Olimme siis Muklareilla. Tahtomattamme olimme nyt päässeet näille
saarille, joille olimme ennen niin innokkaasti halunneet.
Ensimmäinen tehtävämme oli pumpata vene tyhjäksi, etteivät
suolasäkkimme ehtisi sulaa aivan kokonaan. Omaa mahdollista tarvettamme
emme tosin tulleet ajatelleeksi. Meille oli vain tärkeätä saada
kallisarvoinen omaisuus pelastetuksi. Kummallista kyllä vesi ei ollut
kovinkaan suolaista, vain alimmat säkit olivat kastuneet. Saatuamme
veneen tyhjennetyksi painuimme heti verkkoläjälle, vedimme purjeen
päällemme ja vajosimme sikeään uneen.
Vaikka olimme menneet myöhään nukkumaan, heräsimme kuitenkin varhain
kuten merellä aina tapahtuu. Päivä näytti kehittyvän kauniiksi,
myrskykin oli laantunut hyvänlaiseksi purjetuuleksi. Ehdotin Tomille,
että kun nyt kerran olimme Muklareille joutuneet niin viipyisimme
täällä tämän päivän, laskisimme illalla muutamia silakkaverkkoja ja
palaisimme vasta seuraavana päivänä kotiin. Jos onnistuisimme saamaan
kohtalaisen saaliin, niin ehkäpä isäntärengin suuttumus leppyisi, ja me
pääsisimme ehjin nahoin tästä seikkailusta.
Mutta Tomin ajatukset eivät käyneet yksiin ehdotukseni kanssa. Hän oli
vieläkin sydämistynyt isäntärengin kovuudesta. Hän oli sitä mieltä,
että kun isäntärenki oli meidät kerran tällaiselle matkalle lähettänyt,
niin oli myös oikein, että hän tulisi hakemaan meidät kotiin. Ei kai
hän niin sydämetön voinut olla, että jättää etsimättä, vaikka tuulikin
on jo niin paljon tyyntynyt, että voi huoletta lähteä merelle. Tom
arveli, että jo tänään tulee pari venekuntaa meitä etsimään ja että ne
ovat täällä jo päiväsaikaan, ehkä ennenkin. Silakkaverkkoja emme siis
ehtisi laskea.
Odotimme hartaasti koko päivän, mutta mitään purjetta ei vain näkynyt.
Kun illaksi tuli melkein tyven, otimme Tomin veneen ja laskimme yöksi
kuusi silakkaverkkoa. Laskimme ne parittain kolmelle eri paikalle.
Huomasimme jo ensimmäisellä laskupaikalla, ettei silakoista tulisi
olemaan puutetta. Tom joka istui huopareissa, käski minun äkkiä huovata
etuairoilla ja rupesi itsekin jarruttamaan veneen vauhtia. Hän oli
näkevinään aivan kokan edessä vedenalaisen karin, johon maininki
murtui. Pysäytimme veneen ja nousimme katsomaan. Tomin kariksi luulema
este olikin suuri silakkaparvi, joka kihisi aivan veden pinnassa.
Palatessamme satamaan näin oudon esineen, joka liikkui mainingeilla. Se
oli hävinnyt silakka-ammeemme, jonka nyt riemulla hinasimme rannalle.
Ammeen pelastaminen oli kaikin puolin hyvä asia. Nyt olin vapaa
kaikista jälkiselvittelyistä, ja jos isäntärenki tulisi huomenna ja
tahtoisi jatkaa kalastusta, olisi amme hyvään tarpeeseen.
Saimme seuraavana aamuna niin paljon silakoita, että ne valmiiksi
suolattuina täyttivät neljä nelikkoa. Eikä kuitenkaan yhdessä verkossa
ollut ainuttakaan silakkaa. Siihen oli takertunut keskikokoinen lohi,
arvatenkin heti laskemisen jälkeen, koska silakat olivat verkkoa
karttaneet. Söimme lohta viikon ajan joka päivä, emmekä sittenkään
kyllästyneet tuohon lihavaan ruokaan.
Koko tämän viikon odotimme, että meitä tultaisiin etsimään. Mutta kun
mitään ei näkynyt eikä kuulunut, heitimme koko ajatuksen. Mutta laiskan
päiviä emme sittenkään viettäneet. Ensimmäisen verkonnoston jälkeen
kuivatimme verkot toisella puuttomalla saarella, joka oikeastaan onkin
vain tavattoman suuri laakakivi. Mutta jo seuraavana päivänä ryhdyimme
rakentamaan oikeata kuivaustelinettä, johon puuhaan kuluikin useita
päiviä.
Kun viikko oli kulunut, eikä kukaan tullut meitä etsimään, päättelimme
yhdessä, ettei kukaan tainnut välittää siitä olimmeko elossa vaiko
hukkuneet. Tavallisestihan toki hukkuneitakin etsitään ja naarataan,
varsinkin kun ilmat ovat niin hyvät kuin tällä viikolla. Olimme
molemmat vähän nurjalla mielellä siitä, ettei meistä sen enempää
välitetty. Olihan Tom sentään melkoisen talon perillinen, jonka
kuolemasta ei olisi sopinut olla välinpitämätön. Vasta kotiin tultuamme
saimme tietää syyn siihen, ettei meitä käyty etsimässä, Syy ei suinkaan
ollut välinpitämättömyys, niin kuin olimme luulleet. Päinvastoin oli
ruumiitamme naarattu kokonaisen viikon ajan kotirannassa. Sekä
isäntärenki että emännöitsijä luulivat näet nähneensä, että iso aalto
nieli siellä äkkiä veneemme. Jos katsojat olisivat jääneet paikalleen,
olisivat he luultavasti huomanneet erehdyksensä, mutta he kiiruhtivat
heti lähimpään naapuriin hakemaan apuväkeä. Kun he tulivat jälleen
paikalle, ei meitä enää tietystikään nähty, sillä olimme jo silloin
peninkulmien päässä. Seuraavina päivinä naarattiin niin ahkerasti,
ettei kenenkään mieleen tullut etsiä veneitä.
Meidän oli siis suunniteltava vastaisia toimiamme. Se olikin helposti
tehty. Tom sanoi, ettei siihen tarvita mitään muuta päätöstä, kunhan
vain pysytään entisessä. Kun kotoa tullaan hakemaan niin lähdetään, ei
ennen. Epäröin aluksi vähän, mutta kun en ollut kovin innostunut
isäntärengin komennosta, olin pian juonessa mukana.
Ukko, joka oli aikonut rakentaa tänne kalasaunan, oli kyhännyt
kehikkonsa samalle luodolle, jossa aluksi kuivattelimme verkkoja.
Kehikko oli tasakertaan asti valmis ja vielä hyvässä kunnossa. Mutta
kun saunan paikka oli melkein kaikkien tuulien pieksämä, siirsimme
hirret ison saaren satamarannalle, jossa oli ruohoa kasvava ja hyvin
suojattu paikka. Jo seuraavana päivänä oli kehikko uudelleen
salvottuna.
Kun rupesimme nostamaan päätyjä, tuli meille erimielisyyttä. Minä
olisin tahtonut rakentaa saunan tavalliseen malliin, mutta Tom pani
kovasti vastaan. Hän muistutti minua sotauroon uhkauksesta: "Niin pian
kuin ihminen näillä saarilla nostaa kurkihirren rakennuksen päälle, on
hän syöksevä luodot meren syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin." Tom
kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen kiellettyyn työhön ja sanoi
lähtevänsä omalla veneellään pois saarilta, jos minä sellaista
yrittäisin. Sauna oli hänen mielestään tehtävä siten, että etuseinää
korotetaan kolme tai neljä kerrosta, ja kattomalat asetetaan sen
varaan.
Nauroin Tomin puheille, ja koetin saada hänet uskomaan, että jos
tuollaisilla sotaurhoilla oli jotain valtaa näihin saariin, niin emme
me häntä ainakaan näin yksinkertaisesti onnistuisi petkuttamaan. Tom ei
kuitenkaan antanut periksi, vaan tulkitsi vanhaa kertomusta kuin
tuomari lakikirjaa. Haamu oli käynyt kieltämässä ukolta rakennuspuuhat,
mutta meitä se ei ollut hätyyttänyt. Kurkihirren nostamista koskeva
kielto oli kuitenkin pantu sellaiseen muotoon, että se koski varmasti
meitäkin. Ja siksi juuri mitään kurkihirttä ei nosteta. Seinän
korottamisesta haamu ei ollut puhunut mitään.
Tomin todistus oli viisaasti sommiteltu. Koska vanhastaan tiesin
kinaamisen turhaksi, annoin myöten. Sauna rakennettiin juuri
sellaiseksi kuin Tom sen suunnitteli. Haamua emme nähneet.
Tiilet löysimme kovan etsimisen jälkeen. Ne oli peitetty huolellisesti
tuohilla ja ne olivat erinomaisessa kunnossa. -- -- --
Samana iltana kun viimeinen tiili muurattiin savutorven päähän,
kuulimme mereltä omituisen mylvivän äänen. Metsä vaimensi sitä sen
verran, ettemme voineet varmuudella sanoa mikä se oli. Heitimme heti
työn ja juoksimme saaren toiselle rannalle. Ääni kuului nyt selvänä
"Vaaraoo, vaaraoo." Ymmärsimme heti, että Faraon koira siellä
isäntäänsä huutelee. Kansa kertoo, että kun Farao muinoin hukkui
sotajoukkoineen Punaiseen mereen, niin koirat jäivät merelle uimaan ja
muuttuivat aikojen kuluessa hylkeiksi. Vielä nytkin ne huutelevat meren
syvyyksiin kadonnutta isäntäänsä.
Tom ehdotti, että yrittäisimme saada tuon otuksen ammutuksi. Hän väitti
selvästi näkevänsä hylkeen makaavan litteällä laakakivellä noin parin
kilometrin päässä rannasta. Minä en tosin nähnyt koko eläintä, mutta
kun sielläpäin näkyi toinenkin laaka, jonne päästyämme olisimme
varmasti ampumamatkalla, olin heti valmis ryhtymään yritykseen. Rannan
läheisyydessä oli tosin vielä melkoinen aallokko, mutta noiden
laakakivien kohdalla näkyi jo kuikanpeltoja, ja kauempana oli meri
aivan rasvatyyni. Onneksi Tomin vene oli tasasaumaiseksi rakennettu.
Sellaisella veneellä pääsee aina kulkemaan hiljemmin kuin
limisaumaisella, joka pitää pahanmoista läpinää pikkuaallokossa.
Kiiruhdimme nopeasti takaisin satamaan. Molemmat suurireikäiset rihlat
ja kiikari pantiin Tomin veneeseen, jonka hankaimiin kierrettiin
riepuja kitinän poistamiseksi, läksimme soutamaan kohti laakoja, joista
toisella hylkeen piti olla. Rihlamme olivat englantilaista tekoa,
Forsythin mallia, jota siihen aikaan pidettiin parhaimpana. Pyöreä 12
kaliberin kuula läpäisi isonkin hylkeen, sen tiesimme.
Kun tulimme lähemmäksi laakakiviä, näimme jo hylkeen selvästi. Pieni
tuulenvire tuli juuri oikealta suunnalta, ampumapaikaksi valitsemamme
kallio jäi tuulen alapuolelle. Tämä oli erittäin onnellinen sattuma,
sillä jos hylje saa ampujan vainuunsa, on se hetkessä vedenpinnan alla.
Tuo kuivalla maalla niin kömpelön näköinen eläin on tavattoman vikkelä
omassa elementissään.
Tultuamme noin puolen kilometrin etäisyydelle teimme pienen kierroksen
ja saimme karista hyvän näkösuojan. Mutta karille päästyämme
huomasimme, ettei venettä voinut kiinnittää siihen vaan että toisen oli
jäätävä pitämään sitä paikallaan. Tom halusi päästä ampumaan. Hän ei
ollut koskaan aikaisemmin ollut hyljettä ampumassa, mutta tiesin hänen
osaavan pilkkaan paremmin kuin minä. Viittasin hänelle suostumukseni ja
osoitin sormella otsaani, että hän ymmärtäisi ampua hyljettä päähän.
Vavisten innosta Tom kiipesi kalliolle. Kavutessaan hän otti lakin
päästään, kääri sen mytyksi ja pisti sen sitten kalliolle saadakseen
kiväärille pehmeän tuen. Veneeseen asti näin selvästi, miten kädet
vapisivat ja kiväärin piippu viipotti. Hetken perästä näytti ampuja
kuitenkin rauhoittuvan, mutta laukausta ei vain kuulunut. Ainakin
neljännestunnin Tom makasi paikallaan liikahtamatta. Sitten näin miten
hän äkkiä korjasi tähtäystä. Laukaus kajahti, ja Tom nousi seisaalleen
yrittäen saada nopeasti uuden patruunan piippuun. Mutta ennen kuin tämä
onnistui kuulin jo veden loiskahduksesta, että hylje oli onnistunut
sukeltamaan paadeltaan veteen.
Tom oli pahalla tuulella tullessaan veneeseen. Yritin huojentaa hänen
huoliaan muistuttamalla, että hänestä saattaa tulla vielä hyväkin
pyssymies, kunhan aikaa kuluu.
-- Olisit ampunut päähän niin kuin minä kehotin, niin ei olisi hylje
sukeltanut.
-- Niin olisin toki tehnytkin, mutta kun tämän kiväärin kuula ei
läpäise harmaata kiveä.
-- Ei hylkeen pää kai sentään kiveä ole, muuten se on vain harmaa. Pää
on pehmeä ja luu ohutta, haulikkokin siihen pystyy, jos matka on
tarpeeksi lyhyt.
-- Voi olla. Mutta tämä halli makasi niin hullusti, että sen pää oli
kallionsyrjän takana. Tuo laiskuri ei siirtynyt vähääkään, vaan näytti
aikovan nukkua huomisaamuun asti. Viimein ikävystyin ja annoin mennä
siihen paikkaan, missä luulin sydämen olevan.
-- Taisi olla vika pyssynperän takana. Näinhän minä, että piippu
piirteli ukon kuvia taivaalle, kun muka tähtäsit.
-- Se on vale! Mikäs rannan haukku sinusta on tullut. Et olisi kyllä
itsekään sen paremmin osunut.
Kinastelun aikana olimme saapuneet sille paadelle, jossa hylje oli
maannut. Ampumamatka oli ollut 70 tai 80 metriä, ei siis ollenkaan
liian pitkä. Soudimme sille kohdalle, missä hylje oli liukunut paadelta
veteen. Paadella oli runsaasti verta, siis Tomin kuula oli sittenkin
osunut. Tom osoitti verilaimiskoa ja katsoi minua kysyvästi. Mutta kun
oma virhe on aina kovin paha tunnustaa, yritin selitellä että kuula oli
kai osunut kiveen ja irrottanut siitä sirpaleen. Tämä oli haavoittanut
hyljettä ja aiheuttanut verenvuodon. Tom nauroi selityksilleni, sillä
hän tiesi yhtä hyviin kuin minäkin, ettei kivensirpale mene parin
kolmen tuuman rasvakerroksen läpi. Sitäpaitsi ei kivessä näkynyt mitään
jälkeä. Jos taas kuula olisi sattunut muuhun kohtaan kuin päähän tai
sydämeen, ei hylje varmasti olisi jäänyt kivelle makaamaan. Sen
tiesimme vanhojen hylkeenpyytäjien kertomuksista.
Kiveä tutkiessamme oli alkanut käydä vähäinen tuulenvire, joka sai
vedenpinnan väräjämään. Vähäisen matkan päässä kivestä oli kuitenkin
aivan tyven läiskä. Tiesimme molemmat mitä tuo merkitsi ja soudimme
nopeasti siinne. Vesi oli tällä kohtaa verensekaista, ja selvä
hylkeenrasvan haju tuntui sieraimissamme. Veden syvyys oli vain pari
syltä, ja pohja näkyi selvästi. Mutta hyljettä ei näkynyt, vaikka
kuinka yritimme tirkistellä. Ja kuitenkin tiesimme varmasti, ettei
tällaista rasvatyventä synny, ellei hylje ole lähettyvillä pohjassa.
Samassa muodostui veteen uusi läiskä, parinkymmenen metrin päähän
edellisestä. Kiiruhdimme sinne ja nyt näimme jo hylkeenkin. Se näytti
niin suurelta, että Tom väitti innoissaan sen olevan ainakin veneen
pituisen.
Vesi oli tällä paikalla kuitenkin syvempää. Purjevarpa ei ylettynyt
hylkeeseen, eikä ankkuriakaan voinut käyttää naaraamiseen, koska sen
piikit olivat liian tylsät. Mutta veneessä oli onneksi muutamia
hauenkoukkuja. Kiinnitin pari koukkua nuoran päähän, sukelsin pohjaan
ja pistin koukut ylähuuleen kiinni. Vedimme hylkeen nuorasta, ja tuo
suuri ruho nousi vaivatta pinnalle. Syksyllä kun hylje on lihava, se
jää usein pinnalle kuolleenakin, mutta kevätkesällä se vajoaa melkein
aina pohjaan. Kiinnitimme nyt vielä muutaman koukun hylkeen kuonoon, ja
vajaassa kahdessa tunnissa se oli hinattu venevalkamaamme. Maalle
nostaminen oli ankara urakka, emmekä olisi siihen pystyneetkään ilman
taljoja.
Tomin saalis ei ollut tosin veneen pituinen, mutta yhdeksän jalkaa
kuitenkin. Ymmärsimme heti, että nyt on ryhdyttävä totiseen työhön.
Hylkeenrasva on mahdollisimman pian keitettävä öljyksi, muuten ei koko
otuksesta ole mitään hyötyä. Keittopatamme oli vain viiden litran
vetoinen. Siitä ei ollut tähän työhön.
Isossa veneessämme oli tulisijana suuri, ainakin kolmenkymmenen litran
vetoinen pata. Se oli joutunut nykyiseen käyttöönsä, kun siitä oli
lohjennut reunasta melkoinen palanen. Jos saisimme padan korjatuksi,
olisi meillä mainio rasvankeitin, Lohjennut kappale oli padan alla, ja
tulisijan eristeenä pohjaa vasten oli pieni läjä asbestipahvia.
Muutaman rautalevy liuskan avulla sovitimme lohjenneen palan takaisin
paikalleen. Kun käytimme vielä asbestipahvia tiivisteenä, saimme padan
siihen kuntoon, ettei siinä ollut moittimista. Kuuma öljy etsii tiensä
pienistäkin rakosista, mutta asbesti oli oivallista tiivistettä.
Rantaan laitoimme lieden ja ennen keittämisen alkamista puhdistimme
padan huolellisesti. Muutaman päivän työskentelyn jälkeen meillä oli
melkein kaksi nelikollista kirkasta öljyä. Lihoista otimme parhaat
palat ja loput hinasimme merelle. Kun nyljimme lihapaloista kaikki
rasvapilkut huolellisesti pois, saimme tehdyksi melkoista ruokaakin
saaliistamme. Eihän se nyt aivan pyypaistille maistunut, mutta on
huonompaakin sentään syöty.
Kaikkine vaivannäköineen oli hylkeenpyydystäminen meistä paljon
hauskempaa puuhaa kuin silakkaverkkojen hoitaminen. Tom odotti
kiihkeästi uutta hylkeen huutoa, eikä hänen kovin kauaa tarvinnut
vartoakaan. Eräänä helteisenä aamupäivänä kuului ulapalta kovaäänistä
karjuntaa ja meteliä. Äänen suunnalla oli Muklarien suurin laaka, joka
oli runsaan puolen tunnin soutumatkan päässä valkamasta. Tunsimme
paikan jo ennestäänkin. Laaka oli korkeimmalta kohdaltaan pari syltä
vedenpinnan yläpuolella. Lähellä sen toista laitaa oli niin syvä kolo,
että sen pohjalla oli vettä.
Läksimme heti matkaan ääntä kohti ja koetimme pysytellä hiekkasärkän
suojassa. Tuuli oli heikko ja puhalsi milloin mistäkin päin.
Onnistuimme kuitenkin pääsemään huomaamatta hiekkasärkälle asti.
Vedimme veneen hiekalle ja heitimme vielä varmuuden vuoksi ankkurin
hiekkaan. Tässä ei enää tarvinnut noudattaa minkäänlaista
varovaisuutta, sillä viereiseltä luodolta kuuluva huuto ja karjuminen
oli niin valtavaa, että siellä olisi luullut olevan kymmenen härkää
tappelussa. Minä olin jopa kuulevinani miten sarvet ja pääkallot
läjähtelivät yhteen.
Luodolla makasi ainakin kolmekymmentä hyljettä. Suurimmat vanhat härät
makasivat kallion ylimmillä paikoilla, toiset tappelivat ja sysivät
toisiaan. Tappelijat olivat tosissaan, sen huomasi pitkistä
verinaarmuista ja suuttuneesta karjunnasta. Pienimmät hylkeet makasivat
aivan vesirajassa tai uivat paaden ympärillä yrittäen turhaan päästä
luodolle nekin.
Meistä hylkeet eivät näyttäneet vähääkään välittävän, mutta suojamme
olikin hyvä. Katseltuamme hetkisen tuota rähinää olin tuntevinani
tuulenvirin niskassani. Samassa ryntäsivät kaikki hylkeet kuin
komennosta veteen ja hävisivät pinnan alle. Niin nopeasti se tapahtui,
että molemmat laukauksemme menivät ohi.
Tuuli oli kääntynyt ja hylkeet olivat tunteneet ihmisen hajun.
Poistuvien hylkeiden päitä näkyi aina silloin tällöin veden pinnalla.
Hetken kuluttua meistä näytti siltä, että hylkeet rupeavat palaamaan
takaisin. Jäimme makaamaan paikallemme siinä toivossa, että jokunen
hylkeenpoika olisi kyllin rohkea nousemaan takaisin paadelle. Mutta
vaikka hylkeet tulivat hyvin lähelle luotoa, ei yksikään noussut sille.
Tom oli jostakin kirjasta lukenut, miten hylkeenpyydystäjät Itämeren
rannikolla houkuttelevat uivan hylkeen rannalle. Tämä konsti perustuu
hylkeen uteliaisuuteen. Soittamalla vaikkapa hanuria voi houkutella
hylkeen seuraamaan venettä kilometrikaupalla. Tom ehdotti että
koettaisimme mekin omaa konstiamme. Varoitettuani Tomia ankarasti,
ettei hän millään ehdolla ampuisi ylitseni, suostuin rupeamaan puuhaan.
Ryömin rannalle ja matkin parhaani mukaan hylkeen kömpelöitä liikkeitä.
Välillä päästin aina mahtavan mylväisyn.
Kauan minun ei tarvinnut peliäni jatkaa ennen kuin kaksi pienempää
hylkeenpoikaa rupesi lähestymään hiekkasärkkää. Joka sukelluksella ne
tulivat lähemmäksi välillä kurkistellen uteliaasti missä uusi toveri
oli. Kun toinen niistä vihdoin nosti runsaan kolmanneksen ruumiistaan
veden pinnan yläpuolelle, pamahti jo Tomiin kivääri. Hylkeen äskeiselle
paikalle levisi heti rasvatyventö. Toinen hylje oli sukeltanut juuri
ennen laukausta. Hetken kuluttua sekin nousi pinnalle sopivalla
ampumamatkalla. Tomin ase paukahti taas, ja uusi tyventö levisi
vähitellen paikalle.
Koska muita hylkeitä ei enää näkynyt läheisyydessä, läksimme korjaamaan
Tomin saaliit. Olimme tehneet vahvasta teräslangasta naarantapaisen ja
teroittaneet sen hampaat hyvin teräviksi. Tällä välineellä onnistuimme
heti saamaan hylkeet veneeseen.
Soudimme nyt takaisin hiekkasärkälle ja heittäydyimme lämpimälle
hiekalle päivää paistattelemaan. Hetken perästä Tom nukahti. Koska
minulle ei tullut uni, läksin paadelle katselemaan miltä se näytti
hylkeiden vierailun jäljiltä. Siellä haisi kuitenkin niin kamalasti,
että kävelin nopeasti kallion tuulenpuoleiselle syrjälle, johon
istuuduin hetkeksi katselemaan Muklarien saaristoa.
Olin istunut paikallani ehkä puolisen tuntia, kun kuulin omituisen
sihisevän äänen siitä kolosta, joka oli paaden toisessa reunassa. Ensin
en kiinnittänyt siihen mitään huomiota vaan luulin erehtyneeni. Mutta
kun ääni hetken perästä uudistui ja kun toinen melkein samanlainen ääni
vastasi siihen, menin katsomaan.
Ällistykseni oli suuri kun huomasin kuopassa kaksi valtaisaa hyljettä.
Kumpaisellakin oli monta suurta verinaarmua päässään. Vesi kuopan
pohjalla oli myös veren punertamaa, Vaikka kuoppa oli vain vajaat kaksi
metriä syvä, eivät hylkeet olisi millään päässeet ennen myrskyä ja sen
tuomaa tulvaa vankilastaan, sillä sen reunat olivat äkkijyrkät.
Aavistin heti miten eläimet olivat joutuneet vankilaansa. Kun
tappelupukarien toverit olivat syöksyneet hädissään veteen, olivat ne
varmaankin tyrkänneet vahingossa vanhat härät koloon, jossa ne sitten
sähisivät toisilleen.
Heti kun hylkeet huomasivat minut, ne olivat kuin yhtä poikaa
yhteisessä vihassaan. Elleivät viholliseni olisi olleet niin
varmassa tallessa, olisin kai lähtenyt karkuun, sillä otukset
näyttivät tosiaankin julmistuneilta. Yksi ainoa sellainen naarmu,
joita molemmilla oli päässään, olisi riittänyt tappamaan minut
silmänräpäyksessä. Viritin kiväärini ja tähtäsin ensimmäistä hyljettä.
Se kuoli paikalla. Minuutin perästä kävi toiselle samoin. Yksinäisellä
kalliolla vallitsi taas rauha.
Tom huusi jo särkältään, että tulisin häntä noutamaan, Hän oli herännyt
laukauksiin ja oli tietysti utelias näkemään mitä olin ampunut.
Emme tietenkään jaksaneet saada noita mahtavia koljoja ylös kuopasta
vaan nyljimme ne siellä ja otimme heti nahan rasvakerroksineen irti.
Siinäkin oli jo vaivaa, kun saimme nahat ja rasvat ylös kuopasta.
Kotimatkalla rupesin tuntemaan outoa ihonpoltetta. Se alkoi vyötäisistä
ja levisi vähitellen ylä- ja alaruumiiseen. Rannalle ehdittyämme minun
oli pakko riisua vaatteet päältäni saadakseni selville, mikä minua niin
armottomasti poltteli. Olin vyötäisten kohdalta punainen kuin intiaani,
ja Tom kysyikin ilkkuen olinko sairastanut tuhkarokon lailliseen
aikaan, vai olinko säästänyt sen näin sopimattomaan vaiheeseen.
Huomasin samassa muutaman verenimijän putoavan paidastani, ja kun
suoritin tarkemman tutkimuksen, olin häpeissäni. Tuota tautia en ollut
ikinä sairastanut.
Kun Tom nyt huomasi ilmeistäni mikä tauti minua vaivasi, hän muuttui
kovin koppavaksi ja ilmoitti nenäänsä nyrpistäen, ettei hän nuku
samassa vuoteessa kanssani. Hetken kuluttua näin saunan ovesta, että
Tom pani uhkauksensa täytäntöön siirtämällä omat vuodevaatteensa saunan
toiseen nurkkaan.
Mistä nuo iljettävät syöpäläiset olivat ilmaantuneet? Hylkeitä
käsitellessämme olimme olleet hyvin varovaisia ja pitäneet paidanhihat
korkealle ylös käärittyinä. Tiesimme näet sen verran, että hylje on
kevätkesällä täpösen täynnä noita mieron miehen puhtaanapitäjiä. Vasta
hetkisen pohdittuani asia selvisi minulle. Olin kyllä hylkeitä
käsitellessäni ollut varovainen, mutta ennen sitä olin istunut puoli
tuntia kalliolla, joka oli ollut hylkeiden lepopaikkana. Hylkeet olivat
päivää paistatellessaan kyhnytelleet itseään kiven uurteisiin.
Kodittomat syöpäläiset olivat sitten muuttaneet suurin joukoin minun
vaatteisiini, kun minäkin pahaa aavistamatta yritin ottaa aurinkoa.
Otin vahingon opikseni ja päätin valita lepopaikkani vastaisuudessa
huolellisemmin.
Minun oli nyt pakko ryhtyä totisiin toimenpiteisiin. Tuo pieni väritön
elukka on tavattoman sitkeähenkinen. Vesi ja saippua eivät siihen
vähääkään pysty. Mutta ei se silti voittamaton ole, jos sen kimppuun
käy oikeilla aseilla. Syöpäläinen kestää seitsemän pyykkiä, mutta ei
yhtäkään saunansavua. Kun Tom myöhemmin illalla rupesi keittämään
öljyä, laitoin kiven kupeelle kiukaan tapaisen ja rupesin savustamaan
vaatteitani. Tom väitti, että minä haisin seuraavana päivänä
savuhailille. Olkoon niin, savunhaju ei minua häirinnyt ja
syöpäläisistäni olin vapaa.