päätään.
"Myrkyllistä joukkoa! Niin, Malone? Pahin rikkaruoho uudenaikaisessa
sivistyksessä, kerskurin valmis työase ja itseään kunnioittavan miehen
kiusa! Milloin he ovat sanoneet hyvän sanan minun puolestani?"
"Milloin te olette sanonut hyvän sanar heidän puolestaan?" vastasin.
"Kuulkaahan, tässä on muukalainen, joka on tullut teitä tapaamaan.
Ettehän voi olla niin töykeä hänelle."
"No no", murisi hän, "te tulette mukaani ja pidätte puhumisesta huolta.
Minä panen edeltäkäsin vastalauseeni sellaista häpeällistä
yksityiselämäni häiritsemistä vastaan." Yhä mutisten hän tuli keikkuen
perässäni kuten vihainen ja ilkeä verikoira.
Näppärä nuori amerikkalainen veti muistikirjansa esiin ja syventyi heti
asiaansa.
"Minä tulin tänne, arvoisa herra", sanoi hän, "koska lukijamme
Amerikassa tahtoisivat hyvin mielellään kuulla enemmän siitä vaarasta,
joka teidän mielestänne uhkaa maailmaa".
"Minä en tiedä mistään vaarasta, joka nyt uhkaisi maailmaa", vastasi
Challenger tylysti.
Sanomalehtimies katsoi häneen lievän hämmästyneenä.
"Tarkoitan sitä, että maailma voisi joutua myrkyllisen eetterin
vyöhykkeeseen."
"Minä en nyt näe mitään sellaista vaaraa", väitti Challenger.
Nuori mies hämmästyi yhä enemmän.
"Ettekö te ole professori Challenger?"
"Kyllä, herra, se on nimeni."
"Sitten en käsitä, kuinka voitte sanoa, ettei ole mitään vaaraa. Minä
tarkoitan teidän omaa kirjettänne, joka julkaistiin tämänaamuisessa
Lontoon _Timesissä_."
Nyt oli Challengerin vuoro näyttää hämmästyneeltä.
"Tämänaamuisessa?" toisti hän. "Tänä aamuna ei ole julkaistu Lontoon
_Timesiä_."
"Varmasti on, herra", sanoi amerikkalainen maltillisesti. "Teidän
täytyy myöntää, että Lontoon _Times_ on jokapäiväinen sanomalehti." Hän
veti esiin taskustaan sanomalehden. "Tässä on se kirje, jota
tarkoitan."
Challenger hihitti ja hieroi käsiään.
"Jopa alan käsittää", sanoi hän. "Te siis luitte tämän kirjeen tänä
aamuna?"
"Kyllä, herra."
"Ja tulitte heti haastattelemaan minua?"
"Juuri niin."
"Huomasitteko mitään epätavallista matkallanne tänne?"
"Totta puhuakseni, näyttivät kansalaisenne vilkkaammilta ja yleensä
inhimillisemmiltä kuin ennen. Matkatavarani vastaanottaja alkoi kertoa
minulle hullunkurista juttua, ja se on minulle uusi kokemus tässä
maassa."
"Eikö mitään muuta?"
"Ei, herra, ainakaan mikäli muistan."
"No, mihin aikaan läksitte Lontoosta?"
Amerikkalainen hymyili.
"Minä tulin tänne haastattelemaan teitä, herra professori, mutta
minusta tuntuu kuin nyt toistuisi vanha pulma: 'Onko neekeri kalassa
vai kala neekerissä?' Te kysytte enemmän kuin minä."
"Se sattuu kiinnittämään mieltäni. Muistatteko tuntimäärän."
"Kyllä. Kello oli puoli yksi."
"Ja te saavuitte?"
"Neljänneksen yli kahden?"
"Ja otitte ajurin?"
"Niin tein."
"Kuinka pitkän matkan luulette olevan asemalle?"
"No, ehkä lähes kaksi mailia."
"Kuinka kauan siis ajoitte rattailla?"
"Noin puoli tuntia, kun hengenahdistusta poteva hevonen oli aisoissa."
"Nyt pitäisi kellon siis olla kolme?"
"Niin, tai hiukkasen yli."
"Katsokaa kelloanne!"
Amerikkalainen teki niin ja tuijotti sitten meihin hämmästyneenä.
"Totisesti!" huudahti hän. "Veto on loppunut. Se hevonen on rikkonut
kaikki ennätykset. Aurinko on jokseenkin alhaalla, kun nyt sitä
katselen. Niin, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä."
"Muistatteko kokeneenne mitään merkillistä, kun tulitte mäkeä ylös?"
"Kyllä, kerran minua nukutti kovasti. Silloin aioin sanoa jotakin
ajajalle, mutta hän ei näkynyt kuulevan. Kaiketi oli kuumuus syynä
siihen, että minua äkkiä pyörrytti. Siinä kaikki."
"Niin on koko ihmissuvun laita", sanoi Challenger minulle. "Heitä on
kaikkia pyönyttänyt. Kukaan ei vielä käsitä, mitä on tapahtunut.
Jokainen jatkaa keskeytynyttä työtään, niinkuin Austin on käynyt
käsiksi letkuun tai toinen pelaa edelleen golfia. Sanomalehtenne
toimittaja, Malone, jatkaa lehtensä julkaisemista ja kummastuu aika
lailla, kun huomaa, että yksi numero puuttuu. Niin, nuori ystäväni",
lisäsi hän amerikkalaiselle reportterille iloisuuden äkillisessä
puuskassa, "teistä on ehkä mielenkiintoista tietää, että maailma on
turvallisesti uinut sen myrkyllisen virran läpi, joka ryöppyää
Golf-virran tavoin eetterivaltameressä. Tahtonette myöskin omaksi
mukavuudeksenne panna vastaisen varalta merkille, ettei tänään ole
perjantai, elokuun seitsemäskolmatta, vaan lauantai, kahdeksaskolmatta
päivä ja että te olette istunut vaunuissanne tunnotonna
kahdeksankolmatta tuntia Rotherfieldin mäen rinteellä."
Juuri tähän voin lopettaa kertomukseni. Kuten luultavasti huomaatte, on
se vain täydellisempi ja seikkaperäisempi toisinto siitä selostuksesta,
joka ilmestyi _Daily Gazetten_ maanantainumerossa, ja joka on yleisesti
myönnetty kaikkien aikojen suurimmaksi saavutukseksi sanomalehtimiehen
toimessa, niin että sen ansiosta lehteä myytiin kolme ja puoli
miljoonaa kappaletta. Minä säilytän pyhäkköni seinällä kehyksessä sen
suurenmoisia otsakkeita:
MAAILMA KAHDEKSANKOLMATTA TUNTIA HORROKSISSA
ENNENKUULUMATTOMIA KOKEMUKSIA
CHALLENGER NÄYTTÄNYT OLEVANSA OIKEASSA
KIRJEENVAIHTAJAMME PELASTUU
MIELTÄKIEHTOVA KERTOMUS
HAPPIHUONE
KAMMOTTAVA AUTOMATKA
KUOLLUT LONTOO
PUUTTUVAN SIVUN KORVAAMINEN
PALJON TULIPALOJA JA IHMISHUKKAA
UUDISTUUKO SE?
Tämän mahtavan luettelon alla oli yhdeksän ja puolen palstan pituinen
kertomus, joka oli ensimmäinen, viimeinen ja ainoa selostus
kiertotähtemme historiasta yhdeltä pitkältä päivältä, mikäli yksi
huomioiden tekijä voi sitä esittää. Challenger ja Summerlee ovat
käsitelleet asiaa yhteisessä tieteellisessä kirjoitelmassa, mutta
minulle yksin jäi yleistajuisen selostuksen laatiminen. Voinpa tosiaan
laulaa: "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään." Eihän
sanomalehtimies koskaan enää voi kohota niin korkealle!
Mutta en tahdo kuitenkaan lopettaa kertomustani mahtipontisilla
otsakkeilla ja omalla riemuvoitollani. Sallitaanko minun sensijaan
lainata ne kaunopuheiset rivit, joilla suurin päivälehti päätti asiaa
koskevan, ihailtavan pääkirjoituksensa, sillä siihen sopisi jokaisen
ajattelevan ihmisen tutustua.
"Kuluneen lauseparren mukaan", lausui _Times_, "meidän ihmissukumme on
heikko meitä ympäröivien rajattomien, salaperäisten voimien edessä.
Vanhan ajan profeetoilta ja oman aikamme filosofeilta on meille tullut
sama sanoma ja varoitus. Mutta kaikkien usein toistettujen totuuksien
lailla se on ajan mittaan menettänyt jotakin tärkeydestään ja
pätevyydestään. Tarvittiin opetus, todellinen kokemus, osoittamaan sen
merkitys. Tästä terveellisestä, mutta kauhistavasta koetuksesta olemme
juuri päässeet; ajatus on yhä huumaantuneena iskun äkillisyydestä, ja
sieluamme on kurittanut oman rajoituksemme ja voimattomuutemme tunto.
Maailma on maksanut kauhistavan hinnan tästä opetuksesta. Vielä emme
ole saaneet täydellistä kertomusta kaikista onnettomuuksista, mutta New
Yorkin, Orleansin ja Brightonin palaminen tuhaksi on itsessään
suurimpia murhenäytelmiä rotumme historiassa. Kun selostus
rautatieonnettomuuksista ja haaksirikoista on täydennetty, tarjoaa se
kauheata luettavaa, vaikka on todistuksia, että verrattomasti
useimmissa tapauksissa junien kuljettajien ja laivojen koneenkäyttäjien
onnistui pysähdyttää koneet, ennenkuin sortuivat myrkyn vaikutuksesta.
Mutta niin suunnaton kuin aineellinen vahinko onkin sekä ihmishenkiin
että omaisuuteen nähden, ei kuitenkaan se asia ole tänään etualalla
ajatuksissamme. Kaiken sen voi unohtaa. Mutta se, mitä ei unohdeta ja
mikä edelleen valtaa ja minkä pitäisi vallata mielikuvituksemme, on
tämä maailmankaikkeuden mahdollisuuksien paljastuminen, tämä
tietämättömän itsetyytyväisyytemme hävittäminen, tämä osoitus siitä,
kuinka ahdas aineellisen olemassaolomme tie on ja mitä kuiluja voi olla
sen kummallakin puolella. Juhlallisuuden ja nöyryyden tunne on kaikkien
tämänpäiväisten mielenliikutustemme pohjana. Olkoot ne siinä perustana,
jolle vakavampi ja nöyrempi sukukunta voi rakentaa arvokkaamman
pyhätön."