valaisee asumatonta maailmaa. Ihmissuku on mennyt, sammunut yhdessä
päivässä, mutta kiertotähdet liikkuvat ja vuorovesi nousee tai laskee,
tuuli kuiskii ja koko luonto on entisellään, mikäli näyttää,
limaeläimeen asti, osoittamatta merkkiäkään siitä, että ihminen, joka
oli nimittänyt itseään luomakunnan herraksi, olisi milloinkaan
läsnäolollaan siunannut tai kironnut maailmankaikkeutta. Pihalla makaa
Austin raajat hajallaan ja kasvot loistavan valkeina sarastuksessa,
letkunpään pistäessä yhä näkyviin hervottomasta kädestä. Koko ihmissuku
esiintyy kuin tyypillisesti tuossa puoleksi lystikkäässä, puoleksi
liikuttavassa hahmossa, joka makaa niin avutonna ennen hoitelemansa
koneen vieressä.
* * * * *
Tähän loppuvat silloiset muistiinpanoni. Sitten olivat tapaukset liian
nopeita ja vaikuttavia, jotta olisin ehtinyt mitään kirjoittaa, mutta
ne ovat niin selviksi hahmoittuneet muistiini, että mikään sivuseikka
ei jäänyt minulta huomaamatta.
Jokin tukehtumisen tunne kurkussani sai minut katsomaan happilieriöitä,
ja silloin hämmästyin. Elämämme hiekka oli valumassa loppuun. Jonakin
yön hetkenä Challenger oli muuttanut putken kolmannesta lieriöstä
neljänteen. Nyt oli selvää, että tämäkin oli jo melkein tyhjä. Kauhea
tukehtumisen tunne ahdisti minua yhä pahemmin. Kiirehdin lieriön luo,
irroitin hanan ja muutin sen viimeiseen varastoomme. Omatuntoni soimasi
minua siitä, sillä tunsin, että jos olisin pidättänyt kättäni, he
mahdollisesti kaikki olisivat siirtyneet pois unessaan. Sen ajatuksen
karkoitti kuitenkin sisemmästä huoneesta kuuluva rouvan ääni, joka
huusi:
"George, George, minä tukehdun!"
"Kaikki on kunnossa, rouva Challenger", vastasin samalla kun muut
hypähtivät pystyyn. "Minä olen juuri vääntänyt auki uuden lieriön."
Sellaisellakaan hetkellä en voinut olla hymyilemättä Challengerille,
joka hieroen karvaisilla nyrkeillään kumpaakin silmäänsä oli kuin iso
parrakas vauva juuri herätessään. Summerlee värisi kuin vilutautinen,
sillä kun hän huomasi asemansa, voitti inhimillinen pelko hetkeksi
tiedemiehen tyyneyden. Lordi John oli kuitenkin yhtä rauhallinen ja
virkku kuin olisi juuri noussut metsästyspäivän aamuna.
"Viidenneksi ja lopuksi", sanoi hän katsahtaen putkeen. "Kuulkaahan,
nuori mies, älkäähän vain sanoko, että olette kirjoitellut
vaikutelmianne tuolle polvellanne lojuvalle paperille."
"Vain muutamia muistiinpanoja ajankuluksi."
"No, enpä usko, että kukaan muu kuin irlantilainen olisi niin tehnyt.
Kaiketi teidän on odotettava, kunnes pikku veli limaeläin kasvaa
suureksi, jotta saatte lukijoita. Hän ei näytä juuri nyt paljonkaan
välittävän asioista. No, herra professori, minkälaiset ovat
mahdollisuutemme?"
Challenger katseli vahvaa aamusumua, joka leijaili maiseman yllä.
Siellä täällä nousivat metsäiset kukkulat kartiomaisten saarten tavoin
tästä villamerestä.
"Se voisi olla käärinliina", sanoi rouva Challenger, joka oli tullut
huoneeseen aamupuvussaan. "Siinä nyt on sinun laulusi, George:
'Loppukoon vanha, jotta uusi saa alkaa!' Niinhän sinä ennustit. Mutta
te värisette, rakkaat ystävä-parkani. Minä olen ollut lämpimässä
peitteen alla koko yön, ja te palelitte tuoleillanne. Mutta pian minä
saan teidät kuntoon."
Uljas pikku olento kiiruhti pois, ja kohta kuulimme kattilan sihinää.
Hän tuli sitten takaisin mukanaan viisi höyryävää kakaokuppia
tarjottimella.
"Juokaa nämä", sanoi hän. "Se virkistää."
Niin olikin asian laita. Summerlee kysyi, saiko hän sytyttää piippunsa,
ja meillä oli kaikilla savukkeita. Tupakanpoltto vahvisti luullakseni
hermojamme, mutta se oli huono temppu, sillä se pilasi ilman tässä
umpinaisessa huoneessa. Challengerin täytyi avata tuulettaja.
"Kuinka kauan, Challenger?" kysyi lordi John.
"Mahdollisesti kolme tuntia", vastasi professori kohauttaen
hartioitaan.
"Ensin minua peloitti", sanoi hänen vaimonsa, "mutta mitä lähemmäksi
loppua tulemme, sitä helpommalta se näyttää. Etkö luule, että meidän
pitäisi rukoilla, George?"
"Sinä rukoilet, rakkaani, jos tahdot", vastasi iso mies hyvin
lempeästi. "Meillä on jokaisella oma tapamme rukoilla. Minun tapani on
täydellinen mukautuminen kaikkeen mitä kohtalo ehkä lähettää minulle --
iloinen mukautuminen. Korkein uskonto ja korkein tiede näyttävät
yhtyvän siinä."
"Minä en voi totuudenmukaisesti sanoa sieluntilaani mukautumiseksi,
saatikka iloiseksi", murahti Summerlee piippunsa takaa. "Minä alistun,
koska täytyy. Minä tunnustan, että olisin mielelläni ottanut vielä
yhden elinvuoden päättääkseni liitukivettymien luokittelut."
"Teidän päättämätön työnne on pikku asia", sanoi Challenger
mahtipontisesti, "kun se pannaan sen tosiasian rinnalle, että oma
suurteokseni, 'Elämän portaat', on vielä alkuasteellaan. Aivoni,
opintoni, kokemukseni -- itse asiassa koko ainoalaatuinen valmisteluni
-- piti tiivistää tähän käänteentekevään kirjaan. Ja kuitenkin, kuten
sanon, minä mukaudun."
"Luultavasti meiltä kaikilta jää jotakin kesken", sanoi lordi John.
"Mitä teillä on tekeillä, nuori mies?"
"Aioin julkaista runoja", vastasin minä.
"No, maailma on päässyt ainakin niistä", sanoi lordi John. "Aina voi
jostakin iloita, kun vain penkoo."
"Kuinka on teidän laitanne?" kysyin.
"Jaha, sattuu juuri niin, että olin laittautunut matkakuntoon. Olin
luvannut Merivalille lähteä Tibetiin metsästämään keväällä
lumileopardeja. Mutta teidän on vaikea lähteä, rouva Challenger, kun
olette juuri saaneet valmiiksi tämän sievän kodin."
"Missä George on, siellä on minun kotini. Mutta kuinka paljon
antaisinkaan, jos saisimme vielä kerran yhdessä kävellä raikkaassa
aamuilmassa noilla kauniilla ylängöillä!"
Sydämissämme vastasi kaiku hänen sanoihinsa. Aurinko oli päässyt esiin
harsomaisista sumuista, ja kultainen hohde valaisi laajaa maisemaa.
Istuessamme hämärässä ja myrkyllisessä ilmassa näytti ihana, puhdas,
tuulen hivelemä seutu suorastaan kauneuden unelmalta. Rouva Challenger
piti kättään kaihoisasti ojennettuna sitä kohti. Me siirsimme tuolit
puoliympyrään ikkunan luo. Huoneessa oli ilma jo hyvin ummehtunut.
Minusta tuntui kuin varjot olisivat kokoontuneet meitä tavoittamaan --
rotumme viimeisiä. Näkymätön verho oli sulkeutumassa joka puolelta.
"Tuo lieriö ei kestä kovin kauan", sanoi lordi John vetäen syvään
henkeänsä.
"Sen määrä vaihtelee", sanoi Challenger, "ja riippuu paineesta ja
siitä, kuinka huolellisesti happi on siihen pantu. Minäkin luulen, että
tämä lieriö on vaillinainen."
"Meiltä siis petkutetaan viimeinen elämämme tunti", huomautti Summerlee
katkerasti. "Mainio loppukuva siitä saastaisesta aikakaudesta, jossa
olemme eläneet. No, Challenger, nyt teidän sopii, jos tahdotte,
itsessänne tutkia aineellisen hajautumisen ilmiöitä."
"Istu jakkaralle polveni viereen ja anna minulle kätesi", sanoi
Challenger vaimolleen. "Luulen, hyvät ystävät, että pitkäaikaisempaa
viivyttelyä tässä sietämättömässä ilmassa tuskin voi suositella. Sinä
et haluaisi sitä, rakkaani, vai kuinka?"
Hänen vaimonsa huokasi ja painoi kasvonsa miehensä polvea vasten.
"Minä olen nähnyt ihmisten uivan talvella Serpentine-lammessa", sanoi
lordi John. "Kun muut ovat vedessä, näkee yhden tai parin värisevän
rannalla kadehtien toisia, jotka jo ovat uskaltaneet sukeltaa.
Viimeisillä on pahin paikka. Minä olen sitä mieltä, että pitää sukeltaa
heti -- sittenhän siitä pääsee."
"Te siis avaisitte ikkunan ja uhmaisitte eetteriä?"
"Parempi saada myrkkyä kuin tukehtua."
Summerlee nyökkäsi vastahakoisen myöntyvästi ja ojensi laihan kätensä
Challengeria kohti.
"Meillä on ollut riitamme aikanaan, mutta se kaikki on lopussa", sanoi
hän. "Me olimme hyviä ystäviä ja kunnioitimme sydämessämme toisiamme.
Hyvästi!"
"Hyvästi, nuori mies!" sanoi lordi John. "Ikkuna on tukittu. Te ette
voi sitä avata."
Challenger kumartui ja nosti vaimonsa seisaalle, painaen häntä
rintaansa vasten samalla kun rouva kietoi kätensä miehensä kaulaan.
"Antakaa minulle tuo kaukoputki, Malone", sanoi Challenger vakavasti.
Minä annoin sen hänelle.
"Sen voiman käsiin, joka meidät loi, me annamme taas itsemme!" huudahti
hän ukkosäänellä ja viskasi kaukoputken ikkunan läpi.
Ennenkuin pirstaleiden viimeinen kilinä oli haihtunut, osui hehkuviin
kasvoihimme tuulen terveellinen henkäys, puhaltaen vahvana ja
suloisena.
En tiedä, kuinka kauan istuimme kummastuksesta ääneti. Sitten kuulin
taas ikäänkuin unessa Challengerin äänen.
"Me olemme uudelleen säännöllisissä oloissa", huudahti hän. "Maailma on
selvinnyt myrkkyvyöhykkeestä, mutta me yksin olemme koko ihmissuvusta
pelastuneet."
5
Kuollut maailma
Muistan, että me kaikki istuimme huohottaen tuoleillamme, samalla kun
suloinen, raikas lounaistuuli mereltä löyhytteli musliiniverhoja ja
viilensi hehkuvia kasvojamme. -- Kuinkahan kauan me istuimmekaan!
Jälkeenpäin emme päässeet siitä yksimielisyyteen. Me olimme
kummastuneita, typertyneitä, vain puoliksi tajuissamme. Me olimme
kaikki koonneet rohkeutta kuollaksemme, mutta tämä peloittava ja uusi
tosiasia -- että meidän piti elää muun ihmissuvun jälkeen -- iski
meihin kuin ruumiiseemme sattunut kauhea lyönti, niin että
huumaannuimme.
Sitten alkoi käymästä pysähtynyt koneisto vähitellen taas toimia;
muistin sukkulat liikkuivat; ajatukset kutoutuivat yhteen mielessämme.
Me näimme armottoman kirkkaasti menneisyyden, nykyisyyden ja
tulevaisuuden väliset suhteet -- elämän, jota olimme viettäneet, ja
sen, joka nyt oli edessämme. Me katselimme hiljaisessa kauhussa
tovereitamme ja tapasimme heissä saman ilmeen. -- Sensijaan, että
olisimme iloinneet, kun olimme niin täpärästi välttäneet uhkaavan
kuoleman, vaivuimme synkimmän masentumisen valtaan. Maan päällä oli
kaikki se, mitä rakastimme, huuhtoutunut suureen, äärettömään,
tuntemattomaan valtamereen, ja tässä me olimme jäljellä maailman
autiolla saarella ilman muita tovereita, toivottomina, haluttomina.
Saisimme kuin shakaalit hiiviskellä jonkun vuoden ihmissuvun hautojen
keskellä, ja sitten tulisi myöhästynyt ja yksinäinen loppumme.
"Se on kauheata, George, kauheata!" huudahti rouva nyyhkytysten
kouristuksissa. "Jospa olisimme menneet muiden mukana! Oi, miksi sinä
pelastit meidät? Minusta tuntuu kuin me olisimme kuolleet ja kaikki
muut eläisivät."
Challengerin painuneet kulmakarvat ilmaisivat hänen ajattelevan
tiukasti, iso ja karvainen koura sulkeutui hänen vaimonsa ojennetun
käden ympäri. Olin huomannut, että rouva huolissaan aina ojensi kätensä
miehelleen niinkuin lapsi äidilleen.
"Uskomatta sallimukseen niin ehdottomasti, etten lainkaan
vastustelisi", sanoi professori, "olen aina huomannut, että viisainta
on mukautua todellisuuteen". Hän puhui hitaasti, ja hänen sointuvassa
äänessään väreili tunnetta.
"Minä _en_ mukaudu", sanoi Summerlee lujalla äänellä.
"Minä en käsitä, vaikuttaako se asiain menoon hiukkaakaan", huomautti
lordi John. "Teidän on otettava kaikki vastaan, joko taistellen tai
rauhallisesti, niin että mitä väliä sillä on, mukaudutteko te vai ette?
Minä en muista, että kukaan olisi kysynyt teidän lupaanne, ennenkuin
tämä alkoi, eikä kukaan sitä luultavasti kysy nytkään. Mitä eroa siinä
siis on, mitä me ehkä ajattelemme asiasta?"
"Se juuri tekee eron onnellisuuden ja kurjuuden välillä", sanoi
Challenger hajamielisen näköisenä, taputtaen yhä vaimonsa kättä.
"Ihminen voi uida vuoroveden mukana ja säilyttää rauhan mielessään ja
sielussaan, tai hän voi ponnistella sitä vastaan, ruhjoutua ja uupua.
Kun emme asialle mitään voi, ottakaamme se vastaan sellaisena kuin se
on älkäämmekä sanoko mitään muuta."
"Mutta mitä meidän pitää tehdä elämällämme?" kysyin vedoten
epätoivoissani siniseen, tyhjään taivaaseen. "Mitä pitää minun
esimerkiksi tehdä? Ei ole enää sanomalehtiä, joten toimeni on lopussa."
"Eikä ole enää mitään ammuttavaa eikä sotimista, joten minun työni on
lopussa", sanoi lordi John.
"Eikä ole enää ylioppilaita, joten minultakin loppui työ", huudahti
Summerlee.
"Mutta minulla on mieheni ja talouteni, ja minä voin siis kiittää
taivasta, ettei minun työni ole lopussa", sanoi talon emäntä.
"Eikä minultakaan työ lopu", huomautti Challenger, "sillä tiede ei ole
kuollut, ja itse tämä mullistuskin tarjoaa meille monta vaikeaa
ongelmaa tutkittavaksi".
Hän oli nyt temmannut ikkunat auki, ja me tuijotimme äänettömään ja
liikkumattomaan maisemaan.
"Malttakaapas", jatkoi hän. "Kello oli kolme tai vähän enemmän eilen
iltapäivällä, kun maailma lopullisesti joutui myrkkyvyöhykkeeseen ihan
upoksiin asti. Nyt on kello yhdeksän. Millä hetkellä me siis pääsimme
vyöhykkeestä pois?"
"Ilma oli hyvin ummehtunut päivänkoitteessa", sanoin minä.
"Myöhemminkin kuin silloin", sanoi rouva Challenger. "Vielä kello
kahdeksan tunsin kurkussani samaa tukehtumista kuin alussa."
"Sitten voimme sanoa, että maapallo pääsi vyöhykkeestä pois juuri kello
kahdeksan jälkeen. Seitsemäntoista tuntia on uitu myrkyllisessä
eetterissä. Sillä aikaa on suuri puutarhuri tehnyt hedelmättömäksi
ihmishomeen, joka oli kasvanut hänen hedelmänsä pinnalle. Onko
mahdollista, että se työ on jäänyt keskeneräiseksi -- että muitakin on
jäänyt eloon paitsi meitä?"
"Sitä minä juuri ajattelin", sanoi lordi John. "Miksi me olisimme
ainoita piikiviä rannalla?"
"Hullua on otaksua, että kukaan muu on voinut jäädä henkiin", sanoi
Summerlee jyrkästi. "Olihan myrkky niin vahvaa, että sellainenkin mies,
joka on vahva kuin härkä ja jolla ei ole yhtään hermoa ruumiissaan,
kuten tuo Malone, tuskin jaksoi nousta portaita ylös, ennenkuin kaatui
tiedotonna. Onko todennäköistä, että kukaan on sitä kestänyt edes
seitsemäntoista minuuttia, saatikka tuntia?"
"Paitsi jos joku on nähnyt sen tulevan ja ryhtynyt toimiin, kuten vanha
ystävämme Challenger teki."
"Sitä ei luullakseni tarvinne otaksua", sanoi Challenger työntäen esiin
partansa ja laskien silmäluomensa. "Se tarkkaamisen, päättelemisen ja
aavistavan mielikuvituksen kyky, joka sai minut näkemään vaaran
edeltäpäin, voinee tuskin esiintyä kahdesti samassa sukupolvessa."
"Sitten lienee loppupäätöksenne se, että kaikki muut ovat varmasti
kuolleet?"
"Siitä tuskin on epäilystä. Meidän on kuitenkin muistettava, että
myrkky vaikutti alhaalta ylöspäin eikä kenties ollut niin voimakasta
ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin on ihmeellistä, jos asia niin
olisi, mutta siinä on yksi niitä piirteitä, jotka vastedes tarjoavat
meille mielenkiintoisen tutkimusalueen. Voisi siis kuvitella, että jos
olisi etsittävä eloonjääneitä, tapaisi niitä varmimmin jostakin
tibetiläiskylästä tai alppimajasta, joka on monta tuhatta jalkaa
merenpinnan yläpuolella."
"Mutta kun nyt ei voi enää käyttää rautateitä eikä höyrylaivoja,
saisitte yhtä hyvin hakea ihmisiä kuusta", sanoi lordi John. "Mutta
sensijaan haluaisin tietää, onko kaikki tosiaan lopussa vai onko tämä
vain väliaika."
Summerlee kurotti kaulaansa katsoakseen pitkin näköpiiriä.
"Ilma näyttää kirkkaalta ja kauniilta", sanoi hän hyvin epäilevällä
äänellä, "mutta niin oli eilenkin. En ole ollenkaan varma, että siitä
jo on päästy."
Challenger kohautti hartioitaan.
"Meidän täytyy taas uskoa sallimukseen", sanoi hän. "Jos maailma on
ennenkin kestänyt tällaisen koettelemuksen, mikä on hyvinkin
mahdollista, on siitä varmaan hyvin pitkä aika. Voimme siis hyvällä
syyllä toivoa, että kuluu hyvin pitkä aika, ennenkuin sellaista taas
sattuu!"
"Se on kyllä hyvä juttu", sanoi lordi John, "mutta jos saa kokea
maanjäristyksen, tulee toinen tärähdys jokseenkin varmasti heti sen
jälkeen. Eiköhän meidän siis olisi viisasta lähteä liikkeelle ja
hengittää hieman raitista ilmaa, kun siihen on tilaisuus? Koska
happemme on lopussa, voimme yhtä hyvin antaa yllättää itseämme ulkona
kuin sisälläkin."
Meidät oli omituisesti vallannut täydellinen puutumus vastavaikutuksena
viime vuorokauden kauhistavista mielenliikutuksista. Se oli sekä
sielullista että ruumiillista; meissä oli se tunne, että kaikki oli
yhdentekevää, väsyttävää ja hyödytöntä ponnistelua. Challengerkin oli
joutunut sen valtaan ja istui tuolillaan suuri pää käsien nojassa ja
ajatukset kaukana, kunnes lordi John ja minä tarttuen hänen
käsivarsiinsa nostimme hänet pystyyn, saaden ainoastaan vihaisen
verikoiran mulkoilua ja murinaa palkaksi vaivastamme. Mutta kun olimme
päässeet ahtaasta hätäsatamastamme arkielämän laajempaan ilmapiiriin,
saimme vähitellen takaisin säännöllisen toimintakykymme.
Mutta mihin meidän oli ryhdyttävä tällä maailman hautausmaalla? Oliko
ihmisille milloinkaan sattunut tällaista pulmaa aikojen alusta lähtien?
Tosin meillä oli yllin kyllin kaikkea, mitä vastedes tarvitsisimme
ylläpidoksemme. Kaikki ruokavarastot, viinisadot, taideaarteet saisimme
ottaa haltuumme. Mutta mitä meidän oli tehtävä? Joitakin pikku puuhia
oli suoritettava heti, koska ne olivat valmiina edessämme. Menimme
keittiöön ja nostinme molemmat palvelijat vuoteille. He näyttivät
kuolleen ilman kärsimyksiä, toinen tuolille tulen ääreen, toinen
pesukomeron lattialle. Sitten toimme Austinin pihalta sisään. Kuolema
oli jäykistänyt hänen lihaksensa koviksi kuin puu, ja jänteiden
kiristyminen oli vetänyt hänen suunsa ivalliseen hymyyn. Sama ilme oli
nähtävänä kaikissa, jotka olivat kuolleet myrkystä. Minne tahansa
menimmekin, tapasimme irvistävät kasvot, jotka näyttivät pilkkaavan
kauhistavaa tilaamme, hymyillen ääneti ja julmasti rotunsa
kovaosaisille eloonjääneille.
"Kuulkaahan nyt", sanoi lordi John, joka oli astellut rauhattomasti
pitkin ruokasalia, sillä aikaa kun hieman söimme, "minä en tiedä, miltä
teistä tuntuu, toverit, mutta minä en yksinkertaisesti _voi_ istua
tässä ja olla mitään tekemättä".
"Ehkä siis", vastasi Challenger, "ystävällisesti ehdottaisitte, mitä
pitäisi tehdä teidän mielestänne".
"Lähteä liikkeelle ja nähdä kaikki, mitä on tapahtunut."
"Sitä minä itsekin ehdottaisin."
"Mutta emme saa jäädä pieneen maalaiskylään. Näemmehän ikkunasta
kaikki, mitä tämä paikka voi meille opettaa."
"Minne siis pitäisi mennä?"
"Lontooseen!"
"Hyvä on", mutisi Summerlee. "Te jaksatte kai marssia neljäkymmentä
mailia, mutta en ole niin varma Challengerin töppöjaloista, ja itse
olen ihan varma, etten siihen pysty."
Challenger oli hyvin pahastunut.
"Jos osaisitte rajoittaa huomautuksenne omiin ruumiillisuuksiinne,
huomaisitte, että siinä on paljon selittelemistä", huudahti hän.
"Minulla ei ollut tarkoituksena loukata teitä, hyvä Challenger",
sanoi tahditon ystävämme. "Te ette ole vastuussa omasta
ruumiinrakenteestanne. Jos luonto on antanut teille lyhyen, raskaan
ruumiin, ette voi mitään sille, että teillä on töppöjalat."
Challenger oli liian raivostunut vastatakseen. Hän saattoi vain murista
ja yrmeästi väläytellä silmiään. Lordi John kiiruhti välittämään,
ennenkuin kiista kävisi rajummaksi.
"Te puhutte kävelemisestä. Miksi pitäisi kävellä?" kysyi hän.
"Ehdotatteko, että menisimme junalla?" tokaisi Challenger yhä
kuohuksissaan.
"Mikä sitten vaivaa autoa? Miksi emme menisi siinä?"
"Minä en ole asiantuntija", sanoi Challenger, kiskoen miettivästi
partaansa. "Te olette sittenkin oikeassa siinä, että ihmisälyn pitäisi
korkeammissa ilmaisumuodoissaan pystyä mihin tahansa. Tuo aatteenne on
mainio, lordi John. Minä itse kyyditsen teidät kaikki Lontooseen."
"Sitä te ette tee", sanoi Summerlee päättävästi.
"Et tosiaankaan, George!" huudahti hänen vaimonsa. "Sinä koetit kerran
ennen ja muistat, että menit räiskyen autotallin oven puhki."
"Se oli satunnaista hajamielisyyttä", vastasi Challenger
hyvänsävyisesti. "Te voitte pitää asiaa päätettynä. Varmasti minä vien
teidät kaikki Lontooseen."
Lordi John pelasti tästä pulmasta.
"Millainen se auto on?" kysyi hän.
"Kahdenkymmenen hevosvoiman Humber."
"No, minähän olen ajanut sellaisella vuosikausia", sanoi hän. "Enpä
aavistanut, että saisin kuljettaa koko ihmissukua yhdellä kertaa.
Autossa on juuri tilaa viidelle, mikäli muistan. Pukekaa päällenne,
minä olen ovella valmiina kello kymmenen."
Ja auto tuli tosiaan määrätunnilla suristen ja rätisten pihalta lordi
Johnin ohjaamana. Minä istuuduin hänen viereensä, ja rouva, hyödyllinen
pieni puskurivaltio, puserrettiin taakse kahden vihaisen miehen väliin.
Sitten lordi John hellitti jarrun, veti nopeasti vaihteen ensimmäisestä
kohdasta kolmanteen, ja me syöksyimme omituisimmalle ajomatkalle, mitä
ihmisillä on ollut maailman alusta saakka.
Kuviteltakoon luonnon suloisuutta tuona elokuun päivänä, aamuilman
raikkautta, kesäisen auringonpaisteen kultaista hohdetta, pilvetöntä
taivasta, Sussexin metsien rehevää vehreyttä ja kanervaisten ylänköjen
tummaa purppuranpunaa. Kun katseli näyttämön moniväristä kauneutta,
olisi valtava tuho unohtunut mielestä, jollei olisi ollut yhtä synkkää
merkkiä -- juhlallista hiljaisuutta kaikkialla. Elämän hiljainen
humina, joka tunkee läpi tiheästi asutun maan, on niin syvä ja
pysyväinen, että sitä ei enää huomaa, kuten meren äärellä asuva ei enää
tajua aaltojen alituista kohinaa. Lintujen viserrys, hyönteisten
surina, äänten kaukainen kaiku, karjan ammunta, koirien haukunta,
junien jyminä ja rattaiden ratina -- kaikki se jatkuu yhtämittaisena
matalana äänenä ja tulee huomaamattomana korvaan. Myt sitä kaipasimme.
Tämä kuolemanhiljaisuus oli kauhistava. Se oli niin juhlallista, niin
vaikuttavaa, että automme surina ja rätinä tuntui tämän kunnioitusta
herättävän hiljaisuuden julkealta häiritsemiseltä ja halveksimiselta,
kun käärinliina oli levitetty ihmiskunnan raunioiden yli ja ympäri.
Tämä synkkä äänettömyys ja suuret savupilvet, jotka nousivat kytevistä
rakennuksista sieltä täältä maaseudulta, värisyttivät sydämiämme, kun
katselimme tasangon komeata näköalaa.
Ja sitten vainajat! Alussa nuo vääntyneiden ja irvistävien kasvojen
loputtomat joukot herättivät kauhua. Niin eloisa ja vihlova oli tämän
vaikutelma, että voin uudestaan elää ne hetket, jolloin laskeuduimme
hitaasti Station Hillin kukkulalta, kuljettiin lapsentytön ja kahden
pikkulapsen ohi, nähtiin vanha hevonen polvillaan aisojen välissä,
ajaja sykkyrässä istuimellaan ja nuori mies sisällä pitelemässä avattua
ovea, juuri aikeissa hypätä ulos. Alempana oli kuusi elomiestä kaikki
yhtenä rykelmänä, kädet ja jalat sikinsokin, kuolleet, rävähtämättömät
silmät tuijottamassa ylöspäin taivaan hohteeseen. Nämä ilmiöt näen
ikäänkuin valokuvassa. Mutta liiaksi kiihoittuneet hermot turtuivat
pian luonnon armollisen huolenpidon vaikutuksesta. Tuhon valtavuus esti
välittämästä yksilöistä. Nämä sulautuivat ryhmiksi, ryhmät joukoiksi,
joukot yleiseksi ilmiöksi, jota pian piti jokaisen näyttämön
välttämättömänä sivuseikkana. Vain siellä täällä, missä jokin erikoisen
pöyristyttävä tai eriskummainen tapaus veti huomion puoleensa, tuli
äkillisenä sysäyksenä mieleen kaiken tämän persoonallinen ja
inhimillinen merkitys.