MYRKKYVYÖHYKE
Kirj.
ARTHUR CONAN DOYLE
Englanninkielestä suomentanut A. J. Salonen
Alkuperäinen nimi: The Poison Belt
Kariston romaanisarja n:o 1.
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.
SISÄLLYS:
I. Viivojen himmeneminen.
II. Kuoleman hyökyaalto.
III. Uponneina.
IV. Kuolevan päiväkirja.
V. Kuollut maailma.
VI. Suuri herääminen.
I
Viivojen himmeneminen
On aivan välttämätöntä, että minä nyt heti, kun nämä hämmästyttävät
tapaukset ovat vielä selvinä ajatuksissani, kirjoitan ne muistiin
noudattaen sitä tarkkuutta yksityisseikoissa, jonka aika saattaa
hävittää. Mutta niinkin tehdessäni olen aivan ymmällä ihmettelystä, kun
ajattelen, että juuri meidän pikku joukkomme "Kadonneesta maailmasta"
-- professori Challenger, professori Summerlee, lordi John Roxton ja
minä -- on saanut kokea näin kummallisia vaiheita.
Kun muutamia vuosia sitten selostin _Daily Gazettessa_ merkillistä
matkaamme Etelä-Amerikkaan, en osannut ajatella, että joutuisin
kertomaan vieläkin omituisemmasta henkilökohtaisesta kokemuksesta,
sellaisesta, joka on ainokainen kaikissa inhimillisissä aikakirjoissa
ja joka varmaan kohoaa historiallisissa esityksissä suurena huippuna
matalien kunnaiden keskellä. Tapaus itse pysyy aina merkillisenä,
mutta ne olosuhteet, joiden takia me neljä olimme yhdessä tämän
erikoislaatuisen sattuman aikana, kehittyivät mitä luonnollisimmalla ja
itse asiassa välttämättömällä tavalla. Minä selitän siihen johtavat
tapaukset niin lyhyesti ja selvästi kuin voin, vaikka hyvin tiedän,
että mitä täydellisempiä sellaisen asian yksityiskohdat ovat, sitä
mieluisampaa se on lukijalle; sillä yleisön uteliaisuus on ollut ja on
yhäti tyydyttämätön.
Perjantaina, elokuun seitsemäntenäkolmatta päivänä -- tämä päivämäärä
tullaan aina muistamaan maailman historiassa -- menin sanomalehteni
toimistoon ja pyysin kolmen päivän lomaa herra McArdlelta, joka vielä
johti uutisosastoamme. Tämä vanha kelpo skotlantilainen pudisti
päätään, raapi punaista, harvenevaa haivenkiehkuraansa ja puki
vastustuksensa sanoiksi:
"Ajattelin, herra Malone, että me saattaisimme käyttää teitä
hyödyllisesti näinä päivinä. Ajattelin muuatta juttua, jota te olette
ainoa mies käsittelemään sillä tavalla kuin sitä pitäisi käsitellä."
"Olen pahoillani siitä", sanoin koettaen kätkeä pettymystäni.
"Tietystikin, jos minua tarvitaan, on asia selvä. Mutta tekemäni
sopimus oli tärkeä ja yksityisluontoinen. Jos voitaisiin tulla toimeen
ilman minua --"
"Mutta nähdäkseni ei voida."
Se oli katkeraa, mutta minun oli mukauduttava siihen parhaan taitoni
mukaan. Oikeastaan olinkin itse siihen syypää, sillä minun olisi
pitänyt tähän mennessä tietää, että sanomalehtimiehellä ei ole oikeutta
tehdä omia suunnitelmia.
"Sitten minä en enää sitä ajattele", sanoin niin hilpeästi kuin saatoin
näin valmistumatta. "Mihin hommaan te minua tarvitsette?"
"Niin, pitäisi haastatella sitä hitonmoista miestä Rotherfieldissa."
"Ette kai tarkoita professori Challengeria", huudahdin.
"Kyllä, juuri häntä minä tarkoitan. Hän juoksutti viime viikolla
_Courierin_ nuorta Alec Simpsonia takinkauluksesta ja housujen
takamuksesta mailin matkan pitkin maantietä. Te olette siitä
luultavasti lukenut poliisiraportista. Meidän poikamme haastattelisivat
yhtä hyvin valloillaan olevaa alligaattoria Eläintarhassa. Mutta te
luullakseni voisitte sen tehdä -- kun olette vanha ystävä."
"Niin", vastasin tuntien suurta huojennusta, "tämä tekee kaikki
helpoksi. Asia sattuukin olemaan niin, että pyysin lomaa käydäkseni
tapaamassa professori Challengeria Rotherfieldissa. Nyt on kolme vuotta
sitten ylätasangolla sattuneen tärkeimmän seikkailumme vuosipäivä, ja
hän on pyytänyt koko seuruettamme luokseen vierailulle ja viettämään
tapauksen muistoa."
"Mainiota!" huudahti McArdle hieroen käsiään, silmien sädehtiessä
lasien takaa. "Sitten te voitte urkkia häneltä hänen mielipiteensä.
Jostakin muusta miehestä minä sanoisin, että kaikki on pötyä, mutta tuo
veitikka on kerran näyttänyt olevansa oikeassa, ja kuka tietää, eikö
hän tekisi sitä vieläkin!"
"Urkkia häneltä mitä?" kysyin. "Mitä hän on tehnyt?"
"Ettekö ole nähnyt tämänpäiväisessä _Timesissä_ hänen kirjettään
'Tieteellisistä mahdollisuuksista'?"
"En."
McArdle kumartui ja otti lattialta lehden. "Lukekaa se ääneen", sanoi
hän osoittaen sormellaan erästä palstaa. "Kuulisin mielelläni sen
uudestaan, sillä nyt en ole varma siitä, että olen selvästi käsittänyt
miehen tarkoituksen."
Kirje, jonka luin _Gazetten_ uutisosaston toimittajalle, kuului näin:
Tieteellisiä mahdollisuuksia.
"Hyvä herra! -- Olen lukenut -- tuntien huvia, johon on hieman
sekoittunut jokin vähemmän kohtelias tunne, -- James Wilson
MacPhailin miellyttävän ja täysin typerän kirjeen, joka on
äskettäin ilmestynyt palstoillanne ja käsittelee Fraunhoferin
viivojen himmenemistä sekä kierto- että kiintotähtien
spektreissä. Hän kuittaa asian ikäänkuin sillä ei olisi mitään
merkitystä. Laajemmasta älystä se saattaa näyttää mahdollisesti
hyvinkin tärkeältä, niin tärkeältä, että siihen lopulta sisältyy
jokaisen tällä kiertotähdellä elävän miehen, naisen ja lapsen
menestys. Voin tuskin toivoa, että tieteellistä kieltä puhuen
saisin annetuksi mitään käsitystä mielipiteestäni niille
kykenemättömille ihmisille, jotka haalivat aatteitaan päivälehden
palstoilta. Siksi koetan laskeutua heidän rajoituksensa tasalle
ja selittää tilannetta käyttämällä yksinkertaista vertausta, joka
lienee lukijoittenne käsityskyvyn tajuttavissa."
"Mies, hän on ihme, -- elävä ihme!" sanoi Mc Ardle pudistaen
miettivästi päätään. "Hän kynisi kyyhkysen poikasen höyhenet ja saisi
aikaan metelin kveekarikokouksessa. Ei ihmettä, että hän on tehnyt
Lontoon itselleen liian kuumaksi olopaikaksi. Se on vahinko, herra
Malone, sillä hänellä on mainiot aivot. No, kuulkaamme nyt vertaus."
"Otaksukaamme", luin minä, "että pieni kimppu yhteenliitettyjä
korkkeja heitetään matkalla Atlantin yli johonkin hitaaseen
merivirtaan. Korkit ajelehtivat verkalleen päivästä päivään,
ja olosuhteet niiden ympärillä ovat samat. Jos korkeilla olisi
aistimuksia, saattaisimme kuvitella, että ne pitäisivät näitä
oloja pysyvinä ja varmoina. Mutta koska meillä on enemmän älyä,
tiedämme me, että voi tulla monta asiaa korkkeja yllättämään. Ne
voisivat ajautua laivaa tai nukkuvaa valasta vasten tai tarttua
meriruohoon. Joka tapauksessa niiden matka luultavasti päättyisi
siihen, että ne viskautuisivat Labradorin kallioiselle rannalle.
Mutta mitä ne saattaisvat tietää kaikesta tästä ajelehtiessaan
niin hiljaa päivä päivältä valtameressä, joka heidän ajatustensa
mukaan on rajaton ja kauttaaltaan samanlainen?
"Lukijanne ymmärtävät ehkä, että Atlantti edustaa tässä
vertauksessa sitä valtavaa eetterimerta, jonka läpi me
ajelehdimme, ja että korkkikimppu edustaa sitä pientä ja
hämärää kiertotähtijärjestelmää, johon me kuulumme. Kolmannen
luokan auringon kanssa, jolla on mukanaan viheliäisiä ja
mitättömiä seuralaisia, me ajelehdimme yhä samoissa oloissa
jotakin tuntematonta loppua, jotakin ilkeätä mullistusta kohti,
joka yllättää meidät avaruuden äärimmillä rajoilla, niin että
syöksymme siellä eetteri-Niagaraan tai viskaudumme jotakin
kuvaamatonta Labradoria vasten. Minä en näe tässä mitään aihetta
kirjoittajanne, herra James Wilson MacPhailin matalaan ja
tietämättömään optimismiin, mutta kylläkin monta syytä, miksi
meidän pitäisi hyvin kiinteästi ja hartaasti tarkata kaikkia
niitä muutoksen merkkejä avaruudessa, joista oma lopullinen
kohtalomme saattaa riippua."
"Mies, hänestä olisi tullut suurenmoinen ministeri", sanoi McArdle.
"Tämähän jyrisee kuin urkujen soitto. Kuulkaamme, mikä häntä oikein
huolestuttaa."
"Spektrissä näkyvien Fraunhoferin viivojen yleinen
himmeneminen ja vaihtuminen viittaa mielestäni siihen, että
maailmankaikkeudessa on tapahtunut laajalle ulottuva tärkeä
ja erikoinen muutos. Kiertotähdestä tuleva valo on auringon
heijastunutta valoa. Kiintotähdestä tuleva valo on omintakeista.
Mutta sekä kierto- että kiintotähtien spektrit ovat kaikki
tässä tapauksessa muuttuneet samalla tavalla. Onko näissä
taivaankappaleissa siis tapahtunut muutos? Minusta sellainen
ajatus on käsittämätön. Mikä yhteinen muutos olisi voinut
yhtaikaa sattua niissä kaikissa? Merkitseekö se muutosta omassa
ilmakehässämme? Se on mahdollista, mutta perin epätodennäköistä,
koska emme näe siitä ympärillämme mitään merkkejä, eikä
kemiallinen erittely ole voinut sitä osoittaa. Mikä sitten
on kolmas mahdollisuus? Että muutos on saattanut tapahtua
eri tähtien välisessä aineessa, siinä äärettömän hienossa
eetterissä, joka ulottuu tähdestä tähteen ja leviää kautta koko
maailmankaikkeuden. Me uiskentelemme syvällä tämän valtameren
jossakin hitaassa virrassa. Eikö se virta saattaisi ajaa meitä
eetterivyöhykkeisiin, jotka ovat uusia ja joiden ominaisuuksista
meillä ei ole milloinkaan ollut käsitystä?
-- Jossakin tapahtuu muutos. Tämä taivaankappalten spektrin
häiriö on siitä merkkinä. Muutos saattaa olla hyvä. Se saattaa
olla paha. Sen ei tarvitse olla kumpaakaan. Me emme tiedä.
Pintapuoliset tarkastelijat saattavat käsitellä asiaa, ikäänkuin
siitä ei tarvitsisi välittää, mutta se, jolla samoin kuin minulla
on todellisen filosofin syvempi ymmärtämiskyky, käsittää, että
maailmankaikkeuden mahdollisuudet ovat laskemattomia ja että
viisain ihminen on se, joka on valmistautunut odottamattoman
varalle. Ottaakseni selvän esimerkin: kuka uskaltaisi
sanoa, että se salaperäinen ja yleinen sairastuminen, jonka
juuri tämänaamuinen lehtenne kertoo ilmenneen Sumatran
alkuasukasrotujen keskuudessa, ei ole missään yhteydessä jonkin
maailmankaikkeutta koskevan muutoksen kanssa, jota kohtaan ne
ehkä ovat herkempiä kuin Euroopan monivivahteisemmat kansat? Minä
esitän tämän ajatuksen, olkoon siinä perää tai ei. Sen todeksi
väittäminen on nykyisellä asteella yhtä hyödytöntä kuin sen
kieltäminenkin, mutta vain mielikuvitusta vailla oleva tomppeli
on liian tyhmä huomatakseen, että se on hyvinkin tieteellisen
mahdollisuuden rajoissa.
Kunnioittaen
_George Edward Challenger_.
The Briars, Rotherfield."
"Se on hieno, innostava kirje", sanoi McArdle ajattelevasti, sovittaen
savuketta pitkään lasiputkeen, jota hän käytti imukkeena. "Mikä on
siitä teidän ajatuksenne, herra Malone?"
Minun oli tunnustettava täydellinen ja nöyryyttävä tietämättöriyyteni
puheena olevasta asiasta. Mitä esimerkiksi olivat Fraunhoferin viivat?
McArdle oli juuri tutkinut asiaa toimistossa sävyisän tiedemiehemme
avulla ja otti pöydältään kaksi niistä monivärisistä spektrinauhoista,
jotka ylimalkaan ovat sennäköisiä kuin jonkin nuoren ja kunnianhimoisen
krikettiklubin hatunnauhat. Hän osoitti minulle, että niissä oli eräitä
mustia viivoja poikkipäin siinä loistavassa värisarjassa, joka alkoi
punaisesta toisessa päässä ja päättyi punakeltaisten, keltaisten,
vihreäin, sinisten ja indigoväristen jaksojen kautta punasiniseen
väriin toisessa päässä.
"Nuo tummat juovat ovat Fraunhoferin viivoja", sanoi hän. "Värit ovat
juuri itse valoa. Aina kun valo hajoitetaan särmiöllä, saadaan samat
värit. Ne eivät sano meille mitään. Viivat sitävastoin ovat tärkeitä,
koska ne vaihtelevat sen mukaan, mikä synnyttää valoa. Nuo viivat ovat
viime viikolla muuttuneet kirkkaista epäselviksi, ja kaikki
tähtitieteilijät ovat kiistelleet tämän ilmiön syystä. Tässä on
huomista lehteämme varten valokuva epäselvistä viivoista. Yleisö ei ole
tähän asti kiinnittänyt asiaan vähääkään huomiota, mutta tämä
Challengerin kirje _Timesissä_ saa heidät luullakseni heräämään."
"Entä se, mitä sanotaan Sumatrasta?"
"No niin, spektrin epäselvästä viivasta on pitkä loikkaus Sumatran
sairaaseen neekeriin. Ja kuitenkin tuo nuori mies on kerran ennen
osoittanut meille tietävänsä, mistä hän puhuu. Siellä kaukana on
epäilemättä jotakin omituista tautia, ja tänään on juuri tullut
kaapelisanoma Singaporesta, että majakat eivät toimi Sundasalmissa,
mistä on seurauksena, että kaksi laivaa on ajautunut rannikolle. Joka
tapauksessa tämä on hyvä aihe, josta voitte haastatella Challengeria.
Jos saatte selville jotakin varmaa, saadaan siitä palstallinen
maanantain lehteen."
Olin tulossa uutisosaston toimittajan huoneesta ajatellen mielessäni
uutta tehtävääni, kun kuulin nimeäni huudettavan alhaalta
odotushuoneesta. Siellä oli sähkösanomapoika, mukanaan sanoma, joka oli
tuotu asunnostani Streathamista. Tiedonanto oli juuri siltä mieheltä,
josta olimme keskustelleet, ja kuului näin:
"Malone, 17 Hill Street, Streatham. -- Tuokaa happea, -- _Challenger_."
"Tuokaa happea!" Mikäli muistin, oli professorilla oikea norsunhuumori,
joka pystyi mitä kömpelöimpiin ja hassuimpiin kepposiin. Oliko tämä
yksi niitä piloja, jotka saivat hänet purskahtamaan meluiseen nauruun,
jolloin hänen silmänsä katosivat ja hän, täysin välinpitämättömänä
kaikkien ympärillä olijain vakavuudesta, oli pelkkänä ammottavana suuna
ja heiluvana partana? Minä ajattelin noita sanoja, mutta en voinut
saada niistä kokoon mitään, mikä olisi edes vähänkään ollut
lystillistä. Toisaalta se oli varmasti lyhyt ja tarkka määräys -- tosin
hyvin omituinen. Hän oli vihoviimeinen mies, jonka määrättyä käskyä
olisin ollut halukas laiminlyömään. Mahdollisesti oli tehtävänä jokin
kemiallinen koe, mahdollisesti -- no, minun asiani ei ollut tuumia,
miksi hän happea tarvitsi. Minun täytyi sitä saada. Kestäisi melkein
tunnin, ennenkuin voisin astua junaan Victoria-asemalla. Otin
vuokra-auton ja haettuani osoitteen puhelinluettelosta lähdin
Happivarastoyhtiön myymälään Oxford Streetille.
Kun astuin katukäytävälle määräpaikassani, tuli yhtiön ovesta kaksi
nuorukaista kantaen rautalieriötä, jonka he hiukan vaivaa nähtyään
nostivat erääseen odottavaan autoon. Heidän kintereillään oli vanhahko
mies, joka torjui ja neuvoi heitä kitisevällä, ivallisella äänellä. Hän
kääntyi minuun päin. Ankarista piirteistä ja pukinparrasta ei voinut
erehtyä. Hän oli vanha äreä toverini, professori Summerlee.
"Mitä!" huudahti hän. "Älkää vain sanoko, että _te_ olette saanut yhden
noista järjettömistä happisähkösanomista!"
Minä näytin sen.
"Kas, kas! Minäkin olen saanut sellaisen ja, kuten huomaatte, suuresti
vastoin tahtoani toiminut sen mukaan. Hyvä ystävämme on yhtä mahdoton
kuin konsanaan. Hapen tarve ei ole voinut olla niin pakottava, että
hänen on täytynyt hylätä tavalliset hankkimistavat ja käyttää väärin
niiden aikaa, jotka todellisuudessa ovat enemmän toimessa kuin hän.
Miksi hän ei voinut tilata sitä suoraan?"
Minä saatoin ainoastaan otaksua, että hän luultavasti tarvitsi sitä
heti.
"Tai luuli tarvitsevansa, mikä on aivan toinen asia. Mutta nyt teidän
on tarpeetonta ostaa sitä, koska minulla on tässä melkoinen määrä."
"Hän näyttää kuitenkin jostakin syystä haluavan, että minäkin toisin
happea. Turvallisempaa on tehdä täsmälleen, mitä hän käskee."
Käskin siis tuoda Summerleen monista mutisemisista ja muistutuksista
huolimatta yhden putken lisää, joka sijoitettiin samoinkuin toinenkin
hänen autoonsa, -- hän oli näet luvannut ottaa minut mukaansa
Victoria-asemalle.
Siirryin maksamaan vuokra-autoni ajajalle, joka riiteli hävyttömästi
maksusta. Kun tulin takaisin professori Summerleen luo, oli hän
raivoisassa sanakiistassa niiden miesten kanssa, jotka olivat tuoneet
hapen, ja hänen valkea pukinpartansa heilahteli suuttumuksesta. Yksi
miehistä sanoi häntä muistaakseni "vanhaksi, typeräksi, haalistuneeksi
papukaijaksi", mikä raivostutti hänen autonsa ohjaajaa niin, että hän
hypähti istuimeltaan ryhtyäkseen pitämään isäntänsä puolta, ja me
saimme töintuskin estetyksi, ettei kadulla syntynyt meteliä.
Nämä pikku asiat saattavat näyttää vähäpätöisiltä selostettaviksi ja
sivuutettiinkin sillä hetkellä joutavina. Vasta nyt, kun silmäilen
taaksepäin, huomaan niiden yhteyden koko sen tarinan kanssa, joka minun
on esitettävä.
Mikäli minusta näytti, oli auton ohjaaja varmasti aloittelija tai
muuten hän oli menettänyt malttinsa tässä hämmingissä, sillä hän ajoi
kehnosti matkallamme asemalle. Kahdesti me olimme vähällä törmätä
yhteen toisten yhtäläisesti harhailevien ajoneuvojen kanssa, ja muistan
huomauttaneeni Summerleelle, että ajamistaito oli Lontoossa mennyt
suuresti alaspäin. Kerran me hipaisimme suurta väkijoukkoa, joka
katseli tappelua Mallin kulmassa. Ihmiset, jotka olivat hyvin
kiihtyneitä, päästivät suuttumuksen huutoja kömpelön ajamisen takia, ja
eräs mies hypähti astinlaudalle ja heilutti keppiä päittemme
yläpuolella. Minä sysäsin hänet pois, mutta olimme iloiset, kun
selviydyimme heistä ja pääsimme turvallisesti ulos puistosta. Nämä
pienet tapaukset, jotka tulivat yksi toisensa jälkeen, olivat pahasti
koskeneet hermoihini, ja toverini ärtyisestä käyttäytymisestä näin,
että hänen oma kärsivällisyytensä oli melkein lopussa.
Mutta meidän hyvä tuulemme palasi, kun näimme lordi John Roxtonin
odottavan itseämme asemasillalla, pitkä hoikka vartalo kiedottuna
keltaiseen villaiseen metsästyspukuun. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa,
joiden unohtumattomat silmät olivat niin tuliset ja samalla
kujeelliset, punastuivat mielihyvästä, kun hän näki meidät. Hänen
punertavaan tukkaansa oli ilmestynyt harmaita hiuksia, ja ajan taltta
oli uurtanut vakoja hänen otsallaan hieman syvemmiksi, mutta muuten hän
oli sama lordi John, joka menneinä aikoina oli ollut hyvä toverimme.
"Halloo, herra professori! Halloo, nuori mies!" huusi hän tullessaan
meitä kohti.
Hän ihan ulvoi mielihyvästä, kun näki happilieriöt takanamme kantajan
käsirattailla.
"Teilläkin siis on niitä!" huudahti hän. "Minun on tavaravaunussa.
Mitähän se vanha ystävämme oikein tarkoittaa?"
"Oletteko nähnyt hänen kirjettään _Timesissä_?" kysyin.
"Mitä se sisälsi?"
"Pelkkää pötyä!" sanoi Summerlee äreästi.
"No, no, se on tämän happihomman perustana, jollen ole erehtynyt",
sanoin.
"Pelkkää pötyä!" huudahti Summerlee taas tarpeettoman rajusti.
Me olimme kaikki menneet ensi luokan tupakkavaunuun, ja hän oli jo
sytyttänyt lyhyen ja hiiltyneen, ruusupuusta tehdyn piippunsa, joka
näytti kärventävän hänen pitkän riidanhaluisen nenänsä päätä.
"Ystävä Challenger on älykäs mies", sanoi hän hyvin kiivaasti. "Kukaan
ei voi sitä kieltää. Vain hullu voisi väittää vastaan. Katsokaa hänen
hattuaan. Sen sisäpuolella on kuusikymmentä unssia aivoja -- iso kone,
joka käy tasaisesti ja tekee hyvää työtä. Näyttäkää minulle konehuone,
niin minä ilmoitan koneen koon. Mutta hän on synnynnäinen puoskari --
olettehan kuulleet, että olen sen sanonut hänelle päin kasvoja --
synnynnäinen puoskari, joka käyttää jotakin dramaattista temppua
päästäkseen julkisuuteen. Kaikki on hiljaista, ja silloin ystävä
Challenger huomaa, että on mahdollisuus saada yleisö hänestä puhumaan.
Ettehän vain kuvittele hänen vakavasti uskovan sellaiseen hassutukseen,
että eetterissä on tapahtunut muutos ja että siinä piilee vaara
ihmissuvulle. Onko maailmassa ikinä kuultu sellaista akkojen juttua?"
Hän istui kuten vanha valkea korppi, raakkuen ja täristen ivallisesta
naurusta.
Suuttumuksen aalto kulki lävitseni, kun kuuntelin Summerleeta. Oli
häpeällistä, että hän puhui sillä tavoin johtajasta, joka oli ollut
kaiken maineemme alkuna ja toimittanut meille sellaisen kokemuksen,
ettei moista ole tullut kenenkään ihmisen osaksi. Olin avannut suuni
lausuakseni jonkin kiihkeän vastaväitteen, kun lordi John ehätti ennen
minua.
"Te olette kerran ennen kiistellyt Challengerin kanssa", sanoi hän
vakavasti, "ja teidät voitettiin kymmenessä sekunnissa. Minusta
näyttää, professori Summerlee, että hän on ulkopuolella teidän
luokkaanne ja että te teette parhaiten pysyessänne erillänne ja
jättäessänne hänet rauhaan."
"Sitäpaitsi", sanoin minä, "hän on ollut meidän kaikkien hyvä ystävä.
Olkootpa hänen vikansa mitkä tahansa, hän on suora kuin viiva, enkä
minä usko, että hän koskaan puhuu tovereistaan heidän selkänsä takana."
"Hyvin sanottu, poikaseni", sanoi lordi John Roxton. Sitten hän
läimäytti ystävällisesti hymyillen professori Summerleeta olkapäälle.
"No niin, herra professori, me emme tähän aikaan päivästä rupea
riitelemään. Me olemme nähneet yhdessä liian paljon. Mutta pitäkää
varanne, kun tulette lähelle Challengeria, sillä tämä nuori mies ja
minä olemme hieman arkaluontoisia vanhan kelpo miehen puolesta."
Mutta Summerlee ei ollut sovitteluun taipuvalla tuulella. Hänen
kasvonsa olivat vääntyneet osoittamaan ankaraa paheksumista, ja hänen
piipustaan vyöryi paksuja pilviä vihaista savua.
"Mitä teihin tulee, lordi John Roxton", puhui hän kitisevällä
äänellään, "merkitsee teidän mielipiteenne tieteellisestä asiasta minun
silmissäni yhtä paljon kuin minun ajatukseni uudenlaisista
lintupyssyistä merkitsisi teidän silmissänne. Minulla on itselläni
arvostelukykyä ja käytän sitä omalla tavallani. Onko se seikka, että
arvostelukykyni kerran on johtanut minut harhaan, minään syynä, jonka
takia minun pitäisi harkitsematta hyväksyä mitä tahansa, vaikka
kuinkakin laajalle ulottuvia päätelmiä, joita tuo mies saattanee
esittää? Pitääkö meillä olla tieteen paavi, joka esittää _ex cathedra_
erehtymättömiä sääntöjä nöyrän yleisöparven ehdottomasti
hyväksyttäviksi? Minä sanon teille, herra, että minulla on omat aivoni
ja että tuntisin itseni typeräksi pöyhkeilijäksi ja orjaksi, jollen
niitä käyttäisi. Jos teitä miellyttää uskoa tähän loruun eetteristä ja
Fraunhoferin spektriviivoista, niin uskokaa kaikin mokomin, mutta älkää
vaatiko, että se, joka on teitä vanhempi ja viisaampi, yhtyisi
hulluuteenne. Eikö ole ilmeistä, että jos eetteri olisi vioittunut
siinä määrin kuin hän väittää, ja että jos se olisi vahingollista
ihmisten terveydelle, niin tulos ilmenisi jo meissä?" Tässä hän nauroi
riemuiten meluisasti omasta todistelustaan. "Niin, herra, me olisimme
jo hyvin kaukana tavallisesta itsestämme, ja sensijaan että istuisimme
rauhallisesti pohtimassa tieteellisiä ongelmia rautatievaunussa, meidän
tulisi osoittaa todellisia oireita siitä myrkystä, joka vaikuttaa
meissä. Missä me näemme merkkejä tästä maailmoja myrkyttävästä
häiriöstä? Vastatkaa siihen, herra! Vastatkaa minulle siihen! No no, ei
mitään väittelyitä! Minä vaadin teiltä vastausta!"
Suutuin yhä enemmän. Summerleen käyttäytymisessä oli jotakin hyvin
ärsyttävää ja riidanhaluista.
"Minä luulen, että jos te tietäisitte enemmän tosiasioita, ette olisi
niin varma mielipiteestänne", sanoin minä.
Summerlee otti piipun suustaan ja tarkasti minua katse kivikovana.
"Pyydän, että sanoisitte, herraseni, mitä tarkoitatte tällä jonkun
verran nenäkkäällä huomautuksella!"
"Tarkoitan, että kun lähdin toimistosta, uutisosaston johtaja kertoi
minulle tulleen sähkösanoman, joka vahvisti todeksi tiedon Sumatran
alkuasukkaiden yleisestä sairaudesta, ja hän lisäsi, että valoja ei ole
sytytetty Sunda-salmissa."
"Todellakin, inhimillisellä typeryydellä pitäisi olla jokin raja!"
huudahti Summerlee suorastaan raivoissaan. "Ettekö te tosiaankaan
käsitä, että eetteri -- jos me hetkeksi hyväksymme Challengerin
nurinkurisen otaksuman -- on yleismaailmallista ainetta, joka on samaa
täällä kuin maailman toisellakin puolella? Saatatteko hetkeksikään
otaksua, että on Englannin eetteriä ja Sumatran eetteriä? Ehkä te
kuvittelette, että Kentin eetteri on jollakin tavoin parempaa kuin
Surreyn eetteri, jonka lävitse juna nyt kuljettaa meitä. Tavallisen
maallikon herkkäuskoisuudella ja tietämättömyydellä ei ole tosiaan
mitään rajoja. Voiko kuvitella Sumatran eetterin olevan niin
kuolettavaa, että se aiheuttaisi täydellisen tunnottomuuden juuri
silloin, kun täkäläisellä eetterillä ei ole ollut meihin minkäänlaista
huomattavaa vaikutusta? Mitä minuun omakohtaisesti tulee, saatan
täydellä todella sanoa, etten koskaan eläissäni ole tuntenut itseäni
ruumiillisesti vahvemmaksi tai henkisesti paremmin tasapainossa
olevaksi kuin nyt."
"Saattaa olla niin. Minä en väitä olevani tiedemies", sanoin, "vaikka
olen kuullut jostakin, että yhden sukupolven tiede on seuraavalle
tavallisesti vain joukko harhapäätelmiä. Mutta ei tarvita paljon
tervettä järkeä käsittääkseen, että -- koska me näytämme tietävän niin
vähän eetteristä -- siihen saattaisivat vaikuttaa jotkin paikalliset
olosuhteet eri osissa maailmaa ja että sen sikäläinen vaikutus ilmenisi
vasta myöhemmin meidän keskuudessamme."
"'Saattaisi' ja 'saattaa' sanoillanne te voitte todistaa vaikka mitä",
huusi Summerlee raivoisasti. "Siat saattavat lentää. Niin, herraseni,
siat _saattavat_ lentää, -- mutta ne eivät lennä. Ei maksa vaivaa
väitellä teidän kanssanne. Challenger on täyttänyt teidät
typeryyksillään, eikä järki pysty teihin kumpaankaan. Minä voisin yhtä
hyvin esittää todistukseni noille vaunun patjoille."
"Minun täytyy sanoa, professori Summerlee, että teidän tapanne eivät
näytä parantuneen senjälkeen, kun minulla viimeksi oli ilo teitä
tavata", sanoi lordi John vakavasti.
"Te pikku lordit ette ole tottuneet kuulemaan totuutta", vastasi
Summerlee katkerasti hymyillen. "Teistä tuntuu hiukan loukkaavalta,
eikö niin, kun joku saa teidät huomaamaan, että te arvonimestänne
huolimatta pysytte hyvin tietämättömänä ihmisenä?"
"Kunniani kautta, herra", sanoi lordi John hyvin ankarasti ja jäykästi,
"jos te olisitte nuorempi mies, ette uskaltaisi puhua minulle niin
loukkaavalla tavalla".
Summerlee työnsi eteenpäin leukansa ja pienen heiluvan
pukinpartatupsunsa.
"Soisin teidän tietävän, hyvä herra, että nuorena tai vanhana en ole
koskaan pelännyt sanoa mielipidettäni tietämättömälle narrille -- niin
juuri, herraseni, tietämättömälle narrille, olipa teillä sitten niin
monta arvonimeä kuin orjat ovat voineet keksiä ja hullut omaksua."
Hetkeksi lordi Johnin silmät leimahtivat, mutta sitten hän sai
hirvittävästi ponnistaen suuttumuksensa hillityksi ja nojautui
taaksepäin istuimellaan käsivarret ristissä ja katkera hymy kasvoilla.
Minusta kaikki tämä oli kauhistavaa ja surkuteltavaa. Aallon tavoin
kulki menneisyyden muisto ylitseni, hyvä toveruus, onnelliset,
seikkailurikkaat päivät -- kaikki, mitä olimme kärsineet, minkä hyväksi
työskennelleet ja mitä voittaneet. Että kaiken pitikin johtaa tähän --
herjauksiin ja häväistykseen! Äkkiä aloin nyyhkyttää --- äänekästä,
nieleskelevää, hillitöntä nyyhkytystä, jota ei voinut salata. Toverini
katsoivat minuun hämmästyneinä. Peitin kasvoni käsilläni.
"Ei minulla mitään hätää ole", sanoin, "mutta minua vain _niin_
surettaa!"
"Te olette sairas, nuori mies, siinä on vika", sanoi lordi John.
"Minusta näyttikin heti alussa, että te olitte omituinen."
"Teidän tapanne, herraseni, eivät ole parantuneet näinä kolmena
vuotena", sanoi Summerlee pudistaen päätään. "Minultakaan ei jäänyt
huomaamatta omituinen käyttäytymisenne sillä hetkellä, jolloin
kohtasimme. Teidän ei tarvitse tuhlata myötätuntoanne, lordi John. Nuo
kyyneleet johtuvat pelkästään alkoholista. Mies on juopotellut.
Ohimennen sanoen, lordi John, nimitin teitä äsken narriksi, mikä oli
ehkä tarpeettoman ankaraa. Se sana tuo kuitenkin mieleeni erään
arkipäiväisen, mutta huvittavan taidon, joka minulla oli ennen vanhaan.
Te tunnette minut vakavana tieteen miehenä. Voitte uskoa, että minulla
kerran on ollut useissa lastenkamareissa hyvin ansaittu maine lintujen
äänten jäljittehjänä? Ehkä voin auttaa teitä viettämään aikaanne
hauskalla tavalla. Huvittaisiko teidän kuulla minun kiekuvan kuin
kukko?"
"Ei, herraseni", sanoi lordi John, joka oli suuresti loukkaantunut, "se
ei huvita minua".
"Kun olen jäljitellyt kaakattavaa kanaa, joka on juuri muninut, on
sitäkin pidetty tavallista parempana saavutuksena. Uskallanko yrittää?"
"Ei, herra, ei, -- varmastikaan ei."
Mutta tästä vakavasta kieltämisestä huolimatta otti professori
Summerlee piipun suustaan ja lopun matkaa hän huvitti -- tai ei osannut
huvittaa -- meitä useilla lintujen ja eläinten äänillä, jotka tuntuivat
niin mielettömiltä, että minun kyyneleeni vaihtuivat äkkiä meluisaan
nauruun, joka varmaan kävi hysteeriseksi, kun istuin vastapäätä tätä
arvokasta professoria ja näin hänen -- tai pikemmin kuulin hänen --
esittävän kovaäänistä kukkoa tai koiranpenikkaa, jonka hännälle oli
astuttu. Kerran lordi John ojensi minulle sanomalehtensä, jonka reunaan
hän oli kirjoittanut lyijykynällä: "Mies raukka! Ihan pähkähullu."
Epäilemättä hänen esityksensä olivat eriskummaisia, ja kuitenkin niiden
suorittaminen tuntui minusta perin taitavalta ja huvittavalta.
Sillävälin lordi John kumartuneena eteenpäin kertoi minulle jotakin
määrätöntä juttua puhvelista ja intialaisesta rajahista, -- minusta ei
siinä tuntunut olevan päätä eikä häntää. Professori Summerlee oli juuri
ruvennut visertämään kuin kanarialintu ja lordi John läheni tarinansa
huippukohtaa, kun juna pysähtyi Jarvis Brookiin, jonka oli sanottu
olevan Rotherfieldia lähimpänä.
Ja siellä oli Challenger meitä vastassa. Hänen esiintymisensä oli
mainiota. Kaikki luomakunnan kalkkunakukot eivät yhteensä olisi voineet
vetää vertoja sille hitaalle, ylpeäkäyntiselle arvokkuudelle, jolla hän
komeili omalla rautatieasemallaan, eikä sille alentuvaa rohkaisua
ilmaisevalle hyväntahtoiselle hymylle, joka oli hänen kasvoillaan, kun
hän katseli ympärillään olijoita. Jos hän yleensä oli muuttunut
vanhoista ajoista, oli muutos tapahtunut siinä, että hänen
omituisuutensa olivat käyneet selvemmiksi. Suunnaton pää ja otsan leveä
kaarre siihen liimautuneine mustine hiustupsuineen näyttivät vielä
suuremmilta kuin ennen. Hänen musta partansa valui esiin yhä suurempana
kunnioitusta herättävänä koskena, ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä
röyhkeine ja ivallisine silmäluomineen olivat vielä käskevämmät kuin
aikaisemmin.
Hän pudisti kättäni hyvillään ja hymyili minulle rohkaisevasti, aivan
kuin rehtori pikku pojalle, ja tervehdittyään toisia ja autettuaan
heitä kokoomaan laukkunsa ja happilieriönsä hän sulloi meidät ja ne
suureen autoon, ja ajajana toimi sama tunteeton Austin, se harvinainen
mies, jonka olin nähnyt hovimestarina suorittaessani ensimmäisen
merkillisen vierailuni professorin luona. Matkamme vei kiemurrellen
mäkeä ylös kauniin maiseman lävitse. Minä istuin ajajan kanssa edessä,
mutta takanani kuuluivat nuo kolme toveriani puhuvan kaikki yhtaikaa.
Lordi John rimpuili yhä puhvelitarinansa kimpussa, mikäli saatoin
eroittaa. Toisaalta kuulin uudelleen, kuten vanhoina aikoina,
Challengerin äänen syvän jyrinän ja Summerleen itsepintaisen
äänenpainon, kun heidän aivonsa kiintyivät kiihkeään ja rajuun
tieteelliseen kiistaan. Äkkiä Austin käänsi mahonginvärisiä kasvojaan
minua kohti, hellittämättä silmiään ohjauspyörästä.
"Minut on sanottu irti", sanoi hän.
"Hyväinen aika", sanoin minä.
Kaikki näytti tänään omituiselta. Jokainen puhui merkillisiä,
odottamattomia asioita. Tämä oli kuin unta.
"Se on tapahtunut neljäkymmentäseitsemän kertaa", sanoi Austin
miettivästi.
"Milloin te menette?" kysyin paremman vastauksen puutteessa.
"Minä en mene", sanoi Austin.
Keskustelu näytti loppuvan siihen, mutta pian hän tarttui siihen
uudelleen.
"Jos minä menisin, niin kuka pitäisi huolta hänestä?" Hän heilautti
päätään isäntäänsä kohti. "Kenet hän saisi palvelemaan itseään?"
"Jonkun muun", ehdotin laimeasti.
"Eikä saisi. Ei kukaan pysyisi viikkoakaan. Jos minä menisin, niin koko
talo olisi kuin kello, josta veto on lopussa. Minä kerron asiasta
teille, koska te olette hänen ystävänsä, ja teidän tulee se tietää. Jos
minä tekisin ihan hänen sanansa mukaan -- mutta minäpä en raskitse. Hän
ja rouva olisivat kuin kaksi pikkulasta, jotka on jätetty yhdessä
mytyssä maantielle. Minä olen kaikki kaikessa. Ja sitten hän ottaa ja
sanoo minut irti."
"Miksi ei kukaan pysyisi?" kysyin.
"No, he eivät voisi antaa anteeksi niinkuin minä. Hän on hyvin
viisas mies, tuo isäntä, -- niin viisas, että hän joskus on
suorastaan mieletön. Minä olen nähnyt hänet ihan päästään pyörällä,
liioittelematta sanoen. Niin, ajatelkaahan, mitä hän teki tänä aamuna."
"Mitä hän sitten teki?"
Austin kumartui puoleeni.
"Hän puri taloudenhoitajatarta", sanoi hän käheästi kuiskaten.
"Puri häntä?"
"Niin, herra. Puri häntä jalkaan. Minä näin omin silmin
taloudenhoitajan lähtevän maratonjuoksuun hallin ovelta."
"Sepä hittoa!"
"Niin juuri sanoisitte, herra, jos näkisitte jotakin siitä, mitä täällä
tapahtuu. Hän ei elä ystävyydessä naapurien kanssa. Joku heistä luulee,
että kun hän oli niiden hirviöiden joukossa, joista olette
kirjoittanut, se oli ihan kuin 'kotikulta suloisin' isännälle ja ettei
hän ole milloinkaan ollut sopivammassa seurassa. Niin _he_ sanovat.
Mutta minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja pidän hänestä, ja
huomatkaa, hän on suuri mies, kun kaikki otetaan lukuun, ja on kunnia
palvella häntä. Mutta hän koettelee ihmistä toisinaan julmasti.
Katsokaahan nyt tuota. Sitä ette sanoisi vanhanaikaiseksi
vieraanvaraisuudeksi, eikö niin? Lukekaahan itse."
Auto oli kiivennyt, hiljaisinta vauhtiaan kulkien, jyrkästi kaartuvaa
mäkeä ylös. Kulmassa kurkisti ilmoitustaulu hyvin leikatun pensasaidan
yli. Kuten Austin sanoi, ei sitä ollut vaikea lukea, sillä sanat olivat
harvalukuiset ja huomiota herättävät:
VAROITUS.
Vierailijoita, sanomalehtimiehiä ja
kerjäläisiä ei haluta tänne.
G. E. CHALLENGER.
"Ei, sitä ette voine sanoa sydämelliseksi", jatkoi Austin pudistaen
päätään ja katsahtaen surkeaan ilmoitustauluun. "Se ei näyttäisi
kauniilta joulukortissa. Pyydän teiltä anteeksi, herra, sillä en ole
puhunut näin paljon moneen pitkään vuoteen, mutta tänään näkyvät
tunteeni vievän minusta voiton. Hän saa häätää minua niin kauan, että
käy kasvoiltaan siniseksi, mutta minä en mene, ja sillä hyvä! Minä olen
hänen palvelijansa ja hän on minun herrani, ja silleen se kai jää
loppuun asti."
Olimme sivuuttaneet portin valkoiset pylväät ja nousseet pitkin
kaartuvaa ajotietä, jota alppiruusut reunustivat. Toisella puolen oli
matala, hyvin kodikas ja sievä tiilitalo, jonka puuosat olivat
valkoiset. Rouva Challenger, pieni, hieno, hymyilevä olento, seisoi
avoimella sisäänkäytävällä toivottaakseen meidät tervetulleiksi.
"Niin, rakkaani", sanoi Challenger, astuen autosta touhuisasti, "tässä
ovat vieraamme. Meille on jotakin uutta saada vieraita, eikö niin? Me
ja naapurimme emme voi kärsiä toisiamme, vai mitä? Jos he voisivat
panna rotanmyrkkyä leipurimme rattaille, niin kaiketi sitä niissä
olisi."
"Se on kauheata -- kauheata!" huudahti rouva naurun ja kyynelten
välillä. "George riitelee aina kaikkien kanssa. Meillä ei ole ystäviä
tällä seudulla."
"Se antaa minulle tilaisuuden keskittää huomioni verrattomaan
vaimooni", sanoi Challenger, kiertäen lyhyen käsivartensa rouvansa
vyötäisille. Jos kuvittelee gorillaa ja gasellia, niin käsittää, miltä
pari näytti. "No niin, nämä herrat ovat matkasta väsyneitä, ja murkinan
pitäisi olla valmis. Onko Saara palannut?"
Rouva pudisti päätään surullisesti, ja professori nauroi kovaa ja
siveli partaansa ylpeällä tavallaan.
"Austin", huusi hän, "kun olette pannut auton korjuun, saatte olla niin
hyvä, että autatte emäntäänne pöydän kattamisessa. Nyt, hyvät herrat,
olkaa hyvät ja astukaa työhuoneeseeni, sillä on pari hyvin kiireellistä
asiaa, joista tahdon teille puhua."
II
Kuoleman hyökyaalto
Hallin lävitse mennessämme soi puhelin, ja me jouduimme vasten
tahtoamme kuulemaan professori Challengerin osan nyt alkaneesta
kaksinpuhelusta. Minä sanon "me", mutta ei kukaan, joka oli sadan
metrin päässä, voinut olla kuulematta hirvittävän äänen jyrinää kautta
koko talon. Hänen vastauksensa jäivät mieleeni.
"Kyllä, kyllä, tietysti, minä täällä olen... Niin, varmasti, itse
professori Challenger, kuuluisa professori, kukas muu?... Tietysti,
joka sanan, muuten en olisikaan kirjoittanut... Enpä hämmästyisi...
Siitä on olemassa kaikki merkit... Korkeintaan päivän tai kahden
kuluttua... No, en voi sille mitään, vai kuinka?... Epäilemättä hyvin
ikävää, mutta luulenpa melkein, että se koskee tärkeämpiin ihmisiin
kuin teihin. Ei siitä auta vinkua... Ei, minä en mitenkään voinut.
Teidän täytyy tyytyä kohtaloonne... Riittää jo, herraseni. Tyhmyyksiä!
Minulla on tärkeämpääkin tehtävää kuin kuunnella sellaista lörpötystä."
Hän laski kuulotorven rämähtäen paikalleen ja vei meidät yläkertaan
suureen, ilmavaan työhuoneeseensa. Tilavalla mahonkipöydällä oli
seitsemän tai kahdeksan avaamatonta sähkösanomaa.
"Todellakin", sanoi hän kootessaan ne, "alan jo ajatella, että minulle
sähkötteleviltä ihmisiltä säästyisi rahaa, jos ottaisin itselleni
sähkösanomaosoitteen. Mahdollisesti olisi 'Noak, Rotherfield' sopivin."
Kuten oli tavallista hänen laskiessaan hämärää pilaa, nojasi hän
kirjoituspöytää vasten ja mylvi naurunpuuskassa, käsien väristessä
niin, että hän tuskin saattoi avata kuoria.
"Noak! Noak!" huohotti hän kasvot punajuurikkaan kaltaisina. Lordi John
ja minä hymyilimme myötätuntoisesti, ja Summerlee heilutti kuin vuohi
vatsanvaivoissa päätään pilkallisesti paheksuen. Vihdoin Challenger,
yhä jumisten ja räjähdellen, alkoi avata sähkösanomiaan. Me kolme
seisoimme kaari-ikkunan luona ja ihailimme suurenmoista näköalaa.
Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Tie oli loivissa kaarteissaan
todellakin tuonut meidät melkoisen korkealle -- seitsemänsadan jalan
korkeuteen, kuten jälkeenpäin havaitsimme. Challengerin talo oli ihan
mäen reunalla, ja sen eteläpuolelta, jonne päin työhuoneen ikkuna oli,
näki laajan tasankoalueen poikki sinne asti, missä eteläisten ylänköjen
loivat kaaret olivat aaltoilevana taivaanrantana. Eräässä mäkien
välisessä notkossa osoitti savun häive Lewesin paikkaa. Jalkojemme
juuressa oli epätasainen kanervikko ja pitkiä, heleän vihreitä
Crowboroughin golfkentän aloja, kaikki kirjavanaan pelaajia. Vähän
edempänä saatoimme nähdä metsän aukeamasta osan Lontoon ja Brightonin
välisestä rautatiestä. Lähimpänä, juuri nenämme alla, oli pieni
umpinainen pihamaa ja siinä se auto, joka oli tuonut meidät asemalta.
Challengerin päästämä huudahdus sai meidät kääntymään. Hän oli lukenut
sähkösanomansa ja järjesti nyt ne pieneksi säännölliseksi pinoksi
pöydälleen. Hänen leveät, karkeapiirteiset kasvonsa tai se osa niistä,
joka näkyi takkuisen parran yläpuolelta, olivat yhä tummanpunaiset, ja
hän näytti olevan hyvin kiihdyksissä.
"Niin, hyvät herrat", sanoi hän sellaisella äänellä kuin
olisi kääntynyt julkisen kokouksen puoleen, "tämä on tosiaan
mielenkiintoinen jälleenyhtyminen ja sattuu erikoisissa -- voinpa sanoa
ennenkuulumattomissa -- oloissa. Saanko luvan kysyä, oletteko panneet
mitään merkille matkallanne kaupungista?"
"Ainoa, mitä huomasin", vastasi Summerlee happamesti hymyillen, "on se,
että tämä nuori ystävämme ei ole parantanut tapojaan viime vuosina.
Minun täytyy surukseni sanoa, että minulla on ollut syytä vakavasti
valittaa hänen käyttäytymistään junassa, ja minulta puuttuisi
suoruutta, jollen sanoisi, että se on jättänyt minuun mitä
epämieluisimman vaikutelman."
"No, no, me kaikki olemme toisinaan hieman ikävystyttäviä", sanoi lordi
John. "Nuori mies ei oikeastaan tarkoittanut mitään pahaa. Onhan hän
kansainväliseen luokkaan kuuluva, -- jos siis häneltä menee puoli
tuntia jalkapallo-ottelun kuvailemiseen, on hänellä siihen suurempi
oikeus kuin useimmilla muilla ihmisillä."
"Puoli tuntia ottelun kuvailemiseen!" huudahdin närkästyneenä. "Vai
niin, mutta teiltä meni puoli tuntia johonkin pitkäveteiseen juttuun
puhvelista. Professori Summerlee on todistajani."
"Minä voin tuskin sanoa, kumpi teistä oli väsyttävämpi", sanoi
Summerlee. "Minä vakuutan teille, Challenger, etten milloinkaan halua
kuulla jalkapallosta tai puhveleista niin kauan kuin elän."
"Minä en ole tänään puhunut sanaakaan jalkapallosta", väitin minä.
Lordi John päästi kimakan vihellyksen, ja Summerlee pudisti
surullisesti päätään.
"Lisäksi näin aikaisin päivällä", sanoi hän. "Se on tosiaan
valitettavaa. Kun istuin siellä surullisen, mutta miettivän
hiljaisena --"
"Hiljaisena!" huudahti lordi John. "Tehän esititte nurkkakahvilaan
sopivaa matkimista koko ajan -- muistuttaen enemmän riehaantunutta
grammofonia kuin ihmistä."
Summerlee kohottautui osoittaakseen kiihkeätä vastustustaan.
"Teitä huvittaa olla sukkela, lordi John", sanoi hän kasvot happamina.
"No, hitto vieköön, tämähän on pelkkää hulluutta", huudahti lordi John.
"Jokainen meistä näyttää tietävän, mitä muut tekivät, eikä kukaan
tiedä, mitä hän itse teki. Ajatelkaamme kaikki alusta alkaen. Me
menimme ensi luokan tupakkavaunuun, se on selvää, eikö niin? Sitten
rupesimme riitelemään Challenger-ystävämme _Timesissä_ olleesta
kirjeestä."
"Vai niin, vai niin!" murisi isäntämme, ja hänen silmäluomensa alkoivat
painua.
"Te sanoitte, Summerlee, ettei hänen väitöksessään ole mitään perää."
"Jopa nyt jotakin!" sanoi Challenger, pullistaen rintaansa ja sivelien
partaansa. "Ei mitään perää! Minusta tuntuu kuin olisin kuullut nuo
sanat ennenkin. Saanenko kysyä, mihin todistuksiin nojaten suuri ja
kuuluisa professori Summerlee ryhtyi tuhoamaan sitä ihmispoloista, joka
oli uskaltanut lausua jonkin mielipiteen tieteellisesti mahdollisesta
asiasta. Ehkä hän alentuu esittämään joitakin syitä vastakkaisten
näkökantojensa puolesta, ennenkuin nujertaa kovaonnisen hassuttelijan."
Hän kumarsi, kohautti hartioitaan ja levitti käsiään puhuessaan
harkitun ja jykevän ivalliseen tapaansa.
"Syy oli perin yksinkertainen", vastasi itsepäinen Summerlee. "Minä
väitin, että jos maata ympäröivä eetteri on jollakin seudulla kyllin
myrkyllistä aiheuttamaan vaarallisia oireita, tuskin on todennäköistä,
että me kolme miestä rautatievaunussa emme siitä saisi minkäänlaista
vaikutusta."
Tämä selitys yllytti vain Challengerin meluisaa iloisuutta. Hän nauroi,
kunnes huoneessa kaikki tuntui kolisevan ja tärisevän.
"Arvoisa Summerleemme ei ole ensi kertaa hieman tietämätön
tosiasioista", sanoi hän vihdoin, pyyhkien kuumentunutta otsaansa.
"Nyt, hyvät herrat, en voi päästä tarkoitukseni perille sen paremmin
kuin selittämällä teille yksityiskohtaisesti, mitä olen itse tehnyt
tänä aamuna. Te suotte helpommin anteeksi omat sielulliset
erehdyksenne, kun huomaatte, että minullakin on ollut hetkiä, jolloin
tasapainoni on häiriintynyt. Meillä on ollut muutamia vuosia eräs
taloudenhoitaja -- muuan Saara, jonka toisella nimellä en ole
milloinkaan yrittänyt rasittaa muistiani.
"-- Hän on ankaran ja vastenmielisen näköinen, teeskentelevä ja
turhankaino käytöksessään, hyvin tunteeton luonteeltaan; meidän
kokemuksemme mukaan hän ei ole milloinkaan osoittanut mielenliikutuksen
merkkejä. Kun istuin yksin aamiaisellani -- vaimollani on tapana pysyä
huoneessaan aamuisin -- tuli äkkiä päähäni, että olisi huvittavaa ja
opettavaa nähdä, voisinko löytää rajan tämän naisen järkähtämättömälle
rauhallisuudelle. Suunnittelin siis yksinkertaisen, mutta vaikuttavan
kokeen. Kun olin kaatanut pienen kukkamaljakon, joka oli keskellä
pöytäliinaa, soitin kelloa ja pujahdin pöydän alle.
"-- Hän astui sisään ja nähdessään huoneen tyhjänä kuvitteli, että minä
olin mennyt työhuoneeseeni. Kuten olin odottanut, tuli hän lähemmäksi
ja kumartui pöydän yli pannakseen maljakon oikein päin. Silloin näin
puuvillasukan ja kumivartisen kengän. Kurottaen päätäni upotin hampaani
hänen pohkeeseensa. Koe onnistui paremmin kuin luulinkaan. Hän seisoi
vähän aikaa lamautuneena, tuijottaen päähäni. Sitten hän riistäytyi
kirkaisten irti ja syöksyi ulos huoneesta. Minä seurasin häntä
ajatellen jotenkin selittää asian, mutta hän pakeni tietä alaspäin ja
muutaman minuutin kuluttua saatoin kaukoputkellani eroittaa hänen
kulkevan hyvin nopeasti lounaaseen päin. Minä kerron jutun teille
semmoisenaan. Pistän sen aivoihinne ja odotan sen itämistä. Valistaako
se teitä? Onko se tuonut jotakin mieleenne? Mitä _te_ ajattelette
siitä, lordi John?"
Lordi John pudisti vakavana päätään.
"Te joudutte pahoihin selkkauksiin jonakin päivänä, jollette hillitse
itseänne", sanoi hän.
"Ehkä teillä on jotakin huomautettavana, Summerlee?"
"Teidän pitäisi heti jättää kaikki työ, Challenger, ja mennä kolmeksi
kuukaudeksi johonkin saksalaiseen kylpypaikkaan", sanoi Summerlee.
"Syvällistä! syvällistä!" huudahti Challenger. "Nyt, nuori ystäväni,
onko mahdollista, että te voitte esittää viisaan ajatuksen siinä, missä
vanhemmat toverinne ovat niin perinpohjin osuneet harhaan?"
Se oli mahdollista. Sanon sen kaikessa vaatimattomuudessa, mutta niin
oli asian laita. Tietystikin se kaikki näyttää aivan ilmeiseltä nyt,
kun tiedetään, mitä tapahtui, mutta se ei ollut niin ihan selvää
silloin, kun kaikki oli uutta. Mutta se ajatus tuli minuun äkkiä
ehdottoman vakaumuksen täydellä voimalla.
"Myrkkyä!" huudahdin minä.
Sitten, juuri kun lausuin tämän sanan, välähtivät mieleeni koko aamun
kokemukset, lordi John puhveleineen, omat hysteeriset kyyneleeni,
professori Summerleen häpeällinen menettely, omituiset tapaukset
Lontoossa, puistossa sattunut meteli, autonkuljettajan ajotapa,
happivaraston luona sattunut riita. Kaikki näytti äkkiä sopivan yhteen.
"Tietysti", huudahdin taas. "Se on myrkyn vaikutusta. Me olemme kaikki
myrkytettyjä."
"Aivan niin", sanoi Challenger hieroen käsiään, "me olemme
kaikki myrkytettyjä. Kiertotähtemme on kulkeutunut eetterin
myrkkyvyöhykkeeseen ja lentää nyt syvemmälle siihen muutaman miljoonan
mailin nopeudella tunnissa. Nuori ystävämme on ilmaissut kaikkien
huoliemme ja hämmennyksiemme syyn yhdellä ainoalla sanalla: 'Myrkkyä!'"
Me katselimme toisiamme ällistyneinä ja ääneti. Ei mikään selitys
näyttänyt sopivan tähän tilanteeseen.
"On olemassa sielullinen estämiskeino, jonka avulla sellaisia oireita
voidaan hillitä ja valvoa", sanoi sitten Challenger. "En voi odottaa
löytäväni sitä kaikista teistä niin pitkälle kehittyneenä kuin
itsestäni, sillä minä otaksun, että erilaisten sieluntoimintojemme
voimakkuus on jossakin suhteessa tähän kykyyn. Mutta epäilemättä se on
melkoisen suuri tässä nuoressa ystävässämmekin. Vallattomuuden pikku
purkauksen jälkeen, joka teki palvelijattareni niin levottomaksi,
istuuduin harkitsemaan asiaa. Minä totesin, etten ollut milloinkaan
ennen tuntenut halua purra ketään kotiväkeeni kuuluvaa. Vaikute oli
siis ollut luonnoton. Heti sitten käsitin totuuden.