lyönnillä minuutissa, ja tahdottomat liikkeeni olivat vahvistuneet.
Manasin esille korkeampaa ja terveempää minuuttani, todellista
G.E.C:tä, joka on tyynenä ja voittamattomana kaiken, pelkästään
molekyylejä koskevan häiriön takana. Käskin häntä pitämään silmällä
niitä mielettömiä sielullisia kujeita, joita myrkky tekisi, ja
huomasinkin, että tosiaan olin herrana. Minä saatoin tarkata ja hallita
häiriintynyttä sielua. Se oli huomattava osoitus siitä, kuinka henki
voittaa aineen, sillä silloin voitettiin juuri se aineen muoto, joka on
läheisimmässä yhteydessä hengen kanssa. Voisin melkein sanoa, että
henki oli harhaannuksissa ja että persoonallisuus piti sitä silmällä.
Niinpä kun vaimoni tuli portaita alas ja minussa heräsi halu pujahtaa
oven taakse ja säikähdyttää häntä jollakin villillä huudolla hänen
astuessaan sisään, jaksoin malttaa mieleni ja tervehtiä häntä
arvokkaasti ja hillitysti.
"Ylivoimainen haluni räkättää kuin sorsa torjuttiin ja voitettiin
samalla tavalla. Myöhemmin, kun menin käskemään tuoda auton ja tapasin
Austinin kumartuneena sitä korjaamassa, hillitsin kämmeneni senkin
jälkeen, kun olin sen jo kohottanut, ja säästin hänet kokemuksesta,
joka ehkä olisi saanut hänet seuraamaan taloudenhoitajan jälkiä.
Sensijaan kosketin häntä olkapäähän ja sanoin, että auton piti olla
ovella hyvissä ajoin mennäkseen junalle teitä vastaan. Tällä hetkellä
kiusaa minua mitä vimmatuin halu tarttua professori Summerleen tyhmään
vanhaan partaan ja pudistella hänen päätään rajusti eteen- ja
taaksepäin. Ja kuitenkin, kuten näette, minä olen ihan rauhallinen.
Sallikaa minun suositella esimerkkiäni teille."
"Tahdonpa pitää silmällä sitä puhvelia", sanoi lordi John.
"Ja minä jalkapallo-ottelua."
"Te saatatte olla oikeassa, Challenger", sanoi Summerlee nöyrtyneellä
äänellä. "Minä olen halukas myöntämään, että luonnostani olen
taipuvainen pikemmin arvostelemaan kuin kehittämään omia ajatuksia ja
etten ole valmis rupeamaan jokaisen uuden teorian kannattajaksi,
etenkin kun se sattuu olemaan niin epätavallinen ja haaveellinen kuin
tämä. Kuitenkin, kun muistelen aamun tapauksia ja harkitsen toverieni
typetää käyttäytymistä, huomaan olevan helppoa uskoa, että jokin
kiihoittava myrkky on ollut syynä heissä ilmenneisiin oireihin."
Challenger taputti virkaveljeään hyväntahtoisesti olkapäähän. "Me
edistymme", sanoi hän. "Totisesti me edistymme."
"Minä pyydän", sanoi Summerlee nöyrästi, "sanokaa, mikä on
mielipiteenne nykyhetken mahdollisuuksista?"
"Teidän luvallanne lausun pari sanaa tästä asiasta." Hän istuutui
kirjoituspöydälleen, lyhyet tukevat jalat heilumassa etupuolella. "Me
olemme todistamassa hirvittävää, kaameata asiaa. Minun mielestäni on
tulossa maailman loppu."
Maailman loppu! Silmämme kääntyivät suureen kaari-ikkunaan, ja me
katselimme ulos -- maaseudun kesäistä kauneutta, nummen pitkiä vieruja,
suuria maalaistaloja, hauskoja pikkutiloja, golfkentällä näkyviä
huvittelijoita. Maailman loppu! Nämä sanat olin kuullut usein, mutta se
ajatus, että niillä olisi välitön käytännöllinen merkitys, että se ei
tapahtuisi epämääräisenä aikana, vaan nyt, tänään -- se hirvitti ja
huimasi. Me kävimme kaikki juhlallisiksi ja odotimme, että Challenger
jatkaisi. Hänen vaikuttava ulkomuotonsa ja esiintymisensä antoivat
hänen juhlallisille sanoilleen sellaisen voiman, että tuon miehen
kaikki epätasaisuudet ja hassutukset hetkeksi katosivat, ja hän kohosi
edessämme majesteettisena, tavallisen inhimillisen piirin yläpuolelle.
Sitten tuli ainakin minun mieleeni taas rohkaiseva muisto siitä, kuinka
hän oli äänekkäästi nauranut kahteen otteeseen senjälkeen, kun
olimme tulleet huoneeseen. Varmastikaan, ajattelin minä, ei tätä
mielenjännitystä voi kestää iäti. Eihän hätä voi olla niin suuri tai
kiireellinen.
"Kuvitelkaa, että on terttu viinirypäleitä", sanoi hän, "joita peittää
joukko äärettömän pieniä, mutta vahingollisia basilleja. Puutarhuri
käsittelee rypäleitä jollakin puhdistavalla aineella. Hän haluaa ehkä,
että hänen rypäleensä olisivat puhtaampia. Hän tarvitsee ehkä tilaa
viijelläkseen joitakin uusia basilleja, jotka ovat vähemmän
vahingollisia. Hän kastaa tertun myrkkyyn, ja basillit katoavat. Meidän
puutarhurimme on mielestäni kastamaisillaan aurinkojärjestelmän
johonkin, ja ihmisbasilli, pieni kuolevainen vibrio, joka kiemurteli ja
luikerteli maan ulkopinnalla, katoaa silmänräpäyksessä jäljettömiin."
Taas tuli hiljaisuus. Sen katkaisi puhelinkellon kimeä kilinä.
"Siinä yksi basilleistamme huutaa apua", sanoi professori synkästi
hymyillen. "Ne alkavat tajuta, ettei heidän jatkuva olemassaolonsa
olekaan välttämätön maailmankaikkeudessa."
Hän oli mennyt huoneesta minuutiksi tai pariksi. Muistan, ettei kukaan
meistä puhunut hänen poissaollessaan. Mitkään sanat tai selitykset
eivät näkyneet sopivan tähän tilanteeseen.
"Brightonin terveydenhoidon kaitsija", sanoi hän palatessaan. "Oireet
kehittyvät jostakin syystä meren tasalla nopeammin. Meillä on etua
siitä, että olemme seitsemänsadan jalan korkeudessa. Ihmiset näyttävät
havainneen, että minä tunnen tämän asian parhaiten. Epäilemättä se
johtuu _Timesissä_ olleesta kirjeestäni. Se, jonka kanssa puhuin tänne
tultuamme, oli erään maaseutukaupungin pormestari. Te lienette
kuulleet, mitä sanoin puhelimessa. Hän näytti panevan liian paljon
arvoa omaan elämäänsä. Minä autoin häntä korjaamaan mielipiteitään."
Summerlee oli noussut ja seisoi ikkunan ääressä. Hänen laihat, luiset
kätensä vapisivat kiihtymyksestä.
"Challenger", sanoi hän vakavasti, "tämä asia on liian tärkeä
pelkästään hyödyttömästi pohdittavaksi. Älkää luulko, että haluan
kiihoittaa teitä jollakin kysymyksellä. Mutta esitän ratkaistavaksenne,
eikö tiedossanne tai päättelyssänne voi olla mitään erehdystä.
"Tuolla paistaa aurinko siniseltä taivaalta niin kirkkaasti kuin
konsanaan. Tuolla on nummi, kukat ja linnut. Tuolla on ihmisiä, jotka
huvittelevat golfkentällä, ja toisaalla väkeä leikkaamassa viljaa. Te
sanotte meille, että he ja me saatamme olla ihan hävityksen partaalla
-- että tämä auringonpaisteinen päivä voi olla juuri se tuomiopäivä,
jota ihmissuku on niin kauan odottanut. Mistä te olette meidän
tietääksemme saanut tämän hirveän päätelmän? Joistakin spektrin
epäsäännöllisistä viivoista -- Sumatralta tulleista huhuista --
jostakin merkillisestä kiihtymyksestä, jota olemme havainneet
toisissamme. Tämä jälkimmäinen oire ei ole niin ilmeinen, ettemme te ja
me voisi tietoisesti ponnistamalla sitä hillitä. Teidän ei tarvitse
kursailla meidän kanssamme, Challenger. Me kaikki olemme ennenkin
yhdessä olleet likellä kuolemaa. Puhukaa asia selväksi ja antakaa
meidän tietää täsmällisesti, millainen meidän asemamme on ja millaisia
tulevaisuuden mahdollisuuksia teidän mielestänne meille jää?"
Se oli rohkeata, oikeata puhetta, sen vankan ja voimakkaan hengen
puhetta, joka oli vanhan eläintieteilijän kaiken happamuuden ja
kulmikkaisuuden takana. Lordi John nousi ja pudisti hänen kättään.
"Täsmälleen minun ajatukseni", sanoi hän. "Nyt, Challenger, on teidän
asianne sanoa, millainen meidän asemamme on. Me emme ole hermostunutta
väkeä, kuten hyvin tiedätte, mutta kun olemme tulleet lyhyelle
vierailulle ja huomaamme, että te olette suin päin syöksynyt
tuomiopäivään, tarvitaan siinä hieman selittelyjä. Millainen vaara on,
kuinka suuri se on ja mitä me teemme siitä suoriutuaksemme?"
Hän seisoi pitkänä ja voimakkaana auringonpaisteessa ikkunan luona,
ruskea käsi Summerleen olkapäällä. Minä istuin nojatuolissa taaksepäin
nojautuneena, sammunut savuke suussani, sellaisessa puolihuumauksen
tilassa, jolloin vaikutelmat käyvät erikoisen selviksi. Se saattoi olla
myrkytyksen uutta vaihetta, mutta mielettömät huhut olivat kokonaan
haihtuneet, ja niitä oli seurannut erittäin raukea ja samalla
vastaanottavainen mielentila. Minä olin katselijana. Asia ei näyttänyt
koskevan minua henkilökohtaisesti. Mutta tuossa oli kolme voimakasta
miestä suuressa ratkaisukohdassa, ja jännittävää oli heitä tarkata.
Challenger rypisti jykevää otsaansa ja siveli partaansa, ennenkuin
vastasi. Saattoi nähdä, että hän punnitsi sanojaan hyvin huolellisesti.
"Mitkä olivat viimeiset uutiset, kun läksitte Lontoosta?" kysyi hän.
"Minä olin _Gazetten_ toimistossa noin kello kymmenen", sanoin minä.
"Sinne oli juuri tullut Singaporesta Reuterin sähkösanoma, jossa
sanottiin, että sairaus näytti olevan Sumatralla yleinen ja että
majakoita ei ollut sen johdosta sytytetty."
"Tapaukset ovat edistyneet jotenkin nopeassa tahdissa senjälkeen",
sanoi Challenger ottaen sähkösanomakasansa. "Minä olen likeisessä
kosketuksessa sekä viranomaisten että sanomalehdistön kanssa, joten
minulle kerääntyy uutisia joka suunnalta. On tosiaan lausuttu yleinen
ja hyvin harras pyyntö, että tulisin Lontooseen, mutta en voi nähdä,
mitä hyvää siitä koituisi. Selostusten mukaan alkaa myrkyllinen
vaikutus sielullisesta kiihtymyksestä; Pariisin tämänaamuisten metelien
sanotaan olleen hyvin rajuja, ja Walesin kaivostyöläiset ovat
levottomia. Mikäli käsillä oleviin todistuksiin voi luottaa, seuraa
tätä kiihtymisastetta, joka vaihtelee suuresti eri roduissa ja
yksilöissä, jonkinlainen hurmio ja sielullinen selkeänäköisyys --
olenpa huomaavinani siitä joitakin merkkejä tässä nuoressa ystävässämme
-- ja melkoisen väliajan jälkeen se muuttuu unitaudiksi ja kääntyy
nopeasti kuolemaksi. Luulen -- mikäli tietoni myrkyistä ovat minulle
tässä avuksi -- että on joitakin kasveissa tavattavia hermomyrkkyjä --"
"Tavallinen hulluruoho", ehdotti Summerlee.
"Mainiota!" huudahti Challenger. "Olisi hyödyksi tieteelliselle
täsmällisyydelle, jos mainitsisimme myrkytyksen aiheuttajan. Olkoon se
hulluruoho. Teille, rakas Summerleeni, kuuluu kunnia -- valitettavasti
kuolemanjälkeinen, mutta kuitenkin ainoalaatuinen siitä, että olette
antanut nimen tälle yleiselle hävittäjälle, suuren puutarhurin
puhdistusaineelle. Otaksuttakoon siis, että hulluruohon aiheuttamat
oireet ovat sellaisia kuin mainitsen. Minusta näyttää varmalta, että
nryrkytys käsittää koko maailman ja ettei mitään elämää voi jäädä
jäljelle, koska eetteri on yleismaailmallinen aine. Tähän asti se on
ollut oikullinen niissä paikoissa, joiden kimppuun se on käynyt, mutta
eroitus on vain muutaman tunnin asia, ja se muistuttaa etenevää
nousuvettä, joka peittää ensin yhden hiekkakaistaleen ja sitten toisen,
juosten epäsäännöllisinä virtoina sinne tänne, kunnes se lopulta on
peittänyt kaikki.
"-- Hulluruohon vaikutuksen leviämisen yhteydessä toimii lakeja, jotka
olisivat olleet hyvin mielenkiintoisia, jos käytettävänämme oleva aika
olisi sallinut niitä tutkia. Mikäli voin päästä niiden perille" --
tässä hän silmäili sähkösanomiansa -- "ovat vähemmän kehittyneet rodut
ensimmäisinä joutuneet niiden vaikutuksille alttiiksi. On surkuteltavia
tietoja Afrikasta, ja Australian alkuasukkaat näyttävät hävinneen jo
sukupuuttoon. Pohjoiset rodut ovat toistaiseksi osoittaneet suurempaa
vastustusvoimaa kuin eteläiset. Kuten näette, on tämä päivätty
Marseillessa kello 9.45 tänä aamuna. Minä luen sen teille sanasta
sanaan:
"'Koko yö mieletöntä kiihtymystä kautta Provencen. Viininviljelijöiden
mellakka Nimesissä. Sosialistinen kumous Toulousessa. Unitaudin
seuraama äkillinen sairaus vallannut väestön tänä aamuna. _Peste
foudroyante_. Suuri määrä kuolleita kaduilla. Liike-elämän lamautuminen
ja yleinen sekasorto.'"
-- Tuntia myöhemmin tuli samasta lähteestä seuraava sanoma:
'Meitä uhkaa täydellinen häviö. Kirkot tulvillaan täynnä. Kuolleet
lukuisampia kuin elävät. Tämä on käsittämätöntä ja kauheata. Kuolema
näyttää olevan tuskaton, mutta nopea ja välttämätön.'
"-- Samanlainen sähkösanoma on tullut Pariisista, missä kehitys ei
ole vielä ollut yhtä nopea. Intia ja Persia näyttävät olevan
poispyyhkäistyt. Itävallan slaavilainen väestö on menehtynyt, mutta
saksalainen on päässyt melkein koskematta. Ylimalkaan sanoen -- niin
pitkälle kuin rajoitettu tietoni ulottuu -- näyttävät tasankojen ja
merenrannan asukkaat tunteneen vaikutukset nopeammin kuin sisämaassa
tai ylängöillä asujat. Pienikin kohoaminen saa aikaan melkoisen
erotuksen, ja jos ihmissuvusta joku jää eloon, niin hänet löydetään
ehkä taas jonkin Araratin huipulta. Meidänkin pieni mäkemme voi pian
olla väliaikainen saari onnettomuuden valtameren keskellä. Mutta
kehityksen nykyisen vauhdin nojalla me kaikki hukumme muutaman tunnin
päästä."
Lordi John Roxton pyyhki otsaansa.
"Mutta sitä en käsitä", sanoi hän, "että te voitte istua siinä nauraen
tuo sähkösanomakasa kätenne alla. Minä olen katsonut kuolemaa silmiin
yhtä usein kuin useimmat muutkin, mutta yltyleinen kuolema -- se on
kauheata!"
"Mitä tulee nauruun", sanoi Challenger, "niin muistakaa, että minä en
ole paremmin kuin tekään vapaa eetterimyrkyn kiihoittavista
aivovaikutuksista. Mutta mitä tulee kauhuun, jota yltyleinen kuolema
näyttää teissä herättäneen, tahtoisin huomauttaa, että se on hieman
liioiteltua. Jos teidät lähetettäisiin yksinänne merelle avonaisessa
veneessä ajelehtimaan tuntemattomaan määräpaikkaan, niin rohkeutenne
varmaan lannistuisi. Autio, epävarmuus painostaisi teitä.
"Mutta jos se merimatkanne tapahtuisi kelpo laivassa, jossa olisi
kaikki sukulaisenne ja ystävänne, tuntisitte te, että olkoonpa
määräpaikkanne yhä kuinka epävarma tahansa, teillä olisi joka
tapauksessa yksi yhteinen ja samanaikainen kokemus, joka pysyttäisi
teidät loppuun asti samassa kiinteässä yhteydesä. Yksinäinen kuolema
saattaa olla kauhistava, mutta yltyleinen kuolema, -- niin tuskaton,
kuin tämä näyttää olevan -- ei ole minun käsittääkseni peloittava.
Tosiaan voisin olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka ajattelee,
että olisi kauhistavaa jäädä jäljelle, kun kaikki, mikä on oppinutta,
kuuluisaa ja ylevää, on kadonnut."
"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi Summerlee, joka kerrankin oli
osoittanut päännyökkäyksellä yhtyvänsä oppineen virkaveljensä
päätelmiin.
"Käydä käsiksi murkinaamme", sanoi Challenger, kun ruokakello kumisi
kautta koko talon. "Meillä on keittäjätär, jonka kyljykset ainoastaan
ovat parempia kuin hänen munakkaansa. Meidän täytyy vain luottaa
siihen, ettei mikään yleismaalmallinen häiriö ole heikontanut hänen
loistavia kykyjään. Vuodelta 96 polveutuva Scharzbergerviini täytyy
myöskin pelastaa -- mikäli vakavat ja yhdistyneet ponnistuksemme
riittävät -- mainion viinisadon valitettavasta haaskauksesta." Hän
laski suuren ruhonsa alas pöydältä, jolla oli istunut ilmoittaessaan
kiertotähtemme kohtalon. "Tulkaa", sanoi hän. "Jos on vain vähän aikaa
jäljellä, on sitä suurempi syy viettää se yksinkertaisesti ja
järkevästi huvitellen."
Ja ateria olikin hyvin hauska. Tosin emme voineet unohtaa kauheata
tilannettamme. Sen täysi juhlallisuus häämöitti aina mielialojemme
taustalla ja hillitsi ajatuksiamme. Mutta varmastikin juuri sielu, joka
ei ole milloinkaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään, kavahtaa sitä
lopulta eniten. Jokaiselle meistä miehistä se oli eräänä elämämme
suurena ajanjaksona ollut tuttu näky. Mitä tulee talon emäntään, niin
hän turvautui voimakkaan miehensä johtoon ja oli valmis menemään sinne
kuin tämäkin. Tulevaisuus oli kohtalon kädessä. Nykyhetki oli omamme.
Me kulutimme sen kelpo toveruudessa hauskasti huvitellen.
Kuten olen sanonut, oli mielemme erittäin selkeä. Minäkin olin
toisinaan ihan säkenöivä. Mitä tulee Challengeriin, niin hän oli
ihmeteltävä! En ole milloinkaan niin käsittänyt tuon miehen
alkuvoimaista suuruutta, hänen ymmärryksensä laajuutta ja voimaa.
Summerlee houkutteli häntä yhä pitemmälle, säestäessään häntä hiukan
pistävällä arvostelullaan, kun taas lordi John ja minä nauroimme heidän
kiistalleen, ja rouva, käsi miehensä hihalla, hillitsi filosofin
mylvinää. Elämä, kuolema, kohtalo, ihmisen tarkoitus -- ne olivat tuon
muistettavan tunnin merkillisiä aiheita, ja ne kävivät erittäin
merkityksellisiksi sen kautta, että aterian edistyessä omituiset,
äkilliset innoitukset sielussani ja pistokset jäsenissäni ilmaisivat
kuoleman näkymättömän hyökyaallon kohoavan ympärillämme hitaasti ja
hiljaa. Kerran näin lordi Johnin panevan kätensä äkkiä silmilleen, ja
kerran Summerlee vajosi hetkeksi taaksepäin nojatuolissaan. Jokainen
henkäyksemme oli täynnä omituisia voimia. Ja kuitenkin mielemme oli
onnellinen ja tyyni. Pian toi Austin savukkeita pöydälle ja aikoi
sitten lähteä pois.
"Austin!" sanoi hänen isäntänsä.
"Niin, herra?"
"Kiitän teitä uskollisesta palveluksestanne."
Hymy hiipi palvelijan ryhmyisille kasvoille.
"Olen koettanut parastani, herra."
"Odotan tänään maailman loppua, Austin."
"Vai niin, herra. Mihin aikaan, herra?"
"En osaa sanoa, Austin. Ennen iltaa."
"Hyvä on, herra."
Vaitelias Austin kumarsi ja lähti pois. Challenger sytytti savukkeen ja
vetäen nojatuolinsa likemmäksi vaimonsa tuolia otti hänen kätensä
omaansa.
"Tiedäthän, miten asioiden laita on, rakkaani", sanoi hän. "Olen
selittänyt sen myöskin näille ystävilleni. Sinä et pelkää, ethän?"
"Ei suinkaan se ole tuskallista, George?"
"Ei sen enempää kuin nukutuskaan hammaslääkärin luona. Joka kerta kun
olet sitä saanut, olet itse asiassa kuollut."
"Mutta se on mieluinen tunne."
"Niin voi kuolemakin olla. Ruumis, kulunut kone, ei voi säilyttää sen
vaikutelmaa, mutta me tunnemme sen sielullisen mielihyvän, jota uni tai
horrostila antaa. Luonto saattaa rakentaa kauniin oven ja ripustaa
siihen monta harsomaista ja kimaltelevaa verhoa laatiakseen siten
ihmetteleville sieluillemme pääsytien uuteen elämään. Aina kun
todellisuutta tutkistelen, löydän viisautta ja lempeyttä asian
ytimessä, ja jos pelästynyt kuolevainen yleensä tarvitsee hellyyttä,
tarvitsee hän sitä varmasti silloin, kun hän suorittaa vaarallisen
siirtymisen elämästä toiseen. Ei, Summerlee, minä en huoli teidän
materialismistanne, sillä minä ainakin olen jotakin liian suurta
hajautuakseni lopulta pelkästään ruumiillisiin aineosiin, ollakseni
kimppu suoloja ja kolme sangollista vettä. Täällä -- täällä" -- ja hän
löi suurta päätään mahtavalla, karvaisella nyrkillään -- "on jotakin,
mikä käyttelee ainetta, mutta mikä ei itse ole sitä -- jotakin, mikä
voisi hävittää kuoleman, mutta jota kuolema ei voi milloinkaan
hävittää."
"Kuolemasta puhuen", sanoi lordi John, "minä olen tavallani myöskin
kristitty, mutta minusta näyttää, että niissä esi-isissämme oli jotakin
suurenmoisen luonnollista, jotka haudattiin kirveineen, jousineen,
nuolineen ja muine tarpeineen, ikäänkuin he edelleenkin olisivat
eläneet samalla tapaa. Niinpä minustakin tuntuu", lisäsi hän katsoen
ympäri pöytää ikäänkuin häveten, "että olisi mukavampi levätä haudassa,
jos minulle annettaisiin mukaan vanha pika- ja lintupyssyni, lyhyempi,
jossa on kulunut tukki, sekä yksi tai pari patruunavyötä -- kaikki on
tietysti hullun houreita, mutta niin on asian laita. Miltä se tuntuu
teistä, herra professori?"
"No", sanoi Summerlee, "koska te kysytte minun mielipidettäni, tuntuu
se minusta puolustamattomalta taantumiselta kivikauteen tai sitä
kauemmas. Minä olen itse kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi ja
haluan kuolla järkevän, sivistyneen ihmisen tavoin. En tiedä, että
pelkäisin kuolemaa enemmän kuin te muutkaan, sillä olen vanhanpuoleinen
mies, ja tulkoon mitä tulkoon, minulla ei voi olla kovin kauan elämisen
aikaa; mutta luontoni on sitä vastaan, että istumme odottamassa ilman
taistelua ikäänkuin lammas teurastajaa. Onko ihan varmaa, Challenger,
ettemme voi tehdä mitään?"
"Pelastaaksemme itseämme -- ei mitään", vastasi Challenger. "Mutta että
jatkamme elämäämme muutamilla tunneilla ja siten näemme tämän valtavan
murhenäytelmän kehittyvän, ennenkuin itse siihen joudumme -- se voinee
olla vallassani. Minä olen ryhtynyt eräisiin toimenpiteisiin --"
"Happi?"
"Aivan niin. Happi."
"Mutta mitä voi happi vaikuttaa, kun eetteri on myrkyttynyt? Laatuun
katsoen ei tiilenpalasella ja kaasulla ole niin suurta eroa kuin
hapella ja eetterillä. Ne ovat eri aloilta eivätkä voi vaikuttaa
toisiinsa. Kuulkaahan, Challenger, te ette voi puolustaa sellaista
otaksumaa."
"Rakas Summerleeni, aineelliset tekijät vaikuttavat aivan varmasti
tähän eetterimyrkkyyn. Me näemme sen purkautumistavasta ja -alasta. Me
emme olisi sitä ennakolta odottaneet, mutta se on epäilemättä tosiasia.
Tästä syystä olen jyrkästi sitä mieltä, että hapen tapainen kaasu, joka
lisää ruumiin elinvoimaa ja vastustuskykyä, hyvin todennäköisesti
viivästyttää sen aineen vaikutusta, jota te olette niin sattuvasti
sanonut hulluruohon myrkyksi. Voin kyllä erehtyä, mutta luotan
kuitenkin täydelleen päättelyni virheettömyyteen."
"No", sanoi lordi John, "jos täytyy istua imemässä noita putkia kuten
pikkulapset pullojaan, niin minä ainakaan en siihen rupea".
"Se ei ole tarpeenkaan", vastasi Challenger. "Me olemme ryhtyneet
toimenpiteisiin -- teidän on siitä kiitettävä pääasiallisesti vaimoani
-- jotta hänen huoneensa tulisi niin ilmanpitäväksi kuin suinkin.
Matoilla ja vernissatulla paperilla --"
"Hyväinen aika, Challenger, ettehän otaksune, että voimme vernissatulla
paperilla estää eetteriä tunkeutumasta sisään?"
"Te olette, arvoisa ystäväni, tosiaan hieman omituinen, kun iskette
tuolla tavoin harhaan. Me emme ole ryhtyneet sellaiseen vaivaan
torjuaksemme eetteriä, vaan estääksemme happea tunkeutumasta ulos. Minä
olen varma siitä, että jos saamme ilmapiirin kyllästetyksi hapella
määrättyyn kohtaan asti, voimme säilyttää aistimme. Minulla oli kaksi
putkea kaasua, ja te olette tuoneet kolme lisää. Se ei ole paljon,
mutta se on aina jotakin."
"Kuinka kauan ne kestävät?"
"En osaa sanoa. Me emme avaa niitä ennenkuin oireemme käyvät
sietämättömiksi. Sitten päästämme kaasua tarpeen mukaan. Se voi
toimittaa meille lisää muutamia tunteja, ehkäpä päivänkin, jolloin
saamme katsella hävitettyä maailmaa. Oma kohtalomme lykkääntyy sen
verran, ja meillä viidellä tulee olemaan se hyvin omituinen kokemus,
että arvatenkin olemme ihmissuvun äärimmäisenä jälkijoukkona sen
marssiessa tuntematonta päämääräänsä kohti. Ehkä te ystävällisesti
tahdotte auttaa minua lieriöiden käsittelyssä. Minusta tuntuu siltä kun
ilma jo kävisi painostavammaksi."
3
Uponneina
Se huone, joka oli määrätty unohtumattoman elämyksemme näyttämöksi, oli
ihastuttavan naisellinen arkisuoja, kooltaan noin neljätoista tai
kuusitoista jalkaa kumpaankin suuntaan. Sen päässä oli punaisen
samettiverhon eroittama pieni kammio, jota professori käytti
pukeutuessaan ja joka avautui tilavaan makuukamariin. Verho oli yhä
paikoillaan, mutta tätä arkihuonetta ja pukeutumiskammiota saattoi
pitää yhtenä kokonaisuutena, joka oli sovitettu kokeiluamme varten.
Yksi ovi ja ikkunakehykset oli umpeen peitetty vernissatulla paperilla.
Toisen oven yllä, joka avautui porrassiltamalle, oli ikkunaruutu, jonka
saattoi nuoran avulla vetää auki, kun tuuletus kävi välttämättömän
tarpeelliseksi. Joka nurkassa oli tynnyrissä kasvava suuri pensas.
"Kuinka vapaudumme liiallisesta hiilihapostamme tuhlaamatta
tarpeettomasti happeamme, se on arkaluontoinen ja kohtalokas kysymys",
sanoi Challenger katsellen ympärilleen, kun viisi rautaputkea oli
asetettu vieretysten seinää vasten. "Kun olisi ollut pitempi
valmistusaika, olisin voinut suunnata älyni kaiken keskitetyn voiman
täyteläisempänä tähän ongelmaan, mutta näin ollen täytyy tehdä, mitä
voimme. Pensaat hyödyttävät meitä hiukan. Kaksi happiputkea on valmiina
väännettäväksi heti auki, joten meitä ei voi yllättää huomaamattamme.
Samalla olisi hyvä, ettemme menisi kauaksi huoneesta, koska ratkaisu
voi olla äkillinen ja nopea."