käyttää asettani, vaan minut kiskaistiin

maahan ja tunsin liukuvani veteen päin. Huomasin että toinen minua

raahaavista kravuista oli vieläkin suurempi kuin se, jonka olin juuri

pakottanut perääntymään.

Olin jo melkein vesirajassa, kun sain kiinni eräästä suippopäisestä

kivestä, joka pisti esiin hiekasta. Jalkani olivat vedessä, ja eläimet

kiskoivat minua kaikin voimin. Mutta minusta tuntui siltä, että

vihollisteni voima oli vedessä pienempi kuin maalla. Tunsin selvästi,

että pystyn pitämään puoliani vielä vähän aikaa, jos vain otteeni

kivestä kestää. Mutta monta minuuttia en kestä, sen tiesin myös.

Kirves oli aivan edessäni terä hiekkaan iskettynä. Koetin nyt pitää

kivestä vasemmalla kädelläni ja tarttua oikealla kirveeseen. Sain juuri

varresta kiinni, kun kuulin takaani rusahtavan äänen, joka pian

toistui. Ruuvipihtien otteet sääressäni höltyivät, ja parilla

potkaisulla olin niistä kokonaan vapaa. Samassa tunsin miten joku

tarttui rajusti kaulukseeni ja vetäisi minut kuivalle. Ensimmäistä

kertaa elämässäni pyörryin. Ankara voimanponnistus ja pelko saivat

yhdessä tuon kohtauksen aikaan.

Kun tulin tajuihini, seisoi vieressäni Tom ja tuntematon vanha mies,

jolla oli viivoittimen näköinen rautatanko kädessään. Mies oli vetänyt

saappaan jalastani ja katseli juuri paria sääreeni tullutta mustelmaa,

jotka olivat hyvänä todistuksena vastustajani valtaisasta voimasta.

Mies kosketteli mustelmia hyppysillään ja sai minut ulvaisemaan

kivusta. Hän lohdutteli minua sanomalla, että muutaman päivän kuluttua

pystyisin jo palaamaan samaa tietä, jota olin saarelle tullutkin, ellen

tahtoisi käyttää toista mukavampaa reittiä, jonka hän lupasi minulle

näyttää.

Kiittelin pelastajaani kaikesta sydämestäni ja rupesin itsekin

hieromaan säärtäni. Mies kehotti minua jatkamaan hieromista jonkin

aikaa välittämättä siitä, että mustelmia hiukan kirveli.

Tom oli päässyt koko jupakasta paljon vähemmällä, mutta hänellä olikin

kaitaisemmat sääret kuin minulla. Mutta hänenkin säärivarressaan oli

sentään pari mustelmaa. Tom oli muuten vielä selvästi kauhuissaan ja

katseli veteen kuin peläten, että jokin uusi hirviö nousee sieltä meitä

ahdistamaan. Ellei pelastajamme olisi ollut lähettyvillä

rautatankoineen, olisi Tom varmasti yrittänyt raahata minut kauemmaksi

vedestä.

Rupesin nyt katselemaan tuota outoa miestä vähän tarkemmin. Hän oli

keskikokoinen ja voimakkaan näköinen mies. Hänen ahavoituneet

tarmokkaat kasvonsa olivat omituisessa ristiriidassa hänen tukkansa

kanssa, joka oli tuuhea mutta lumivalkoinen. Arvasin hänen olevan noin

seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta ihmettelin samalla miten hän on

voinut säilyä noin reippaana. Mies huomasi tarkastelevan katseeni ja

kertoi hymyillen olevansa näiltä seuduilta kotoisin ja täyttäneensä

vasta neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Luulin hänen laskevan leikkiä,

mutta myöhemmin sain tietää hänen olleen tosissaan.

Sata kysymystä pyöri kielelläni, mutta mies ei näyttänyt sellaiselta,

jolta turhia kysellään. Silti katsoin voivani tiedustella, miten

tällaisessa mitättömässä lätäkössä voi elää noin hirvittäviä petoja.

-- Tämäpä lätäkkö ei olekaan niin mitätön, vastasi mies. -- Luoteen ja

vuoksen ero tekee kahdeksatta jalkaa.

Pelkään ettemme näyttäneet Tomin kanssa oikein luottavaista naamaa.

-- Ettekö ole lukeneet tai kuulleet mitään Norjan rannikolla olevasta

kauheasta pyörteestä?

Minä en ollut kuullut siitä luotua sanaakaan. Mutta Tomin suusta rupesi

tulemaan tarinaa kuin lapinkapasta. Siinä tuokiossa hän kertoi pitkän

historian kahdesta merimiehestä, jotka olivat rasvatyvenellä lähteneet

laivasta turskanpyyntiin ja joutuneet meripyörteen vaikutukseen. He

olivat ensin soutaneet kaikin voimin päästäkseen pyörteestä pois, mutta

huomatessaan ettei se onnistuisi, heillä ei ollut muuta tehtävissä kuin

keskittää kaikki voimansa veneen ohjaamiseen ja estää se kaatumasta.

Pyörre oli ollut suppilon muotoinen, ja kuta syvemmälle vene painui,

sitä hurjemmaksi kävi sen vauhti. Pyörteen keskipisteessä oli vene

ruvennut pyörimään kuin hyrrä, ja miehillä oli mennyt pää pahoin

pyörälle. Miehet olivat lähteneet laivasta illan suussa. Toisella oli

sinä yönä koiravahti ja hänen piti siis olla kannella kahdestatoista

neljään. Mies oli tullut kovaan tuskaan, sillä hän tiesi, että

yhdeksänhäntäistä köysiruoskaa oli juuri hiljattain tervattu. Mutta

vasta silloin kun laivassa soitettiin kolme lasia ja kun miehen

vahtivuorosta oli jo kolme puolituntista kulunut, rupesi pyörteen voima

heikkenemään. Kuitenkin vasta koiravahdin loppupuolella pääsivät miehet

pyörteestä irti. Heidän laivalle tullessaan soitettiin juuri kahdeksan

lasia, ja päivävahti oli tulossa kannelle. Iltavahti oli ollut mukava

mies ja ottanut koiravahtivuoron, eikä kapteeni tiennyt asiasta mitään.

Miehet olivat kertoneet olleensa koko seuraavan päivän pahasti

kohmelossa, mutta siitä huolimatta oli vahtivuoro korvattava. Toisen

täytyi siis olla iltapäivällä neljästä kahdeksaan vahdissa, ja hän

vältti vain onnella tuon yhdeksänhäntäisen, sillä vahtivuoron

vaihtaminen ilman kapteenin lupaa oli kiellettyä.

Mies kuunteli hyvin totisen näköisenä koko kertomuksen. Tomin

lopetettua hän sanoi lyhyesti: -- Oletpa sinä aika mestari

valehtelemaan! Muistutus sai Tomin pahalle tuulelle, sillä hän oli

lukenut tarinan jostakin "Lentävästä hollantilaisesta" eikä ollut

lisännyt siihen sanaakaan.

Mies veti nyt molemmat kuolleet merikravut rannalle, katkaisi niistä

pyrstöt ja sakset ja käski meidän kantaa ne mukanamme. Hän sanoi niiden

olevan erittäin hyviä ruoka-aineita. Mutta elävinä nämä äyriäiset

olivat niin vaarallisia, ettei mies sanonut uskaltavansa koskaan kulkea

rannalla ilman isoa rautaviivoitintaan. Silläkään ei kuulemma

kannattanut lyödä päähän, joka oli hyvin kovakuorinen. Keskiruumiin

kohdalta oli eläimen panssari heikompaa, siihen tähdätty voimakas

lyönti tappaa kravun heti.

Läksimme nyt kulkemaan kolmisin sinnepäin, missä äsken olimme olleet.

Kävellessämme mies kertoi, että tämä järvi oli yhteydessä valtameren

kanssa. On ehkä olemassa samanlainen maanalainen tunneli kuin se, minkä

vanhan ajan oppineet uskoivat yhdistävän Punaisen meren ja Välimeren

toisiinsa ja josta muutamat yhteiset eläinlajit olivat jotensakin

varmana todisteena. Oppaamme todisteli väitettään muun muassa sillä

tosiasialla, että vesi täällä oli huomattavasti suolaisempaa kuin

meressä. Todistuksista kävivät edelleen saaren merkillinen eläimistö ja

kasvisto sekä luoteen ja vuoksen välinen suuri ero. Jo muutaman

kymmenen sylen päässä rannasta ei luoti enää tavannut pohjaa. Oliko

Pohjanlahden pinta tällä leveysasteella valtameren pintaa ylempänä vai

alempana, siitä ei mies sanonut olevansa varma. Mutta ei sopinut

epäillä, että valtameren luode- ja vuoksi näkyivät järvessä selvästi.

Minusta tuntui miehen puhe maanalaisesta kanavasta jotensakin yhtä

uskottavalta kuin Tomin äskeinen kertomus merimiesten seikkailuista.

Ellei hän olisi juuri äsken pelastanut henkeäni, olisin varmaan sanonut

julki arveluni. Mutta Tomiin tämä puhe, jossa minusta ei ollut hihaa

eikä helmaa, upposi kuin vesi kuivaan maahan. Hän jopa aikoi lähteä

etsimään tunnelin toista päätä, kunhan ensin saisi merikapteenin

tutkinnon suoritetuksi. Hän lupasi koluta Norjan ja Ruijan rannikot

päästä päähän, ellei pyörre vähemmällä löytyisi.

Puhellessamme olimme tulleet siihen paikkaan, missä lotjat olivat. Ne

kelluivat nyt selvästi matalammalla kuin äsken täällä ollessamme. Mies

vei meidät tästä paikasta jonkin verran oikealle. Sieltä löytyi vuoreen

johtava ovi. Ymmärsin että vuori muodosti tässä paikassa rotkon ja että

saattajamme käytti sitä asuntonaan.

Miehen kehotuksesta astuimme sisälle. Voimakas valo häikäisi silmäni.

Olimme suuressa, korkeassa huoneessa, jonka katossa ja seinillä oli

kymmenittäin sähkölamppuja. Keskellä huonetta riippui upea

kristallikruunu, kauniimpi ja epäilemättä paljon arvokkaampi kuin

kirkossa näkemämme. Lattialla oli paksu ja erinomaisen kaunis

brysselinmatto. Sekä katto että lattiat olivat tummaa tammipaneelia.

Ilma huoneessa oli kuivaa ja sopivan lämmintä, eikä se tuntunut

vähääkään tunkkaiselta. Tunsin olevani pikemminkin palatsissa kuin

luolassa. Tätä vaikutelmaa lisäsivät toisiin huoneisiin johtavien ovien

raskaat silkkiverhot. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, nekin silkillä

päällystettyjä. Häikäisevä sähkövalo ei vain sopinut huoneen

arvokkaaseen tunnelmaan. Jos kruunussa ja seinillä olisi ollut

vahakynttilöitä, olisi huone ollut mielestäni täydellinen.

Olimme Tomin kanssa jääneet ovensuuhun. Kaikkien näiden ihanuuksien

omistaja seisoi vieressämme ja näytti iloitsevan hämmästyksestäni. Kun

vilkaisin Tomia huomasin ihmeekseni, ettei hän ollut vähääkään

hämillään, vaan päinvastoin aivan haltioissaan. Näytti siltä kuin hän

olisi odottanutkin juuri tätä.

Samassa Tom kääntyi isäntämme puoleen ja avasi suunsa:

-- Herra on tietysti salakuljettaja tai ehkäpä merirosvo?

Häpesin suunnattomasti toverini häikäilemättömiä sanoja, mutta eihän

niitä enää käynyt peruuttaminen. Yritin sopertaa jotakin Tomin

lapsellisuudesta ja hänen vilkkaasta mielikuvituksestaan, mutta sanani

hukkuivat isännän raikuvaan nauruun.

-- Vai sellaiselta mieheltä minä näytän. Kyllä sinä, poikaseni, taidat

nyt pettyä pahemman kerran. Tullaamatonta tavaraa en ole tuonut maahan

markankaan arvosta. En ole myöskään yhtä ainoata kauppalaivaa

häirinnyt.

Tom näytti pettyneeltä.

-- Mutta, jatkoi isäntämme, et ole aivan väärässäkään. Näitä

lamppuja lukuunottamatta on epäilemättä kaikki mitä täällä näet

salakuljettajien, ehkäpä merisissienkin tänne kuljettamaa. Näissä

huoneissa on todellakin asunut merirosvoja, joiden kokoamat aarteet

käytetään nyt parempiin tarkoituksiin kuin mitä niiden entiset

omistajat ovat aikoinaan kuvitelleet.

Tomin kasvot kirkastuivat huomattavasti. Olihan jo sekin jotain, että

tämä paikka oli vanha merisissien pesä. Olkoonkin että nykyiset

asukkaat harjoittivat rauhallisempia puuhia. Ehkäpä täältä voisi löytää

entisten asukkaiden jäljiltä muutakin mielenkiintoista kuin nämä vanhat

huonekalut. Tom innostui tästä ajatuksestaan siinä määrin, että pyysi

heti lupaa mennä katselemaan muitakin huoneita. Isäntämme oli tähän

suostuvainen.

Ei kulunut minuuttiakaan, ennen kuin Tom palasi takaisin kauhistuneen

näköisenä. Kun hän käänsi tuijottavat silmänsä isäntäämme, niin tämä

vain nauroi ja kysyi, oliko Tom nähnyt merisissin vai maapeikon.

Tomin astuessa viereiseen huoneeseen oli siellä istunut kirjoituspöydän

ääressä -- isäntämme. Mutta hän ei ollut enää sama hyväntahtoinen

vanhus kuin äsken, vaan keski-ikäinen tuimannäköinen mies, jolla oli

musta tukka ja parta. Hän oli noussut kiivaasti pöytänsä äärestä,

temmannut Tomia rinnuksesta ja kysynyt miten hän oli tänne tullut ja

mitä hänellä oli asiaa. Kun Tom oli pelästyneenä vastannut, että mies

kai parhaiten tiesi sen asian, koska oli äsken hänen henkensä

pelastanut, rupesi tämä nauramaan ja työnsi hänet ovesta takaisin

saliin.

Tuskin Tom oli saanut tämän kerrotuksi, kun hänen kuvailemansa mies

astui viereisestä ovesta saliin.

Kun miehet nyt seisoivat vierekkäin, oli ero helpommin huomattavissa.

Toinen veli -- arvasin heti, että miehet olivat veljeksiä -- oli yhtä

tumma kuin toinen vaalea. Hän oli myöskin vähän pitempi ja ryhdikkäämpi

kuin pelastajamme. Mutta Tomin äskeistä hämmästystä en silti yhtään

ihmetellyt, niin samannäköisiä miehet lopultakin olivat.

Pelastajamme oli jatkuvasti huvittunut. Mutta hänen veljensä näytti

tuikealta eikä kiinnittänyt meihin vähäistäkään huomiota. Hän oli

saanut varmuuden siitä, ettemme olleet tunkeutuneet luvatta hänen

asuntoonsa, muuten olimme hänelle vain ilmaa. Hän oli aivan toisissa

ajatuksissa.

-- Etkö voi tarjota minulle mitään syötävää? hän sanoi veljelleen. --

Olen koko päivän ajatellut, laskenut ja sommitellut enkä ole vielä

saanut palastakaan voimakoneeseeni. Ellen saa siihen tarpeellista

polttoainetta, se tekee lakon, ja siihen loppuivat työmme ja tuumamme.

-- Olethan sinä jo tänään syönyt aamiaisen ja päivällisen. Älä lämmitä

konetta liiaksi, se kuluu liian nopeasti loppuun. Ei kynttilääkään saa

polttaa molemmista päistä.

-- Olenko todellakin syönyt jo kahdesti tänään? Kovin minun on taas

nälkä. Pitää syödä vahvasti, tehdä työtä vahvasti ja ottaa työstä

huikea maksu. Tiedän sen. Mutta mikäs tuossa on? Oletko onnistunut

saamaan merikravun? Sen liha on hyvin fosforipitoista ja virkistää

erinomaisesti liiallisesta työstä väsyneitä aivoja.

-- Vai kelpaisi se sinulle, herkkusuu. Miksi en onnistuisi, kun on

hyvät syötit. Olen käyttänyt näitä poikia syötteinä.

-- Älä helkkarissa! Siihen ne tulevat olemaan erinomaisia. Pyydämme

tästä lähin joka päivä merikrapuja, Sido ne nulikat vain lujasti

kiinni, muuten kravut vievät ne mukanaan.

Tuon tuimannäköisen herran meille suunnittelema kohtalo ei tuntunut

vähääkään hauskemmalta kuin jos olisimme joutuneet merisissien valtaan.

Hänen veljensä hymyilevät kasvot näyttivät kuitenkin takaavan, ettei

noita sanoja pitänyt käsittää aivan kirjaimellisesti. Tuikea herra

näyttikin jo samassa unohtaneen tuumansa, koska hän kääntyi Tomin

puoleen ja kysyi paljon leppeämmällä äänellä:

-- Osaatko laittaa ruokaa, poikaseni?

-- Osaanhan minä muutamia ruokalajeja. Osaan keittää puuroa ja

lihamuhennosta perunoiden kanssa.

-- Puurosta älä minulle puhu! Onhan meillä nyt merikrapuja. Pane vettä

ja vähän suolaa kattilaan ja keitä kravun pyrstö ja sakset. Mutta ota

jalat allesi, tai minä pehmitän selkänahkasi!

Tom otti keitettäviksi määrätyt kravun osat ja katseli neuvottomana

ympärilleen. Toinen mies oli jo mennyt huoneesta pois.

-- Tuossa on keittiö. Painu jo työhösi!

Tom livahti hänelle näytettyyn huoneeseen. Minä kiiruhdin perässä

päästäkseni ainakin muutamaksi minuutiksi tuon ankaran herran

komennosta.

Keittiön seinällä riippui hyvässä järjestyksessä kattiloita, patoja,

paistinpannuja ja muitakin keittoastioita. Ne näyttivät aivan

käyttämättömiltä, yhdessäkään ei ollut nokipilkkua. Eikä ihmekään,

sillä isäntä näytti unohtaneen laittaa keittiöönsä tulisijan. Koska

liettä ei etsimisestä huolimatta löytynyt, panin kattilan pöydälle ja

kaadoin siihen vettä. Tom pani tapetun merikravun pyrstön ja kynnet

kattilaan, johon olin ripotellut muutaman suolajyväsen.

Enempää emme osanneetkaan tehdä. Istahdimme odottamaan, että saisimme

tarkemmat määräykset aterian valmistamisesta.

Liekö kulunut kymmenen tai viisitoista minuuttia siinä jutellessamme,

kun äkkiä havahduimme outoon porisevaan ääneen. Ääni tuli epäilemättä

kattilasta. Sen kansi liikahti muutaman kerran, rupesi sitten

tanssimaan, eikä tahtonut pysyä enää paikallaan. Rupesivatko nuo

onnettomat kravunkynnet uudestaan elämään? Olin jo tuntevinani niiden

sulkeutuvan vielä kerran sääreni ympärille. Samassa kansi lennähti

kokonaan pöydälle.

Sakset ja pyrstö, jotka olimme panneet kattilaan iljettävän harmaina,

loistivat nyt silmiimme heleänpunaisina. Vesi kattilassa kuohui, ja

höyry kohosi kattoa kohti. Tomkin, joka ei tavallisesti vähästä

hämmästynyt, jäi tuijottamaan kattilaa silmät tapilla.

Olin asettanut kattilan pöydällä olevalle pyöreälle alustalle. Itse

pöytälevy oli minusta liian hieno uskaltaakseni panna kattilan suoraan

sen päälle. Tutkin nyt tuota alustaa ja huomasin sen laskeutuneen

muutaman sentin pöytälevyn pintaa alemmaksi. Nyt Tomkin uskalsi jo

lähestyä pöytää, eikä asiassa hänen mielestään ollut enää mitään

kummallista. Olimme kuulemma lumotussa linnassa. Ja pöytä oli itsestään

keittävä. Hän oli lukenut jostakin kirjasta juuri samanlaisesta

pöydästä. Kirjassa oli pöytä hankkinut kaikki ruuatkin itse. Sen

ääressä kun sanoi: pöytä, kata itsesi! niin heti ilmestyi höyryäviä

vateja. Ei muuta kuin valita vain!

Minä en kuitenkaan tyytynyt Tomin yksinkertaiseen selitykseen. Rupesin

asiaa tutkimaan ja huomasin, että kattila lakkasi heti kiehumasta, kun

nostin sen alustaltaan, mutta alkoi uudestaan porista niin pian kuin se

laskettiin sille takaisin. Mutta nyt se rupesi kiehumaan niin

vimmatusti, että vesi räiskyi reunojen yli pöydälle. En tiennyt mitä

tehdä.

Sen sain kuitenkin pian tietää. Kipenöivä korvapuusti miltei kaatoi

minut pöydän viereen, ja äreä ääni huudahti:

-- Miksi sinä, pojanpöllö, panet kaksinkertaisen virran, vaikka vesi

kiehuu muutenkin liian kovasti?

Enhän minä siihen osannut mitään vastata. Mutta kun kurittajani

väänteli jotakin pöydän reunassa olevaa pientä nappulaa, kiehui vesi

taas aivan hiljaa poristen.

Rupesin nyt aavistamaan, mitä salaisuuksia pöydässä oli, Sähkövalaistus

huoneessa ei ollut minua pahemmin ihmetyttänyt, sillä olin kuullut

sellaisesta puhuttavan. Mutta että huoneiden lämmittäminen, jopa ruuan

valmistaminenkin voisi tapahtua sähkövirran avulla, siitä en ollut

aikaisemmin tiennyt yhtään mitään. Nostamalla kattilan pyöreälle

levylle olin pannut sähkövirran toimimaan, ja nostamalla sen pois ja

sitten taas paikoilleen, olin saattanut virran kaksinkertaiseksi.

Talon tuikea herra -- sillä hän tuo kurittajani oli -- ei katsonut

tarpeelliseksi antaa meille mitään selitystä. Hetken kuluttua hän

pisteli puikolla kravun lihaa, ja kun se hänestä oli kypsää, käski hän

meitä ottamaan kattilan ja tulemaan mukaan ruokasaliin, tuohon

huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneet. Hänen veljensä oli

kattanut sinne ruokapöydän. Asetin kattilan höyryävine sisältöineen

keskelle pöytää, ja sitten rupesimme syömään.

Aterian aikana huomasin, miten tuon tuikean herran kasvojen ilme suli

yhä leppeämmäksi. Ja sitä mukaa kuin hän alkoi tulla kylläiseksi,

muuttui hänen puhetapansakin vähemmän ankaraksi. Hän rupesi jo

kiittelemään Tomia hyväksi kokkipojaksi ja sanoi veljelleen, että olisi

ehkä hyödyllisempää käyttää häntä kokkina kuin täkykalana. Ehkäpä

kravunpyynti onnistuisi käyttämällä yksin minua syöttinä. Mutta että

hän olisi laskenut meidät vapaiksi nyt kun olimme kerran joutuneet

hänen valtaansa, se ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä

vahingossakaan.

Lempeäluontoisempi veljeksistä hymyili näille ehdotuksille ja iski

meille silmää, jotta olisimme huoleti. Ja vaikka vaara näytti nyt

kohdistuvan lähinnä minuun, en kuitenkaan osannut tosissani pelätä.

Olinkin arvannut oikein tuon ankaran herran luonteen, sillä aterian

päätyttyä hän rupesi jo puhumaan sellaisia, että minua voisi ehkä

sittenkin käyttää apulaisena työpajassa, missä tapauksessa minua ei

tarvittaisikaan kravunsyötiksi.

Tomin olinpaikkaamme kohdistuva uteliaisuus oli vielä yhtä suuri kuin

tänne tullessamme. Hän oli odottanut sopivaa hetkeä ja kysyi nyt eikö

hän saisi tutustua taloon ja sen mahdollisiin salaisuuksiin, koska

hänen kuitenkin piti jäädä tänne pitemmäksi ajaksi. Tietysti tässä

vanhassa merisissien pesässä oli salakäytäviä ja laskuluukkuja ja

kätkettyjä varastohuoneita ja kenties muitakin salaisuuksia.

Nyt tuikea herra nauroi ensi kerran oikein sydämensä pohjasta. Hän

sanoi Tomille, ettei hän ollut itsekään ehtinyt suorittaa tärkeiltä

töiltään mitään perusteellista kotitarkastusta, vaikka olikin asunut

täällä jo useita talvia. Mutta jos Tom sattuisi tutkimustensa

yhteydessä löytämään hänen huoneestaan raskaan rautahelaisen arkun,

jossa oli kultarahoja, niin tämä oli ensimmäisen löytäjän oikeudella

hänen ja hänen veljensä omaisuutta. Siihen ei Tom saisi kajota.

Näin sanoen isäntämme työnsi sähkölyhdyn Tomin käteen ja käski hänen

olla tarkkana etsiskelyissään. Varsinkin uusista kultalöydöistä hän

olisi iloinen. Ne olisivat hyvään tarpeeseen isännän tieteellisiä

tutkimuksia varten, ja Tom saisi kyllä hyvät löytäjäiset.

Tuskinpa kukaan olisi voinut olla onnellisempi kuin Tom. Haltioissaan

hän poistui huoneesta samalla kertaa kuin isäntä meni omaan

huoneeseensa työpöytänsä ääreen. Mitäpä hän rahoista ja aarteista!

Mutta salakäytävät ja salaportaat ja kätketyt laskuluukut, ne vasta

jotakin olivat!

Jäin ruokasaliin kahden kesken pelastajamme kanssa, joka sanoi minulle,

että saisin ruveta kutsumaan häntä Esko-sedäksi, hänen nimensä oli näet

Esko. Sukunimeään hän ei halunnut sanoa. Hänen veljeään olisi parasta

sanoa kapteeniksi. Tämä oli kyllä paremminkin insinööri kuin

merikapteeni, mutta molemmat veljekset olivat olleet merillä ja

suorittaneet merikapteenin tutkinnon Liverpoolissa.

Kapteenin tutkimukset, joissa häntä ei saanut häiritä, koskivat sähköä.

Tältä alalta hän tiesi enemmän kuin monet maailmankuulut tiedemiehet.

Näissä suojissa, jonne ei päässyt ainoakaan auringonsäde, loistivat

valoisimpanakin kesäpäivänä sähkölamput. Näitä ennen niin kolkkoja

huoneita lämmittivät nyt sähköllä toimivat lämmityslaitteet. Samoin

toimi katossa suriseva tuuletin sähkön voimalla, ja juuri äsken olin

saanut tutustua sähkölieteen.

-- Mutta missä on voimalaitos, joka synnyttää kaiken tämän sähkön?

-- Tänne tullessasi näit sen kyllä, astuitpa sen ylitsekin.

-- Missä?

-- Muistatko ponttuut tuolla ulkona? Ne nousevat ja laskevat vuoroveden

mukana ja panevat käyntiin dynamon, joka panostaa akkumulaattorit.

Juuri nämä akkumulaattorit ovat veljeni tärkein keksintö. Ne painavat

vain murto-osan siitä, mitä parhaimmat akkumulaattorit painoivat ennen,

mutta siitä huolimatta niihin kerätty sähkö säilyy vuosikausia. Etkö

huomannut kuinka kevyt oli toverisi saama lyhty? Se oli kuitenkin

viidenkymmenen watin lyhty ja se palaa samalla paristolla toistasataa

tuntia. Keksintönsä tähän puoleen kapteeni on kyllä tyytyväinen, hän

pitää sitä täysin valmiina. Jo tätä keksintöä viimeistellessään hän söi

kuin ahma, ja nyt hänestä näkyy tulleen oikea ruoansulatuskone. Mitä

enemmän hän syö, sitä enemmän minulle kasaantuu työtä. Hän ei näet

koskaan käy itse käsiksi työnsä mekaaniseen puoleen. Hän vain

ajattelee, laskee, piirustaa ja mittailee, ja minun on pakko rakentaa

kaikki hänen suunnittelemansa koneet ja pitää ne kunnossa. Usein en saa

nukkua neljääkään tuntia vuorokaudessa. En tiedä nukkuuko hän itse

sitäkään. Kun hänellä on jokin oikein pulmallinen ongelma

ratkaistavana, hän saattaa olla viikkokausia valveilla. Silloin minulla

on vähän paremmin aikaa, sillä hän ei ehdi käydä niin usein

työhuoneessa minua hoputtamassa.

-- Mutta miksi veljenne syö niin paljon? Onko hänen

ruoansulatuselimissään jotakin vikaa?

-- Päinvastoin. Parempaa ruoansulatusta ei ole kenelläkään. Kun hän

joskus suo itselleen lyhyen lepoajan, hän lakkaa heti ahmimasta eikä

syö enempää kuin muutkaan ihmiset. Hän väittää, että mitä vähemmällä

kuormituksella konetta käytetään, sitä vähemmän polttoainetta se

tarvitsee, mutta täydellä kuormituksella käyvä höyrykone vaatii myös

täyden pesän hiiliä. Pelkään vain sitä, että hän yrittää joskus saada

koneestaan irti niin paljon, että se räjähtää. Olen häntä siitä monta

kertaa varoittanut, mutta hän vastaa aina, että koneenkäyttäjä, joka

tuntee koneensa, ei kuormita sitä enempää kuin mitä se kestää. Ja hän

sanoo myös, että jos hän ei saa käyttää konettaan täydellä teholla,

tuntee hän itsensä kelvottomaksi.

-- Soveltaako kapteeni ihmiseen samoja lakeja kuin kuolleeseen

koneeseen?

-- Sen hän juuri tekee. Tietysti hän myöntää, ettei jokaisesta

ihmisestä voi saada yhtä paljon voimaa. Asia riippuu siitä, miten ja

minkälaisista aineksista kukin on suunniteltu ja sommiteltu, miten

tuota voimakonetta on voideltu ja muutenkin hoidettu ja lisäksi vielä

siitä, minkälaista työtä se on pantu tekemään. Parhaimmastakin hoidosta

huolimatta ei auton moottori kestä tomuisella ja kuoppaisella

maantiellä puoltakaan siitä ajasta, minkä samanlainen moottori kestää

veneeseen asennettuna. Ja hienoimmasta teräksestä tehty höyrysylinteri,

joka painaa kaksikymmentä kiloa, tekee tehtävänsä paljon paremmin kuin

satakiloinen sylinteri, joka on valettu romuraudasta.

-- Minun ruumiini, jatkoi setä edelleen, hän sanoo olevan kutakuinkin

sellaisen kuin sopii tehtaantyöläiselle, kun hän taas itse pääsee

parhaimpiin tuloksiin käyttämällä pääasiallisesti aivojaan. Minäkin

käyttäisin mielelläni aivojani joskus, varsinkin silloin kun ruumiini

on liian väsynyt tavalliseen työhön. Mutta veljeni väittää, että koska

hän ei voi luottaa kehenkään muuhun keksintöjensä käytännöllisessä

toteuttamisessa, on parasta jatkaa samaa työnjakoa kuin tähänkin asti.

Minusta kapteeni tuntui jotensakin vaativalta veljeltä, mutta Esko-setä

näytti olevan tehtäväänsä tyytyväinen. Sitä paitsi näkyi selvästi, että

veljesten välillä vallitsi hyvä veljellinen rakkaus. Se näkyi myös,

että Esko-setä ihaili veljensä suurempaa lahjakkuutta.

Tomin kotitarkastus rupesi mielestämme kestämään tarpeettoman kauan.

Menimme siis Esko-sedän kanssa keittiöön katsomaan, mitä hän siellä

oikein mahtoi hommata.

Tomia ei näkynyt keittiössä. Mutta huoneen seinäpaneelissa ammotti

musta aukko.

Tom oli päässyt uskomattoman nopeasti toiveittensa salakäytävään. Mutta

keittiöön tullessamme emme voineet vielä nähdä, että hän oli onnistunut

puuhissaan ratkaisevammin kuin hänestä itsestään oli mieluista.

Keittiön seinässä oleva aukko johti todellakin salakäytävään, jonka

toisessa päässä pilkotti päivänvaloa.

-- Hei, hei! huudahdin.

Äänekäs "hohoi, ole varuillasi" kajahti minua vastaan käytävän toisesta

päästä. Kuitenkin minusta tuntui siltä, että huuto tuli kauempaa tai

syvemmältä kuin siitä paikasta, jossa näin päivänvaloa.

Astuin käytävään, joka vietti melko jyrkästi alaspäin. Ja varoituksesta

huolimatta oli vähällä, etten joutunut käytävän toiseen päähän

nopeammin kuin mikä oli terveellistä. Käytävän lattia ja seinät olivat

näet kosteuden vuoksi erittäin liukkaat. Lipesin jaloiltani ja rupesin

nopeasti liukumaan alaspäin. Pelkäsin jo, ettei takapuoleni kestä

tällaista matkantekoa, kun onneksi sain vauhdin hiljenemään painamalla

käteni seiniä vasten. Pääsin takaisin jaloilleni ja varovaisesti

hapuillen minun onnistui päästä käytävän toiseen päähän.

Käytävä päättyi vuorenseinämään, joka laskeutui tässä paikassa

äkkijyrkkänä mereen.

Kahdeksan jalkaa alempana istui Tom vuorenseinämän vieressä

olevassa pienessä veneessä. Hän oli tosin likomärkä, mutta muuten

vahingoittumaton, jos nyt ei oteta lukuun paria pikku nirhamaa. Eikä

hän näyttänyt yhtään säikähtyneeltä. Mutta minun luokseni käytävään hän

ei päässyt, enkä minäkään voinut laskeutua alas hänen seurakseen, niin

jyrkkä oli kallionseinämä.

En uskaltanut astua aivan käytävän suulle. Näin kuitenkin paikaltani,

että kallion seinät olivat joka puolella yhtä jyrkät, ylhäällä ne

näyttivät jopa kallistuvan toisiaan vasten, niin että päivä pilkotti

ylhäällä vain pienestä aukosta. Tuntui siis luonnolliselta, että vaikka

me Tomin kanssa olimme soutaneet saaren ympäri kahteenkin kertaan, niin

tuo sivuväylä oli jäänyt huomaamatta. Asia oli helposti selitettävissä:

kummallakin kerralla olimme soutaneet niin kaukana rannasta, että pikku

mutkat ja sokkelot jäivät huomaamatta.

Nykyisestä olinpaikastani en voinut Tomia auttaa, sen huomasin heti.

Yritin siis palata takaisin. Pääsinkin ehkä kymmenen askelta eteenpäin,

mutta sitten tuli niin liukas paikka, että minun oli pakko huutaa

Esko-sedältä apua. Hän heittikin minulle köydenpään, ja sen avulla

pääsin verraten helposti ylös keittiöön.

-- Missä Tom on? kysyi Esko-setä.

-- Istuu veneessä.

-- Eihän se ole mahdollista.

-- En tiedä miten mahdollista se on, mutta veneessä hän vain istuu.

-- Siinä tapauksessa hän on joutunut venevalkamaan. Mutta sinne ei

pääse muualta kuin pienestä aukosta, joka on sen katossa.

Selitin Esko-sedälle, että Tom on epäilemättä juuri tuossa

venevalkamassa ja pyysin Eskoa auttamaan hänet sieltä ihmisten

ilmoille.

Läksimme ulos ja nousimme lahden toiselta rannalta vuorelle. Vähäisestä

vuoren aukosta näimme toverini, joka yhä istui veneessä, mutta nyt

alastomana.

-- Hohoi! huudahdin.

Vastausta en saanut, sillä huutoni vielä kiiriessä onkalossa hyppäsi

Tom veteen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin hän jälleen

ilmestyi pinnalle jokin esine kädessään.

Vieressämme olevaan aukkoon oli kiinnitetty paksu touvi, jonka toisen

pään setä nyt sujautti alas aukosta. Se ylettyi vedenpintaan asti, ja

minuuttia myöhemmin istuimme sedän kanssa veneessä Tomin vieressä. Tom

katseli niin hartaasti kädessään olevaa esinettä, että hän tuskin

huomasi saaneensa seuraa. Hän ei edes muistanut pukea vaatteita

päälleen.

Esine jota Tom niin innokkaasti katseli, oli vanha neliskulmainen

Ruotsin plooturaha, jonka kulmiin ja keskelle oli leimattu

arvomerkintä. Tuollaisia rahoja näkee meidän kulmillamme monessakin

talossa. Niiden uskotaan tuottavan talolle onnea, ja siitä syystä ne

onnistuvat usein välttämään muun kupariromun kohtalon -- sulattamisen

ja kahvipannuksi valamisen. Myöskin Tom oli nähnyt näitä rahoja

useammankin kuin kerran, mutta silti hän tarkasteli tätä juuri

löytämäänsä plootua aivan erikoisella hartaudella. Hetken kuluttua hän

huokasi ja sanoi, että "ei tätä voi kukaan kristitty ihminen ymmärtää".

Sitten hän ojensi rahan sedälle ja alkoi pukea likomärkiä vaatteita

päällensä väännettyään enimmän veden niistä.

Raha oli neliön muotoinen, noin kuudentoista tai kahdeksantoista sentin

levyinen ja pituinen kahden taalarin plooturaha. Leimapuoli oli aivan

tavallisen näköinen. Mutta rahan toisella puolella näkyi useita viiruja

ja naarmuja, jotka eivät näyttäneet itsestään syntyneiltä. Pikemminkin

ne oli piirretty siihen veitsenkärjellä tai jollakin muulla terävällä

esineellä. Ne näyttivät muodostavan jonkinlaisen kokonaisuuden, mutta

raha oli niin paksussa homeessa, ettei kaikkia viiruja voinut erottaa

eikä kuvioista saanut siis täyttä selkoa.

Kiipesimme touvia myöten takaisin maan pinnalle, ja pian Tom saatiin

lämmittelemään itseään työpajan lämmityslaitteella.

Tom oli aloittanut etsintänsä keittiöstä. Hän oli lukenut

monenlaatuisista laskuluukuista ja salakäytävistä, joita tavataan

vanhoissa rakennuksissa, eikä hän voinut kuvitellakaan vanhaa

merisissien tukikohtaa, jossa ei sellaisia olisi. Hän aloitti siis

etsintänsä siinä varmassa uskossa, että jokin salakäytävä tai sellainen

varmasti löytyisi. Ehkäpä onkin niin, että nykymaailma on vailla

kaikkia salaperäisyyksiä vain siitä syystä, ettei sellaisiin uskota.

Mutta Tom uskoi, ja ilmeisesti siksi hänen toiveensa toteutui

odottamattoman pian. Tom sanoi itse, että se tapahtui liiankin

nopeasti. Salakäytäväthän pitäisi löytää vasta pitkällisten

etsiskelyjen jälkeen. Mitäpä iloa niistä muuten olisikaan! Joskus

sentään tapahtuu sellaista, että salakäytävä löytyy melkein itsestään.

Näin oli Tomillekin käynyt. Tom luokitteli nopeasti löytämänsä

salakäytävän tuohon jälkimmäiseen luokkaan ja oli löydön helppoudesta

huolimatta siihen tyytyväinen. Saattoihan asumuksessa olla toisiakin

salakäytäviä, kukaties hyvinkin vaikeasti löydettäviä.

Tom oli lukenut kymmenistä kirjoista, että oikean salakäytävän ovi on

kätketty aina nimenomaan seinäpaneeliin ja että se avautuu jollakin

salaisella pontimella tai muulla metkulla. Niinpä hän päättikin

aloittaa etsinnät juuri seinäpaneelista. Hän nosti useita seinällä

riippuvia keittoastioita lattialle, etteivät ne haittaisi hänen

tutkimuksiaan. Tomilla ei ollut tapana hätiköidä toimissaan, kaikki oli

suoritettava perusteellisesti. Joku kasarinvarsi sattui silloin

takertumaan koukkuunsa niin lujasti, että koukku irtosi paneelista. Kun

Tom yritti työntää sitä takaisin paikoilleen, antoi kokonainen

paneelilevy periksi, ja Tom suistui suin päin käytävään luisuen

hetkessä sen toiseen päähän asti, Käytävässä oli ollut pari

koivupensasta, ja kun Tom näki niiden välistä veden vilahtavan, hapuili

hän käytävän seinistä tukea. Silloin hän oli saanut käteensä

plooturahan, joka oli ollut käytävän seinän ja lattian väliseen rakoon

pistettynä.

Tomin suistuessa veteen oli raha luiskahtanut hänen kädestään.

Hiekkaisella pohjalla se näkyi kuitenkin selvästi, ja sukeltamalla oli

Tom saanut sen uudestaan haltuunsa.

Esko-setä arveli plootun olevan tämän talon onnenraha, joka oli

kätketty tuohon koloon. Mutta koska se oli nyt tullut päivänvaloon,

voisi sitä säilyttää yhtä hyvin jossakin pöytälaatikossa kuin entisessä

kolossaan. Mutta Tom ei uskonut, että rahaa oli säilytetty vain sen

takia, että se oli talon onnenraha. Hän väitti, että joku

salakuljettaja oli halunnut piilottaa sen tovereiltaan ja pistänyt sen

siksi käytävän rakoseen. Se oli arvatenkin ollut miehestä enemmän kuin

kahden taalarin arvoinen. Joka tapauksessa Tom halusi puhdistaa rahansa

voidakseen "lukea", mitä siihen oli piirretty.

Tomin hangattua homeen rahan pinnalta näkyi piirros selvästi.

Kirkastetulla pinnalla näkyivät ohuimmatkin raaputukset vihertävinä

juovina.

Minä ja Esko-setä olimme molemmat sitä mieltä, että piirros esitti

puuta, jonka latvassa istui apina. Apina oli suhteettoman suuri

puuhun verrattuna. Mutta tuollaisia perspektiivivirheitä sattuu

taitamattomalle varsin helposti. Ja mikään taiteilija ei piirroksen

tekijä ollut -- sen näki selvästi, vaikka piirros olikin kovin

huolellisesti tehty.

Katsellessamme rahaa tuli kapteeni huoneeseen. Tom ojensi rahan

hänelle, sillä hän muisti kapteenin kehotuksen pitää erikoisesti rahoja

silmällä. Kapteeni otti rahan, katseli vuosilukua ja antoi sen sitten

hymyillen takaisin Tomille sanoen, ettei raha ollut juuri minkään

arvoinen. Jos se olisi leimattu sinä ja sinä vuonna -- tuota vuosilukua

en enää muista -- olisi siitä maksettu muutama satanen. On näet

olemassa sellaisia tuhertajia, jotka eivät pysty mihinkään vaativampaan

toimeen, vaan huvittelevat kokoilemalla vanhoja rahoja, postimerkkejä

ja muuta arvotonta roskaa. Tuollaiset ihmiset saattavat maksaa

arvottomasta kuparinpalasesta puolet omaisuudestaan. Mutta tämä raha on

heidänkin mielestään vain arvoton vaskipalanen, vain muutaman markan

arvoinen.

Esko-setä käänsi rahan ympäri ja kysyi veljeltään, mitä kuva merkitsi.

Kapteeni vilkaisi siihen ja sanoi hänkin, että se esitti puuta, johon

apina oli kiivennyt. Salakuljettajalla ja merisissillä käy aika usein

pitkäksi. Arvatenkin on joku tämän talon entinen asukas tehnyt tuon

kömpelön piirroksen aikaansa kuluttaakseen.

Tom ei uskonut sen paremmin meidän kuin kapteeninkaan selitystä. Kukaan

ei rupea kaivertamaan tuollaista kuvaa vaskeen vain aikansa kuluksi. Ja

miksi raha oli kätketty käytävään? Varmaankin sen vuoksi, ettei se

joutuisi asiattomien käsiin. Kuvalla täytyi olla jokin salainen,

syvempi merkitys.

Illalla Tom otti rahan mukaansa sänkyyn. Kun heräsin yöllä kahden

aikaan, huomasin hänen sytyttäneen lampun ja tuijottavan rahaansa.

Kielsin Tomia ajattelemasta enää asiaa ja sammutin lampun. Siitä

huolimatta se paloi aamulla herätessäni, mutta Tom nukkui nyt

rauhallisena ja tyytyväisen näköisenä painaen molemmin käsin aarrettaan

rintaansa vasten.

Yksi asia minua oli piirroksessa kummastuttanut. Puu näytti muutamin

paikoin puolta paksummalta kuin toisissa kohdin. Ja rungon vieressä

näkyi lukuisia piirtoja, joista toiset olivat puunrungon suuntaisia

mutta toiset lähtivät rungosta kuin pörröiset karvat. Ajattelin näiden

kuvaavan puun kaarnaa.

Tom nukkui sinä aamuna pitkään. Hän heräsi vasta sitten, kun Esko-setä

pudisti häntä olkapäästä ja huikkasi hänen korvaansa "hei, ylös

reivaamaan" Kolme minuuttia myöhemmin hän oli kuitenkin jo

aamiaispöydässä pestynä ja suittuna.

Aterian aikana huomasin Tomin hapuilevan usein taskuaan. Aamiaisen

päätyttyä näytti kapteeni olevan hyvällä tuulella, hän oli jälleen

saanut mieliruokaansa. Tom käytti tilaisuutta hyväkseen ja pisti

rahansa kapteenin eteen pöydälle piirrospuoli ylöspäin käännettynä.

-- Olenhan jo luvannut, että saat pitää sen, sanoi kapteeni.

-- Kiitän nöyrimmästi, herra kapteeni. Onko herra kapteeni koskaan

purjehtinut Amazon-joella?

-- Olen, poikaseni. Sekä Solimöes-joella että sen jatkolla

Amazon-joella. Kuusi vuotta olen siellä kuljettanut matkustajalaivoja

sekä rahtialuksia. Tunnen sen joen tuhansine saarineen,

virranpyörteineen ja hiekkasärkkineen, joista toiset melkein joka vuosi

siirtyvät uusiin paikkoihin. Tunnen sen joen melkein yhtä hyvin kuin

nämä huoneet. Se on ihmeellinen joki. Tekisikö sinun mielesi päästä

sinne joskus?

-- Tuo kuva esittää Amazon-jokea.

-- Hullutuksia, poikaseni, johan minä sanoin sinulle, että se on puu.

Hiero uni silmistäsi, niin ajatuksesi selviävät.

-- Mutta se on sittenkin Amazon. Siinähän näkyvät selvästi lisäjoet

Tapajos, Madeira, Rio Negro ja sadat muut.

Kapteeni piti itseään järkevämpänä kuin ketään muuta. Tästä syystä hän

ei kärsinyt koskaan pienintäkään vastaväitettä. Jos hän vaivautui

sanomaan ajatuksensa julki asiasta, oli se sillä ratkaistu, ja auta

armias, jos joku uskalsi olla eri mieltä. Ei edes Esko-setä uskaltanut

väitellä hänen kanssaan. Olin tuntenut kapteenin vasta yhden päivän

ajan, mutta ajattelin itsekseni, että Tomin olisi nyt viisainta

livahtaa pöydän alle.

Ensin näytti siltä kuin olisin ollut oikeassa, kapteeni säpsähti, hänen

silmänsä iskivät tulta ja hän nousi jo paikaltaan karatakseen Tomin

niskaan. Mutta nähdessään Tomin seisovan pelottomana paikallaan hän

purki äkkinäisen suuttumuksensa sydämelliseen nauruun. Sitten hän

tarttui Tomia käsivarsista, nosti hänet ilmaan, katsoi häntä vakavasti

silmiin ja sanoi:

-- Sinusta tulee vielä oikea mies.

Tom joka oli omasta mielestään jo nyt tavallisen miehen veroinen,

ymmärsi kuitenkin antaa täyden arvon kapteenin suopeille sanoille.

Mutta hän ei voinut olla sanomatta uudestaan:

-- Se on sittenkin Amazon-joki.

Kipenöivä korvapuusti oli seurauksena tästä uskomattomasta

röyhkeydestä.

Nyt tapahtui jotakin, mitä en olisi uskaltanut kuvitella edes

rohkeimmissa ajatuksissani. Tom iski nyrkkinsä kapteenin sydänalaan

sellaisella voimalla, että kapteeni rupesi selkä vääränä ja henkeään

haukkoen kävelemään edestakaisin huoneessa. Esko-setä tarttui Tomia

niskasta, ja luulin jo poikaparan viimeisen hetken tulleen. Heitin

takkini lattialle ja valmistauduin puolustamaan toveriani viimeiseen

veripisaraan. Mutta kapteeni sen kun vain pui nyrkkiä veljelleen ja

rupesi nauramaan entistäkin äänekkäämmin. Hänestä oli Tomin rohkeus

jotakin niin käsittämättömän hullunkurista, että koko hänen

suuttumuksensa haihtui olemattomiin.

Tämän tapahduttua kapteeni vilkaisi piirrokseen kuin sattumalta,

säpsähti ja jäi seisomaan pöydän eteen.

-- Kuka tämän on tänne tuonut? Eihän tämä ole sama piirros, jonka tuo

pojanvintiö näytti minulle eilen. Tämähän on virta eikä mikään puu.

Vakuutimme kaikki yhteen ääneen, että raha oli sama ja piirros sama

piirros, jonka kapteeni oli eilen nähnyt.

-- Piirros on tarkka, vaikkakin kömpelösti tehty Amazon-joen kartta.

Tuossa näkyy satamakaupunki Para. Kuvassa näkyy myöskin Manaon

kaupunki, jonka satamassa olen ollut ainakin sata kertaa. -- Mistä tämä

piirros on löydetty?

Tom sai selittää vielä kerran, mistä ja miten hän oli rahan löytänyt.

-- Mutta tuo apinankuva? Eihän sitä ollut siinä piirroksessa, jonka

eilen näytit.

Vakuutimme taas yhdessä, ettei kuvaan ollut tehty pienintäkään

muutosta. Se oli siinä samanlaisena kuin eilenkin. -- Ymmärsin, ettei

kapteeni välittänyt painaa mieleensä sellaisia asioita, mitkä hänestä

olivat turhia. Eilisestä kuvasta hän ei ollut vähääkään välittänyt, ei

muistanut siitä muuta kuin että se esitti puuta. Tänään tuo sama kuva

näytti synnyttävän hänessä aivan toisenlaisia ajatuksia. Hän jäi

istumaan pöydän ääreen mietteisiinsä vaipuneena. Varsinkin apinankuva

näytti häntä kiinnostavan.

Kun kapteeni nosti hetkeksi silmänsä kuvasta, rohkenin kysyä häneltä,

mikä tarkoitus oli noilla viivoilla ja viiruilla, joiden olin luullut

kuvaavan puun kaarnaa.

-- Ne ovat virran kanavia, poikaseni, vastasi kapteeni leppoisasti.

Virran kanavia ne kuvaavat. Pitkin Amazonin rantoja on luonnon kaivamia

kanavia, jotka monine koukeroineen muodostavat todellisen

kanavaverkoston. Muutamat niistä vievät lampiin ja sisäjärviin, toisten

kautta laskevat lukuisat sivujoet vetensä pääjokeen. Näitä kanavia

saattaa olla aivan lyhyellä matkalla satoja. Äkillisten rajumyrskyjen

sattuessa ne ovat oivallisia satamia, sillä useimmat niistä ovat melko

syviä. Syvimpiin kanaviin pääsee isollakin laivalla. Olen välttänyt

monta rajumyrskyä ohjaamalla alukseni tuollaiseen kanavaan. Monet

niistä kulkevat peninkulmittain virran suuntaisina ja yhtyvät sitten

taas äkkiarvaamatta pääjokeen, jonka kanssa ne muodostavat

monimutkaisen kanavaverkoston. Huonolla säällä käyttävät pikkuveneet

etupäässä näitä kanavia, joista kapeimmat ovat erinomaisen kauniita.

Puiden oksat ja latvat muodostavat niiden ylle todellisen holvikaton,

jota koristavat heleänväriset kukat. Moniväriset papukaijat ja puissa

vikkelästi liikuskelevat apinat tekevät rannat eläviksi. Usein olen

välttänyt keskipäivän pahimman helteen pistäytymällä muutamaksi

tunniksi tuollaiseen kanavaan. Niissä on aina varjoisaa, ja ilma on

kuumimpanakin hellepäivänä viileä tai ainakin siedettävä.

Tom oli kuunnellut kapteenia silmät selällään. Aarniometsien apinat ja

nuo ihmeelliset holvikattoiset kanavat kiehtoivat vastustamattomalla

voimalla hänen mielikuvitustaan. Ja kun kapteeni rupesi kertomaan

monenlaisista herkullisista hedelmistä, joita puiden oksissa riippuu

siellä kaikkialla, ei Tomin innostuksella ollut enää rajoja. Hänen

kätensä nousi ylös ikään kuin tavoittamaan banaania tai ananasta.

Minunkin on myönnettävä, että kapteenin eloisa kuvaus sai veden

kihoamaan kielelleni. Mielelläni olisin istunut ongella tuollaisen

viheriäisen lehväkatoksen varjossa. Mutta kaikkein mieluimmin olisin

ampunut jaguaarin tai puuman tai lähtenyt intiaanien kanssa pyytämään

kilpikonnia jostakin sisäjärvestä.

Kapteeni tarkasteli yhä uudestaan ja uudestaan rahassa olevaa

piirrosta. Näytti kuin se olisi tuonut hänen mieleensä joitakin vanhoja

muistoja.

Koko sen päivän hän pysyi huoneessaan. Hän kävi ruokasalissa

päivällisellä ja illallisella, mutta hän ei puhunut mitään aterioiden

aikana ja niiden päätyttyä hän poistui heti. Tiesimme että kun hän oli

hiljaisella tuulella, ei häntä saanut häiritä kysymyksillä, ei edes

meidän muiden sopinut silloin jutella keskenämme. Esko-setäkään ei

puhutellut häntä silloin, ja meitä hän oli kieltänyt tekemästä sitä,

ellei kapteeni itse aloittanut keskustelua.

Seuraavana aamuna herätti kapteeni minut omakätisesti ja käski minun ja

Tomin mennä auttamaan Esko-setää työssä. Samalla hän ilmoitti minulle,

että viikon perästä, ehkä jo aikaisemminkin, purjehdimme kaikki

saarelta pois. Selitin tällöin hänelle, että olen vain renkimies, joka

olen täällä Tomin kanssa kalastamassa ja hylkeitä ampumassa. Meidän on

pakko viedä ennen matkalle lähtöä silakkanelikot ja hylkeistä keitetty

öljy kotiin. Eikä sitäpaitsi ole kovinkaan varmaa, että isäntärenki

antaa minun lähteä talosta keskellä palvelusvuotta. Omasta puolestani

olisin muuten hyvinkin halukas lähtemään, vaikkei minulla ollutkaan

purjehtimisesta sen kummempia tietoja kuin mitä toverini oli minulle

parin viimeksi kuluneen viikon aikana opettanut.

Kapteeni nauroi makeasti sille merimiehenopille, jota Tom oli minuun

ammentanut. Ja arveluistani hän ei välittänyt vähääkään. Hän sanoi

ottavansa minut väkisin puolimatruusiksi. Sellainen menettely on

merillä aivan tavallista. Kun merikapteenit eivät saa mielisuosiolla

tarpeeksi miehistöä laivaansa, he ottavat sen väkisin. Kapteenilta

itseltään oli kerran muuan englantilainen sotalaiva yrittänyt ottaa

väkipakolla miehistöä, tosin yritys ei onnistunut. Minut oli jo

kirjoitettu puolimatruusiksi hänen laivansa kirjoihin, ja jos Tom oli

onnistunut opettamaan minulle vähänkään meritietoutta, piti minun

ymmärtää, miten sellaisen miehen käy, joka yrittää vastustaa kapteenin

käskyä. Parhaimmassa tapauksessa hänet lyödään väkikartulla kanteen ja

siirretään pariksi viikoksi paikkaan, minne ei aurinko paista eikä kuu

kumota.

Nämä olivat ensimmäiset merielämän aakkoset, jotka kapteeni minulle

opetti. Lisäksi sain kuulla, että Tom, joka ei vetelehtinyt sängyssä

puolille päivin niin kuin minä -- kello kävi vähän viidettä -- oli jo

kertonut kapteenille olevansa oikea isäntä ja luovuttanut kaikki

isännänoikeutensa kapteenille. Itse hän oli tarjoutunut vapaaehtoisesti

jungmanniksi, jonka tuli ainakin aluksi hoitaa myös kokin tehtävät

laivassa.

Mieluummin olisin lähtenyt ensimmäiselle matkalleni vapaaehtoisena kuin

väkisin otettuna. Mutta ehkäpä kaikki järjestyisi näinkin parhain päin.

Ellen tulisi kapteenin kanssa toimeen, niin ainakaan omatuntoni ei

estäisi minua karkaamasta tilaisuuden tullen. Se minua kuitenkin

sapetti, että Tom oli myynyt selkänahkani minulta lupaa kysymättä.

Koetin lohdutella itseäni sillä, että jos selkänahkani joutuisi liikaa

venytettäväksi, niin ei varmasti hänen omansakaan selviäisi matkasta

täysin likoamatta. Olin jo eilen nähnyt, ettei kapteeni säästäisi

vasikannahkaistaan, jos vain joku uskaltaisi hangoitella vastaan.

Ulos tultuani näin Esko-sedän puuhaavan jotakin rantatörmällä Tomin

kanssa. He vetivät sähköjohtoa asumuksesta laivalle, joka oli yhä

lujasti hiekkapohjaan juuttuneena.

-- Tälläkö laivalla kapteeni aikoo purjehtia saarelta? kysyin sedältä.

-- Tällä on aina lähdetty. Aiotko sinä jäädä tänne?

-- Eivät näy minun aikomuksistani paljoa välittävän. Tom on myynyt

minut veljellenne orjaksi niin kuin Raamatun veljekset Joosefin. Olemme

tosin vain serkukset, mutta olemme aina eläneet kuin veljekset.

Veljenne on jo kirjoittanut nimeni laivan luetteloon. Taitaa olla

turhaa vastustella?

-- On varmaan. Mutta jos kapteeni hyväksyy sinut laivaansa, ei sinun

tarvitse jahkata sitä oletko ottanut pestin vai joutunut mukaan

väkisin. Veljeni maksaa miehistölleen hyvät kuukausirahat, ja yhdellä

matkalla hänen komennossaan opit enemmän kuin jollakin toisella

laivalla kolmen matkan aikana. -- Jungmanniksiko tuo otti?

-- Puolimatruusiksi.

-- Minä se jungmanni olen, pisti Tom ylpeänä väliin.

-- No kylläpä sinua on onni potkaissut. Päästä heti ensimmäisellä

matkallaan puolimatruusiksi, sitä ei satu joka miehelle. Itse kävin

kolmesti Lyypekissä, ennen kuin minut hyväksyttiin edes jungmanniksi.

Kajuuttavahtina ja kokin apulaisena sain palvella siihen asti.

-- No, jos tällä laivalla aiotaan lähteä, saan varmasti virua täällä

ainakin tämän kesän ennen kuin uudesta arvostani tulee totta. Laivahan

on toista metriä syvällä hiekassa.

-- On se vähän kolmattakin. Alus on keskikohdaltaan melko syvä,

vaikka keula ja perä uivatkin matalalla. Se on ollut aikoinaan

kilpapurjehduskutteri, mutta nyt se on taklattu kuunariksi, jotta sitä

olisi helpompi hoitaa pitkillä matkoilla. Eikö kapteeni muuten sanonut,

että lähtö tapahtuu ensi viikolla?

-- Sanoi, mutta ei sanonut millä tavalla.

-- Jos kapteeni kerran sanoi että ensi viikolla, niin silloin lähtö

tapahtuu ensi viikolla. Hän ei tavallisesti määräyksiään muuttele.

-- Jos hän aikoo lähteä tällä laivalla jo ensi viikolla, niin silloin

hän kai ottaa koko saariston mukaansa.

-- Se on hänen asiansa mitä hän aikoo ottaa mukaansa. Tottele sinä vain

empimättä hänen käskyjään, ja minun käskyjäni myös, sillä minä tulen

toimimaan tällä matkalla perämiehenä. Tartu nyt kiinni tuohon

kaapeliin, sen toinen pää on saatava ruumaan.

Kaapeli oli tavallinen eristetty sähkökaapeli, jonka toisen pään setä

yhdisti akkumulaattoreihin, joita oli laivan ruumassa montakin.

Ruumassa ei ollut pisaraakaan vettä. Kaikki näytti olevan valmista

pitkää matkaa varten. Myöskin ruumaan sijoitettu pentteri näytti olevan

hyvin varustettu, siellä oli ruokatavaroita vaikka minkälaisia. Siellä

oli myös aivan samanlainen keittolevy kuin talon keittiössä. Pentterin

katossa oleva kailetti laski päivänvaloa myöskin varsinaiseen ruumaan,

jossa lisäksi oli sähkölamppuja. Keskellä ruumaa oli jokin minulle outo

kone. Se näytti hyvin pieneltä, mutta setä kertoi että se on 150

hevosvoiman sähkökone.

Työn suoritettuamme palasimme taas saarelle, ja valkopartainen

Esko-setä osoittautui kiivetessä kaikkein notkeimmaksi.

En uskaltanut kysyä miksi sähkökaapeli oli johdettu laivaan. Mutta sain

tietää sen pian kysymättäkin. Setä aikoi ladata ruumassa olevia

akkumulaattoreita työpajassa olevista sähkönkasaajista. Nämä saivat nyt

jäädä tyhjiksi, koska ei ollut tietoa, milloin näissä suojissa taas

asuttaisiin. Ehkäpä täällä oltaisiin vasta vuosien päästä. Setä arveli,

että matkalle olisi lähdetty muuten vaikka huomenna, mutta kasaajissa

oleva sähkö ei riittänyt, vaan meidän oli kerättävä sitä vielä muutaman

vuorokauden ajan ponttonien avulla saadaksemme laivaan tarvittavan

sähkömäärän.

Seuraavana aamuna vietiin saaren satamassa oleva pieni vene laivalle.

Satamaan johtava väylä oli mutkainen ja suljettu mereltä päin tukevalla

rautaveräjällä. Satamaan ja sieltä ulos pääsi vain hyvällä säällä.

Muuten se olisikin ollut aivan erinomainen satama. Siitä taloon

johtavan salakäytävän suu, joka oli nyt kahdeksan jalkaa merenpinnan

yläpuolella, oli ollut meren tasalla parisataa vuotta sitten, jolloin

se ilmeisesti oli tehty. Sitä kautta olivat salakuljettajat ja

merisissit kuljettaneet ties kuinka paljon kalleuksia pesäänsä.

Luultavasti tavarapakat oli nostettu satamasta touveilla ylös

huoneisiin. Muuten kai käytävään olisi hakattu askelmat. Tom arveli,

että käytävä oli tarkoituksella pidetty jyrkkänä ja liukkaana. Jos

merirosvojen päämies oli tahtonut vapautua jostakin miehestä, joka ehkä

tiesi liian paljon, saattoi hän sysätä tämän alas ikään kuin

laskuluukusta. Kun piti vain huolen siitä, ettei kiipeämistouvi

riippunut katossa, niin miehestä ei enää tarvinnut kuulla

puhuttavankaan. Tällaista Tom väitti tapahtuvan jokaisessa

merisissikoplassa.

Iltapäivällä ilmestyi kapteeni laivaan. Hän työnsi käteeni lapion ja

käski minun ryhtyä kaivamaan hiekkaa pois laivan peräsimen kohdalta.

Vesi oli tänään hyvin matalalla, peräsimen kohdalla sitä oli vain

parisen jalkaa. Arvelin että jos meidän on kolmeen tai neljäänkin

mieheen kaivettava laiva hiekkavuoteestaan, emme saisi sitä irti tänä

kesänä, olisimmepa miten ahkeria tahansa. Ja syvemmälle tultaessa

meidän on joka tapauksessa pakko laittaa jonkinlaiset ruoppauskojeet.

Sillä niin pian kuin vesi alkaa nousta yli kainaloiden, rupeaa

parhaimmaltakin työmieheltä puhti puuttumaan. Ja kaivamista oli

neljättäkymmentä syltä.

Ilmoitin kapteenille arveluni, mutta tämä viittasi vain veteen

käskevällä kädenliikkeellä, ja hänen selkänsä takana teki Tom minulle

pitkän nenän.

Kun vieläkin epäröin noudattaa tuota minusta mieletöntä käskyä, tunsin

äkkiä voimakkaan käden tarttuvan niskaani ja toisen housunpunttiini, ja

seuraavassa tuokiossa löysin itseni vedestä laivan kupeelta. Esko-setä

nauroi täyttä kurkkua, ja Tom virnisteli vahingoniloisena. Kapteeni

sitä vastoin seisoi suuttuneen näköisenä laivan partaalla viitaten yhä

peräsimeen päin.

Sain siis oppia noudattamaan kapteenin käskyä turhia kyselemättä.

Ajatellessani tarkemmin asiaa ymmärsin pian kuinka kävisi, jos

laivamies saisi ruveta arvostelemaan kapteenin tai perämiehen käskyjä

ja toimimaan oman päänsä mukaan. Tämä olikin ensimmäinen ja viimeinen

kerta, jolloin uskalsin ilmaista kapteenille ajatukseni. Tuosta

tapahtumasta lähtien vastasin kapteenin käskyihin vain sanoilla

"ymmärrän, herra kapteeni" ja "niin, herra kapteeni". Esko-setä kertoi

minulle myöhemmin, että jos olisin ymmärtänyt vastata näin jo

äskeisessä tilanteessa, kapteeni olisi varmastikin myöntänyt minulle

luvan riisua vaatteeni ennen työhön menoani. Vanha nauriskelloni ei

enää uhannut ruveta käymään kylmän kylvyn jälkeen, mutta sen tilalle

sain kapteenilta uuden hyvän hopeakellon.

Ryhdyin nyt nopeasti käskettyyn työhön. Hiekka oli nostettava kauas,

jottei se valuisi kuoppaan takaisin. Minun oli siis pakko kantaa joka

lapiollinen parin kolmen askelen päähän, ennen kuin laskin sen pohjaan.

Kovin syvälle minun ei tarvinnut kaivaa, kun lapioni sattui peräsimen

ja perävanteen välissä metalliin. Syvemmälle tultuani huomasin, että

olin kolauttanut lapion akseliin, vahvaan potkurinakseliin. Laiva ei

siis ollut tavallinen purjealus, vaan se oli ilmeisesti varustettu myös

koneella, vaikka potkuri ei nyt ollutkaan paikallaan. Myöhäiseen iltaan

asti tein työtä otsani hiessä, ja lopulta olin vedessä leukaani asti.

Tom kertoi minulle illalla, että lakkini oli höyrynnyt kuin mikäkin

höyrypannu.

Juuri kun arvelin, etten pääse enää syvemmälle, sattui lapioni taas

metalliin. Se oli viskirauta, joka yhdistää peräsimen napatangon

aluksen talkaan ja suojelee siten potkuria alhaalta päin. Potkurin

pyörimistila oli nyt hiekasta vapaa.

Kuoppa tuntui varsin mitättömältä ajatellessani sitä työtä, mikä oli

vielä jäljellä. Jos kapteeni panisi minut vielä monenakin päivänä

jatkamaan yksin tätä työtä, tietäisin kyllä mitä tekisin. Tomin vene

kellui vielä laivan vieressä. Se oli keveäsoutuinen. Ja minut oli

otettu merimieheksi väkivallalla.

Näitä ajatellessani ilmestyi kapteeni peräkannelle ja kysyi, enkö ollut

löytänyt kuopan pohjasta rautaa. Onneksi Tom oli minulle opettanut mikä

viskirauta on, joten osasin selittää kapteenille, että olin juuri

päässyt potkurinalaisen viskiraudan tasolle, mutta etten sukeltamatta

pääsisi syvemmälle.

-- Hyvä on, tuli vastaukseksi. -- Siirry syrjään odottamaan.

Hetken kuluttua ilmestyi partaalle loistavaksi kiillotettu pronssinen

potkuri.

-- Hellittäkää touvia, kuului taas kapteenin komento.

Kapteeni valvoi tarkasti tuon raskaan metallikappaleen laskemista. Kun

se alkoi olla kohdallaan, komensi kapteeni minua kiinnittämään sen

paikalleen, mikä onnistuikin muutaman yrityksen jälkeen. Kiila

tiukennettiin lujasti paikalleen, kynsi kiinnitettiin, ja kaikki oli

valmista.

Nyt kapteeni komensi minut kannelle oltuani lähes neljä tuntia

kosteassa työssäni. Kannelle tultuani rupesi minua kauheasti

puistattamaan. Mutta kun kapteeni toi minulle kuivat vaatteet ja antoi

minulle jotakin lämmittävää lääkettä, olin hetkessä taas entiselläni.

Sitten kapteeni näytti minulle kojuni miehistösuojassa ja käski minun

mennä heti maata, minkä mielelläni teinkin. Olin jotensakin väsynyt.

Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulin muutaman hiljaisen potkurin

pyörähdyksen, jota seurasi säännöllinen suhina. Viimeinen ajatukseni

ennen nukahtamista oli, että kapteeni ilmeisesti koekäyttää konettaan.

Herätessäni oli jo keskipäivä. Tom nukkui sikeästi viereisessä kojussa.

Puin päälleni ja läksin kannelle.

Kannella ei ollut ketään. Laivan vieressä ollut kallio oli kadonnut.

Siihen paikkaan, missä olimme olleet edellisenä iltana, oli ainakin

sata metriä. Laivan eilisiltaisella paikalla oli nyt matala

vedenpäällinen hietasärkkä. Laiva kellui vapaassa vedessä ja oli

ankkurissa tuskin parinkymmenen sylen päässä isostaveneestämme.

Istahdin ankkurin kelalle ja rupesin hieromaan silmiäni. Kun tästä ei

ollut apua, valelin pääni vedellä, nipistelin itseäni käsivarresta ja

yritin monella muullakin tavalla saada itseni hereille.

Mutta turhaan!

Ymmärsin että kapteeni oli antanut minulle illalla joitakin hirveän

väkeviä rohtoja. Mutta ellei hän ollut juottanut minulle suorastaan

silmänkääntötippoja, pitäisi minun jo herätä. Aurinkokin kun jo oli

keskitaivaalla.

Menin takaisin miehistösuojaan, herätin Tomin ja pyysin häntä

kolkuttamaan nyrkillä selkääni. Tom täytti pyyntöni ilmeisellä

mielihyvällä, niin että minun oli lopulta pakko kirkaista kivusta.

Käskin Tomin tarkkailla kasvojani ja sanoa nukuinko minä vai olinko

hereillä. Tom näytti äkkiä keksivän jotakin, hän sanoi että näytin

hajamieliseltä ja olin kalpea kuin palttina. Hän arveli, että pari

korvapuustia varmaankin herättäisi minut ja antaisi luonnollisen värin

kasvoilleni.

Tom oli pahankurinen koiranleuka, sen tiesin ennestään. Olimme siis

todellakin siirtyneet yön aikana hiekkamatalikolta vapaaseen veteen.

Olisin mielelläni halunnut tietää, miten tuo ihme tapahtui, mutta kun

tajusin miten mahtavasti Tom tulisi ylpeilemään kokemuksillaan ja

tiedoillaan, en viitsinyt kysyä. Tiesin hyvin, etten millään muulla

tapaa voinut suututtaa Tomia enemmän, hän kun paloi halusta saada

kertoa, miten kaikki tapahtui. Hiiltyköön nyt vähän aikaa, kun sillä

tavalla kurikoi selkääni.

Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin Tom alkoi tulla

levottomaksi. Sotajuoneni onnistui täysin, Tom pelkäsi aivan

ilmeisesti, että minä nukkuisin uudestaan ennen kuin hän ehtisi

keventää tietojensa kuormaa.

-- Olisit ollut vähemmän uninen eilen illalla, aloitti Tom, niin olisit

saanut nähdä, miten kapteeni ajoi laivan täyttä vauhtia hiekkasärkän

läpi.

-- Satua se on että sika sukeltaa.

-- Niin onkin, mutta tämä on yhtä tosi kuin aamen kirkossa.

-- Hyvä kun saan kuulla sen luotettavalta mieheltä. Jos olisin itse sen

nähnyt, en olisi sitä milloinkaan uskonut.

-- Usko pois nyt vaan, niin saat kuulla.

-- Paljon valehdellaan porstuan ja saunan välillä, mitä sitten

pitemmillä matkoilla. Mutta anna kuulua sitten.

Kuten jo kerroin olin ollut juuri nukahtamassa, kun kuulin koneen

ensimmäiset iskut. Kapteeni oli antanut koneen pyörähtää aluksi

vain parikymmentä kertaa. Tom kertoi, että jo nämä muutamat

potkurinpyörähdykset olivat tehneet kaivamani kuopan kaksi vertaa

suuremmaksi.

Kun vesi oli jälleen selvinnyt ja kapteeni huomasi, ettei mikään

estänyt potkuria pyörimästä vapaasti, hän oli jälleen painanut nappia

ja valjastanut siten kaikki 150 hevosta koneen eteen. Vesi laivan

ympärillä oli alkanut kuohua ja porista kuin noidankattilassa, ja kun

Tom kurkisti partaan yli, näkyi laivan kummallakin puolella kohiseva

hiekkavellikoski. Kapteeni oli mitannut veden syvyyttä joka puolen

tunnin päästä ja huomannut sen jatkuvasti kasvavan. Tunnin kuluessa

muodostui jonkin matkan päähän laivan taakse vedenpäällinen

hiekkasärkkä, joka sekin nopeasti kasvoi. Kun vielä oli kulunut jonkin

verran aikaa, oli laiva alkanut kallistua kalliota kohti, jolla puolen

vesi oli jo syvempää. Sitten se oli alkanut luisua lähemmäksi kalliota

ja päässyt samassa irti. Kapteeni oli nostanut ankkurin, peräyttänyt

laivaa vähän ja antanut sitten taas mennä täydellä vauhdilla eteenpäin,

niin että keula oli työntynyt särkän päälle ja noussut korkealle

ilmaan. Potkurin imuvesi oli ajanut hiekan keulan alta nopeasti laivan

taakse. Tätä temppua toistettiin monta kertaa, kunnes kahdeksalta

aamulla keula äkkiä sukelsi syvään ja laiva oli selvässä vedessä.

Kapteeni oli ajanut laivan tälle paikalle missä nyt oltiin ja laskenut

ankkurin, jossa toimituksessa Tom oli saanut olla mukana. Sitten

kapteeni oli mennyt kajuuttaansa.

Tom sanoi kysyneensä Esko-sedältä, saattoiko potkurista olla mitään

jäljellä hiekan kirnuamisen jälkeen. Setä oli kertonut, että

tavallisesta romumessingistä tehty potkuri olisi arvatenkin mennyt aika

kehnoon kuntoon. Mutta meidän potkurimme olikin fosforipronssia, se oli

Thorncraftin Lontoossa valama ja lujaa kuin karkaistu teräs. Tom voi

olla vakuutettu siitä, ettei siihen ollut tullut naarmuakaan.

En ollut oikein tyytyväinen siihen, että kapteeni oli lähettänyt minut

nukkumaan ennen kuin hupaisin työ alkoi. Mutta epäilemättä hän oli

tarkoittanut parastani. Olisin varmastikin tullut sairaaksi, jos olisin

eilisen kaivamistyön jälkeen vielä valvonut koko yön.

Potkurin suhteen setä oli oikeassa. Kapteeni meni syönnin jälkeen itse

tarkastamaan sitä. Sen voimakas kiilto ei ollut yhtään himmentynyt.

Kannelle asti se loisti kuin peili.

Iltapäivällä veimme laivaan kaiken, mitä sinne vielä piti viedä.

Käytimme nyt ensi kertaa salaportaita, ja kuljetus kävikin nyt

melkoista helpommin. Kun kapteeni oli upottanut ponttonit ja sulkenut

asumuksen oven, lukittiin vielä rautaporttikin. Nyt oli mahdotonta

nähdä, että saarella oli asuttu.

Aikaisin seuraavana aamuna laitettiin purjeet kuntoon. Puolilta päiviin

oli laiva merikunnossa.

Kapteeni käski minun nyt mennä veneeseen ja hyppäsi itse jäljessä.

Sitten hän käski minun soutaa isonveneen luo, jonka hän aikoi

tarkastaa. Tarkastuksen jälkeen se soudettiin laivan kylkeen ja

nostettiin laivaan, jossa se sidottiin lujasti kiinni kannelle. Minä

koetin panna vastaan, sillä eihän meillä ollut oikeutta viedä sitä

täältä ilman isäntärengin lupaa. Mutta kapteeni vain nauroi ja lupasi

korvata vahingon, jos Atlantin aallot veisivät veneen mukanaan, ja kun

Tom -- veneen todellinen omistaja -- antoi suostumuksensa, ei

minullakaan ollut enää mitään sanomista.

Suolasilakkaa otettiin mukaan evääksi muistuttamaan kotimaasta. Vielä

kerran menimme Tomin kanssa saunaan, jossa ripustimme hailiverkot

hyvään järjestykseen seinille. Otimme pyssymme ja vaatteemme ja jätimme

hyvästit rakkaaksi käyneelle saarellemme -- ties kuinka pitkäksi aikaa.

Molemmat veneet nostettiin taavetteihin. Lähdimme purjehtimaan, ja

parin tunnin kuluttua häämöttivät Muklarit epäselvänä siniharmaana

täplänä kaukana takanamme.