olisimme voineet itkeä -- rouva Challenger itki tosiaan -- ajaessamme
suuren kansakoulun ohi ja nähdessämme pitkän rivin pieniä olentoja
lojumassa maantiellä. Heidän kauhistuneet opettajansa olivat päästäneet
heidät koulusta, ja he olivat kiiruhtamassa kotiinsa, kun myrkky sai
heidät verkkoonsa. Paljon ihmisiä näkyi talojen avonaisten ikkunoiden
luona. Tunbridge Wellsissa oli tuskin yhtäkään ikkunaa ilman
tuijottavia, hymyileviä kasvoja. Viimeisellä hetkellä oli ilman puute,
sama hapen kaipuu, jota me yksin olimme kyenneet tyydyttämään, ajanut
heidät ikkunan ääreen. Sivukäytävät olivat myöskin täynnä hatuttomia ja
päähineettömiä miehiä ja naisia, jotka olivat syöksyneet ulos taloista.
Monet heistä olivat kaatuneet keskelle tietä. Oli onni, että olimme
lordi Johnista saaneet taitavan ajajan, sillä ei ollut helppoa ajaa
ruumiiden ohi. Kylien tai kaupunkien läpi voimme ajaa vain hiljaa, ja
kerran muistaakseni meidän oli Tunbridgen koulua vastapäätä
pysähdyttävä joksikin aikaa, kunnes siirsimme sivulle ruumiit, jotka
tukkivat tiemme.
Muutamat pienet, selvät kuvat kohoavat muistiini pitkästä kuoleman
panoraamasta Sussexin ja Kentin väliltä. Siellä oli muun mukana suuri
välkkyvä auto Southboroughin kylässä ravintolan edustalla. Luullakseni
oli siinä jokin huviseurue palaamassa Brightonista tai Eastbournesta,
kolme loistavasti puettua naista, kaikki nuoria ja kauniita, yhdellä
heistä sylikoira, ja heidän mukanaan elähtäneen näköinen vanhahko mies
ja nuori ylimys, monokkeli yhä silmässä ja savuke loppuun palaneena
hansikoidun käden sormien välissä. Kuolema oli varmasti kohdannut
heidät silmänräpäyksessä ja kiinnittänyt heidät siihen, missä istuivat.
Vanhahko mies oli viime hetkellä repinyt kauluksensa auki yrittäessään
hengittää, mutta toiset kaikki lienevät silloin nukkuneet.
Auton toisella puolella oli tarjoilija kyyristyneenä lähelle
astinlautaa, ja tarjottimen sivulla oli muutamia särkyneitä laseja.
Toisella puolen lojui kaksi rääsyistä maankiertäjää, mies ja nainen,
sillä kohtaa, johon olivat kaatuneet, miehellä pitkä, ohut käsivarsi
yhä ojennettuna, niinkuin hän oli eläessään pyytänyt almua. Yksi
silmänräpäys oli vienyt ylimyksen, tarjoilijan, maankulkijan ja koiran
elottoman ja hajautuvan alkuliman yhteiselle asteelle.
Muistan toisenkin omituisen kuvan, jonka näin parin mailin päässä
Sevenoaksista Lontooseen päin. Vasemmalla on suuri luostari, jonka
edessä on pitkä, vihreä rinne. Tälle rinteelle oli kokoontunut suuri
joukko koululapsia, kaikki polvistuneina rukoukseen. Heidän edessään
oli rivi nunnia ja korkeampana rinteellä heitä vastassa yksinäinen
hahmo, jonka otaksuimme luostarin johtajattareksi. Päinvastoin kuin
autossa ajavat huvittelijat näyttivät nämä ihmiset saaneen varoituksen
vaarastaan ja kuolleen kauniisti yhdessä, opettajat ja opetettavat
kokoontuneina viimeiselle yhteiselle tunnilleen.
Mieleni on vielä huumaantunut tästä kauheasta kokemuksesta, ja turhaan
etsin ilmaisumuotoja esittääkseni mielialojamme. Ehkä on parasta ja
viisainta jättää yritykset ja mainita vain tosiasiat. Myöskin Summerlee
ja Challenger olivat musertuneita, emmekä kuulleet takaamme muuta kuin
joskus rouvan valitusta. Mitä tulee lordi Johniin, niin hän oli liian
kiintynyt pyöräänsä ja vaikeaan tehtävään pujotella pitkin sellaisia
teitä, jotta hänellä olisi ollut aikaa tai halua keskusteluun. Yhtä
lausetta hän toisti niin väsyttävän usein, että se jäi muistiini ja
lopuksi sai minutkin melkein nauramaan, koska se tavallaan selitti tätä
tuomiopäivää. "Perinpohjaista työtä, vai mitä?" Tämä oli hänen
huudahduksensa aina kun uusi, hirvittävä kuoleman ja häviön ilmiö tuli
silmiemme eteen. "Perinpohjaista työtä!" huudahti hän, kun laskeuduimme
Station Hiililtä Rotherfordin kohdalla, ja samaa hän toisti, kun
pujottelimme kuoleman erämaan halki Lewishamin valtatiellä ja Old Kent
Roadilla.
Täällä meitä säikähdytti äkillinen ja kummastuttava tapaus. Matalan
kulmatalon ikkunasta näkyi nenäliina pitkän, laihan ihmiskäden
liehuttamana. Ei milloinkaan ollut odottamattoman kuoleman näkeminen
saanut sydämiämme pysähtymään ja sitten jyskyttämään niin rajusti kuin
tämä kummastuttava elämän ilmaus. Lordi John käänsi auton kadun
viereen, ja me syöksyimme talon avonaisen oven läpi ja portaita ylös
toisen kerroksen etuhuoneeseen, josta tuo merkki näkyi.
Hyvin vanha nainen istui avoimen ikkunan luona, ja hänen vieressään
oli toisella tuolilla poikittain happilieriö, pienempi, mutta
samanmuotoinen kuin ne, jotka olivat pelastaneet meidän henkemme. Hän
käänsi laihat, nääntyneet kasvonsa meitä kohti ja tuijotti
silmälasiensa takaa, kun tungeskelimme ovella.
"Pelkäsin, että minut olisi jätetty tänne iäksi", sanoi hän, "sillä minä
olen rampa enkä voi liikkua".
"Niin, rouva", vastasi Challenger, "mutta onneksi me osuimme kulkemaan
ohitse".
"Minulla on teille eräs hyvin tärkeä kysymys", sanoi nainen. "Herrat,
pyydän, että vastaatte suoraan. Kuinka nämä tapaukset vaikuttavat
Luoteisrautatien osakkeisiin?"
Me olisimme nauraneet, jollei hän olisi niin traagillisen hartaasti
odottanut vastaustamme.
Rouva Burston -- se oli hänen nimensä -- oli iäkäs leski, jonka kaikki
tulot riippuivat pienestä sijoituksesta mainittuihin osakkeihin.
Osingon nouseminen ja laskeminen oli määrännyt hänen elämänsä, eikä hän
käsittänyt toimeentuloansa muutoin kuin mikäli siihen vaikutti hänen
osakkeittensa arvo. Turhaan me selitimme hänelle, että hän saisi nyt
ottaa maailman kaikki rahat, mutta että niistä ei olisi mitään hyötyä.
Hänen vanha tajuntansa ei voinut mukautua tähän uuteen ajatukseen, vaan
hän itki ääneen hukattua pääomaansa.
"Siinä oli kaikki omaisuuteni", valitti hän. "Jos se on mennyt, voin
minäkin mennä yhtä hyvin."
Sillä aikaa kun hän valitteli, selvisi meille, millä keinoin tämä
hauras vanha korsi oli elänyt siinä, missä koko suuri metsä oli
kaatunut. Hän oli kerrassaan rampa ja poti hengenahdistusta. Hänelle
oli tautiansa varten määrätty happea, ja yksi putki oli hänen
huoneessaan ratkaisun hetkellä. Hän oli tietysti hengittänyt sisäänsä
vähän happea ja saanut siitä huojennusta, kun eetterimyrkky alkoi
ahdistaa, ja säästeliäästi käyttäen varastoaan hän oli elänyt yön yli.
Lopuksi hän oli vaipunut uneen ja herännyt automme surinasta. Koska oli
mahdotonta viedä häntä mukaamme, toimitimme hänelle kaikkea, mitä hän
tarvitsi elääkseen, ja lupasimme käydä häntä katsomassa viimeistään
parin päivän päästä. Sitten me jätimme hänet yhä itkeskelemään
pääomansa menetystä.
Kun lähestyimme Thamesia, kävi ruuhka kaduilla vahvemmaksi, ja me
olimme yhä pahemmassa pulassa. Me pääsimme vain työläästi London
Bridgen poikki. Middlesexin puolelta olivat pääsytiet sinne
kauttaaltaan tukossa: jähmettynyt liikenne teki kaiken etenemisen sillä
suunnalla mahdottomaksi. Muuan laiva paloi telakalla lähellä siltaa, ja
ilma oli täynnä ajelehtivia nokihiutaleita ja raskasta, pistävää
katkua. Jossakin parlamentintalon lähellä oli sakea savupilvi, mutta
siitä, missä me olimme, oli mahdotonta nähdä, mikä oli tulessa.
"En tiedä, miltä teistä tuntuu", huomautti lordi John pysähdyttäen
auton, "mutta minusta näyttää maaseutu iloisemmalta kuin kaupunki.
Kuollut Lontoo koskee hermoihini. Minä ehdotan, että käännymme ja
ajamme takaisin Rotherfieldiin."
"Minä tunnustan, etten käsitä, mitä voisimme täältä toivoa", sanoi
professori Summerlee.
"Samalla", sanoi Challenger, ja hänen valtava äänensä kumisi
omituisesti keskellä hiljaisuutta, "meidän on vaikea käsittää, että
seitsemästä miljoonasta ihmisestä vain yhden vanhan naisen on
onnistunut ruumiillisen vammansa tai satunnaisen askartelunsa nojalla
pelastua häviöstä."
"Jos olisi muita, kuinka voimme toivoa ne löytävämme, George?" kysyi
rouva. "Kuitenkin olen yhtä mieltä siinä, että me emme voi mennä
takaisin, ennenkuin olemme edes koettaneet löytää."
Astuimme maahan autosta, jätimme sen kadun reunalle ja kävelimme hieman
vaivalloisesti pitkin King William Streetin väkirikasta käytävää.
Sitten menimme suuren vakuutustoimiston avonaisesta ovesta sisään. Se
oli kulmatalo, ja me valitsimme sen, koska siitä oli näköala joka
suunnalle. Noustuamme portaita ylös kuljimme erään salin läpi, jonka
otaksun olleen johtokunnan huoneen, sillä kahdeksan vanhahkoa miestä
istui pitkän pöydän ympärillä sen keskellä. Korkea ikkuna oli auki, ja
me menimme kaikki ulos parvekkeelle. Sieltä me voimme nähdä Cityn
haarautuvia katuja, joilla lojui tungokseen asti ihmisiä, ja heti
alapuolellamme oli katu kauttaaltaan mustana liikkumattomien
taksa-autojen katoista. Kaikki tai melkein kaikki autot olivat
suunnattuina poispäin, osoittaen, että pelästyneet liikemiehet olivat
viime hetkellä turhaan yrittäneet lähteä perheittensä luo
esikaupunkeihin tai maalle. Siellä täällä matalampien vuokravaunujen
keskellä kohosi jonkin rikkaan pohatan suuri messinkihelainen auto
toivottomasti kiilautuneena tukkeutuneen liikenteen rykelmään. Juuri
allamme oli suurikokoinen ja ylellisen näköinen auto; sen omistaja,
vanha, lihava mies, kurotti itseään esille, puolet hänen kömpelöstä
ruumiistaan oli ikkunan ulkopuolella, ja hänen turpea kätensä, joka
loisti timanteista, oli ojennettuna, kun hän kannusti ajajaansa
viimeiseen ponnistukseen ahdingon puhki.
Tusinan verta omnibusseja kohosi saarien tavoin tässä tulvassa;
matkustajat, jotka täyttivät katot, makasivat kaikki yhteen
sulloutuneina toistensa sylissä kuten leikkikalut lastenkamarissa.
Leveällä lyhtyjalustalla keskellä katua seisoi suurikokoinen poliisi
nojautuen pylvästä vasten niin luonnollisessa asennossa, että oli
vaikea uskoa häntä kuolleeksi, ja hänen jaloissaan oli rääsyinen
sanomalehtipoika, lehtipinkka vierellään maassa. Ilmoituslehtikärryt
olivat salpautuneet joukkoon, ja me saatoimme lukea tiedonannon, joka
oli suurin kirjaimin painettu mustalla keltaiselle: "Välikohtaus
ylähuoneessa. Piirikuntakilpailu keskeytetty." Tämä oli varmaan
aikaisin painos, sillä toisissa lehdissä oli luettavana: "Onko loppu
tulossa? Suuren tiedemiehen varoitus." Ja toinen: "Onko Challenger
oikeassa? Pahaenteisiä huhuja."
Challenger osoitti vaimolleen jälkimmäistä tiedonantoa, joka pisti
tungoksesta esiin kuin lippu. Saatoin nähdä hänen pullistavan rintaansa
ja sivelevän partaansa sitä katsellessaan. Hänen monivivahteista älyään
huvitti ja imarteli se ajatus, että Lontoo oli kuollessaan muistellut
hänen nimeään ja sanojaan. Hänen tunteensa olivat niin ilmeiset, että
hänen virkaveljensä ei voinut olla pilkallisesti huomauttamatta:
"Oma itse esillä viimeiseen asti, Challenger."
"Siltä näyttää", vastasi toinen tyynesti. "Niin", lisäsi hän
katsellessaan pitkin äänettömiä, ruumiiden ja kuoleman täyttämiä
katuja, "minä en tosiaan käsitä, että voittaisimme mitään viipymällä
kauemmin Lontoossa. Ehdotan, että palaamme heti Rotherfieldiin, ja
sitten neuvottelemme, miten käytämme hyödyllisimmin ne vuodet, jotka
ovat edessämme."
Vain yhden kuvan esitän vielä niistä näyistä, jotka jäivät muistiimme
kuolleesta Citystä. Se on katsahdus St. Maryn vanhan kirkon sisään,
juuri siellä, missä automme odotti. Portailla virui vainajia, joiden
välitse pujotellen työnsimme kääntöoven auki ja astuimme sisään.
Edessämme oli ihmeellinen näky. Kirkko oli täpötäynnä polvistuvia
olentoja rukousta ja nöyrtymistä osoittavissa asennoissa. Viimeisellä
kauhistavalla hetkellä, jouduttuaan äkkiä kasvoista kasvoihin elämän
kauhean todellisuuden eteen, joka uhkaa yläpuolellamme silloinkin, kun
siirrymme varjojen maahan, olivat kauhistuneet ihmiset syöksyneet Cityn
vanhoihin kirkkoihin, joissa moniin sukupolviin oli tuskin milloinkaan
ollut jumalanpalvelusta. Siellä he olivat sulloutuneina niin tiheään
kuin mahtuivat polvistumaan, monella kiihtymyksessään vielä hattu
päässään, ja heidän yläpuolellaan oli muuan maallikkopukuinen nuori
mies saarnatuolissa ilmeisesti puhunut heille, kun sama kohtalo oli
yllättänyt hänet ja heidät. Hän oli nyt kuten ilveilijä kojussaan, pää
ja kaksi velttoa käsivartta riippumassa saarnatuolin reunan yli. Kaikki
tuntui painajaiselta, harmaa, tomuinen kirkko, kuoleman kourissa
jähmettyneiden rivit, kaiken hämäryys ja hiljaisuus. Me kävelimme
siellä varpaisillamme, hiljaa kuiskaillen.
Ja sitten sain äkkiä erään aatteen. Kirkon nurkassa lähellä ovea oli
vanha kastemalja ja sen takana syvä komero, jossa riippuivat
kellonsoittajain köydet. Miksi emme lähettäisi Lontoon yli sanomaa,
joka toisi luoksemme mahdollisesti vielä eloon jääneet? Minä juoksin
sinne, kiskoin köyttä ja hämmästyin huomatessani, kuinka vaikeata oli
heiluttaa kelloa. Lordi John oli seurannut minua.
"Totta tosiaan, nuori mies!" sanoi hän riisuen takkinsa. "Te olette
saanut hiton hyvän aatteen. Kun minäkin tartun siihen, kyllä kello
soi."
Mutta kello oli niin raskas, että vasta silloin, kun Challenger ja
Summerlee olivat painollaan tulleet avuksemme, kuulimme päittemme
yläpuolelta kuminaa ja helinää, joka ilmaisi meille, että suuri
kellonkieli suoritti tehtäväänsä. Kauas yli kuolleen Lontoon kaikui
toverillinen ja toivoa antava viestimme niille lähimmäisille, jotka
vielä ehkä elivät. Se ilahdutti omaa sydäntämme, tämä voimakas
metallinen kutsu, ja me ahersimme sitä vakavammin, kiskoutuen kaksi
jalkaa maasta köyden heilahtaessa ylöspäin, mutta ponnistaen kaikki
yhdessä, alaspäin vedettäessä.
Challenger oli alinna, jännittäen koko valtavan voimansa ponnahdellen
ylös alas kuten eriskummainen härkäsammakko ja kurnuttaen joka
vetäisyllä. Tällä hetkellä olisi taiteilija saanut ottaa kuvan neljästä
seikkailijasta, jotka ennen olivat yhdessä kokeneet monta omituista
vaaraa ja jotka kohtalo nyt oli valinnut näin merkilliseen tehtävään.
Puoli tuntia me teimme työtä, hien valuessa kasvoiltamme, käsivarret ja
selkä kipeinä ponnistuksesta. Sitten menimme kirkon pylväskäytävään ja
tähystelimme innokkaasti pitkin hiljaisia täyteen ahdettuja katuja. Ei
yksikään ääni tai liike vastannut kutsuumme.
"Se on hyödytöntä. Ei ketään ole jäljellä", huudahdin.
"Me emme voi tehdä mitään muuta", sanoi rouva Challenger. "Jumalan
tähden, George, menkäämme takaisin Rotherfieldiin. Vielä yksi tunti
täällä kauheassa, hiljaisessa Cityssä tekisi minut hulluksi."
Me nousimme autoon sen enempää puhumatta. Lordi John käänsi ja suuntasi
sen etelään päin. Meistä näytti kaikki päättyneeltä. Vähänpä osasimme
aavistaa sitä omituista uutta vaihetta, joka pian seurasi.
6
Suuri herääminen
Ja nyt tulen loppuosaan tätä eriskummaista tapausta, joka oli niin
valtavan tärkeä sekä omassa yksityisessä elämässämme että ihmissuvun
yleisessä historiassa. Kuten sanoin tarinaa aloittaessani: kun tätä
historiaa kirjoitetaan, kohoaa loppukohtaus varmasti kaikkien muiden
tapausten keskellä kuin vuori kunnaiden seasta. Sukupolvellemme on
varattu erikoinen kohtalo, koska se on valittu kokemaan näin
ihmeellistä. Kuinka kauan sen vaikutus kestää, -- kuinka kauan
ihmiskunta säilyttää sen nöyryyden ja kunnioituksen, jota tämä suuri,
tärisyttävä tapaus on sille opettanut, sen näyttää vain tulevaisuus.
Luulen voitavan turvallisesti sanoa, etteivät olot milloinkaan palaa
entiselleen.
Ihminen ei käsitä, kuinka voimaton ja tietämätön hän on ja kuinka
näkymätön käsi kannattaa häntä, ennenkuin tuo käsi on näyttänyt
hetkeksi puristuvan musertavaan iskuun. Kuolema on ollut ihan lähellä.
Me tiedämme, että se voi taas tulla millä hetkellä tahansa. Sen uhka on
kuin varjona elämässämme, mutta kuka voi väittää valheeksi, että tässä
varjossa velvollisuuden, vakavuuden ja vastuun tunne, elämän tärkeyden
ja tarkoitusten kunnioittaminen, vakava kehittymisen ja parantumisen
halu on kasvanut ja käynyt meissä todelliseksi, hapattaen
yhteiskuntamme ylhäältä alas asti? Se ei riipu lahkoista tai
uskonkappaleista. Siinä on esillä näköalan muutos, uusi käsitys
oikeista mittasuhteista, joiden mukaan me olemme merkityksettömiä ja
haihtuvia olentoja, eläen vain sikäli kuin tuntemattoman vallan armo
sallii.
Mutta jos maailma on käynyt tästä tiedosta vakavammaksi, ei se silti
luullakseni ole surullisempi paikka. Varmastikin olemme yhtä mieltä
siitä, että nykyhetken järkevämmät ja hillitymmät huvit ovat
syvällisempiä ja viisaampia kuin se meluisa, mieletön hälinä, jota niin
usein pidettiin huvituksena menneinä päivinä -- niin vähän aikaa
sitten, vaikka se nyt tuntuu käsittämättömältä. Entisen tyhjän elämän
sijaan, joka tuhlattiin joutavissa vierailuissa ja vastavierailuissa,
suuren ja tarpeettoman talouden huolissa, ylellisten ja ikävien
aterioiden järjestelemisessä ja syömisessä, on tullut lepoa ja
terveyttä lukemisessa, musiikissa, hiljaisessa perheseurustelussa, kun
on opittu paremmin käyttämään aikaa. Terveempinä ja enemmän nauttien
ihmiset ovat rikkaampia kuin ennen, vaikka ovat maksaneet yhteiseen
rahastoon ne paisuneet verot, jotka ovat niin suuresti korottaneet
elintasoa näillä saarilla.
Siitä ollaan hieman eri mieltä, millä määrätyllä hetkellä suuri
herääminen sattui. Yleensä myönnetään, että lukuunottamatta kellojen
osoittamaa eroa on voinut olla paikallisia syitä vaikuttamassa myrkyn
toimintaan. Mutta jokaisessa eri piirissä tapahtui ylösnousemus melkein
yhtaikaa. Monet ihmiset todistavat, että parlamenttitalon kello silloin
oli kymmenen minuuttia yli kuuden. Tähtitornin esimies on ilmoittanut,
että Greenwichin aika osoitti kaksitoista minuuttia yli kuuden.
Toisaalta on tilanomistaja Johnson, hyvin kyvykäs itäenglantilainen
havaintojen tekijä, aikamääräksi maininnut klo 6.20. Hebrideillä kello
oli silloin jo seitsemän.
Omalta kohdaltamme ei voi olla mitään epäilystä, sillä minä istuin
sillä hetkellä Challengerin työhuoneessa, ja hänen huolellisesti
tarkistettu ajanmittarinsa oli edessäni. Se osoitti neljännestä yli
kuuden.
Ääretön masentuminen painoi mieltäni. Kaikki ne kauheat näyt, joita
olimme matkallamme tavanneet, ahdistivat sieluamme. Kun minulla oli
mainio terveys ja suuri ruumiillinen tarmo, oli sielullinen
synkistyminen minussa harvinaista. Minulla oli irlantilaisen kyky nähdä
jokin leikillisyyden pilkahdus kaikessa pimeydessä. Mutta nyt oli
synkeys kauhistava ja lievittämätön. Muut olivat alakerrassa
tuumimassa, mihin ryhdyttäisiin. Istuin avoimen ikkunan luona, nojaten
leukaa käteeni ja ajatellen tilanteemme kurjuutta.
Saatoimmeko vielä jatkaa elämäämme? Kysymys heräsi yhä uudelleen. Oliko
mahdollista elää kuolleessa maailmassa? Samoin kuin fysiikan mukaan
isompi kappale vetää puoleensa pienempää, emmekö mekin tuntisi
vastustamatonta vetovoimaa ihmiskunnan puolelta, joka oli siirtynyt
toiseen maailmaan? Kuinka tulisi loppu? Johtuisiko se myrkyn
palaamisesta? Vai tulisiko maa asumattomaksi yleisen rappeutumisen
myrkyllisistä vaikutuksista? Vai kävisikö niin, että kauhea tilanne
järkyttäisi henkistä tasapainoamme? Ryhmä mielipuolia kuolleessa
maailmassa! Haudoin mielessäni tätä viimeistä kamalaa ajatusta, kun
jokin kopina sai minut katsomaan maantielle. Vanha kyytihevonen tuli
mäkeä ylös!
Samalla hetkellä olin tietoinen siitä, että linnut visertelivät, että
joku yski pihalla ja että ulkona oli liikettä. Ja kuitenkin muistan,
että tuo ihmeellinen, laihtunut, yli-ikäinen hevonen pidätti
katsettani. Hitaasti ja huohottaen se kiipesi rinnettä ylös. Sitten
silmäni osui ajajaan, joka kyyrötti istuimellaan, ja lopuksi nuoreen
mieheen, joka kurkotti ikkunasta ulos hieman kiihtyneenä ja huusi
ajajalle jonkin määräyksen. Kaikki olivat epäilemättä pirteästi elossa!
Oliko tämä siis ollut vain harhakuva? Oliko mahdollistä, että koko tämä
myrkkyvyöhyketapaus oli ollut unta? Aluksi olivat hämmästyneet aivoni
tosiaan valmiit uskomaan, että niin oli laita. Sitten satuin katsomaan
kättäni, ja siinä oli rakkula, jonka olin saanut kirkonkellojen köysiä
kiskoessani. Se oli siis ainakin totta. Ja kuitenkin maailma oli taas
herännyt eloon -- täysi elämä oli silmänräpäyksessä palannut
kiertotähdellemme.
Kun nyt silmäilin laajaa maisemaa eri tahoille, näin siinä
hämmästyksekseni liikettä ihan samaa latua myöten, jolle se oli
pysähtynyt. Tuolla olivat golfinpelaajat. Oliko mahdollista, että he
jatkoivat peliään? Oli, sillä eräs heistä löi pallon pois hiekkaläjältä
ja toinen ryhmä ajoi nurmikolla varmasti palloa kuoppaan.
Elonleikkaajat menivät parvessa hitaasti työhönsä takaisin.
Lapsenhoitaja läimäytti toista hoidokkiaan ja alkoi sitten työntää
rattaitaan mäkeä ylös. Jokainen oli rauhallisesti tarttunut elämän
lankaan juuri siltä kohtaa, missä oli sen pudottanut.
Syöksyin portaita alas, mutta eteisen ovi oli auki, ja pihalta kuulin
toverieni ääniä, kun he ilmaisivat hämmästyksensä ja onnittelunsa. Me
kaikki pudistimme toistemme käsiä ja nauroimme, ja rouva Challenger
suuteli innoissaan meitä kaikkia, ennenkuin lopuksi heittäytyi miehensä
syliin.
"Mutta eihän se ole voinut olla pelkkää nukkumista!" huudahti lordi
John. "Hitto vieköön, Challenger, ettehän luule minun uskovan, että
ihmiset vain nukkuivat tuijottavine silmineen, jäsenet jäykkinä, kauhea
kuolonirvistys kasvoillaan!"
"Se on voinut olla ainoastaan se tila, jota sanotaan
jäykistystaudiksi", sanoi Challenger. "Se on ollut harvinainen ilmiö
menneisyydessä, ja sitä on aina väärin luultu kuolemaksi. Siinä tilassa
laskee ruumiin lämpö, hengitys katoaa, sydämen tykytystä ei tunnu --
oikeastaan se onkin kuolema, vaikka se on ohimenevä. Kaukonäköisinkään"
-- tässä hän sulki silmänsä ja virnisti -- "saattoi tuskin käsittää,
että se puhkesi näin yltyleisenä".
"Te saatte sanoa sitä jäykistystaudiksi", huomautti Summerlee, "mutta
se on kuitenkin vain nimi, ja me tiedämme tuloksesta yhtä vähän kuin
myrkystä, joka on sen syynä. Korkeintaan voimme sanoa, että myrkyllinen
eetteri on aiheuttanut väliaikaisen kuoleman."
Austin istui lyyhistyneenä auton astuimella. Juuri hänen yskänsä olin
kuullut yläkertaan. Hän oli ääneti pidellyt päätään, mutta nyt hän
mutisi itsekseen ja tarkasteli autoa.
"Nuori pölkkypää!" murisi hän. "Ei voi jättää esineitä rauhaan!"
"Mikä on hätänä, Austin?"
"Rasvauskojeet jätetty juoksemaan, herra. Joku on sorkkinut autoa.
Kaiketi se on puutarhurin nulikan työtä."
Lordi John näytti syylliseltä.
"En tiedä, mikä minua vaivaa", jatkoi Austin nousten horjuen pystyyn.
"Muistaakseni minua huimasi, kun pesin autoa. Ehkä kaaduin silloin
astuimelle. Mutta sen vannon, etten milloinkaan ole jättänyt tulppaa
auki."
Hämmästyneelle Austinille kerrottiin lyhyesti, mitä oli tapahtunut
hänelle ja maailmalle. Tippuvien rasvauskojeiden salaisuus selitettiin
hänelle myöskin. Hän kuunteli perin epäuskoisena, kuinka eräs
tottumaton herrasmies oli ohjannut hänen autoaan, mutta hänen
mielenkiintonsa heräsi, kun suppeasti esitimme, mitä olimme kokeneet
nukkuvassa Cityssä. Vielä nytkin muistan hänen huomautuksensa, kun
tarina oli lopussa.
"Olitteko Englannin pankin ulkopuolella, herra?"
"Kyllä, Austin."
"Kun kaikki miljoonat olivat sisällä ja joka ihminen nukkui?"
"Niin oli asian laita."
"Enkä minä ollut siellä!" huokasi hän ja kääntyi synkkänä taas pesemään
autoaan.
Äkkiä kuului pyörien kitinää hiekalla. Vanhat ajurinrattaat olivat
saapuneet Challengerin oven eteen. Näin nuoren matkustajan astuvan
maahan. Sitten ilmestyi palvelijatar, joka näytti niin sekaiselta ja
kummastuneelta kuin olisi juuri heitetty syvimmästä unestaan,
huoneeseen kortti lautasella. Challenger nuuhkaisi sitä katsellessaan,
ja hänen paksu musta tukkansa näytti nousevan vihasta pystyyn.
"Sanomalehtimies!" murisi hän. Sitten hän virkkoi, hymyillen
anteeksipyytävästi: "Mutta onhan luonnollista, että koko maailma
kiiruhtaa tiedustamaan, mitä minä ajattelen tästä asiain käänteestä."
"Se voi tuskin olla hänen asiansa", sanoi Summerlee, "sillä hän oli
matkalla jo ennenkuin eetterimyrkytys alkoi".
Minä katsoin korttiin: "James Bascter, _New York Monitorin_
Lontoon-kirjeenvaihtaja."
"Te aiotte ottaa hänet vastaan?" sanoin.
"En ikinä."
"Voi, George! Sinun pitäisi olla suopeampi ihmisille. Varmasti olet
oppinut jotakin siitä, mitä olemme kokeneet."