oli sama näköala, jota jo olimme ihailleet työhuoneesta. Katsellessani
ulos en voinut missään nähdä sekasorron merkkiä. Maantie kaartui ihan
silmieni alla mäen rinnettä alas. Asemalta tulevat rattaat, sellaista
esihistoriallista lajia, jota tapaa vain maalaiskylissämme,
ponnistelivat hitaasti mäkeä ylös. Alempana työnsi lapsentyttö vaunuja
ja talutti kädestä toista lasta. Talojen siniset savuhattarat antoivat
koko tälle laajalle maisemalle vakiintuneen järjestyksen ja kotoisen
mukavuuden leiman. Ei missään ollut sinisellä taivaalla tai auringon
valaisemassa maassa mullistuksen ennettä. Elomiehet olivat taas
vainioillaan, ja golfinpelaajat liikkuivat yhä parittain ja nelittäin
pitkin kenttää. Omassa päässäni oli niin omituinen sekasorto, ja
liiaksi jännittyneet hermoni olivat niin epäkunnossa, että näiden
ihmisten välinpitämättömyys oli kummastuttava.
"Nuo veitikat eivät näy tuntevan mitään pahoja vaikutuksia", sanoin
osoittaen kentälle.
"Oletteko pelannut golfia?" kysyi lordi John.
"En, en ole."
"No, nuori mies, kun pelaatte, saatte huomata, että kun kerran on
kunnollisesti pelissä kiinni, voisi vain tuomiopäivän pasuuna pysäyttää
todellisen golfinpelaajan. Halloo! Nyt puhelin taas soi!"
Silloin tällöin murkinan aikana ja jälkeen oli heleä ja itsepintainen
soitto kutsunut professoria puhelimeen. Hän ilmaisi saamansa tiedot
meille muutamin lyhyin lausein. Niin kauhistavia asioita ei ollut
milloinkaan ennen merkitty maailman historiaan. Suuri varjo hiipi
kohoavan kuolemanvuoksen tavoin etelästä. Egypti oli siirtynyt
raivotilasta unitautiin. Espanja ja Portugali olivat nyt hiljaa villin
raivon jälkeen, jolloin kirkollismieliset ja anarkistit olivat
taistelleet mitä epätoivoisimmin. Etelä-Amerikasta ei saatu enää mitään
kaapelisanomia. Pohjois-Amerikassa olivat etelävaltiot jonkin kauhean
rotumellakan jälkeen lannistuneet myrkyn vaikutuksesta.
Marylandin pohjoispuolella ei myrkyn vaikutus vielä ollut selvä, ja
Kanadassa sitä tuskin havaittiin. Belgia, Hollanti ja Tanska olivat
kukin vuorostaan saaneet tartunnan. Epätoivoisia sanomia lennähteli
joka suunnalta tieteen suuriin keskuksiin, maailmankuuluille
kemisteille ja lääkäreille, rukoillen heidän neuvoaan. Tähtitieteilijät
olivat myös uppoamassa kyselyjen tulvaan. Mitään ei voitu tehdä. Ilmiö
oli yleismaailmallinen ja inhimillisen tietomme tai valtamme
ulkopuolella. Se merkitsi kuolemaa -- tuskatonta, mutta välttämätöntä
-- kuolemaa nuorelle ja vanhalle, heikolle ja väkevälle, rikkaalle ja
köyhälle ilman pakoonpääsyn toivoa tai mahdollisuutta. Sellaisia olivat
ne tiedot, joita puhelin oli välittänyt meille hajanaisina, sekavina
sanomina. Suuret kaupungit tiesivät jo kohtalonsa ja, mikäli saatoimme
päätellä, valmistautuivat kohtaamaan sen arvokkaasti ja alistuen.
Täällä kuitenkin meidän golfinpelaajamme ja työmiehemme olivat kuin
lampaat, jotka hyppelevät veitsen varjossa. Se näytti kummastuttavalta.
Mutta miten he saattoivatkaan sitä tietää? Kaikki oli tullut niskaamme
yhdellä jättiläisharppauksella. Mikä olisi aamun sanomalehdessä tehnyt
heidät levottomiksi? Ja nyt oli kello vasta kolme iltapuolella. Juuri
katsellessamme näytti jokin huhu levinneen joukkoon, sillä me näimme
elonleikkaajien kiiruhtavan pois vainioilta. Jotkut golfinpelaajista
palasivat kerhohuoneeseen. He juoksivat ikäänkuin pyrkiäkseen pakoon
sadekuurolta. Heidän pienet avustajansa tulivat hitaasti perässä.
Toiset jatkoivat peliään. Lapsenhoitaja oli kääntynyt ja työnsi
kiireesti vaunujaan takaisin mäkeä ylös. Samalla huomasin, että hänellä
oli käsi otsallaan. Ajurinrattaat olivat pysähtyneet, ja väsynyt
hevonen lepäsi pää vaipuneena polviin. Yläpuolella oli täydellinen
kesätaivas -- suunnaton holvi yhtämittaista sineä, lukuunottamatta
muutamia untuvaisia valkeita pilviä, jotka näkyivät kaukaisten
ylänköjen kohdalla. Jos ihmissuvun täytyi tänään kuolla, tapahtui se
ainakin ihanalla kuolinvuoteella. Ja kuitenkin luonnon lempeä
rakastettavuus teki tämän kauhean ja summittaisen hävityksen sitäkin
surkuteltavammaksi ja hirveämmäksi. Tämä oli totisesti liian hyvä
olopaikka, koska meidät ajettiin pois niin nopeasti, niin julmasti!
Mutta edellä mainitsin, että puhelin oli taas soinut. Äkkiä kuulin
hallista Challengerin jyrisevän äänen.
"Malone!" huusi hän. "Teitä kaivataan."
Syöksyin puhelimen luo. McArdle puhui Lontoosta.
"Tekö siellä, herra Malone?" huusi hänen tuttu äänensä. "Herra Malone,
Lontoossa tapahtuu kauheita asioita. Tiedustelkaa Jumalan tähden, eikö
professori Challenger voi ehdottaa jotakin tehtäväksi."
"Hän ei voi ehdottaa mitään, hyvä herra", vastasin. "Hän pitää
ratkaisua yleismaailmallisena ja välttämättömänä. Meillä on täällä
vähän happea, mutta se voi vain lykätä kohtalomme muutamia tunteja
tuonnemmaksi."
"Happea!" huusi tuskaa ilmaiseva ääni. "Ei ole aikaa sitä saada.
Toimisto on ollut ihan helvetti siitä alkaen, kun läksitte aamulla. Nyt
on puolet henkilökunnasta tunnotonna. Uupumus lannistaa minut itseni.
Ikkunastani saatan nähdä, kuinka ihmisiä makaa tiheässä Fleet
Streetillä. Kaikki liikenne on pysäytetty. Viimeisistä sähkösanomista
päättäen koko maailma..."
Hänen äänensä oli vähitellen rauennut ja katkesi äkkiä. Hetkeä
myöhemmin kuulin puhelimesta kumean jysähdyksen, ikäänkuin hänen päänsä
olisi pudonnut pöytää vasten.
"Herra McArdle!" huusin. "Herra McArdle!"
Vastausta ei tullut. Kun laskin kuulotorven kädestäni, tiesin, etten
milloinkaan enää kuulisi hänen ääntään.
Tällä hetkellä, juuri kun astuin askeleen taaksepäin puhelimen luota,
kävi ilmiö kimppuumme. Tuntui siltä, kuin olisimme uimassa, hartioita
myöten vedessä, ja vyöryvä aalto äkkiä upottaisi. Näkymätön käsi
tarttui rauhallisesti kurkkuuni ja puristi hiljaa henkeä minusta ulos.
Tunsin ääretöntä painoa rinnallani, kovaa kiristystä päässäni,
äänekästä surinaa korvissani ja kirkkaita leimauksia silmieni edessä.
Hoipertelin porraskaiteiden nojaan. Samalla Challenger vilahti ohitseni
korskuen kuin haavoittunut puhveli -- kauhea näky purppuranpunaisine
kasvoineen, verestävine silmineen ja pörröttävine hiuksineen. Pikku
rouva oli, nähtävästi tiedotonna, nostettu hänen leveille hartioilleen,
ja hän meni kompastellen ja kolisten portaita ylös, astuen monesti
harhaan, mutta vei itsensä ja vaimonsa pelkästään tahdonvoimallaan
myrkyllisen ilmapiirin läpi väliaikaisen turvallisuuden satamaan.
Nähdessäni hänen ponnistelunsa syöksyin minäkin portaita ylös,
kiipesin, kaatuen, tarrautuen kaiteeseen, kunnes suistuin puoleksi
tiedotonna kasvoilleni ylemmällä porrassiltamalla. Lordi Johnin
terässormet olivat takkini kauluksessa, ja hetkeä myöhemmin olin
selälläni arkihuoneen matolla kykenemättä puhumaan tai liikkumaan.
Rouva makasi vieressäni, ja Summerlee oli tupertunut tuolille ikkunan
luo, pää melkein koskettaen polvia. Ikäänkuin unessa näin Challengerin
äärettömän kuoriaisen tavoin ryömivän hitaasti lattian poikki ja hetkeä
myöhemmin kuulin esiinpursuavan hapen hiljaista sihinää. Challenger
hengitti sitä sisäänsä pari kolme kertaa hyvin kiihkeästi, ja hänen
keuhkonsa kohisivat, saadessaan elähyttävää kaasua.
"Se tepsii", huudahti hän riemuiten. "Oikeinpa siis olin päätellyt!"
Hän oli taas pystyssä ripeänä ja voimakkaana. Putki kädessään hän
syöksyi vaimonsa luokse ja piti sitä hänen kasvojensa edessä. Muutamien
sekuntien kuluttua rouva päästi valittavan äänen, liikahti ja nousi
istumaan. Professori kääntyi minun puoleeni, ja heti tunsin elämän
vuoksen hiipivän lämpimänä kautta valtimoitteni. Järkeni sanoi minulle,
että täten tuli vain pieni lykkäys, ja kuitenkin jokainen olemassaolon
hetki tuntui nyt sanomattoman arvokkaalta, vaikka puhumme huolettomasti
sen arvosta. En ole milloinkaan ennen tuntenut sellaista aistillisen
ilon väristystä kuin nyt virotessani. Paino haihtui keuhkoistani, side
irtautui otsaltani, suloinen rauhan tunne ja miellyttävä, raukea
hyvinvointi täytti olemukseni. Maatessani katselin, kuinka Summerlee
tointui saman lääkkeen vaikutuksesta, ja lopuksi tuli lordi Johnin
vuoro. Hän hypähti pystyyn ja auttoi minua nousemaan, ja Challenger
nosti vaimonsa ja laski hänet leposohvalle.
"Oh, George, minusta on niin ikävää, että toit minut takaisin", sanoi
hän pitäen miestään kädestä. "Kuoleman ovi on tosiaan, kuten sanoit,
peitetty kauneilla, kimaltelevilla verhoilla, sillä kun tukahduttava
tunne vain oli mennyt, oli kaikki sanomattoman viihdyttävää ja
kaunista. Miksi olet laahannut minut takaisin?"
"Koska haluan, että teemme matkan yhdessä. Me olemme eläneet yhdessä
niin monta vuotta. Olisi ikävää joutua erilleen viimeisellä hetkellä."
Hetkeksi tajusin hänen hellässä äänessään välähdyksen uudesta
Challengerista. Se oli hyvin kaukana siitä kerskailevasta,
pöyhkeilevästä, ylimielisestä miehestä, joka oli vuoroin
kummastuttanut, vuoroin loukannut aikalaisiaan. Täällä kuoleman
varjossa esiintyi sisin Challenger, se mies, joka oli saavuttanut ja
säilyttänyt naisen rakkauden. Äkkiä hänen mielialansa muuttui, ja hän
oli taas voimakas johtajamme.
"Koko ihmissuvusta olen minä yksin nähnyt ja ennustanut tämän
mullistuksen", sanoi hän, ja hänen äänessään oli riemun ja tieteellisen
voiton sointu. "Mitä tulee teihin, kelpo Summerlee, luotan siihen, että
viimeisetkin epäilyksenne ovat hävinneet, kun on puheena spektrin
viivojen himmeneminen, ja että te ette enää väitä kirjeeni _Timesissä_
perustuneen erehdykseen."
Kerrankin oli riidanhaluinen toverimme taisteluhaasteelle kuuro. Hän
jaksoi vain istua huohottaen ja ojennellen pitkiä, laihoja jäseniään,
ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän yhä oli tosiaan tällä
kiertotähdellä. Challenger käveli happiputken luo, ja raju puhina
vaimeni, kunnes se oli mitä vienointa sihinää.
"Meidän täytyy säästellen käyttää kaasuvarastoamme", sanoi hän.
"Huoneen ilma on nyt erikoisesti kyllästetty hapella, ja minä olen
varma, ettei kukaan meistä tunne vaivaavia oireita. Vain todellisten
kokeiden avulla voimme määrätä, mikä lisä happea tekee myrkyn
tehottomaksi. Katsokaamme, kuinka tämä riittää."
Me istuimme hiljaisen hermojännityksen vallassa noin viisi minuuttia
tarkaten omia aistimuksiamme. Olin juuri alkanut kuvitella, että tunsin
taas puristusta ohimoillani, kun rouva Challenger huusi sohvalta, että
hän oli pyörtymäisillään. Hänen miehensä väänsi tulemaan enemmän
kaasua.
"Esitieteellisinä päivinä", sanoi hän, "oli tapana pitää valkoista
hiirtä jokaisessa vedenalaisessa veneessä, koska sen hennompi rakenne
osoitti merkkejä vahingollisesta ilmapiiristä ennenkuin merimiehet sitä
huomasivat. Sinä, rakkaani, olet meidän valkoinen hiiremme. Nyt minä
olen lisännyt happimäärää, ja sinä voit paremmin."
"Kyllä, nyt tuntuu paremmalta."
"Mahdollisesti olemme tavanneet oikean sekoituksen. Saatuamme
täsmällisesti tietää, kuinka pieni määrä on kylliksi, voimme laskea,
kauanko kykenemme elämään. Onnettomuudeksi olemme herättäessämme
itseämme jälleen henkiin kuluttaneet jo melkoisen osan ensimmäisestä
putkesta."
"Onko sillä mitään merkitystä?" kysyi lordi John, joka seisoi kädet
taskussa ikkunan luona. "Jos meidän on mentävä, niin mitä hyötyä on
viivyttelystä? Ettehän otaksune, että meillä on joitakin
mahdollisuuksia?"
Challenger hymyili ja pudisti päätään.
"No, ettekö sitten luule, että on arvollemme sopivampaa hypätä itse,
eikä odottaa, kunnes meidät työnnetään? Jos kaikki nyt on lopussa, olen
sitä mieltä, että lausumme rukouksemme, suljemme kaasuputken ja avaamme
ikkunan."
"Miksikä ei?" sanoi talon rouva urhoollisesti. "Varmastikin, George,
lordi John on oikeassa, ja parempi on tehdä niin päin."
"Minä vastustan mitä ankarimmin!" huudahti Summerlee valittavalla
äänellä. "Kun meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kaikin mokomin,
mutta se, että harkiten kiirehtii kuoleman edelle, näyttää minusta
mielettömältä ja epäoikeutetulta teolta."
"Mitä nuori ystävämme sanoo siihen?" kysyi Challenger.
"Ajattelen, että meidän pitäisi nähdä kaikki loppuun asti."
"Ja minä olen täydellisesti samaa mieltä", sanoi hän.
"Sitten, George, jos sinä niin sanot, ajattelen minäkin samoin",
huudahti rouva.
"No no, minä esitin asian vain omana päätelmänäni", sanoi lordi John.
"Jos te kaikki haluatte nähdä loppuun asti, pysyn mukananne. Se on
varmastikin hiton jännittävää. Minulla on elämässä ollut moniaita
seikkailuita ja niin paljon värisyttäviä kokemuksia kuin useimmilla
ihmisillä, mutta minä lopetan urani huippukohdassa."
"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi Challenger.
"Ylimalkainen otaksuma!" huudahti Summerlee.
Challenger tuijotti häneen moittivan vaiteliaana.
"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi hän sitten
opettavimmalla tavallaan, "ei kukaan meistä voi edeltäpäin sanoa, mitä
havaintomahdollisuuksia voi olla ainetasolle päin siltä tasolta, jota
sopii sanoa henkitasoksi. Varmasti täytyy olla selvää typerimmällekin"
(tässä hän tuijotti Summerleehen) "että juuri silloin, kun olemme
aineen muodossa, me sovimme parhaiten tekemään huomiota ja kehittämään
arvosteluja aineellisista ilmiöistä. Sentakia ainoastaan siten, että
pysymme elossa nämä muutamat ylimääräiset tunnit, voimme toivoa
saavamme mukaamme johonkin tulevaiseen olemassaolon muotoon selvän
käsityksen hämmästyttävimmästä tapauksesta, mikä yleensä on sattunut
maailmalle tai maailmankaikkeudelle, mikäli me sitä tunnemme. Minusta
näyttäisi valitettavalta asialta, että jollakin tavoin typistäisimme
minuutinkin verran niin ihmeellistä kokemusta."
"Minä olen täydellisesti samaa mieltä", huudahti Summerlee.
"Hyväksytään huutoäänestyksellä", sanoi lordi John. "Totta vie, tuo
autonajaja-parkanne näkyy pihalla suorittaneen viimeisen matkansa.
Kannattaako hyökätä ulos ja tuoda hänet sisään?"
"Se olisi ehdottomasti mieletöntä", huudahti Summerlee.
"Olisi kai", myönsi lordi John. "Se ei auttaisi häntä, vaan hajoittaisi
kaasumme yli koko talon, jos yleensä tulisimme elävinä takaisin. Mutta
katsokaahan noita pieniä lintuja puiden alla!"
Me vedimme neljä tuolia leveän, matalan ikkunan luo; rouva makasi yhä
leposohvalla silmät suljettuina. Muistan, että mieleeni juolahti hirveä
ja eriskummainen ajatus -- hengittämämme ilman raskas tympeys oli ehkä
korostanut harhakuvaa -- että me olimme neljällä teatteriaition
etupaikalla katselemassa maailman näytelmän viimeistä näytöstä.
Lähinnä etualalla, juuri silmiemme alla, oli piha, jossa näkyi puoleksi
puhdistettu auto. Austin, kuljettaja, oli vihdoinkin sanottu
lopullisesti irti, sillä hän lojui jalat levällään pyörän vieressä;
hänen otsallaan oli suuri, musta kuhmu siinä kohdassa, jonka hän
kaatuessaan oli iskenyt astuimeen tai likasuojukseen. Hän piti yhä
kädessään sen vesiletkun päätä, jolla oli pessyt konettaan. Pihan
nurkassa oli pari pientä plataania, ja niiden alla useita säälittäviä
pikku untuvapalloja, pikkuruiset jalat ylöspäin nostettuina. Kuoleman
viikatteen huitaisu oli kohdannut kaikkia, suuria ja pieniä.
Pihamuurin yli katselimme kiemurtelevalle tielle, joka vei asemalle.
Elonleikkaajajoukko, jonka olimme nähneet juoksevan vainioilta, makasi
laakson pohjalla sikinsokin, ruumiit ristissä toistensa päällä.
Ylempänä makasi lapsentyttö, pää ja hartiat nojaten ruohoisen pensaan
vieruun. Hän oli ottanut pikkulapsen rattailta, ja se oli
liikkumattomana vaatemyttynä hänen sylissään. Juuri hänen takanaan
osoitti pienoinen täplä tien vieressä paikkaa, missä pikku poika oli
pitkällään. Vielä lähempänä meitä oli kuollut hevonen polvillaan
aisojen välissä. Vanha ajaja riippui eriskummaisen variksenpelättimen
tavoin likavarjostimen yli, käsivarret hassunkurisessa asennossa hänen
edessään. Me saatoimme nähdä hämärästi ikkunasta, että vaunuissa istui
nuori mies. Ovi oli avautumaisillaan, ja hänen kätensä oli ovenrivassa,
ikäänkuin hän olisi yrittänyt hypätä pois viime hetkellä.
Keskellä näköpiiriä oli golfkenttä; samoin kuin siinä aamulla oli
pelaajia, makasi heidän tummia hahmojaan nyt liikkumattomina ruohikossa
tai ympäröivässä kanervikossa. Eräässä kohdassa oli pitkällään
kahdeksan ruumista; nelimiehinen joukkue oli apulaisineen pitkittänyt
siinä peliä viimeiseen saakka. Ei yksikään lintu lentänyt taivaan
siniholvissa, ei yksikään ihminen tai eläin liikkunut laajalla
alueella, joka oli edessämme. Iltapuolen aurinko lähetti rauhallisia
säteitään sinne, mutta kaiken yllä leijaili yltyleinen kuoleman
hiljaisuus ja vaiteliaisuus, ja pian se tulisi meidänkin osaksemme.
Tällä hetkellä tuo yksi ainoa hauras lasiruutu, joka pidätti huoneessa
ylimääräistä happea myrkyttyneen eetterin vastapainona, esti meitä
joutumasta samaan kohtaloon. Muutaman lyhyen tunnin saattoi yhden
miehen tieto ja huolenpito pitää yllä pientä elämänkeidastamme laajassa
kuoleman erämaassa ja pelastaa yltyleisestä perikadosta. Sitten kaasu
vähenisi, mekin makaisimme huohottaen kirsikan värisellä matolla, ja
ihmissuvun sekä kaiken maallisen elämän kohtalo täyttyisi. Pitkän aikaa
katselimme traagillista maailmaa niin juhlallisina, ettei sopinut
puhella.
"Tuolla on talo tulessa", sanoi Challenger lopuksi, viitaten
savupilveen, joka nousi puiden yli. "Sellaisia tulee kaiketi näkymään
paljon -- mahdollisesti palaa kokonaisia kaupunkeja -- kun ajattelemme,
kuinka moni ihminen on voinut kaatua pitäen tulta kädessään. Palaminen
todistaa sinänsä kylliksi, että happimäärä on ilmakehässä säännöllisen
suuri, ja että vika on eetterissä. Kah, tuolla näette toisen liekin
Crowboroughin mäen kukkulalla. Se on golfkerho, jollen ole erehtynyt.
Tuolla lyö kirkonkello tuntiaan. Filosofeillemme olisi mielenkiintoista
tietää, että ihmisen tekemä koneisto on elänyt kauemmin kuin sukukunta,
joka teki sen."
"Totta totisesti!" huudahti lordi John nousten kiihtyneenä tuoliltaan.
"Mikä on tuo savutupru? Se on juna."
Me kuulimme sen kohinan, ja pian se tuli lentäen näkyviimme, kulkien
minun nähdäkseni tavattomalla vauhdilla. Mistä se oli tullut tai kuinka
kaukaa, sitä emme kyenneet saamaan selville. Vain ihmeellisen onnen
turvissa se oli voinut kulkea jonkun matkaa. Mutta nyt me jouduimme
näkemään, kuinka kauheasti sen matka päättyi. Hiilivaunujuna seisoi
liikkumatta radalla. Me pidätimme henkeämme, kun pikajuna kiiti
jyristen pitkin samoja raiteita. Yhteentörmäys oli kauhistava. Veturi
ja vaunut kasautuivat pirstautuneen puun ja vääntyneiden rautojen
röykkiöksi. Punaisia tulenkielekkeitä leimahteli raunioista, kunnes
kaikki oli yhtenä liekkinä. Me istuimme puolen tuntia melkein ääneti
tämän hirveän näyn huumaamina.
"Ihmisparat!" huudahti rouva Challenger lopuksi ja takertui valittaen
miehensä käsivarteen.
"Rakkaani, tuon junan matkustajat eivät olleet sen elävämpiä kuin
hiilet, joita vasten he murskautuivat, tai hiili, joksi he nyt ovat
muuttuneet", sanoi Challenger silittäen hänen kättään hyväilevästi. "Se
oli elävien juna, kun se läksi Victoria-asemalta, mutta kuolleita se
kuljetti jo kauan ennen kun tapasi turmionsa."
"Yli koko maailman täytyy käydä samalla tavoin", sanoin omituisten
tapausten näyn kohotessa eteeni. "Ajatelkaa laivoja merellä -- kuinka
ne höyryävät eteenpäin, kunnes pannujen tuli sammuu, tai ne syöksyvät
suoraa päätä johonkin rannikolle. Purjelaivatkin -- kuinka ne luovivat
lastinaan kuolleita merimiehiä, samalla kun niiden hirret lahoavat ja
saumat ravistuvat, ja sitten ne yksi toisensa jälkeen vaipuvat pinnan
alle. Ehkä vielä sadan vuoden kuluttua Atlantilla ajelehtii siellä
täällä vanhoja laivahylkyjä."
"Ja hiilikaivosten miehet", sanoi Summerlee synkästi naurahtaen. "Jos
geologeja jonkin sattuman kautta taas ilmestyisi maan päälle,
laatisivat he ihmeellisiä teorioja sen johdosta, että tavataan ihmisiä
hiilikerrostumissa."
"Minä tunnustan, etten ole perillä sellaisista asioista", huomautti
lordi John, "mutta minusta näyttää, että maa tästedes on
'vuokrattavana, tyhjänä'. Kun tämä meidän ihmisjoukkomme pyyhkäistään
pois, kuinka se milloinkaan tulee tänne takaisin?"
"Maailma oli ennenkin tyhjänä", vastasi Challenger vakavasti. "Se tuli
asutuksi sellaisten lakien vaikutuksesta, joiden alku on meidän
käsityksemme ulko- ja yläpuolella. Miksi sama kehityskulku ei voisi
uudistua?"
"Hyvä Challenger, ettehän tarkoittane, mitä sanotte?"
"Minulla ei ole tapana, professori Summerlee, sanoa muuta kuin mitä
tarkoitan. Huomautuksenne on tyhjänpäiväinen." Parta pisti esiin, ja
silmäluomet laskeutuivat.
"Niin, te olette elänyt itsepäisenä dogmaatikkona ja aiotte sellaisena
kuoliakin", sanoi Summerlee happamesti.
"Ja te, herraseni, olette elänyt mielikuvitukseltanne köyhänä
jarruttajana ettekä saa toivoa nyt enää voivanne muuttua."
"Pahimmat arvostelijannekaan eivät koskaan voi syyttää teitä
mielikuvituksen puutteesta", vastasi Summerlee.
"Jopa nyt jotakin!" sanoi lordi John. "Teistä juuri voisikin odottaa,
että kuluttaisitte viimeisen happihitusemme sättimällä toinen
toistanne. Mitä se vaikuttaa, tulevatko ihmiset takaisin vai ei?
Varmastikaan se ei tapahdu meidän aikanamme."
"Tuolla huomautuksellanne te paljastatte oman, hyvin ilmeisen
rajoituksenne", sanoi Challenger ankarasti. "Todella tieteellistä
mieltä eivät saa sitoa sen omat, ajan ja paikan määräämät olot. Se
rakentaa itselleen tähystyspaikän nykyajan rajalinjalle, joka eroittaa
rajattoman menneisyyden rajattomasta tulevaisuudesta. Tästä vanhasta
asemasta se tekee hyökkäyksiään kaikkien ilmiöiden alku- ja
loppupäähän. Mitä tulee kuolemaan, niin tiedemies kuolee paikallaan,
työskennellen säännöllisellä ja järjestelmällisellä tavallaan loppuun
asti. Hän jättää huomioon ottamatta niin vähäpätöisen asian kuin oman
ruumiillisen hajautumisensa samoin kuin kaikki muutkin aineellisuuteen
kuuluvat rajoitukset. Olenko oikeassa, professori Summerlee?"
Summerlee murisi epäystävällisesti myöntymyksensä.
"Minä olen muutamin rajoituksin samaa mieltä", sanoi hän.
"Ihanteellisen tieteellisen miehen", jatkoi Challenger, -- "puhun näet
kolmannessa persoonassa, etten näyttäisi liian omahyväiseltä --
ihanteellisen tieteellisen miehen pitäisi kyetä keksimään jokin
abstraktinen tieto sillä välin kun hän putoaa ilmapallosta ja saapuu
maahan. Näin vahvasäikeisiä miehiä tarvitaan esiintymään luonnon
valloittajina ja totuuden henkivartiostona."
"Minusta tuntuu, että luonto on tällä kertaa voitolla", sanoi lordi
John katsellen ikkunasta ulos. "Olen lukenut muutamia johtavia
kirjoituksia siitä, että te tieteelliset miehet vallitsette luontoa,
mutta nyt se on hiukan pääsemässä voitolle."
"Tämä on vain väliaikaista taantumista", sanoi Challenger lujasti.
"Mitä ovat muutamat miljoonat vuodet ajan suuressa kiertokulussa? Kuten
näette, kasvimaailma on jäänyt eloon. Katsokaa tuon plataanin lehtiä.
Linnut ovat kuolleet, mutta kasvi kukoistaa. Tästä lammikon ja suon
kasvielämästä tulee aikanaan pienen pieniä matelevia, mikroskooppisia
olioita, tienraivaajia siinä elämän suuressa armeijassa, jossa meillä
on tällä kertaa erikoislaatuisena tehtävänämme esiintyä jälkijoukkona.
Kun elämän alhaisin muoto on vakiintunut, on ihmisen lopullinen tulo
yhtä varma kuin tammen kasvaminen terhosta. Vanha kiertokulku alkaa
taas."
"Mutta myrkky?" kysyin. "Eikö se hävitä elämää nupussaan?"