"Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi."
Niinkuin jo edellä on huomautettu, oli suomalaisuuden harrastajoilla
pitkin matkaa tärkeänä silmämääränä saada kootuiksi kaikki ne vanhat
runot ynnä muut hengentuotteet, joita tiedettiin kansamme muistissaan
säilyttävän. Sillä ajalla, jonka nyt otamme puheeksi, enimmät noista
aarteista saatiin ilmoille ja niin suuressa määrässä, ett'ei sitä
edeltäpäin voitu aavistaakaan. Niiden ilmituojana oli etupäässä
_Elias Lönnrot_.
Tämä mainio Suomen mies syntyi 9 p. Huhtikuuta v. 1802 Paikkarin
torpassa Sammatin kappelissa. Isä oli köyhä räätäli. Kun nuori Elias jo
oli päässyt Porvoon kymnaasiin, täytyi hänen köyhyyden vuoksi jättää
lukutuumat ja ruveta apteekinoppilaaksi Hämeenlinnassa. Siellä jatkoi
hän kuitenkin itsekseen lukujaan, ja kaupungin lääkäri, joka huomasi
hänen opinhalunsa, auttoi häntä, niin että hän v. 1822 pääsi Turun
yliopistoon. Vuonna 1827 suoritti hän maisteri-tutkinnon ja v. 1832
tuli hän lääketieteen tohtoriksi. Samana vuonna määrättiin hän
piirilääkäriksi Kajaaniin. V. 1853 kutsuttiin hän, ensimmäisen
suomenkielen professorin M.A. Castrén'in kuoltua, suomenkielen
professoriksi yliopistoon. V. 1862 erosi hän täysin palvelleena tästä
virasta ja asettui syntymäseudulleen, siellä loppu-ikänsä uutterasti
työskennellen kirjallisissa toimissa. Hän kuoli 19 p. Maaliskuuta v.
1884.
Becker'in Turun Viikkosanomista, Juteinin lauluista sekä Topeliuksen
julkaisemista vanhoista runoista sai Lönnrot jo apteekissa ollessaan
herätyksen suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä vanhojen
kansanrunojemme kokoilemiseen. Maisteriksi tultuaan lähti hän pitkille
runonkeruumatkoille Hämeesen, Savoon ja Suomen Karjalaan sekä Kajaanin
seuduille. Päästyänsä Kajaaniin lääkäriksi oli hän tilaisuudessa
vuosittain käydä runonkeruulla myöskin Venäjän puolisessa Karjalassa --
siis seuduilla, jotka jo Topelius oli huomauttanut kaikista
runorikkaimmiksi. Kokoamiansa runoja julkaisi Lönnrot jo silloin
neljässä, _Kantele_-nimisessä runovihkossa (1829-1831). Suomalaisen
Kirjallisuuden seuran avulla jatkoi Lönnrot edelleen keräyksiänsä.
Samalla selvisi hänelle yhä enemmän se ajatus, että ne runot, jotka
olivat _kertovia_, kuuluivat yhteen ja että ne voisi sovitella
toisiinsa pitkäksi yhtäjaksoiseksi kertomarunoksi. Ja nyt alkoi Lönnrot
järjestää runoja yhteen kokoon. Se oli vaikea ja suurta aistia kysyvä
työ. Runoja oli eri paikoilla laulettu vähän eri tavalla. Näin
karttuneista monilukuisista toisinnoista täytyi Lönnrot'in valita
parhaat, keksiä eri tarujen yhteys ja sommitella kaikki osat toisiinsa.
Näin se valmistui _Kalevala_, ilmaantuen painosta 28 p. Helmikuuta
_1835_. Se oli yhtäjaksoinen, mahtava kertomaruno, jonka pieni _Suomen
kansa itse_ aikojen kuluessa oli sepittänyt ja muistissaan tallettanut.
Se kertoi hämärän taruajan tapahtumista ja sankareista, antaen samalla
elävän kuvauksen kansamme muinaisesta elosta ja olosta. Kaikki
ajattelevat Suomen miehet ymmärsivät, että kirjallisuutemme nyt oli
saanut mitä arvokkaimman tuotteen. Sen nojalla oli kansamme muinaisuus
ja alkuperäinen luonne selviävä; se oli kohottava Suomalaisten
kansallistuntoa ja antava uutta voimaa suomalaisuuden harrastuksille;
siitä oli suomenkieli ammentava uusia vereksiä aineksia, ja se oli
kansan luomana kertomarunona -- jommoisia maailman kirjallisuudessa
löytyy ainoastaan harvoja -- kuljettava pienen Suomen kansan maineen
kauas ulkomaillekin -- toiveita, jotka kaikki ovatkin toteutuneet. --
Mutta tähän teokseen ei kansanrunoutemme julkaiseminen päättynyt. V.
1840 ilmaantui Lönnrot'in toimesta kokoelma kansamme vienonsuruisia,
yksinkertaisuudessaan niin ihania _laulurunoja_, nimellä _Kanteletar_.
V. 1842 julkaisi Lönnrot Suomen kansan älykkäitä _sananlaskuja_ (noin
7000) sekä seuraavana vuonna toista tuhatta _arvoitusta_. Sen jälkeen
keräsi Lönnrot ja hänen esimerkistään innostuneina jotkut muutkin koko
joukon kertomarunoja lisää. Oli tarpeellista liittää ne Kalevalan
yhteyteen. Sen tekikin Lönnrot, julkaisten v. 1849 _toisen_, paljon
_lisätyn laitoksen_ Kalevalaa. Runoja kerätessä oli karttunut suuri
määrä myöskin n.s. _loitsurunoja_, s.o. runoja, joita lukemalla
esi-isämme luulivat voivansa luonnon esineitä hallita, poistaa niiden
pahat vaikutukset y.m. Ne julkaisi Lönnrot vasta v. 1880.
[Tämän yhteydessä mainitsemme, että kokoelma Suomen kansan _Satuja ja
Tarinoita_, jotka myöskin kuuluvat kansanrunoutemme piiriin,
julkaistiin neljässä vihkossa v. 1852-1866. Ne julkaisi _Eero
Salmelainen_ (Rudbeck), kuollut kymnaasin apulaisena Kuopiossa 1867.]
Ikimuistettavan nimen on Lönnrot täten saavuttanut Kalevalan ja muiden
kansanrunoutemme tuotteiden kokoojana ja julkaisijana. Mutta hänellä on
vielä muitakin suuria ansioita. Hän tutki tieteellisesti suomenkieltä
sekä useita sen heimokieliä, tehden kolme tutkimusmatkaa Lappiin,
Venäjän Karjalaan, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, sekä julkaissen
tieteellisiä kirjoituksia näistä tutkimuksistaan (_Wepsän kielestä_,
ruotsiksi, _Inarin Lapin murteesta_, saksaksi). V. 1880 valmistui hänen
suuri _suomalais-ruotsalainen sanakirjansa_, pitkällisen työn
tuloksena, kielemme sanavarojen aarreaittana. Näiden töiden ohella
harjoitti hän hyvin monipuolista kirjailijatointa, vakaannuttaen
kirjakielemme, niinkuin siitä jo edellä on ollut puhe. Vuosina 1836
ja 1837 sekä 1839 ja 1840 toimitti hän _Mehiläinen_-nimistä,
aikakauskirjaa Oulussa. Hän on suomentanut, paitsi runoelmia, useita
lain-opillisia teoksia (_Kauppa- ja maakaaren_ sekä _Palmén'in
lainopillisen käsikirjan_) sekä kirjoittanut ansiokkaan kasviopillisen
teoksen _Suomen Kasviston_ (1860) ja useita kansankirjoja, joista
huomattavin on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ (1839). V. 1863
suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä
on Lönnrot parannellut ja uudestaan suomennellut suuren joukon virsiä.
Uuden Suomalaisen virsikirjan aikaansaaminen olikin hänen
mieliharrastuksiaan.
Näin monipuolinen oli Lönnrot'in vaikutus. Hurskaana, lempeänä,
vaatimattomana ja uutterana työskenteli hän kansansa hyväksi elämänsä
loppuun asti.
Samaan aikaan kuin Kalevala ja muut kansanrunoutemme tuotteet nostivat
ihailua ja antoivat uutta viritystä kansallisille pyrinnöille, tapahtui
toistenkin vaikuttimien kautta suuri isänmaallisen mielen ja
kansallistunteen herätys sivistyneessä säädyssämme. Tähän aikaan näet
mainio ruotsinkielinen runoilijamme _Johan Ludvig Runeberg_ (syntynyt
Pietarsaaressa v. 1804, kymnaasin lehtori Porvoossa, kuollut 6 p.
Toukok. v. 1877) sepitti Suomen maata ja kansaa sekä 1808 vuoden sodan
sankareita kuvaavat laulunsa (Hirvenhiihtäjät 1832, Hanna 1836,
Jouluaatto 1841, Vänrikki Stoolin tarinat 1848 ja 1860), jotka
arvaamattomassa määrässä herättivät kansalaisissamme rakkautta
isänmaahan ja omaan kansaan. Tähän aikaan myös suuri valtiomiehemme
_Johan Wilhelm Snellman_ (syntynyt 1806, koulumies, filosofi,
viimein senatori, kuollut 4 p. Heinäk. 1881) ruotsinkielisillä
aikakauskirjoillaan _Saima_ (1844-1846), _Kallavesi_ (1846) ja
_Litteraturblad_ (1847-1849, sittemmin jatkettu vuosina 1855-1863)
vaikuttavalla tavalla selitti oman kansallisuuden suurta merkitystä ja
herätti välinpitämättömyydessä uinailevaa sivistynyttä luokkaamme
rakkauteen isänmaata, kansaa ja suomenkieltä kohtaan. Tähän aikaan
vielä _Mattias Aleksanteri Castrén_ (syntynyt Tervolassa Pohjanmaalla
v. 1813, tullut ensimmäiseksi suomenkielen professoriksi v. 1851,
kuollut 1852) tehden vaivalloisia tutkimusmatkoja etsi suomensukuiset
kansat Lapissa, Venäjällä ja Siperiassa sekä tutki niiden kieltä,
muinaisuutta y.m. oloja. Tämän kansallisen keväimen lämpö, joka
täten oli Suomen kansalle koittanut, herätti suomenkielisessä
kirjallisuudessa kauniita taimia esille. Huomattavimmat suomenkieliset
kirjailijat tällä ajalla olivat seuraavat:
_Juhana Fredkik Kajaani_ (Cajan), Piippolan kappalainen (kuollut 1887),
toimitti liitteenä Lönnrotin "Mehiläiseen" ensimmäisen varsinaisen
_Suomen historian_ (1839-1840). Tästä ansiokkaasta teoksesta oli hän
aikeessa antaa uudistetun ja laajennetun laitoksen ja toimittikin jo
painetuksi sen ensimmäisen osan (1846), mutta sairaus esti häntä sitä
jatkamasta.
_Antero Warelius_ (Loimaan rovasti, syntynyt 1821) on muun muassa
kirjoittanut hauskan luonnontieteellisen teoksen kansaa varten: _Enon
opetuksia luonnon asioista_. -- _Pietari Hannikainen_, maanmittari,
synt. 1813, on työskennellyt paljon sanoma- ja kaunokirjallisuuden
alalla (huvinäytelmä "Silmänkääntäjä" (1847), Viipurissa ilmaantuva
sanomalehti "Kanava", joka otti puheeksi muun muassa valtiollisia ja
yhteiskunnallisia asioita (1845), jutelmavihko "Talvikukkasia",
kansantajuisia kirjoituksia sisältävä "Pitäjään kirjasto" y.m.) --
Uutta vauhtia ja edistystä antoi suomalaisuuden pyrinnöille pontevasti
toimitettu sanomalehti "_Suometar_" (1847), jonka päätoimittajana oli
maisteri _Paavo Tikkanen_ (kuollut 1873). -- _Juhana Fredrik Granlund_
(kirjanpainaja Turussa, kuollut 1874) kirjoitti runoja, käännöksiä ja
alkuperäisiäkin ("Kevät"). -- Uskonnollisia kirjailijoita olivat
_Antero Wilhelm Ingman_ (kuollut yliopiston professorina 1877), joka on
suomentanut _Lutherin evankeliumi-postillan_, parantanut suuresti
suomalaisen _Raamatun_ kieltä (1859) ja kirjoittanut kuusi osaa "_Pyhän
Raamatun selityksiä_" (1868-1873), sekä _Henrik Renqvist_ (Sortavalan
kappalainen, kuollut 1866), joka on toimittanut suuren joukon sekä
alkuperäisiä että käännetyitä hengellisiä kirjoja kansaa varten.
Että se runohenki, joka kansassamme on vanhoista ajoista saakka asunut,
vieläkin on elossa, sitä todistavat tällä ajalla ilmaantuneet
talonpoikaiset runoilijat, joista mainittavimmat ovat: _Paavo Korhonen_
(Rautalammilta, kuollut 1840), jonka runoista Lönnrot julkaisi runsaan
kokoelman v. 1848 ("Suomenkielestä"). _Pietari Makkonen_ Kerimäeltä,
kuollut 1858 ("Ilolaulu suomenkielen kasvannasta"), _Olli Kymäläinen_
Heinävedeltä, kuollut 1855 ("Punkaharju", "Kiitos Luojalle hyvästä
vuodentulosta") ja _Antti Puhakka_, Kontiolahdelta, syntynyt 1816,
terävä pilkkarunoilija ("Tuhman Jussin juttureissu" ja "Surulaulu 1850
vuoden kiellosta").
Mutta näin edistyvä suomalainen kirjallisuutemme sai kärsiä ankaran
iskun. Suomalaisuuden pyrinnöt oli saatettu valtiollisen epäluulon
alaisiksi. Sen johdosta annettiin _v. 1850 kielto, ettei suomeksi saisi
painattaa muuta kuin uskonnollisia tahi taloudellisia kirjoja_. Tämä
tavaton kielto olisi kerrassaan hävittänyt kansalliset pyrinnöt ja
suomalaisen kirjallisuuden, jos se olisi jäänyt voimaansa. Mutta
onneksi se pian raukesi omaan luonnottomuuteensa ja poistettiin viimein
kokonaan.