I.

Kun katselet Suomen läntisen rannikon merikorttia, huomaat 64. ja 65.

leveysasteen välillä noin kolme peninkulmaa rannikosta muutamia pieniä

saaria. Nämä saaret muodostavat oikean pienen saariston tai paremminkin

kariston, sillä ainoastaan yhdellä luodolla kasvaa puita. Vettä on

saarten läheisyydessä vähän, ehkä parikymmentä jalkaa vain. Siksi

laivat karttavat näitä reittejä tarkoin.

Merikortissa näillä saarilla ei ole nimeä, mutta lähipitäjissä ne

tunnetaan nimellä Muklarit eli Muklarien saaret.

Nimi Muklarit on arvatenkin lyhennetty sanasta "Mukulakarit". Serkkuni

Tom ei kuitenkaan usko tähän selitykseen. Hän väittää että nimi on

ruotsin kielestä mongerrettu ja viittaa muka siihen, että saaret ovat

entisinä aikoina olleet salakuljettajien tyyssijana.

Rantakylässä vastapäätä Muklareita olen syntynyt ja kasvanut. Äitini

kuoleman jälkeen lähti isäni Amerikkaan ja jätti minut, joka olin juuri

rippikoulun käynyt, yksin maailmaan. Onneksi enoni oli juuri silloin

nuoremman rengin tarpeessa ja tarjosi paikan minulle.

Enoni talo ei ollut suuri. Kuten useimmat rannikon asukkaat enonikin

sai osan elannostaan merestä. Hän oli taitava ja onnekas kalastaja,

joten talossa tultiin hyvin toimeen, vaikka rikkauksista ei voitukaan

puhua.

Jo ennen nyt alkanutta vakinaista palvelustani olin useana kesänä ollut

enoni talossa kesärenkinä, parhaasta päästä apulaisena kalastuksessa.

Tunsin siis entuudestaan talon olot. Kalastaminen on raskasta työtä,

eikä kalastuskautena ole paljon aikaa nukkumiseen. Usein muutama tunti

vain, kunhan kalat on ensin perattu ja pyydykset reilattu. Ja sitten

taas uudestaan pyyntiin. Mutta tämähän oli niin kuin ollakin piti,

siihen olin jo aikaisemmin tottunut. En siis pitänyt työtä liian

raskaana. Ja jos kesällä satuin laihtumaan, niin laihtui siinä moni

muukin. Talvella ei enoni talossa ollut sen pahempaa kiirettä kuin

toistenkaan talonpoikain kodeissa. Silloin oli aikaa lihoa niin minulla

kuin muillakin.

Enoni oli purjehtinut merillä koko nuoruutensa ja parhaan osan

miehuusvuosiaankin. Jossakin Englannin merikoulussa hän kuuluu

suorittaneen aliperämiestutkinnon, jonka tähden muutamat sanoivat

häntä kapteeniksi. Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan itse hyväksynyt.

Jossakin vieraassa maassa hän oli mennyt naimisiin, ja tullessaan

kuusikymmenvuotiaana kotiin oli hänellä pieni poika mukanaan. Kuten

moni muukin vanha merimies hän osti säästörahoillaan pienen talon

vanhasta kotikylästään. Siinä hän päätti elää loppuikänsä

maanmarriaisena.

Mutta poika oli kuin merimieheksi syntynyt. Tullessani taloon hän oli

vasta kymmenennellä, mutta terhakka poika ikäisekseen. Jo silloin hän

valitteli, ettei palvelusaikaa isän kalastusveneessä laskettaisi hänen

hyväkseen merikouluun pyrittäessä. Hänen isänsä oli tehnyt puhdetöinä

kauniin kolmen jalan pituisen, fregatiksi taklatun laivan, jonka oli

määrä koristaa seurakunnan kirkkoa hänen kuolemansa jälkeen. Tässä

laivassa ei ollut sitä jalusta, harusta tai pylpyrää, jonka nimeä tai

tarkoitusta poika ei olisi tietänyt. Näissä asioissa hän olisi kyllä

selviytynyt ankarastakin merikoulututkinnosta. Ja englannin kielessä

hänellä oli sellaiset tiedot, että moni merikoulun käynytkin olisi

niitä kadehtinut.

Kasteessa oli serkkuni saanut maamoukan nimen. Pekka-nimi oli

arvatenkin tuonut isän mieleen kaukaisen kotimaan, jota hän ei ollut

poikansa syntymisen aikoihin nähnyt viiteentoista vuoteen. Mutta tämä

nimi ei ollut vähääkään omistajansa mieleen, ja niinpä hän hyväksyikin

sen vain isänsä suusta. Muille hän julisti, ettei nuoren merimiehen

nimeksi sopinut mikään muu kuin Bob tai Jack tai Tom. Näistä nimistä

hän oli valmis hyväksymään minkä tahansa.

Koska kaksi ensimmäistä nimeä vaikuttivat liian korskeilta, Pekkaa

ruvettiin vähitellen nimittämään Tupuksi, joksi Tom kansan suussa

kummallisesti vääntyi. Pekka itse ei kyllä tästäkään muodosta pitänyt,

mutta siihen hänen oli kuitenkin tyytyminen. Minä olin ainoa, joka

nimitin häntä Tomiksi, koska hän piti siitä enemmän. Isä taas sanoi

tapelleensa nuorena niin monien Bobien, Jackien ja Tomien kanssa, että

hän nyt vanhoilla päivillään tahtoi olla niistä erossa.

Tällainen poika oli siis serkkuni. Enoni -- Tomin isä -- ei ollut

mikään kärrinkoukku, jollaisiksi vanhat luuvaloiset merimiehet hyvin

usein muuttuvat. Hän oli vielä hyvissä voimissa oleva mies, joka

kalamatkoilla suoritti aina raskaimmat työt. Kalojen perkaamisessa ja

pyydysten reilaamisessa oli Tom yhtä vikkelä kuin mikä tottunut

kalastaja hyvänsä. Ja kun minäkään en ole aivan nahjus, niin ei ole

ihme, että meidän kolmimiehisellä venekunnallamme oli monena syksynä

yhtä paljon kalaa myytävänä kuin toisilla nelimiehisillä.

Kolmella eri kalastuspaikalla oli enollani sauna. Kaukaisin niistä oli

kuitenkin tarpeen vasta myöhemmin kesällä, kevätkesästä siellä ei juuri

kalaa nähty. Tältä saunalta näkyivät Muklarit pienenä harmaansinisenä

pilkkuna kaukana taivaanrannalla.

Tom oli lukemattomia kertoja rukoillut, että isä lähtisi kerrankin

koettamaan kalaonnea Muklareille. En häpeä tunnustaa, että tuo

salaperäinen nimi vaikutti mahtavasti minunkin lapselliseen mieleeni.

Mutta ukko antoi aina saman vastauksen: kun kerran lähempänä on kolme

hyvää kalapaikkaa ja niiden lähettyvillä mukavat saunat, niin miksi

lähteä kaukaisille luodoille, joilla ei ollut saunaa ensinkään, ei

ainakaan kunnollista. Hän kertoi, että jollakin Muklarien luodolla

pitäisi olla kahdeksan kerrosta korkea kalasaunan alku ja kaksisataa

tiiltä. Nämä on saarelle toimittanut parikymmentä vuotta sitten muuan

vanha kalastajaukko, joka vanhuuden houreissaan ei tahtonut kalastaa

muiden kanssa. Hän oli lähtenyt yksin Muklareille vieden mukanaan oven,

pienen lasiruudun, tarpeelliset kattolaudat ja tiilet takan muuraamista

varten.

Ukon puuhista ei kuitenkaan tullut ikinä valmista. Hän oli lähtenyt

rannikolta hyvällä myötäisellä, ja purjehdus oli mennyt hyvin kunnes

Muklarit rupesivat näkymään. Silloin oli tuuli voimistunut myrskyksi,

ja äkkiä oli peikko, Krakla, vilahtanut veneen kokan edessä. Veneen

noustessa seuraavalle aallonharjalle näyttäytyi Krakla uudestaan

hirvittävän suuren lepakon hahmossa. Levitetyin siivin se kulki veneen

edellä. Veneen painuessa aallon pohjaan sitä ei näkynyt, mutta aina

harjalle noustessa oli Krakla jo seuraavan harjalla, josta se poistui

vasta viime tingassa, niin että vene melkein kosketti sitä.

Ukko joka oli vanhan kansan väkeä, osasi kyllä apusanat ja hätäsanat,

mutta häneltä puuttuivat meritursaan pelotussanat, jotka olisivat

olleet juuri tässä tilanteessa tarpeen. Hän ei siis voinut päästä

peikosta erilleen.

Krakla oli useita kertoja yrittänyt kääntyä päin veneeseen

pakottaakseen siten ukon kääntymään takaisin kotirannalle. Mutta

suurista siivistään huolimatta se ei päässyt tuumaakaan vastatuuleen,

myötätuuleen oli kuvatuksen pakko purjehtia senkin. Ukolla oli kyllä

ollut koko ajan henki hampaissa, mutta koska hän oli tavattoman

itsepintainen ja koska Kraklakaan ei näyttänyt hänelle mitään mahtavan,

niin hän oli vain hellittämättä jatkanut matkaansa loppuun aisti.

Saarien välisestä idänpuoleisesta salmesta hän oli purjehtinut

satamaan. Tällöin oli Krakla noussut siivilleen ja lentänyt rumasti

rääkkyen tiehensä.

Ukko oli sitten vetänyt veneensä maalle pienen lahden pohjukassa,

purkanut lastin veneestä ja ryhtynyt heti työhönsä. Se sujui nopeasti,

ja pian oli seinät nostettu tasakertaan asti, päätyjä vain puuttui.

Ukko lähti metsään hakkaamaan tarvitsemiaan päätypuita, ja kuin

tyhjästä nousseena seisoi hänen edessään sotisopaan puettu mies, jolla

oli miekka vyöllä sekä toisessa kädessä jousi ja toisessa tappara. Mies

kielsi jyrkästi vanhusta jatkamasta rakennustaan. Kieltoonsa hän lisäsi

hirvittävän uhkauksen, että jos tällä saarella ikinä kohotetaan

kurkihirsi rakennuksen päälle, niin hän syöksee saaret takaisin meren

syvyyksiin, josta hän on ne nostanutkin.

Nyt ukko ymmärsi, että hän seisoi mahtavampansa edessä. Hän lupasi

paikalla lähteä pois, pyysi vain miestä, ettei tämä nyt taas lähettäisi

Kraklaa hänen tiellensä. Mies lupasikin tämän sillä ehdolla, että ukko

lähtee heti pois ja vannoo pysyvänsä kaukana saarelta.

Ukko oli vannonut, nostanut purjeensa ja lähtenyt. Tuon tapauksen

jälkeen tuskin kukaan on käynyt Muklareilla.

Jos nyt isäntä uskoi tällä kertomuksella pelottaneensa poikaansa

kärttämästä enää kalamatkalle Muklarien saaristoon, niin hän erehtyi

pahan kerran. Minä joka olin jo rippikoulun käynyt, tiesin arvostella

tuollaiset sadut oikeaan arvoonsa. Toisin oli Tom raukan laita. Hänen

mielikuvituksensa oli niin täyteen ahdettu kummituslaivoja, lentäviä

hollantilaisia, meripeikkoja, laivatonttuja ja sen seitsemänlaisia

hullutuksia, että ukon kertomus joutui vain soveliaaseen seuraan. Tästä

lähtien hän ei suonut isälleen rauhallista päivää, vaan uudisti

pyyntönsä tuon tuostakin. Ja kun isä oli luvannut rakentaa hänelle

seuraavana talvena oman veneen, hän uhkasi lähteä heti kesän alussa

yksinään Muklareille.

Tomin vene valmistui kevättalvella, ja se annettiin pojalle hänen

kahdentenatoista syntymäpäivänään. Siitä päivästä ei Tom enää vaivannut

isäänsä turhilla pyynnöillä, mutta ei myöskään puhunut mitään omista

aikeistaan. Mutta isä, joka oli kai pojan alituisesta mangunnasta

tuskastunut, muisti tämän rohkeat aikomukset. Luultavasti hän ajatteli,

että Tom todellakin lähtee luodoille. Siinä tapauksessa on parempi,

että matka tapahtuu hänen johdollaan.

Heti kun kotilahden rannat heittivät jääpeitteensä, isäntä laittoi ison

verkkoveneen vesille ja varusti siihen kaikki tarpeelliset tavarat

pitempää kalastus- ja metsästysmatkaa silmällä pitäen. Lyhyemmillä

kalastusmatkoilla meillä oli tavallisesti vain yksi pyssy mukanamme.

Mutta nyt vietiin myös molemmat suurireikäiset luodikot veneeseen.

Tomkin ymmärsi nyt, että on kysymys matkasta Muklareille. Kareilla

saarten lähistöllä on näet paljon hylkeitä, ja juuri hylkeenpyynnissä

noita aseita oli ennenkin käytetty.

Varustelut pitkää matkaa varten olivat siis kaikin puolin kunnossa.

Jäimme vain odottamaan jäiden lähtöä mereltä.

Mutta enoni elämänkirjaan oli kirjoitettu, ettei hän tulisi koskaan

viemään poikaansa Muklareille. Hän sairastui, ja niin kuin moni vanhus

joka ei ole ollut koko elämässään sairas, hänkin tunsi heti, että tämä

sairaus tulee olemaan hänelle ainoa ja viimeinen. Niin kävikin, ja

viikon kuluttua kätkettiin enoni hautaan. Suruni oli syvä ja

teeskentelemätön, niin myös Tomin, joka oli nyt alaikäisenä jäänyt yhtä

yksinäiseksi maailmaan kuin minäkin aikoinani. Hän oli nyt isäntäni, ja

minä hänen renkinsä.

Pidettiin itsestään selvänä asiana, ettei matkasta Muklareille tule

mitään. Sen paremmin Tomilla kuin minullakaan ei ollut siihen enää

mitään halua. Muutamat naapurit, niiden joukossa lautamies, pitivät

meillä hautajaisten jälkeen kokouksen, jossa päätettiin, että siksi

kunnes Tomille määrätään holhooja, taloa hoitaisi vanhempi renki

neuvotellen vähäisemmistä asioista emännöitsijän ja isommista

naapureitten kanssa. Tomin ja minun oli toteltava isäntärenkiä niin

kuin ennen isäntävainajaa. Tom kyllä kysyi eikö hänelle myönnettäisi

mitään isännänvaltaa talossa, edes minuun nähden. Mutta isännät vain

nauroivat ja kehottivat häntä suoriutumaan minun kanssani miten

parhaiten kykeni. Tämä oli minusta hyvä ja viisas päätös.

Yhtä hyvänä en pitänyt määräystä olla ehdottoman kuuliainen

isäntärengin käskyille. Hän ei ollut sellainen hyväsydäminen ja

hyväluontoinen mies kuin isäntävainaja, vaan tiukka ärhentelijä, joka

ei kärsinyt vähääkään tinkimistä. Ja sitäpaitsi hänen kouransa olivat

kovat. Huomasin että myös Tom puri hampaansa yhteen kuullessaan tämän

ankaran asian. Se ei ollut mikään suloinen sanoma pojalle, joka

kaikenlaisissa pikkuasioissa oli tottunut tekemään mielensä mukaan ja

saamaan isänsäkin puolelleen.

Jo iltapäivällä saimme vakavan syyn olla tyytymättömiä uuteen

isäntäämme. Tuuli oli päivällä kasvanut ja siirtynyt jonkin verran

pohjoiseen. Tällä tuulella ei veneemme ollut suojassa kotirannassa,

jonne aallot vyöryivät esteettä.

Uusi isäntämme käski nyt Tomin ja minun lähteä soutamaan venettä

parempaan suojaan lahden toiselle puolelle. Tom ei puhunut ensin

mitään, mutta minä vastustin sanoen, että meidän on aivan mahdotonta

saada vene soudetuksi lahden poikki. Pyysin sen tähden isäntärenkiä

tulemaan mukaan auttamaan. Myöskin Tom yhtyi nyt pyyntöön arvellen,

että tämä juuri oli sellainen "vähäisempi asia", josta isäntärengin

tuli neuvotella emännöitsijän kanssa, joka muuten tuntui olevan meidän

puolellamme. Ehkä olisimme muuten saaneetkin apua, mutta tuo

muistuttaminen että isännyys ei ollut jakamaton, suututti käskijää. Hän

vastasi tiukasti, että jollemme heti mukisematta lähde niin tulemme

näkemään kummia.

Isäntärengin puolustukseksi minun on mainittava, ettei hän varmaankaan

olisi antanut tätä käskyä, jos hän olisi voinut aavistaa kuinka

huonosti tulisi käymään. Hän oli kelpo renki pellolla ja niityllä,

mutta merestä hän ei paljoakaan tiennyt. Hänen mielestään tuuli ei

ollut kovinkaan voimakas. Ja kun lahti oli kapea, hän uskoi meidän

suoriutuvan tehtävästä. Kun minä olin muka paremmin ymmärtävinäni asian

ja kun Tomkin sekaantui siihen, hän luonnollista kyllä suuttui.

Istuimme siis Tomin veneeseen ja rupesimme hinaamaan isoa venettä

lahden vastakkaiselle rannalle. Muulla tavalla emme saaneet sitä

kulkemaan, lahti kun oli niin kivinen ettemme uskaltaneet ajatellakaan

purjeiden nostamista. Ja isossa veneessä emme olisi voineet käyttää

pariairoja, se kun oli "kuudensylen vene" ja leveydeltään kahdeksan

jalkaa.

Tuskin olimme ehtineet soutaa parikymmentä syltä, kun tuuli jo otti

meidät kokonaan haltuunsa. Vaikka lahden pohjukkaan josta tuuli kävi,

oli vain parisataa metriä, rupesivat roiskeet kuitenkin tulemaan keulan

yli veneeseen. Ei kestänyt kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin olimme

painuneet yli sata metriä lahden suun ulkopuolelle. Nyt ymmärsimme,

että kaikki voimanponnistukset olivat turhia. Kiskoimme niin että

lihakset natisivat, mutta yhtä kaikki veneet painuivat ulapalle päin.

Asian näin ollen oli ainoa pelastumisen mahdollisuus siinä, että

pääsisimme isoon veneeseen, saisimme purjeet ylös ja koettaisimme

luovia takaisin lahteen. Oman henkemme olisimme tietysti voineet

pelastaa jo heittämällä hinausköyden irti, jolloin iso vene kalliine

lasteineen olisi ollut mennyttä kalua. Tiesimme hyvin, että tässä

tapauksessa olisimme kotiin tullessamme kuulleet enemmänkin kuin

kummia. Liian kovaan kokeeseen oli isäntärenki meidät pannut. Mutta

sehän oli hänen asiansa, ja kukin tiennee parhaiten omat taikinansa.

Tom pääsi helposti isoon veneeseen, mutta minä jouduin siemaisemaan

pari kylmää kulausta, ennen kuin sain siirretyksi pikkuveneen

kokkaköyden ison veneen keulasta sen perään. Mutta enhän minä ollut

ensimmäistä kertaa märkänä. Heitimme heti molemmat ankkurit, mutta

kumpikaan ei ulottunut pohjaan, ja köysivarastoa emme kiireessä

löytäneet. Nostimme ankkurit takaisin ja tartuimme isoonpurjeeseen

saadaksemme sen reivatuksi ja sitten nostetuksi. Vene lammersi nyt

kylki edellä kohti ulappaa. Kun sitä ei voitu ollenkaan ohjata, rupesi

partaan yli pärskymään viljalti vettä. Ymmärsin että vene olisi

puolillaan, ennen kuin reivaus oli suoritettu. Olin aivan neuvoton ja

pelkäsin jo pahinta.

Tom pelasti meidät tästä pälkähästä. Hän oli lukenut kaikki isänsä

merimieskirjat moneen kertaan ja niinpä hän pystyi nyt muistamaan, että

ainoa mikä voi meidät vielä pelastaa, on ajoankkuri, joka on

kiinnitettävä kukonjalalla veneen kokkaan. Yritin selittää, että

ankkurin paikka on pohjassa eikä ajolla ja että kukonjalka tuskin

jaksaisi pitää tällaisella myrskytuulella edes pikkupojan

kaarnavenettä, saatikka kolmenkymmenenkuuden jalan kalastusvenettä. Tom

julisti, että minä ymmärsin merimiehen ammattia vähemmän kuin nuorin

kajuuttapoika. Samalla hän kiskoi esiin ihka uuden silakkaverkon, mutta

jätti sen heti, kun äsken etsitty köysikimppu paljastui sen alta.

Keskellä venettä oli suuri ja lujarakenteinen silakka-amme. Nopeasti

etsi Tom työkalukirstusta näverin, jolla hän porasi ammeen yläreunaan

neljä reikää neljännesympyrän päähän toisistaan. Sitten hän leikkasi

neljä viiden sylen pituista yhdeksänsäikeistä köyttä ja kiinnitti

niiden päät ammeen reunassa oleviin reikiin, siten että saman köyden

päät tulivat vastatusten oleviin reikiin. Tämän jälkeen hän mittasi

tarkasti köysien keskikohdat ja sitoi köydet yhteiseen solmuun vähän

tämän paikan alapuolelta. Rupesin jo aavistamaan, ettei Tomin

kukonjalka ollutkaan mikään kelvoton merimiestaika vaan että hän

tarkoitti sillä suunnilleen samanlaista -- joskin vahvempaa --

rakennelmaa, johon poika kiinnittää paperileijansa nuoran.

Tom kiinnitti nyt silmukkaan kymmenen sylen pituisen touvin, jonka

toinen pää sidottiin veneemme kokassa olevien ankkuriketjujen

irtonaiseen päähän, kun ankkuri oli ensin irrotettu ja siirretty pois

tieltä. Touvin irtonaisen osan Tom kääri huolellisesti vyyhdeksi

käyttäen kelana vasemman käden peukalohankaa ja kyynärpäätä. Vyyhdin

hän sitoi kokoon löyhällä havaslangalla ja asetti sen sitten veneen

partaalle.

Koko tämä puuha ei vienyt kymmentä minuuttia, vaikkei Tom pahemmin

kiirehtinytkään. Meri kasvattaa pojan varhain mieheksi ja totuttaa

hänet tekemään työnsä kunnollisesti ja kuitenkin nopeasti. Minä olin

koko ajan pumpunnut kaikin voimin, enkä vieläkään täysin ymmärtänyt

mitä Tom aikoi tehdä. Tom tarkasti vielä kerran koko tekeleensä ettei

vain mikään pettäisi, sitten hän komensi minut apuun.

Vaivalla saimme yhdistetyin voimin vieritetyksi tuon raskaan sammion

mereen. Sillä välin Tom ehti kertoa minulle, että hän oli ensin aikonut

ottaa silakkaverkon mutta tuli sitten ajatelleeksi, etteivät paulat

kestä. Verkon päähän olisi silloin pitänyt kiinnittää purjevarpa, jonka

päihin olisi voitu sitoa yhdestä köydestä tehty purjevarpa. Purje

puomeineen ja raakoineen on myös erinomainen ajoankkuri, sillä se

aukeaa nopeasti aalloilla ja hillitsee niiden voiman. Ajoankkuriksi

kelpaa mikä hyvänsä esine, kunhan se vain vastustaa vettä tarpeeksi.

Jos hätä olisi ollut niin suuri, ettei muuta olisi pystytty ja keritty

tekemään, olisi Tom kaatanut pikkuveneen, joka vedellä täytyttyään

olisi varmasti pitänyt ison veneen kurissa, kertoi Tom edelleen. Kaikki

tämä oli jokaiselle merenkävijälle hyvin tuttua. Tom kehotti minua

mahdollisimman pian tutustumaan näihin jokaiselle purjehtijalle ja

kalastajalle tärkeisiin tietoihin.

Tom kertoi vielä, että Valassaarilla oli erään luotsin poika istunut

kerran pikkuveneessä onkimassa, kun äkkiä syntyi kova tuuli, joka repi

veneen irti ankkurikivestään. Hetken perästä poika ei enää jaksanut

pitää venettään tuulta vasten, ja aallot alkoivat lyödä reunojen yli.

Silloin poika riisui pitkävartiset saappaat jalastaan, pisti

kokkaköyden pään raksien läpi, sitoi lujan solmun ja heitti ruojut

mereen. Saappaat täyttyivät vedellä, ja vene ajelehti kauniisti Ruotsin

puolelle. Vasta kun ensimmäiset Ruotsin saaret rupesivat näkymään,

väheni vastustus äkkiä ja pojan täytyi ruveta auttamaan airoilla,

kunnes hän vihdoin pääsi erään saaren taakse kosteeseen ja siitä

rannalle. Mutta nyt oli toinenkin saapas poissa. Raksit vain olivat

jäljellä. -- Tom huomasi samassa, että minun toisesta saappaastani

puuttui raksi kokonaan. Vihaisesti puhahdellen hän sanoi, että jos hän

olisi huomannut tämän jo rannalla, niin hän ei olisi kyllä astunut

samaan veneeseen.

Pumppusimme nyt veneen tyhjäksi ja ryhdyimme reivaamaan, joka kovasta

tuulesta huolimatta luonnistui hyvin, sillä vene pysyi nyt tasaisesti

kokka tuulta vasten. Isossa purjeessa oli kolme reiviä, mutta

kokkapurjeessa vain kaksi. Oli selvää, että tämä tuuli vaati

pohjareivausta, ja minä tahdoinkin työtä jouduttaakseni kiertää purjeen

suoraan pohjareiviin. Tämä ei kuitenkaan kelvannut Tomille, se ei näet

ollut kylliksi merimiesten tapaista. Sanoin olleeni mukana purjeita

reivaamassa jo silloin, kun Tom vielä ryömi tuvan lattialla. Mutta Tom

oli perinyt mielensä vanhemmiltaan ja isänsä kirjat hän osasi kannesta

kanteen. Ja sitä paitsi hän oli isäntä ja minä renki. Hänen tahtonsa

voitti.

Tom komensi minut siis reivaamaan ensin isonpurjeen ensimmäisen, sitten

toisen ja sitten vasta kolmannen reivin, ja sen tehtyäni tekemään

samoin keulapurjeen kahdelle reiville.

Reivaaminen merellä kovassa tuulessa on paljon vaikeampi tehtävä kuin

satamassa suoritettu. Sen vuoksi on hyvä tehdä se aina satamassa, jos

tuuli näyttää olevan kova. Silloin voi nostaa purjetta aina niin paljon

kerrallaan, että se reivaamisen jälkeen on sopivasti pingottuneena.

Silloin huomaa heti pyrkiikö purje rypistymään, jolloin on heti

korjattava ja suoristettava se paikka, jossa reivaus on tapahtunut

epätasaisesti. Hutiloiden reivattu purje on merimiehen häpeätahra, sitä

paitsi siitä turmeltuu hyväkin purje pian käyttökelvottomaksi. Ja jos

mies purjehtii kovalla tuulella puoleksi lepattavin purjein, voit olla

varma siitä että hän on oikea poropeukalo.

Nyt emme kuitenkaan voineet menetellä sääntöjen mukaan. Nostamatta

purjetta pingotimme sen alemman helmaköyden tiukaksi. Sitten ompelimme

köydentutkaimella maston halssiraksin lujasti kiinni ensimmäisen

reivilaatan kohdalla olevaan raksiin. Nyt vedimme ensimmäisen reivin

laatan tiukalle ja ompelimme perähelmaköydessä olevan renkaan

vastaavaan paikkaan purjeen alempaan helmaköyteen. Vasta sitten

kokoilimme laatan ja helmaköyden välillä olevan irtonaisen osan

purjetta, ns. vasikan ja solmitsimme reivinuorat. Tomin isä joka oli

itse tehnyt purjeensa, ei hyväksynyt tähän tarkoitukseen irtonaisia

tutkaimia, koska ne purjeen lepattaessa hyppivät helposti sormista.

Vasta kun saimme molemmat purjeet pohjareiviin, katsoimme ansainneemme

parin minuutin lepohetken.

Tom ehti selittää minulle näinä minuutteina miksi reivaus oli tehtävä

niin kuin hän tahtoi. Jos tuuli vähenee, sopii purjehtijan laskea yksi

reivi, mikä käy helposti parissa minuutissa. Risteillessään hän laskee

mieluimmin isonpurjeen reivin, koska vene nousee sitä paremmin tuuleen

mitä suurempi isopurje on. Mutta jos on myötäinen tai lousituuli, on

reivi laskettava keulapurjeesta, koska venettä on tällöin helpompi

ohjata. Sen mukaan kuin tuuli vähenee, voi vähitellen päästää monta

reiviä, joskus kaikkikin.

Nyt kun kaikki oli valmista nostimme keulapurjeen. Tuuli ei ollut

vähääkään lientynyt, mutta saimme purjeen ylös tasaisena, siinä ei

tosiaankaan näkynyt minkäänlaista ryppyä. Tom oli kovin ylpeä

moitteettomasta työstään ja väitti, että hänen isävainajansakin olisi

sen hyväksynyt.

Näissä puuhissa olimme sortuneet ainakin kaksi kilometriä rannasta,

jossa erotimme kaksi ihmishahmoa seuraamassa kamppailuamme. Arvatenkin

he olivat emännöitsijä ja isäntärenki. Tom siirtyi peräsimeen ja minä

kokkaan irrottamaan venettä ajoankkurista. Yritin ensin saada touvin

veneeseen, mutta siihen eivät voimani riittäneet. Kaikkeni ponnistaen

onnistuin saamaan ketjut veneeseen, mutta touvi minun oli leikattava

poikki. Hyvä touvi ja kymmenen syltä upo uutta köyttä joutui meren

saaliiksi, kala-ammeesta puhumattakaan. Ja jos se isäntärengistä

riippui, niin siinä meni minulta parin kuukauden palkka saman tien.

Jos isopurje olisi pitänyt nostaa pelkästään purjevarvan avulla kuten

usein on pakko, olisimme olleet pahassa kiipelissä. Mutta onneksemme ei

isäntävainaja koskaan hyväksynyt tuota "moukkamaista" tapaa, jota

käytettäessä ei mastohelmaköyttä saa millään tiukoitetuksi, vaikka

nostamassa olisi kaksikin miestä. Molemmat purjeet nostettiin

nostoköydellä, ja tässä veneessä isonpurjeen purjevarpakin oli

kiintonainen. Kun purje oli alhaalla, oli varvan ylänokka

kiikkanuoralla maston päästä irti ja purjeen yläkorva nostettiin varvan

nokkaan vetimellä. Näin kävi purjeen nostaminen helposti yhdeltäkin

mieheltä. Korjattuani vähän paria reivinuoraa ei purjeessa näkynyt

pienintäkään poimua.

Kuuden sylen pituinen kälviäläisveneemme oli hurja menijä myötäisellä

ja lousituulellakin, mutta kovalla tuulella risteillessä se sortuu

matalapohjaisena helposti. Meillä oli nyt pari pientä purjelappua

ylhäällä, mutta huomasimme jo muutaman luovin tehtyämme, ettemme tule

näillä vaatteilla pääsemään minnekään. Ja enempiä purjeita ei aluksemme

tällä tuulella kestänyt. Suojanpuoleinen parras oli jo nyt painumassa

veden alle, ja tuulen puolelta tuli koko ajan pärskeitä veneeseen.

Vielä muutamia luoveja tehtyämme näimme jo selvästi, ettemme enää kauan

jaksa pitää venettä tyhjänä. Ainoa pelastuskeinomme oli laskea

peräntakaista, mutta sekin oli tällaisella myrskyllä epävarma.

Keulapurjeen ensimmäinen reivi oli kuitenkin laskettava, sillä muuten

ei vene ehtisi aaltoja pakoon.

Tiesin hyvin kuinka vaarallista tällainen purjehtiminen on, mutta kuten

sanottu se oli nyt ainoa mahdollisuutemme. Aikaisemmin olin vain kerran

ollut myrskyllä mukana peräntakaista purjehdittaessa. Eno oli silloin

peräsimessä, ja hänen tottumuksensa olikin hyvään tarpeeseen. Jos vene

yrittää ruveta mutkailemaan, on jokaiseen yritykseenkin vastattava

nopeasti peräsimellä. Sillä jos kääntyminen pääsee hyvään alkuun, on

peräsimen käyttö silloin myöhäistä; vene kääntyy laitatuuleen ja

täyttyy vedellä äkkiarvaamatta.

Tiesin jokseenkin varmasti, etteivät aallot tulisi saavuttamaan meitä.

Silti emme uskaltaneet laskea suoraan myötäiseen, koska ohjaus olisi

ollut liian epävarmaa. Käänsimme siis myötätuuleen, mutta otimme tuulen

siinä määrin alahangan puolelta, että pystyimme pitämään molemmat

purjeet jalustettuina ylähangan naapeista. Keulapurje oli nyt

jalustettava tiukalle estämään äkkinäisiä luoveja, mutta isopurje sai

vetää täydellä voimallaan.

Kääntäessämme aluksen myötätuuleen tapahtui äkillinen muutos. Meistä

tuntui kuin myrsky olisi käskystä tauonnut. Häpeäkseni huomasin, että

olin unohtanut kääntyä parhaimman ohjaajan puoleen, mutta en unohtanut

kiittää häntä nyt tapahtuneesta hyvästä käänteestä. Käteni menivät

ristiin.

Vene kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, mäkeä ylös ja toista alas.

Omituinen kammottava tunne pani meidät aina kyykistymään noustessamme

aallon harjalle, siellä lensi vähän vaahtoa veneen yli ja taas

lähdettiin samaa huimaavaa vauhtia aallon rinnettä alas. Aallot

nousivat joka kerta melkein peräkeulan tasalle, mutta eivät kuitenkaan

onnistuneet pääsemään veneeseen.

Tätä pelottavaa poukkoilua jatkui toista tuntia. Keväisen yön hämärä

laskeutui meren päälle ja herätti meissä epämääräisen toivon, että

aaltojen valta vaimenisi. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, aaltojen voima

näytti pikemminkin kasvavan, Mahtavasti kohiseva pauhu rupesi kuulumaan

tuulen alta, ja meren pinta edessämme vaaleni yhä enemmän. Pian oli

koko näköpiirimme yhtä kihisevää vaahtokenttää.

-- Tyrskyjä keulan puolella, huusi Tom ja hypähti seisomaan juuri

samalla hetkellä, kun musta kallio vilahti ohitsemme alahangan

puolelta.

-- Survin! vastasin minä. -- Tuo ei voinut olla mikään muu kuin Survin.

Survin on korkea mutta tavattoman kapea kallio Muklarien edustalla.

Ellei Survinta olisi, ei kovalla tuulella voisi mitenkään lähestyä

Muklareita. Nimensä tuo kallio on saanut omituisen muotonsa vuoksi: se

muistuttaa aivan selvästi jättiläishuhmaren survinta. Kalastajat

väittävätkin, että se seisoo huhmareessa ja survoo myrskyisellä ilmalla

kiviryynejä veden väelle. Sanotaan myös, ettei Survin ole aina samassa

asennossa, vaan nojaa sinne päin mistä tuuli käy.

Muklareita ympäröivän matalikon läpi johtava väylä on kapea ja matala

ja kulkee aivan Survimen ohi, joka purjehtijan on jätettävä alahangan

puolelle. Täältä katsottuina Muklarit näyttävät yhdeltä yhtenäiseltä

saarelta, ja purjehtijan tulee ottaa suunta suoraan Muklarien vasenta

eli eteläistä rantaa kohti, kunnes salmi rupeaa näkymään. Tällöin on

käännettävä kaksi viivaa oikealle. Survimelta tuohon kääntöpisteeseen

pitäisi olla hyvällä tuulella kahdeksan minuutin matka, niin olimme

kuulleet kerrottavan.

Heti kun Survin oli vilahtanut ohitsemme rupesin katselemaan kelloa ja

laskin, että tällä vauhdilla ei kestäisi enempää kuin viisi minuuttia,

ennen kuin käännös oli tehtävä. Molemmin puolin venettä kiehui meri

kuin kattila.

Neljä ja puoli minuuttia oli kulunut, kun Tom huusi tähystyspaikaltaan:

-- Tyrskyjä suoraan edessä kaapelinmitan päässä.

Viisi sekuntia myöhemmin osoitti keulamme täsmälleen kaksi viivaa

oikealle edellisestä suunnasta. Tom höllensi omasta aloitteestaan

jalukset ja palasi paikalleen, mutta minä tuijotin herkeämättä "pytyn"

lukemia. Pytty oli valtavan suuri vanhanaikainen laivakompassi, jonka

enoni oli joskus asentanut veneeseen. Se vei suuren tilan veneessä,

mutta toisaalta sen liikkeet olivat rauhalliset ja helpommin

seurattavissa kuin uudenaikaisessa venekompassissa. Enolle tämä

kompassi oli erikoisen rakas, sillä hän oli sadat kerrat ohjannut

laivaa sen avulla. Kun laivan kapteeni oli ostanut uuden kompassin, oli

eno saanut vanhan pytyn omakseen.

Ja hyvä vehje se olikin. Ilman sen apua emme varmaankaan olisi

selviytyneet rannalle.

Pieni vahinkokin sentään sattui. Käännöksen aikana kaatui valtaisa

aalto suoraan veneeseemme. Toista sellaista ei aluksemme olisi

kestänyt. Hyväksi onneksi olimme heti alusta ottaneet tuulen vähän

alahangan puolelta ja siten joutuneet Muklareille. Jos meidän olisi

pitänyt kääntyessämme laskea purjeet toiselle, olisi vene armotta

kaatunut. Nyt siis selvisimme pelkällä säikähdyksellä ja

pahanpäiväisellä kastumisella.

Jo muutaman minuutin kuluttua Tom väitti hämärästä huolimatta näkevänsä

salmen, joka erottaa saaret toisistaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin

kellui veneemme ankkurissa hyvin suojatussa satamassa.

Olimme täsmällisesti täyttäneet isäntärengin käskyn, joskaan emme aivan

sillä tavalla kuin hän oli asian ajatellut.