Golfvirta siinä mahtavassa valtameressä, jossa uiskentelemme. Myöskin
voi esiintyä myrkyn vastustamiskykyä, ja elämä mukautuu uusiin oloihin.
Pelkästään se, että me verrattain vähän lisäämällä happea vereemme
voimme kestää myrkkyä, on itsessään varmastikin todistuksena, ettei
tarvittaisi kovin suurta muutosta, jotta eläinkunta voisi sitä kestää."
Savuava talo puiden toisella puolen oli leimahtanut liekkeihin. Me
saatoimme nähdä korkeita tulikielekkeitä syöksymässä ilmaan.
"Se on vallan kauheata", mutisi lordi John. En ollut milloinkaan nähnyt
häntä niin järkytettynä.
"Mitä sillä kuitenkaan on väliä?" huomautin. "Maailma on kuollut.
Polttaminen on varmaan paras hautaamistapa."
"Meidän elämämme lyhenisi, jos tämä talo leimahtaisi liekkeihin."
"Aavistin vaaran ennakolta", sanoi Challenger, "ja pyysin vaimoani
ryhtymään toimiin sitä vastaan".
"Kaikki on ihan turvallista, rakkaani. Mutta pääni alkaa taas
jyskyttää. Kuinka kauhea ilma täällä on!"
"Meidän täytyy sitä muuttaa", sanoi Challenger. Hän kumartui
happilieriönsä puoleen.
"Se on melkein tyhjä", sanoi hän. "Se on riittänyt meille noin kolmeksi
ja puoleksi tunniksi. Nyt on kello melkein kahdeksan. Me pääsemme
mukavasti yön yli. Luulisin lopun tulevan noin kello yhdeksän
huomenaamulla. Näemme vielä auringonnousun, joka on kokonaan meidän
omamme."
Hän väänsi toisen putkensa auki ja avasi puoleksi minuutiksi oven
yläpuolisen ruudun. Sitten kun ilma huomattavasti parani, mutta meidän
omat oireemme kävivät tuskallisemmiksi, hän sulki ruudun.
"Ohimennen sanottuna", virkkoi hän, "ihminen ei elä pelkästään hapesta.
Nyt on päivällisaika ja sen ylikin. Minä vakuutan teille, herrat, että
kun kutsuin teidät kotiini, toivoen kohtauksemme olevan kaikin puolin
hauskan, oli minulla myös tarkoituksena, että keittiöni kunnostautuisi.
Nyt täytyy mukautua siihen, mitä voimme. Tietysti te olette yhtä mieltä
kanssani, että olisi typerää kuluttaa liian nopeasti ilmaamme
sytyttämällä öljykeittiö. Minulla on pieni varasto kylmää ruokaa,
leipää ja vihanneksia, jotka yhdessä parin punaviinipullon kanssa
saattavat soveltua tarkoituksiimme. Kiitoksia, rakkaani, nyt kuten aina
sinä olet kunnon emäntien kuningatar."
Oli tosiaan ihmeellistä, kuinka emäntä, jossa oli brittiläisen
taloudenhoitajan itsekunnioitusta ja säädyllisyyttä, oli muutamissa
minuuteissa koristanut keskipöydän lumivalkealla liinalla, pannut sille
lautasliinat ja tuonut yksinkertaisen aterian, noudattaen sivistyksen
kaikkea aistikkuutta, siihen laskettuna keskellä seisova
sähkötaskulamppu. Myöskin oli ihmeellistä huomata, että meillä oli
ruokahalu kuin susilla.
"Se on mielenliikutuksemme mittana", sanoi Challenger alentuvan
näköisenä, pakottaessaan tieteellisen mielensä selittämään halpoja
tosiasioita. "Me olemme kestäneet suuren jännityksen. Se merkitsee
molekyylien häiriintymistä. Se vuorostaan merkitsee korjaamisen
tarvetta. Suuri suru tai ilo herättäisi kovan nälän -- ei ravinnosta
kieltäytymistä, kuten romaaninkirjoittajamme esittävät."
"Sentakia maalaisilla on hautajaisissa suuret pidot", sanoin
umpimähkään.
"Aivan niin. Nuori ystävämme on keksinyt erinomaisen esimerkin.
Sallikaa minun tarjota toinen viipale kieltä."
"Samoin on villien laita", sanoi lordi John leikaten palan paistia.
"Minä olen nähnyt heidän hautaavan päällikköään Aruwimi-joella, ja he
söivät virtahevon, joka varmaan painoi yhtä paljon kuin kokonainen
heimo. Uudessa Guineassa on sellaisiakin, jotka syövät kaivatun
vainajan itsensä, ikäänkuin korjatakseen ruoat pois. Niin, luulenpa,
että kaikista hautajaisaterioista se on omituisin, jota me nyt syömme."
"Merkillistä", sanoi rouva Challenger, "etten mitenkään voi surra
niitä, jotka ovat menneet. Isäni ja äitini ovat Bedfordissa. Tiedän,
että he ovat kuolleet, enkä kuitenkaan voi tässä kauhistavassa
yleismaailmallisessa murhenäytelmässä tuntea katkeraa surua yksilöiden
kuolemasta, en edes heidänkään."
"Ja vanha äitini mökissään Irlannissa", sanoin minä. "Voin sieluni
silmillä nähdä hänet huivi hartioilla ja pitsimyssy päässä, kun hän
lepää silmät ummessa vanhassa korkeaselkäisessä tuolissaan lähellä
ikkunaa, silmälasit ja kirja vierellään. Miksi surisin häntä? Hän on
mennyt ja minä olen menossa ja saatan jossakin muussa elämässä olla
häntä lähempänä kuin Englanti on Irlantia. Kuitenkin on haikeata
ajatella, ettei rakasta äitiäni ole enää."
"Mitä tulee ruumiiseen", huomautti Challenger, "niin me emme murehdi
kynsiemme leikkaamista emmekä tukkamme lyhentämistä, vaikka ne kerran
ovat olleet osana meistä. Myöskään ei yksijalkainen mies sure
hentomielisenä puuttuvaa jäsentään. Aineellinen ruumis on meillä ollut
pikemmin tuskan ja vaivan lähteenä. Se on rajoitustemme alituisena
osoittajana. Miksi siis tuskailisimme siitä, että se eriää
sielullisesta puolestamme?"
"Jos ne tosiaan voivat eritä", murisi Summerlee. "Mutta joka
tapauksessa on yltyleinen kuolema kauheata."
"Kuten olen jo selittänyt", sanoi Challenger, "täytyy yltyleisen
kuoleman olla luonteeltaan paljon vähemmän pelottava kuin yksinäisen".
"Samoin kuin taistelussa", huomautti lordi John. "Jos näkisi yksityisen
miehen makaavan tuossa lattialla rinta puhkaistuna ja kasvot
ruhjottuna, tulisi siitä sairaaksi. Mutta minä olen nähnyt
kymmenentuhatta selällään Sudanissa, eikä minussa herännyt mitään
sellaista tunnetta, sillä kun tehdään historiaa, on yhden miehen henki
liian mitätön murehdittavaksi. Kun tuhat miljoonaa siirtyy yhdessä
pois, kuten tänään, ei voi eroittaa yksityistä joukosta."
"Soisin, että meidän kohtalomme jo päättyisi hyvin", sanoi rouva
miettivästi. "Oi, George, minä olen niin peloissani."
"Sinä olet urhoollisin meistä kaikista, pikku rouvani, kun aika tulee.
Minä olen miehenäsi ollut kovin ylvästelevä, rakkaani, mutta sinun on
pidettävä muistissa, että G.E.C. on sellainen, joksi hänet tehtiin,
eikä hän sille mitään voi. Sittenkään et kaiketi olisi tahtonut ketään
muuta mieheksesi?"
"En ketään koko maailmassa, rakkaani", sanoi rouva ja kietoi
käsivartensa miehensä häränniskan ympäri.
Me kolme astuimme ikkunan luo ja seisoimme kummastuneina näystä, joka
kohtasi silmiämme.
Oli tullut pimeä, ja kuollut maailma oli verhoutunut hämärään. Mutta
eteläisen taivaanrannan poikki kulki pitkä, heleä, tulipunainen juova,
joka paisui ja häipyi kuin elämän valtimo, leimahtaen äkkiä
tulipunaiseksi ja heiketen sitten kyteväksi tuliviivaksi.
"Lewes on liekeissä!" huudahdin.
"Ei, Brighton siellä palaa", sanoi Challenger, astuen huoneen poikki
luoksemme. "Te voitte nähdä ylänköjen kaarevan harjan hehkua vasten.
Tuo tuli on mailien päässä toisella puolella. Koko kaupunki on varmaan
tulessa."
Eri kohdissa näkyi useita punaisia leimahduksia, ja rauniokasa kyti yhä
rautatiellä himmeästi, mutta ne näyttivät kaikki neulankärjiltä
verrattuina siihen hirvittävään tulipaloon, joka leimusi mäkien takana.
Mikä mainio selostus siitä olisikaan tullut _Gazetteen_! Onko
sanomalehtimiehellä milloinkaan ollut sellaista tilaisuutta ja niin
vähän mahdollisuutta sitä käyttää -- mestarikaappaus, mutta ketään ei
ollut pitämässä sitä arvossa? Ja sitten minussa äkkiä heräsi vanha
selostusvaisto. Jos nämä tiedemiehet saattoivat olla noin uskollisia
elämäntyölleen loppuun asti, miksi en minä vähäpätöisellä tavallani
voisi olla yhtä luja? Ei yksikään ihmissilmä ehkä koskaan sattuisi
siihen, mitä kirjoittaisin.
Mutta tämä pitkä yö oli vietettävä jollakin tavoin, eikä minun
puolestani ainakaan voinut olla puhetta nukkumisesta. Muistiinpanoni
auttaisivat kuluttamaan väsyttäviä tunteja ja pitämään ajatuksiani
toimessa. Tästä johtuu, että minulla nyt on edessäni muistikirja
töherrettyine sivuineen, jotka on sekavasti kirjoitettu polvellani
ainoan sähkölamppumme hämärässä, häipyvässä valossa. Jos minulla olisi
kirjallista aistia, olisivat muistiinpanoni ehkä olleet tämän
tilaisuuden arvoisia. Mutta ne voinevat vieläkin hyödyttää esittämällä
toisille tuon hirveän yön laajalle ulottuvia mielenliikutuksia ja
kauhunaiheita.
4
Kuolevan päiväkirja
Kuinka omituisilta näyttävät ne sanat, jotka on töherretty tyhjän
kirjani sivun yläreunaan! Mutta omituisempaa vielä on, että juuri minä,
Edward Malone, olen ne kirjoittanut -- minä, joka vain noin kaksitoista
tuntia sitten läksin asunnostani Streathamin varrelta ajattelematta
ollenkaan niitä ihmeitä, joita päivä toisi mukanaan! Katsahdan
taaksepäin tapausten sarjaan.
Siinä on keskusteluni McArdlen kanssa, Challengerin ensimmäinen
hälytyskirjoitus _Timesissä_, mieletön junamatka, hauska murkina,
mullistus, ja nyt on jouduttu tähän: me oleskelemme yksin tyhjällä
kiertotähdella, ja kohtalomme on niin varma, että voin pitää näitä
rivejä, jotka on kirjoitettu koneellisesta ammattitottumuksesta ja
joita ihmissilmä ei koskaan näe, jo kuolleen ihmisen sanoina, sillä
niin likellä hän on sitä varjojen peittämää rajaa, jonka yli kaikki
ovat jo menneet paitsi tätä pientä ystäväpiiriä. Minä tunnen, kuinka
viisaita ja tosia Challengerin sanat olivat, kun hän sanoi, että
todellinen murhenäytelmä esiintyisi silloin, jos me jäisimme eloon, kun
oli mennyt kaikki, mikä on jaloa, hyvää ja kaunista. Mutta siinä
suhteessa ei varmaankaan voi olla vaaraa. Toinen happiputkemme lähenee
jo loppuaan. Voimme melkein minuutilleen laskea elämämme kurjan
jäännöksen.
Meitä on juuri kestitty Challengerin luennolla, joka oli runsaan
neljännestunnin pituinen. Hän oli niin kiihtynyt, että ulvoi ja mylvi
ikäänkuin olisi kohdistanut sanansa entisille tieteellisille
epäilijöille Queen's Hallissa. Hänellä oli tosiaan omituinen
kuulijakunta: vaimonsa, joka hyväksyi täydellisesti kaikki eikä
lainkaan ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, Summerlee, joka istui varjossa
valitellen ja arvostellen, mutta hartaasti kuunnellen, lordi John,
joka vetelehti nurkassa hieman ikävystyneenä koko esityksestä ja minä
itse, joka ikkunan luona tarkastelin tätä kohtausta tavallaan
haikeamielisenä, ikäänkuin kaikki olisi ollut unta tai sellaista, mihin
minulla ei ollut mitään omaa mielenkiintoa. Challenger istui
keskipöydän luona ja valaisi sähkövalolla lasipalloa mikroskoopin alla,
jonka hän oli tuonut pukukammiostaan. Kuvastimesta tuleva pieni, eloisa
valkea valokehä toi puolet hänen karkeista parrakkaista kasvoistaan
loistavan sädekimpun piiriin ja jätti toiset puolet syvimpään varjoon.
Näytti siltä, että hän oli äskettäin käsitellyt elämän alimpia muotoja,
ja tällä hetkellä kiihdytti häntä se, että hän oli edellisen päivän
mikroskooppisessa valmisteessa huomannut limaeläimen olevan yhä elossa.
"Te voitte itse nähdä sen", toisteli hän suuresti kiihtyneenä.
"Summerlee, tahdotteko tulla tänne ja tarkastaa? Malone, olkaa niin
hyvä ja todistakaa oikeaksi, mitä sanon. Nuo pienet värttinän tapaiset
oliot keskellä ovat diatomeja, joista ei tarvitse välittää, koska ne
lienevät pikemmin kasveja kuin eläimiä. Mutta oikealla puolella näette
selvän limaeläimen, joka liikkuu hitaasti kentän poikki. Yläruuvia
vääntämällä voi sovittaa kohdalleen. Katsokaa itse sitä."
Summerlee teki niin ja myönsi ilmiön todeksi. Samoin tein minäkin ja
huomasin pienen olennon, ikäänkuin murskattua lasia, jäykästi
uiskentelevan valaistun kehän poikki. Lordi John oli valmis uskomaan
ilman muuta.
"Minä en vaivaa päätäni sillä, onko se elävä vai kuollut", sanoi hän.
"Me emme tunne toisiamme edes ulkonäöltä, miksi siis välittäisin siitä?
Minä en luule, että se on huolissaan _meidän_ voinnistamme."
Se nauratti minua, ja Challenger katsahti minuun päin kylmimmällä ja
ylpeimmällä tavallaan. Tämä oli mitä ällistyttävin kokemus.
"Puolisivistyneen suulaus on tieteelle suuremmaksi haitaksi kuin
tietämättömän typeryys", sanoi hän. "Jos lordi John Roxton
alentuisi --"
"Rakas George, älä ole niin kiivas", sanoi hänen vaimonsa, silittäen
mustaa tukkaa, joka kumartui mikroskoopin yli. "Mitä väliä sillä on,
onko se itikka elossa vai ei?"
"Se on hyvinkin tärkeätä", sanoi Challenger jurosti.
"No, kertokaa sitten", sanoi lordi John suopeasti hymyillen. "Me voimme
yhtä hyvin puhua siitä kuin jostakin muusta. Jos luulette, että olen
ollut liian suorasukainen sitä oliota kohtaan tai loukannut sen
tunteita, niin pyydän anteeksi."
"Minä puolestani", huomautti Summerlee narisevalla, riidanhaluisella
äänellä, "en voi nähdä, miksi te pitäisitte niin tärkeänä, että se on
elossa. Se on samassa ilmapiirissä kuin mekin, joten myrkky tietysti ei
vaikuta siihen. Jos se olisi tämän huoneen ulkopuolella, olisi se
kuollut kuten kaikki muutkin eläinkuntaan kuuluvat."
"Teidän huomautuksenne, hyvä Summerlee", sanoi Challenger äärettömän
alentuvaisesti (jospa voisin maalata nuo pöyhkeät, ylimieliset kasvot,
jotka näkyivät mikroskooppipeilin heijastamassa kirkkaassa kehässä!)
"osoittavat, että te käsitätte epätäydellisesti, mitä tämä merkitsee.
Tämä valmiste suljettiin eilen ilmanpitävästi. Happemme ei voi sitä
ollenkaan saavuttaa. Mutta eetteri on tietysti tunkeutunut sen luokse
kuten kaikkeen muuhunkin. Se on siis jäänyt myrkystä huolimatta eloon.
Siitä voimme päätellä, että jokainen limaeläin tämän huoneen
ulkopuolella on tosiaan jäänyt mullistuksen jälkeen eloon eikä siis ole
kuollut, kuten virheellisesti väititte."
"Mutta minä en sittenkään tunne halua hurrata sen takia", sanoi lordi
John. "Mitä se vaikuttaa?"
"Se vaikuttaa vain sen, että maailma on elossa eikä ole kuollut. Jos
teillä olisi tieteellistä mielikuvitusta, voisitte tästä yhdestä
tosiasiasta tehdä päätelmiä ja käsittää, että muutamia miljoonia vuosia
tämän jälkeen -- mikä on vain haihtuva hetki aikakausien äärettömässä
jonossa -- maailma on taas täynnä eläin- ja ihmiselämää, joka saa
alkunsa tästä pienoisesta juuresta. Te olette nähnyt ruohoaavikon
tulipalon, jossa liekit ovat vieneet jokaisen ruohon tai taimen jäljen
maan pinnasta ja jättäneet ainoastaan mustunutta autiutta. Silloin ehkä
ajattelitte, että paikan täytyy ikuisesti jäädä autioksi. Mutta
kasvullisuuden juuret ovat jääneet maahan, ja kun käytte siellä pari
vuotta myöhemmin, ette enää voi sanoa, missä mustat täplät olivat.
Tässä pienoisessa olennossa ovat eläinmaailman kasvamisen juuret, ja
synnynnäisen laajenemis- ja kehittymiskykynsä nojalla se varmasti
aikanaan poistaa kaikki jäljet tästä ennenkuulumattomasta hävityksestä,
johon nyt olemme joutuneet."
"Hiton hauskaa!" sanoi lordi John kävellen laiskasti luoksemme ja
katsoen mikroskooppiin. "Hullunkurinen pikku vekkuli ripustettavaksi
numero yhtenä perhemuotokuvien joukkoon. Se on saanut niskaansa aika
komean paidannapin!"
"Musta pilkku on sen tuma", sanoi Challenger kuin lapsenhoitaja, joka
opettaa kirjaimia pikku lapselle.
"No, meidän ei tarvitse tuntea itseämme yksinäisiksi", sanoi lordi John
nauraen. "Paitsi meitä on maan päällä joku muukin elossa."
"Te näytätte pitävän selvänä, Challenger", sanoi Summerlee, "että tämä
maailma luotiin tuottamaan ja ylläpitämään inhimillistä elämää".
"Niin juuri, mutta minkä tarkoituksen te luulette sillä olevan?" kysyi
Challenger, kuohahtaen vähimmästäkin vastaväitteestä.
"Joskus ajattelen, että vain ihmisen hirveä itserakkaus saa
ajattelemaan maailman olevan luodun näyttämöksi, jolla hänen sopii
rehennellä."
"Me emme voi olla siitä aivan varmoja, mutta ainakin voimme ilman sitä
ominaisuutta, jota uskalsitte sanoa hirveäksi itserakkaudeksi, varmasti
väittää, että me olemme korkeimpia olentoja luonnossa."
"Korkeimpia niistä, joita tunnemme."
"Se on itsestään selvää."
"Ajatelkaahan kaikkia niitä miljoonia tai mahdollisesti biljoonia
vuosia, joina maapallo on pyörinyt tyhjänä avaruuden läpi -- tai jollei
tyhjänä, niin ainakin osoittamatta merkkiä tai ajatusta ihmissuvusta.
Ajatelkaa, kuinka sade on sitä huuhdellut, aurinko polttanut ja tuuli
tuivertanut noina määrättöminä ajanjaksoina. Ihminen ilmestyi vasta
eilen, mikäli on puhe geologisesta ajanmitasta. Miksi siis tulisi pitää
selvänä, että kaikki tämä suurenmoinen valmistelu on tapahtunut hänen
hyväkseen?"
"Keitä tai mitä varten siis?"
Summerlee kohautti hartioitaan.
"Kuka sitä voisi sanoa? Jotakin varten, mikä on kokonaan käsityskykymme
ulkopuolella, -- ja ihminen on ehkä ollut pelkästään sattuma, sivutuote
kehityksen mukana, samoin kuin vaahto valtameren pinnalla voisi
kuvitella, että meri on luotu sitä tuottamaan ja ylläpitämään, tai
kirkon hiiri, että rakennus on sen oma, sille vartavasten määrätty
asuinpaikka."
Olen häthätää pannut paperille heidän väitteensä sanasta sanaan, mutta
nyt niistä tulee pelkästään äänekästä kiistaa, jossa esiintyy paljon
monitavuisia tieteellisiä erikoissanoja kummallakin puolella.
Epäilemättä on mainio asia saada kuulla kaksien sellaisten aivojen
pohtivan korkeimpia kysymyksiä, mutta kun ne aina ovat epäsovussa, niin
tavalliset ihmiset, kuten lordi John ja minä, saamme siitä vain vähän
todellista hyötyä. He kumoavat toisensa, ja me jäämme yhä tyhmiksi kuin
ennenkin. Nyt meteli on loppunut, Summerlee kyyröttää tuolillaan, ja
Challenger, yhä hypistellen mikroskooppinsa ruuveja, jatkaa
yhtämittaista, syvää, epäselvää murinaa ikäänkuin meri myrskyn jälkeen.
Lordi John tulee minun luokseni, ja me katselemme yhdessä yöhön.
Siellä näkyy kalpea uusikuu -- viimeinen kuu, mitä
ihmissilmät milloinkaan näkevät -- ja tähdet ovat kirkkaimmillaan.
Etelä-Amerikankaan ylätasankojen kirkkaassa ilmassa en ole nähnyt sen
loistavampia. Tällä eetterin muutoksella lienee jokin vaikutus valoon.
Brightonin hautajaisrovio leimuaa yhä, ja läntisellä taivaalla on hyvin
kaukainen tulipunainen täplä, joka saattaa merkitä häviötä Arundelissa
tai Chichesterissä, jopa mahdollisesti Portsmouthissakin. Istun
mietiskellen ja teen välistä jonkun muistiinpanon. Ilmassa on suloista
alakuloisuutta. Nuoruus, kauneus, ritarillisuus ja rakkaus -- tähänkö
se kaikki loppuu? Tähtien valaisema tienoo näyttää vienon rauhan
unimaalta. Kuka kuvittelisi, että se on ikäänkuin kauhistava Golgata,
jolle on sirotettu ihmissuvun ruumiita? Äkkiä purskahdan nauruun.
"Kuulkaapa, nuori mies!" sanoo lordi John tuijottaen minuun
ällistyneenä. "Leikinlasku olisi paikallaan näinä kovina aikoina. Mitä
te ajattelitte?"
"Ajattelin kaikkia suuria ratkaisemattomia kysymyksiä", vastaan
hänelle, "niitä, joihin olemme kuluttaneet niin paljon vaivaa ja
harkintaa. Ajatelkaahan esimerkiksi Englannin ja Saksan kilpailua --
tai Persian lahtea, josta vanha päällikköni oli niin innostunut. Kuka
olisi arvannut silloin, kun olimme niin kiihdyksissä näistä asioista,
kuinka ne lopullisesti ratkaistaisiin?"
Me vaivumme taas äänettömyyteen. Kuvittelen, että jokainen meistä
ajattelee ystäviä, jotka ovat menneet edeltäpäin. Rouva Challenger
nyyhkyttää rauhallisesti, ja hänen miehensä kuiskailee hänelle.
Ajatukseni kääntyy mitä erilaisimpiin ihmisiin, ja jokaisen heistä näen
makaavan valkeana ja jäykkänä, kuten Austin poloinen viruu pihalla.
Niinpä esimerkiksi Mc Ardle.
Tiedän tarkalleen, missä hän on, kasvot kirjoituspöydällä ja käsi
omalla puhelimellaan, niinkuin kuulin hänen kaatuvan. Ja myöskin
Beaumont, päätoimittaja, -- otaksun, että hän makaa sinipunaisella
turkkilaisella matolla, joka koristi hänen pyhättöään. Ja toverit
uutistenhankkijain huoneessa -- Macdonna, Murray ja Bond. He olivat
varmasti kuolleet ollessaan kovassa työssä, käsissään muistikirjat
täynnä eloisia vaikutelmia ja omituisia sattumuksia.
Saatoin hyvin kuvitella, että yksi oli ajettu haastattelemaan
lääkäreitä, toinen Westminsteriin ja vielä kolmas St. Pauliin. Mitä
mainioita otsakerivejä he varmaan ovat nähneet viimeisenä kauniina
näkynä, mutta niiden kohtalona oli ainiaan jäädä aineellistumatta
painomusteen avulla! Voin nähdä Macdonnan lääkärien joukossa -- "Hyvää
Harley Streetiltä" -- Mac suosi aina alkusointuja. "Haastattelu herra
Soley Wilsonin kanssa." -- "Kuuluisa erikoistuntija sanoo: Ei saa olla
toivoton!" -- "Erikoiskirjeenvaihtajamme tapasi mainion tiedemiehen
istumassa katolla, jonne hän oli peräytynyt välttääkseen kauhistuneiden
potilaiden laumaa, kun ne olivat vallanneet hänen asuntonsa.
Käyttäytyen tavalla, joka selvästi osoitti, että kuuluisa lääkäri piti
tätä tapahtumaa äärettömän tärkeänä, hän kieltäytyi tunnustamasta, että
kaikki toivo oli lopussa." Tällä tavoin Mac aloittaisi.
Sitten oli nuori Bond, joka luultavasti kävisi St. Paulissa. Omasta
mielestään hänellä oli kirjallista aistia. Tästä hän saisikin hyvän
aiheen! "Seisoessani pienellä parvekkeella tuomiokirkon kuvun alla ja
katsellessani epätoivoista, yhteensulloutunutta ihmisjoukkoa, maassa
maaten rukoilemassa tällä viime hetkellä sitä valtaa, josta se oli niin
itsepäisesti ollut välittämättä, nousi aaltoilevasta ihmismerestä
korviin sellainen matala, rukousta ja kauhua ilmaiseva valitus,
sellainen värisyttävä Tuntemattoman puoleen kohoava avunhuuto, että --"
ja niin edelleen.
Niin, se olisi suuri loppu uutistenhankkijalle, vaikka hän samoin kuin
minäkin kuolisi käyttämättä aarteitaan. Mitä antaisikaan Bond,
poikaraukka, nähdäkseen kirjaimet "J.H.B." sellaisen palstan lopussa?
Mutta mitä pötyä nyt kirjoitankaan! Se on vain yritys kuluttaa
väsyttävää aikaa. Rouva Challenger on mennyt sisempään pukukammioon, ja
professori sanoo, että hän nukkuu. Professori tekee muistiinpanoja ja
tutkii kirjojaan keskipöydän luona yhtä rauhallisena kuin hänellä olisi
edessään moniaita rauhallisia työvuosia. Hänen kovaääninen sulkakynänsä
tuntuu kirskuvan ylenkatsettaan kaikille, jotka ovat eri mieltä hänen
kanssaan.
Summerlee on vaipunut kokoon tuolillaan ja päästää aika ajoin perin
ärsyttävän kuorsauksen. Lordi John makaa taaksepäin nojautuneena kädet
taskussa ja silmät suljettuina. Kuinka ihmiset saattavat nukkua
tällaisissa oloissa, sitä en osaa kuvitella.
Klo 3.30 a.p. Olen juuri hätkähtäen herännyt. Kello oli viisi minuuttia
yli yhdentoista, kun tein viimeisen muistiinpanoni. Muistan, että vedin
kelloni ja panin ajan merkille. Olen siis tuhlannut noin viisi tuntia
siitä pienestä ajasta, joka meillä on vielä jäljellä. Kuka olisi
uskonut sitä mahdolliseksi? Mutta nyt olen paljon virkeämpi ja
kohtalooni valmistunut tai koetan uskotella itselleni, että olen. Ja
kuitenkin, mitä valmiimpi ihminen on ja mitä korkeammalla hänen
elämänsä virta juoksee, sitä enemmän hänen täytyy väistää kuolemaa.
Kuinka viisas ja armollinen onkaan luonnon huolenpito, jonka ansiosta
hänen maallinen ankkurinsa tavallisesti heltiää monin pienin
huomaamattomin nykäyksin, kunnes hänen tietoisuutensa on ajautunut
kestämättömästä maallisesta satamastaan toisella puolella olevaan
suureen mereen!
Rouva Challenger on yhä pukuhuoneessaan. Challenger on nukahtanut
tuolilleen. Mikä kuva! Hänen mahtava vartalonsa nojautuu taaksepäin,
suunnattomat, karvaiset kädet ovat ristissä liivien yli ja pää niin
vinossa, etten voi nähdä mitään hänen kauluksensa yläpuolelta,
lukuunottamatta rehevän parran sotkuista harjaa. Hän vapisee oman
kuorsauksensa täristyksestä. Summerlee liittää silloin tällöin korkean
tenorinsa Challengerin täyteläiseen bassoon. Lordi John nukkuu myöskin,
pitkä ruumis koukussa syrjällään korituolissa. Sarastuksen ensimmäinen
kylmä valo hiipii juuri huoneeseen, ja kaikki on harmaata ja
surullista.